Aika kituuttaa hiljalleen Kituvuoren luolassa


Päätin viettää taas yhden päivän elämästä etsimällä uutta luolaa. Samanlaisia päiviä on vietetty jo aika monta tähän hetkeen mennessä, joten mitä yksi lisää. Tätä kirjoittaessani nenässäni haisee vieläkin luolamainen ödööri, vaikka ponkaisin suihkuun heti kotiin päästyäni. Haalaritkin menevät pesuun huomenna. Annoin kertoa itselleni pariinkin otteeseen, että Etelä-Konneveden kansallispuistossa monelle tutumman Kalajanvuoren vierestä löytyvän Kituvuoren rinteillä pitäisi olla jonkinlainen luola. Tarkentava vihje oli, että luola on Kitulammen puolella. Siinäpä ne vihneet sitten olivatkin, sanoi mies kun ahventa söi. Eli taas kerran mentiin aikalailla arvalla, mutta mentiin kuitenkin. Ja kannatti. Tokihan toivoin löytäväni taas tosi ison ja mahtavan luolan, mutta eipä niitä täältä Suomesta ihan tuosta vaan löydy. Ja rakoluola olisi aina kivempi kuin lohkareluola. Yli puolet maamme kallioperästä on graniittisia kivilajeja, ja kuten tiedetään, graniittihan on varsin kovaa. Jos meillä olisi vaikkapa kalkkikiveä, niin luolatkin olisivat toisenlaisia.

Mä näitä polkuja tallaan…kunnes niiltä erkanen

Kituvuoren suuntaan matkaavat monet, jotka haluavat kiertää kansallispuistossa niin sanotun Kolmen vuoren vaelluksen. Polku johdattaa kulkijan Kitulammin ja Kituvuorenkin pohjoispuolelta, mutta luolien suhteen parhaita tutkimuspaikkoja on Kituvuoren itärinne. Tai ainakin sieltä sopi aloittaa, koska vihjeeni ohjasi todellakin ”lammen puoleisille rinteille”. Kansallispuiston, kuten monen muunkin Rautalammin alueen vuorten profiilit ovat jykeviä kuin Supermanin leukaperät, joten todennäköisyys luolien löytämiseen on tavallista suurempi. Kun mukaan lisätään erilaisia lohkareikkoja, osumatarkkuus paranee entisestään.
DJ Jytkä
Kituvuorenkin jyrkänteet huimaavat päätä, eikä niille oikein muuta voi kuin kurkistella, näkyisikö jossakin välissä rakoluolaksi kelpaavaa uraa. Muutenhan en kalliokiipeilyä (valitettavasti) harrasta, mutta joihinkin paikkoihin on pakko yrittää nousta (ja tulla vastaavasti takaisin alas) nähdäkseen paremmin. Sykkeen saa nousemaan melkoisen helposti; osa siitä on rehellistä fyysistä ponnistusta ja osa sympaattisen hermojärjestelmän toimintaa, jossa vaaran mahdollisuus laittaa adrenaliinit liikkeelle.

Talvinen reikä oli vesiperä

Kävin Kituvuoren juurella viime talvena lumikengillä, koska järven yli pääsi silloin oikaisemaan. Lunta oli melkoisesti, joten kuvittelin erään ison kiven alla olleen mustan reiän olevan tie johonkin isompaan tilaan kiven alla. Päätin siksi tarkistaa paikan uudestaan, mutta nyt sulan maan aikana reikä oli vain reikä, eikä sinne saanut työnnettyä vaellussauvaa kuin joitakin kymmeniä senttejä. No, eipä mitään, jatkoin matkaani, kunnes eteeni alkoi ilmestyä ihan reilummasti suurempia lohkareita. Arvasin (tai oikeastaan tiesin) että nyt aletaan olla mestoilla, sillä tällaisista louhikoista olen aiemminkin luolia löytänyt. Ollaanpa ihan rehellisiä, että näin selkeässä paikassa ovat varmasti muutkin kulkijat luolaan lopulta törmänneet, jos ovat vain malttaneet vähän huolellisemmin katsella.
Vanha kelo seisoo vartiossa luolan lähistöllä.
Lähestyin paikan isointa kiveä, tai pikemminkin isoimpia kiviä, ja katselin, että niiden alla on lupaavan näköisiä koloja useita. Eräänkin kolosen suulta näin jo, että ”tunnelin” toinen pää on kaukana kiven toisella puolella. En vielä lähtenyt siitä ryömimään, koska en ollut vielä pukenut mukanani ollutta haalaria, vaan halusin etsiä toista mahdollista sisäänkäyntiä luolaan. Siispä kiertämään kiviä.
Lähellä, mutta ei sikaria.
Kiersin suuren kelon puolelle, jossa näkyi ison kiven alla jonkinlainen myös ryömittävän tuntuinen reikä. Nykäisin haalarit päälle ja kypärän päähän, ja änkeydyin reikään jalat edellä. Havaitsin, että ei tästä tule mitään, ja tulin saman tien pois. Onkalo oli auttamatta liian ahdas. Tokkopa se siitä auttamisestakaan olisi yhtään sen isommaksi tullut.

Sitten tärppää, tuumaa Nalle Puh

Lohkareen ympäri kierrettyäni viimein näin sen, eli luultavamminkin vihjeiden mukaisen luolan ”virallisen” suuaukon. Mikään muu se ei voinut olla. Oppikirjamainen onkalo, johon oli tietenkin aivan pakko päästä sisään. Ryömimiseksi näytti menevän, eikä luolan suuaukonkaan jälkeen seisoskelemaan päässyt nousemaan.
Todiste on aukoton. Tai siis…aukollinen.
Mutta tilaa luolan ”ensimmäisessä” kammarissa oli ainakin yhdelle, ellei jopa kahdelle, vaikkakaan ei runsain mitoin. Siinä joutuisi suomalaisen luonto koetukselle, jos pitäisi liian lähellä toista ihmistä olla. Siksipä olikin kannattavaa katsella otsalampun loimussa ympärilleen, josko luola laajenisi mihinkään suuntaan. Ja laajenihan se, useampaankin. Mutta ensin oli etsittävä sopiva paikka asettaa itsensä riittävän mukavaan asentoon.
Ei täällä sentään sometella, kenttä kyykkää kiven sisällä takuuvamasti. Ohjaan puhelimen wi-fi-yhteydellä kameraa.

Onkaloita riittää

Keskuskammarista lähtee ensiksikin oikealle aukko, jonka perällä muutaman metrin päässä on pikkuruinen soppi. Aukosta pääsee ryömimällä kahden toisiaan vasten painautuneen kiven toiselle puolelle, jolloin selviää, että heti vasemmalle lähtee vastaavasti useita metrejä pitkä ”käytävä”, johon käyminen on vähän niin ja näin, eli matelutyylillä olisi liikuttava. Teräväsärmäisten kivien päällä se on helpommin sanottu kuin ryömitty. Keskuskammarista suuaukolta katsoen eteenpäin johtaa niin ikään omanlaisensa käytävä ison kiven sille puolelle, josta ensimmäisenä luolaan kurkistin. Tämäkin reitti on molemmin päin ryömittävissä, jos vain polvet kestävät.
Valoa tunnelin päässä. Omassa päässä otsavaloa.
Ja vielä kolmas soppi, joka sitten näytti sen verran työläältä ryömittävältä, että katsoin parhaaksi jättää sen tutkimisen toiseen kertaan ja mahdollisesti seurassa. Onkalo näytti ulottuvan todella pitkälle vähän niin kuin maan alle konsaan, joten se olisi kyllä tarkistettava joskus huolellisemmin. Tuumin kyllä, että mitenkähän syvälle se käytännössä voisi mennä, sillä siinä tapauksessa järven rannan louhikon täytyisi sijaita todella jyrkällä jääkauden jälkeisellä rantatörmällä. Tai sitten ei. No, ne on näitä maallikkokekologin pohdintoja nämä.
Liikkuminen luolan sisällä on jokseenkin vaivalloista. Voi, kun olisi enemmän tilaa!

Luolaryömijän parasiitti

Mielelläni löytäisin välillä semmoisenkin luolan kuin esimerkiksi Kolin Pirunkirkko tai Kivimäen Luukku, joissa pääsee paikoin liikkumaan reilusti seisten ja kävellen eikä mutkalla ja kippurassa kuin käärmeenlumoojan käärme. Mutta jos joku tykkää ryömimisestä ja siitä että kamppeet haisevat reissun päätteeksi kuin parisataa vuotta haudassa maanneella, niin Kituvuoren ”kammari” on siihen tarkoitukseen juuri passeli. Kituvuoren luola ja naapurinsa Kalajanvuoren luola ovat kuin yö ja päivä, mutta omalla tavallaan kiehtovia molemmat. Ehkä tässäkin luolassa on joskus piiloteltu tai luolaan on piilotettu jotakin, mutta mitään esineistöä tai muutakaan ylimääräistä sälpää ei luolasta löytynyt. Myöskään tarinoista tätä paikkaa ei välttämättä löydy, sillä yleensähän tunnetuimmilla luolilla on ainakin joku nimi ja nimen takana tarina. Aikaa Kituvuoren luolan kolosissa menee joka tapauksessa paljon – ainakin minulla. Ja jos ei luola itsessään ole riittävän hieno, niin on ainakin sen edustalla oleva vanha puu ja siitä hieman eteenpäin todella upea jyrkänne lippaluolineen!
Tässä on mielestäni eräs Kituvuoren näyttävimpiä osia (siis tuo kallio ja lippaluola, en minä).

Paljon tutkimatta jäi

Reilun neljänkään tunnin kuhkaamisella ei vielä paljon saada aikaan. Tai kuka saa, kuka ei. Siispä Kituvuoren jyrkänteitä ja sopukoita jäi tutkimatta vielä vaikka millä mitalla. Pakkasin kamppeeni ja lähdin louhikolta eteenpäin vain huomatakseni, miten pienen osan vuoresta pystyin käymään läpi. Karttaohjelman rinnevarjostuskuvassa näkyy monen monituista uurretta ja painannetta, joiden kätköistä voi löytyä vielä vaikka mitä mahtavaa, kunhan vain on aikaa etsiä. Ja aina se etsijäkaveri pitäisi olla. Näissäkin paikoissa kun itsensä teloo, saattaa joutua jollottamaan pitkään ennen kuin joku tulee apuun.
Rauhoittava paikka.

Peace, man!

Siitä kuitenkin voinen olla itseni kanssa yhtä mieltä, että tämä on rauhoittava paikka. Jostakin kauempaa kantautui parin ihmisen ääniä, mutta en pystynyt paikallistamaan tarkalleen, mistä. Saattoivathan muutkin olla kulkemassa omia polkujaan ja vaikka sieniä tai marjoja poimimassa, mikä on kansallispuistossa täysin luvallista. Muuten sai olla ihan kaikessa rauhassa, enkä mitään mekkalaa ylipäänsä pidä, kun luonnossa itsekseni liikun, joitakin satunnaisia kenkien alla poikki rapsahtavia risuja lukuun ottamatta. Tämmöinen reissu tällä kertaa.
Mainokset

Kovat paikat Kalajanvuorella


Olen useammastakin suusta kuullut huhuja, että Etelä-Konneveden kansallispuistossa, kuuluisalla Kalajanvuorella olisi luola. Niin on kuullut moni muukin, kuten eräyrittäjä Markku Utriainen KalajaRetkeilystä. Markku pyysi minua seurakseen luolanetsintäretkelle, sillä luolaretkillä on hyvä olla joku kaveri mukana turvallisuussyistäkin. Enkähän voinut vastustaa kutsua lähteä etsimään luolia, ja mikäs oli lähtiessä, kun sai tilaisuuden lumikenkäillä hienoissa maisemissa ja upeassa säässä.

Yöllä oli ollut -25 astetta pakkasta, eikä aamukaan kovin paljon leudommaksi muuttunut. Mittarissa oli vieläkin parisenkymmentä, mutta kun kerran oli sovittu, että lähdetään, niin sitten lähdetään. Sehän on pukeutumiskysymys tuo kylmyys, niin sanotaan. Siksipä kaivoin kaapista kasarivuosikertaa olevat pilkkihaalarit, joiden alle piti laittaa merinovillaa ja muuta lämmintä vaatekerrosta väliin. Sillä pärjäisi.

Pysäköimme automme Kalajan parkkipaikalle, jonne vievän tien Rautalammin kunta on luvannut yllättävänä kädenojennuksena pitää aurattuna koko talven. Muutoin meilläkin olisi ollut 1,5 kilsan lisälenkki suuntaansa tiedossa. Meitä vartenhan tietä ei tietenkään ollut aurattu, mutta tyytyväisinä totesimme asian tilan. Parkkipaikalta on vielä noin 900 metrin matka Vuori-Kalajalle polkua myöten.

Kalajanvuori paistattelee tammikuun auringon kajossa odotellen kevättä.

Olemattomien pakkasten ja paikoitellen merkittävästikin vaihtelevan lumitilanteen vuoksi vesistöjen jäätilanne on ollut vähintäänkin arveluttava. Myös Vuori-Kalajan lammen jäätilanne arvelutti, mutta Markku oli käynyt jokunen päivä aiemmin paikalla ja todennut jään kestäväksi. Luotin ammattilaisen arvioon, ja niinpä oikaisimme lammen poikki kotalaavulta lammen vastakkaiseen päähän.

Katselimme kulkiessamme mahtavia Kalajanvuoren jyrkänteitä ja yritimme hahmottaa, olisiko luola jossakin kohtaa kallionseinämää. Päätimme kuitenkin tarkistaa asian vasta paluumatkalla ja nousta ensin osan matkaa vuorelle polkua pitkin, jolta poikkeaisimme sitten vuoren eteläpään jyrkänteille ja louhikoille.

Ihminen (myös Markku) näyttää pieneltä valtavien kivenlohkareiden rinnalla. Myös rinne on vaikeakulkuinen varsinkin kesällä ja ottaa äkkinäiseltä luulot pois.

Lunta oli runsaasti joka paikassa, mikä helpotti rinteessä liikkumista huomattavasti. Merkittyä polkua pitkin oli hankalahko kulkea lumikengillä, joten otin ne aina silloin pois jaloista. Polkujen ulkopuolella lumikengät olivat käytännössä välttämättömät. Sitten jos/kun tulee hankikanto, niin silloin pitäisi päästä vaikka mopolla. Olin laittanut kotona muutaman täpän GPS:ään, jossa loogisesti saattaisi jonkinlaisia luolia olla. Markku tosin osasi suunnistaa ilmankin oikeille nurkille, mutta mitään tarkempaa ”tietopaikkaa” mistään luolista meillä kummallakaan ei ollut.

Tutkailimme ensin kauempaa rinteessä näkyviä lohkareita ja valkkasimme niistä summassa aina huomiotaherättävimpiä. Niiden alle yleensä jotakin pesäkoloa tuppaa jäämään. Mahdottoman kauan ei tarvinnut etsiä, kun jo löytyi yksi semmoinen johon ainakin supi, ilves, kettu ja mikseipä ihminenkin saattaisi tarvittaessa mahtua.

Kivien väliin kyllä mahtuu kyykkysilleen, mutta kyykistelypaikasta oikealle kiven sisään on ryömittävä, jos välttämättä tahtoo. Muutaman metrin verran pääsee, mutta mikään iso loukko tämä paikka ei ole.

Kalajanvuoren etelärinteeseen onkin jättiläinen paiskonut kiviä melkoisella vimmalla, sillä toinen toistaan suurempia ja muodoiltaan kiehtovampia lohkareita paikasta löytyy. Tällaiseen kivikkoon ei välttämättä tavallinen retkeilijä ja patikoija eksy edes tarkoituksella, mutta esimerkiksi minulle paikka oli kuin karkkikauppa elefantille ja posliinikauppa pikkulapselle, vai miten päin se oli. Myös Markku kurkisteli innolla kivien alle ja väliin.

Vähän siellä täällä tuntui olevan kiinnostavia kohteita, mutta mitään elukan piilopaikkaa suurempaa ei ollut vielä löytynyt, kunnes…

Markku huomasi suurin piirtein samoihin aikoihin erään suurehkon lohkareiden alle jäävän lippaluolan tapaisen kuin minä sitten yhytin toisen, josta näki jo kättelyssä, että tässä voi olla hyvä kandidaatti tai jopa maisteri.

Suuren suuren kiven alla on tilavahko luola, ja kuten kuvasta näkyy, se on toisestakin päästään avoin.

Edestä katsottuna oikeanpuoleinen luolan sisäänkäynti ei vielä kerro oikein muuta luolan todellisesta sielunelämästä kuin että siitä näkyy läpi. Ryömintäosasto ei hirveästi kiinnostanut vielä tässä vaiheessa, mutta luolasta oli nähty vasta murto-osa. Yllätys odotti vuoroaan, kun kiersin kiven editse luolan vasemmalle reunalle.

Aivan kiven alareunassa näkyi musta aukko. Kurkistin siitä sisään ja totesin Markulle: ”No eiköhän meillä tässä ole se luola!” Tai ainakin yksi sellainen. Jos kerran luolan kriteereinä pidetään sitä, että ”sinne pitää mahtua vähintään 3 miestä sateenpitoon”, niin tämä paikka meni siihen heittämällä.

Ensi alkuun katsoin vain aukon suulta sisälle, jolloin huomasin, että kiven alle oli todella muodostunut varsin laaja luolamainen tila, jonka mitat olivat ainakin 5 metriä suuntaansa. Korkeutta luolalla oli sen verran, että siellä mahtuisi ryömimään ja istumaan vähintään puoli-istuvassa asennossa, mutta monin paikoin täysin istuvassakin.

Mieli teki hirveästi tunkea itsensä kiven sisään, mutta aukko, josta sinne olisi pitänyt mennä, oli erittäin epäergonominen. Joko oli nyt pakko muuttua kahlekuninkaaksi tai fakiiriksi ja vääntää itsensä vinkkeliin, että pääsisi sisään luolaan? Pää edellä mahallaan meneminen näytti mahdottomalta, sillä selkärangan olisi pitänyt taipua runsaasti väärään suuntaan. Sivuttainkin vaikutti vaikealta.

Viimein päätin kokeilla jalat edellä mahallaan, mikä osoittautuikin parhaaksi ratkaisuksi. Onneksi viime salikäynnistä on niin pitkä aika, että hartiat ja rintakehä eivät jääneet jumiin. Samaten vatsaosasto on sitten rippikouluikää edeltävän ajan massakaudesta pysynyt onneksi kurissa. Pilkkihaalari oli nappivalinta, mutta tokikaan kypärää ei tullut mukaan. Sorry…

Taas mennään…

Luolassa sisällä tosiaan saattoi jopa istua. Ja niinhän minä teinkin. Markku vaan napsi kuvia luolan ulkopuolelta, eikä tullut sisälle katsomaan vaikka kuinka houkuttelin. Harmin paikka, että jätin oikein kelvollisena luolakamerana toimivan GoPron kotiin, kuten myös järkkärinkin. Kovassa pakkasessa järkkärin kanssa kivien koloissa kamuaminen ei välttämättä olisi ollut hyvä ajatus, mutta edullisella pokkarillani otetut kuvat eivät valitettavasti ole sitten kovin laadukkaita. No, suo siellä ja vetelät housuissa…

Oi miksi en ottanut GoProta mukaan! Se vain ei tarkoita muuta kuin että tänne on tultava uudestaan.

Luolan pohjapinta-ala vaikutti vähintään yhtä suurelta kuin Konneveden Pyhävuoren Pirunpesässä, mutta korkeutta ei ollut ihan niin paljon. Jos joku olisi halunnut piilotella luolassa, se olisi varmasti onnistunut isommaltakin porukalta. Mukavuudesta vain olisi pitänyt tinkiä.

Luolan pohjalla pääasiassa erikokoisia kiviä, kuolleita lehtiä ja puun oksia tai juuren pätkiä. Tuoksu oli luolamainen, kostean tunkkainen ja sekoitus lahoa ja viipyilevää hometta.

Uskomatonta, mutta totta: Kalajanvuorella on luola! Onko se sitten se, josta perimätieto puhuu, jää nähtäväksi ja kuultavaksi. Toisen uskomattoman jutun huomasin vasta kun aloin käsitellä tämän horinan kuvia. Pitänee kuitenkin pitää ”löytö” toistaiseksi omana tai ainakin pienen piirin tietona ennen kuin sitä pääsee tarkemmin tutkimaan ja mahdollisesti ottamaan oikean asiantuntijan mukaansa. Voihan se olla joku luonnon oma tahra tai muu varjostuma, mutta jos ei ole, niin… Ei pidä tipahtaa ennen kuin nuolaisee.

Markku kurkistaa luolan toisesta päästä.

Luolan sisällä olisi voinut ehkä lämpimämpään aikaan olla pidempäänkin, mutta pilkkihaalareista ja muusta vaatetuksesta huolimatta kylmä alkoi tunkea vähitellen läpi. Meillä oli vielä paikkoja tutkimatta, joten ulostauduin luolasta käänteisessä järjestyksessä.

Samperin suuria kiviä oli muitakin, ja niiden alla myös mielenkiintoisia loukkoja, joista osa oli hyvinkin avoimia. Monissa kivissä oli hienoja piirteitä, joista saisi aikaan vaikka taulun.

Seikkailuhenkisille Kalajanvuoren rinteiltä näyttää löytyvän runsaasti tutkittavaa ja kömmittävää kivien alta ja päältä. Hienoimpia paikkoja omasta mielestäni ovat tosiaankin luolat, mutta myös sellaiset paikat, joiden alta pääsee kulkemaan ja kurkistelemaan.

Tässä kohtaa lohkare on muodostanut holvikaaren tapaisen paikan, josta hyvinkin pääsee kulkemaan ja katselemaan läpi.

Seikkailumme oli kestänyt jo kotvan, ja vieläkin olisi ollut tutkittavia paikkoja. Päätimme kuitenkin lähteä takaisin Vuori-Kalajan kotalaavun suuntaan, kun oli vielä valoisaa. Koska olin suunnistanut sellaisen GPS-kartan mukaan, jossa ei ole uusimpia kansallispuiston reittejä, huomasin sattumalta olevamme aivan lähellä merkittyä polkua, joka vie Kiertolahteen, johon kesäaikaan pääsee vesitse melomalla ja siitä kansallispuiston pääasiallisille patikkareiteille.

Niinpä laskeuduimme alas polulle ja sitä seuraten nousimme takaisin Kalajanvuorelle ja siitä Vuori-Kalajan jäälle. Päivä oli hämärtymässä, eikä reisissä enää maaston jyrkkyyden ja kiipeilyn paljouden johdosta ollut hirveästi voltteja.

Mahtavat Kalajanvuoren jyrkänteet Vuori-Kalajan puolella.

Kalajanvuoren jyrkänne vetää vertoja näyttävyydessään vaikkapa Repoveden kansallispuistossa sijaitsevalle Olhavanvuoren seinämälle. Kalajanvuoren huikeat portaittaiset, pystysuorat ja paikoin jopa ylikaltevat seinämät ovat silti omaa luokkaansa.

Kesäaikaan seinämien juurelle voi olla jopa vaarallista pyrkiä, mutta talvella hyvän lumitilanteen aikaan voi ainakin yrittää. Mitään lastenleikkiä ei lumikengilläkään nouseminen ole, sillä rinteen nousukulma on melkoisen jyrkkä.

KALAJANVUORI-3782
Niin me vain pojjaat kavuttiin makeimman paikan juurelle. Markku tempaisi ylös ensin, vaikka oli alhaalla sanonut ettei kintuissa muka enää potku riitä.

Eipähän myö mitään luolia enää löydetty eikä voitu etsiäkään, koska oli jo melkein pimeää. Laskeuduimme varovasti alas jäälle ja jatkoimme taas matkaa. Eväät ja kahvit/teet olivat käyneet mielessä jo monta kertaa, ja minunkin vatsani oli huokaissut useampaan otteeseen, että eikö se mies meinaa tänään ollenkaan syödä.

KALAJANVUORI-3784
Kerran piti vielä pysähtyä ennen kotalaavulle pääsyä, sillä huomasimme hienon jäätaideteoksen kallion juurella aivan jään rajassa. Jääveistoksen taakse sai juuri ja juuri mahtumaan otsalampun.

Siinäpä ne päivän kuvaukset sitten alkoivatkin olla. Kotalaavulle päästyämme kaivoin repustani esiin risukeittimen, pistin pelletit pesään, polttogeeliä päälle ja keittimen tulille. Trangian pannuun vettä ja keittimen niskaan. Markku kävi virittelemään tulta kotakeittiöön.

KALAJANVUORI-3792
Risukeittimen tuulensuojan virkaa sai toimittaa kotalaavussa ollut peltiämpäri, jonka sisään nostin keittimen. Lopulta päädyimme hyödyntämään keitintä sekä vedenkeitossa, makkaranpaistossa että Markun tekemien leipäpalasten lämmityksessä.

Pimeys oli vallannut seudun, ja lunta sateli melko voimakkaasti. Taivas ei kuitenkaan ollut niin voimakkaasti pilvessä ettei pilviverhon takaa olisi näkynyt kuunsirppiä. Pakkasta oli edelleen noin 15 astetta, mutta keli oli lauhtumaan päin. Kun olimme saaneet evästeltyä, keräsimme kimpsumme ja lähdimme lompsimaan takaisin parkkipaikalle. Otsalampun valossa hieman vajaan kilometrinkin matka tuntui huomattavasti pidemmältä, ja askeleissa ei ollut enää ihan samanlaista terävyyttä kuin reissun alussa.

Olihan se mahtava kokemus taas päästä löytämään luola ja muitakin jännittäviä paikkoja. Pakko tulla uudestaan ja tarkistaa yksi asia, joka jäi kaivelemaan mieltä tosiaan tarkasteltuani reissun kuvia kotona jälkeenpäin. Tiedä vaikka olisi uutiskynnyksen ylittävä aihe…tai sitten ei.

Kiitos suuresti Markulle, joka on ottanut myös osan tämän jutun kuvista!

Mustikkavuorella Hanhitaipaleella on muutakin kuin mustikkaa


Mustikka-aika alkaa olla ohi, mutta luolien aika ei. Nimittäin taas kerran yllätin iloisesti itseni löytämällä Rautalammin Hanhitaipaleelta Mustikkavuori-nimisen paikan rinteiltä hienon luolan.

Horisin jo viime vuonna eräässä jutussa, miten runsaasti Rautalammilla on monenlaisia luonnonmuodostelmia, ja tietysti luoliakin. Vielä silloin en kuitenkaan itsekään osannut arvata, miten paljon niitä itse asiassa onkaan, kun saa käytettyä vain tarpeeksi aikaa ja vaivaa etsimiseen.

Onhan alueen geologia erittäin otollinen luolien syntymiselle. Vaikka monet luolista eivät yllä koossa kansallisella listalla kovin korkealle, ehkä määrässä kuitenkin tavallista ylemmäs. Minulla on joka tapauksessa aavistus, että jotakin suurta on vielä löytämättä.

Rottinkisauva käteen, gps-laite toiseen ja menoksi

Kun lähden luolia etsimään tai ylipäänsä louhikoille, pyrin pitämään mukanani joko modernimpaa vaellussauvaa tai sitten perinteistä rottingista tehtyä suksisauvaa sommalla tai ilman. Se on yllättävän hyvä apuri paikoissa, joissa ei voi välttämättä tietää, mitä milloinkin askeleen alla on. Hyvinkin usein sammalen alla piilossa voi olla metrinen monttu, jossa koipi voipi katketa, jos oikein huonosti käy.

Tämänkertaisen etsintäreissun suuntasin Rautalammin Hanhitaipaleella sijaitsevien Kaupparisenvuoren ja Mustikkavuoren maastoihin, koska lähistöltä olen jo löytänyt monta muuta mahtavaa paikka luolista valtaviin hiidenkiviin asti. Todennäköisyys uusien luolien löytymiseen olisi siis suuri. Viime viikolla bongattu hiidenkivi sai kylmät väreet kulkemaan pitkin selkä kolmea pilkku neljäätoista, eikä tämänkertainen löydös paljon siitä jälkeen jäänyt.

Painuin puskaan Tampintien mutkasta läheltä Pitkä-Kaupparisen järven eteläpäätä suunnaten Mustikkavuoren itäpuolen rinnettä kohti.  Minkäänlaista ennakkotietoa mistään luolasta ei ollut (kuten yleensä viime aikoina), joten arvalla mentiin. GPS:n jäljestä kotona katsomalla huomasin, että olinkin kävellyt melko lailla suoraan luolan löytymispaikalle, noin sata metriä tieltä ja noin 30 metriä korkeussuunnassa ylempänä.

Mistäpä tämänkään olisi tiennyt, ellei olisi omin silmin nähnyt.

Tasamaatahan tuo vuorenrinne ei luonnollisestikaan ole, eli pientä kiipeilyä ja tasapainoilua oli harrastettava. Sauvasta oli paljon apua. Vaikka en vielä siinä vaiheessa tiennytkään, niin ensimmäisten pystysuorien kallioseinämien kätköistä tulisin löytämään jännittävän paikan.

Kiire ei ole hätäisen hommaa

Etsintähommiin olin varannut vain kaksi tuntia aikaa, joten olisi tietysti ollut ehkä paikallaan liikahdella rivakamminkin, mutta tällaisissa paikoissa se ei vain onnistu. Lenkin pituudeksi tuli metsässä vain kilometrin verran mutta aikaa meni todellakin pari tuntia.

Kun saavuin ensimmäiselle jyrkänteelle, ajatuksena oli vain laittaa merkintä gps:ään ja tulla paikalle uudestaan myöhemmin, mutta päätin onneksi tutkia paikkaa tarkemmin. Katsoin yläpuolelleni kohoavaa kalliota, jossa oli selkeä halkeama. Se vaikutti mielenkiintoiselta ja herätti kysymyksen, miten pitkä halkeama on ja mitä mutkan takaa löytyy. Selvitettyäni turvallisen reitin halkeamalle nousin ylemmäs ja kurkistin nurkan taakse.

Että tämmöinen tapaus tällä kertaa.

Sieltä löytyi juuri se, mikä pitikin. Tosin luolan suulle oli vielä viitisen metriä matkaa, joten en tiennyt, miten iso tai pieni tai minkään muunkaan lainen paikka suuaukon takana oli ennen syvempää tutkimista (kirjaimellisesti).

Luolaan johtavan kapeikon yläpuolella näytti olevan kiilaantuneena iso kivi, jota en olisi halunnut saada niskaani. Enkä muitakaan kiviä, joita suuaukon yläpuolelle oli kertynyt. Piti vain luottaa siihen, että ne eivät putoaisi. Yksin seikkaillessa on tietysti aina vaara olemassa, että jää kiven alle eikä voi viheltää sitten kun sattuu.

Rohkea rotan syö.

Eipä siinä muu auttanut kuin otsalamppu päähän ja rohkeasti sisään. Kuulostelin kyllä ennen sisään menoa, että kuuluuko luolasta murinaa tai sähinää. Ei kuulunut onneksi kumpaakaan. Aina pitäisi periaatteessa olla kaveri mukana, mutta käytännössähän se ei tahdo onnistua. Tämmöiset paikat eivät välttämättä nappaa oikeita luolaharrastajia, ja muut eivät sitten innostu muuten tai ovat niin matkan päässä, että pitäisi olla isompata sorttia tiedossa ennen kuin latukka liikahtaa.

Tämä paikka menee varmasti omaan luolalistaan.

Sievä pikku kammari

Sisältä paljastui sitten pienoinen yllätys. Olin arvellut, että luola olisi todella pieni, mutta se ei pitänyt täysin paikkaansa. Arviolta alle kaksi metriä kanttiinsa pohjan alalta sekä vähintään istumakorkea ”eteinen” liittyi suuaukolta katsoen oikealle alas ja syvemmälle kallion sisään viettävään osuuteen.

Luola jatkuu tuonne.

Jos meitä olisi ollut kaksi, niin olisin yrittänyt joko itse tai yllyttänyt kaverin menemään kapeasta raosta eteenpäin. Siitä nimittäin saattaisi päästä luolan osaan, jossa on enemmän kuin tarpeeksi seisomatilaa. Mitään latotansseja peräkammarissa ei vastaavasti mahdu järjestämään, korkeintaan lambadaa paritanssina voisi yrittää.

Olisiko luola neljästä viiteen metriä syvä kyseiseen suuntaan? Olen aika kehno arvioimaan etäisyyksiä ja mittoja, mutta kun ei ole mitään teknologista vimpainta kuten laserkeilainta. Olisi mielenkiintoista joskus tämmöisiä paikkoja päästä skannailemaan ja nähdä, mitkä ovat luolan mitat ja muodot niin kuin kone ne näkee.

Tutkittavaa jäi vielä.

Olisinpa ottanut järkkärin mukaan, mutta nyt oli tyytyminen vain erinomaiseksi luolakameraksi osoittautuneeseen kolmosversion GoProhon ja kuvanlaadultaan surkeahkoon Canonin PowerShot -pokkariin. Tai vähintään olisi pitänyt olla kaksi pikku jalustaa matkassa aikavalotuksille. Alla olevasta hämppiksenverkosta ja itse hämppiksestäkin olisi tullut jopa tarkka kuva. Mutta se on nyt sitten mikä se on.

Ehkä pieni kuvakoko antaa vähän epätarkkuutta anteeksi.

Luola päivässä, kaksi parhaassa

Sisällä luolassa oli – kuten arvata saattaa – lähestulkoon hiljaista. Nimittäin hetken aikaa siellä oltuani alkoi kuulua pörinää ympäriltä, ja joitakin kärppäsiä tai mitä lienevät olleet, kävi lentelemään luolassa edestakaisin. Valon houkuttelemina ehkä aktivoituivat. En huomannut muita elukoita, kuten liuskayökkösiä, joita oli esimerkiksi Ukonvuoren Pirunpesässä.

Huomioni kiinnittyi ihan muihin asioihin luolassa, joten huomasin vasta valokuvasta luolassa olleen hämähäkinverkon keskellä päivystäneen, olisiko ristilukin. Aika iso kaveri se oli, enkä hirveästi pidä hämähäkeistä, joten hyvä ettei tarttunut päähäni luolassa könytessä.

Olin erittäin tyytyväinen päivän saaliiseen siksikin, että ehdin etsiä luolaa vain lyhyen aikaa kunnes sen löysin. Halusin vielä jatkaa matkaa, joten poistuin peruuttamalla varoen tökkimästä yläpuolellani olevia kiviä. Mustikkavuoren mahtavat jyrkänteet ja luolalta parinsadan metrin päässä oleva louhikko kätkevät varmasti sisäänsä vielä lisää yllätyksiä löydettäväksi. Eikä vielä koko vuorta edes tullut kierrettyä, kiivettyä ja tongittua!

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

P.S. Miksi en laita paikasta karttalinkkiä? Siksipä, että jos näkee hieman vaivaa sen löytämiseksi, uskoisin, että se on palkitsevampaa sillä tavalla. Kyllähän tuossa jutun alussa lienee riittävästi vihneitä sellaiselle, jota aihealue oikeasti kiinnostaa.

 

Kotivuoren kotoinen kolonen


Pitihän sitä taas lähteä. Nimittäin mehtään ja luolien perrään. Karthagosta sitä ennen kotona katselin, että onpas jännän näköinen jyrkännelinja Kotivuoren kyljessä, ihan kuin olisi ompelukoneella vedetty kuvioneuletta. Päättelin siis, että jotakin jännää varmaan sellaisesta paikasta löytyy, johon on piirretty vinkuroiva viiva. Enkä hirveästi väärässä ollutkaan. Tai sanotaanko, että olin yllättäen oikeassa.

Potkaisin skootterin käyntiin, kun ajattelin, että täytyy nuo Hänniskylän suunnan reissut tehdä kaksipyöräisellä niin kauan kun vielä tarkenee. Ajelin jyttyyttelin kaikessa rauhassa kohti määränpäätä ja kun pääsin perille, pistin menopelin jalalle ja hilppasin maastoon. Kartassa Kotivuorelle päin vie vieno polku, joka osoittautui vanhaksi metsäkoneen jäljeksi, ja jonkinlainen kinttureitti näytti nousevan myös itse mäelle. Se kuitenkin vei sivuun jyrkänteestä, joten laskeuduin polkua takaisin ja aloin kulkea pohjois-eteläsuunnassa eteenpäin katsellen maaston muotoja.

Ensimmäisenä osuin pienelle ”kyykkyluolalle” eli semmoiselle, johon mahtuu kyllä kytröttämään kivien alle, mutta ei suuremmalti oikomaan. Parin pienehkön lohkareen alle oli jäänyt laavumainen luola.

Satteenpittoon mahtuu kyllä, mutta ei paljon muuta.
Satteenpittoon mahtuu kyllä, mutta ei paljon muuta.

Ei sinänsä paha löytö heti alkuun, mutta kaipasin kyllä jotakin näyttävämpää. Kallioseinämät antoivat kyllä luvan odottaa enemmän, sillä monessa paikkaa rakoilu oli sitä luokkaa, että myös kallioluolia pienempien lohkareluolien lisäksi voisi täällä olla.

Matka jatkui, ja huomasin, että oli helpompaa liikkua alempana, jossa joskus oli ollut paljon vetisempääkin. Nyt alueella oli vain kaksi pientä lampea, Niittylammit. Olisivatko jäänteitä joskus paikalla olleesta jokiuomasta tai isomman vesialueen reunoja, joista lähtee nykyisin itä-länsisuuntaisia kuivatusojia.

Kotivuoren alueen metsät ovat olleet tehokkaassa metsätalouskäytössä.
Kotivuoren alueen metsät ovat olleet tehokkaassa metsätalouskäytössä.

Jyrkänteiden tarkastelu osoittautui vaivattomaksi, sillä Kotivuoren seutua on aikojen saatossa rokotettu reilulla haukulla puista, joten harvakseltaan kasvavien havupuiden ja satunnaisten koivujen ja haapojen seasta ei tarvinnut hirveästi tihrustaa mahdollisia luolia.

Tavallisiin pieniin kalliolippoihin ja reikiin turtuu aika nopeasti, mutta koska vuoren länsireunan jyrkänne on kuitenkin reilu 200 metriä yhtämittaista tikkiä, ei ollut hommassa vielä luovutuksen makua, sillä tutkittavaa riitti. Pariin otteeseen palautui mieleen taas kerran, että kivikossa kannattaa katsella joskus myös jalkoihinsa, sillä erilaisia piilokoloja jyrkänteiden juurella riittää.

Varansa kannattaa pitää myös erilaisten lippojen ja lohkareiden alla.
Varansa kannattaa pitää myös erilaisten lippojen ja lohkareiden alla.

Kiipeilin varoen rinteellä etsiskellen, josko löytyisi sellaisia luolia, kuten Ukonvuorella, joihin pääsisi vain yläkautta. Erilaisia pieniä syvennyksiä ja pesiä väistämättä tällaisiin maastoihin muodostuu, mutta ei vielä mitään isompaa. Kunnes…viimeinkin silmiini osui kalliossa selkeästi muita reikiä suurempi ja korkeampi musta railo, joka ei voinut muu olla kuin kunnollinen luola.

Kauempaa katsottuna luola ei näytä erityisen isolta ainakaan syvyyssuunnassa.
Kauempaa katsottuna luola ei näytä erityisen isolta ainakaan syvyyssuunnassa.

Ja niinhän se olikin, vaikka kauempaa katsoen ei mitenkään erityiseltä näyttänytkään. Lähempi tarkastelu osoitti aivan muuta. Luola näyttäisi muodostuneen osittain kiintokalliosta ja osittain siitä joko irroneista lohkareista tai sitten ylempää rinteeltä valuneista kivistä, mutta kun en luolien muodostumisesta tiedä mitään, niin saattaapi olla ihan mitenkä vaan.

Joka tapauksessa suuaukon puoleen väliin on kiilautunut kapeampi kivi, joka erottaa alemman luolan ja ylemmän toisistaan. Luolan katto ei ole täysin umpinainen, vaan siinä on erikokoisia kiviä, joiden raoista katsottuna luolan kokonaiskorkeus kasvaa noin viiteen metriin ellei yli.

Tietysti tuli mieleen, että olisikohan kypärä ollut tarpeen...
Tietysti tuli mieleen, että olisikohan kypärä ollut tarpeen…

Suuaukon kohdalla leveyttä luolalla on 80 senttiä, mutta sisällä kapein kohta on vain noin kolmenkymmenen senttimetrin mittainen. Luolan suulta luolan perälle on noin 5 metriä, ja luola päättyy pieneen ”kammariin”, johon en lähtenyt tällä kertaa yksin ryömimään, vaikka olisin päässytkin. Matkapuhelimen kenttä on jostakin kumman syystä sen verran heikko tuolla sisällä, että jos olisin jäänyt juntturiin, olisin soitellut todennäköisesti vain päivän hitit ja sen pituinen se.

Luolan perällä on selkeästi erilaista kiveä kuin reunoilla.
Luolan perällä on selkeästi erilaista kiveä kuin reunoilla.

Edellisellä luolareissulla paikassa, josta ei ole hyvä kertoa, oli sen verran lahjakas karhun sköndä luolan lähellä, että suhtaudun pienellä varauksella jo tähän aikaan vuodesta kaikenlaisiin mustiin aukkoihin menemiseen. Katselin siis kivenkolojen lisäksi myös mahdollisia mesikämmenen jätöksiä tämänkin luolan lähistöltä, mutta en tällä kertaa sellaisia löytänyt.

Vaikka karhu olisikin kiva nähdä luonnossa Ähtärin ulkopuolella, ei varsinaisesti tee mieli joutua kohakkain, kun siinä tangossa sotkeentuu askelmerkkien lisäksi varmasti kalsaritkin.

Ehkä tämmöiset kapeat kammarit eivät ole otsojen suosiossa.
Ehkä tämmöiset kapeat kammarit eivät ole otsojen suosiossa.

Luolasta olisin voinut etsiskellä mahdollisia merkintöjä tai tutkailla, minkälaisia öttiäisiä sieltä löytyy, mutta jotakin täytyy jättää toiseenkin kertaan, varsinkin se luolan perillä käyminen. Siinä samalla voisi katsella vähän tarkemminkin, minkälaisia kivinäytteitä paikasta ehkä saisi.

Jyrkännettä oli vielä jäljellä koluttavaksi, jotenka jatkoin matkaa. Vähän ajan päästä ylhäällä rinteessä tuli näkyviin taas tumma syvennys jonkinlaisen lipan alla, mutta alhaalta sitä en nähnyt riittävän tarkasti. Kiipesin varoen ylös kohti lippaa. Lipan alla oli matala suoja, eikä se kovin syväkään ollut, mutta jonkin sortin taukopaikka oli kyseessä, koska paikalta löytyi polttopuun tapaisia palikoita ja mm. pari heinäseipään nysää.

Tosin en nähnyt polttamisen jälkiä, joten jäi epäselväksi, mitä virkaa noilla puilla sitten muuta olisi ollut.
Tosin en nähnyt polttamisen jälkiä, joten jäi epäselväksi, mitä virkaa noilla puilla sitten muuta olisi ollut.

Tältä taukopaikalta olisi ollut kiva katsella alhaalla olevaa metsälampea, mutta puusto peitti näkyvyyden aika lahjakkaasti. Samoin vuoren toiselta reunalta, josta olisikin ollut varsin mainio näkymä kohti Kynsivettä, mutta maisemaa ei ollut perattu niin tehokkaasti, että vesialue olisi kokonaan tullut näkyviin. Eikä sitä sen vuoksi kannattanut kameraankaan ikuistaa.

Aloin tehdä paluumatkaa pois vuorelta, ja kävelinkin takaisin mopolle ihan reilusti teitä myöten. Tieltä näki myös paljon paremmin järvelle, eikä alueen kesä- tai vakinaisilla asukkailla mitenkään pöhkömmät maisemat olekaan.

Tämän luolareissun ja luolan tieteelliset ansiot jäivät varsin ohuiksi, eikä mitään esi- tai muutakaan historiallista knoppia löydy. Edellisestä kerrasta joko viisastuneena tai tyhmentyneenä – riippuen katsantokannasta – katsoin parhaammaksi jättää kyselemättä luolan taustoista keneltäkään yhtään mitään.

Luultavasti joku isovihan aikainen piilo, metsämiesten saalisjemma, paikallisten poikien salaleiri tai joku muu tämäkin luola on saattanut olla, mutta liiallinen tiedustelu saattaisi johtaa kohta taas siihen, että tulee toppi jutunteolle. Kiva oli joka tapauksessa ”löytää” sellainenkin luola, jota en ainakaan parilla katsomiskerralla huomannut listatun esimerkiksi Suomen Luolat -kirjassa. Ehkä se siellä sitten oli kumminkin, tai sitten ei…

PAIKKA KARTALLA

Luola päivässä pitää lääkärin loitolla


Ja pelastushelikopterin, jos sattuu itsensä telomaan sellaisessa paikassa, jonne ei pääse kuin jalkapelissä hakemaan. No, ei onneksi ole vielä käynyt niin, eikä toivottavasti käykään. Joka tapauksessa luolien etsinnässä on omat riskinsä, kun joutuu lohkareiden seassa ja kallionjyrkänteillä kömpimään, eikä ole mikään vuorikauris tai karaistunut kiipeilijä.

Kaikesta huolimatta luolien etsintä harrastuksena ja yhtenä ulkoilumuotona toimii varsin mainiosti, ja ehkä sitä voisi pitää vähän kuin geokätköilyn serkkuna, vaikka aika moni luola on jo samalla kätkökin. Kaikki luolat eivät kuitenkaan ole, ja monia niistä eivät välttämättä kätköilijätkään tiedä. Itse innostuin ihan retkijuttujen kirjoittamisen mukana kyselemään ja tonkimaan tietoja luolista, ja hyvin pitkälti näyttää siltä, että erinomaisia tietolähteitä ovat mm. kyläyhdistykset, paikalliset asukkaat ja vaikkapa Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen Paikannimikartasto.

Paikannimikartasto ei sinänsä ole mikään luolarekisteri tai mikään muukaan kohderekisteri, vaan se on lähinnä nimipalvelu, jota voi kuitenkin käyttää hyväkseen sellaisten paikkojen etsimisessä, joista on jotakin perimätietoa ja joita ei välttämättä näy nykyisissä Maanmittauslaitoksen kartoissa tai muissa MML:n aineistoon perustuvissa karttapalveluissa.

Sähköisen nimikokoelman lisäksi ja taustalla on lähes kolmen miljoonan paikannimikortin arkisto, joka on luolanetsijän ja erilaisten jo pitkälti unholaan jääneiden paikkojen perässä juoksijan aarreaitta, josta ei tieto lopu kesken ihan äkkiä. Kokoelmaa ollaan paraikaa digitoimassa, ja se valmistunee parin vuoden sisällä.

Enivei, olipa tietolähde mikä tahansa, niin aina on jännittävä päästä näkemään, minkälainen loukko sitä mistäkin päin löytyy. Olen tässä viimeisen puolentoista–kahden viikon aikana urakoinut neljän eri luolan kanssa, joista tähän mennessä on löytynyt tasan kaksi. Parista luolasta löytyy ihan kartastakin merkintä, mutta vain toisesta nimi. Kahdesta muusta luolasta toinen on paikallisten tuntema, ja toisesta eivät paikallisetkaan (tai ainakaan kaikki) ole tietoisia.

Ensimmäinen luola, jolla tällä rupeamalla poikkesin – tai olisin poikennut, jos olisin sen löytänyt – oli ns. Pirunpesä, joka sijaitsee Äänekosken Sumiaisissa Jylhänvuori-nimisessä paikassa. Siitä on tulossa juttua Retkipaikkaan aikanaan. Yritän ottaa revanssin tuosta paikasta tulevana viikonloppuna, jos/kun pääsen erään paikallisen kanssa siellä veneellä käymään. Luola on kuulemma niin iso, että siellä ovat joskus aikoinaan paikalliset kalamiehet verkkojansa kuivatelleet.

Kiikkerän kiven alla.
Kiikkerän kiven alla.

Jylhänvuorella oli tosin niin upeaa, että vaikka mitään luolaa ei siellä olisikaan, pelkästään retkeilyn kannalta ja eväitten syöntiin se käy kuin suutarin sormi sinne jonnekin. Noh, toinen luolakeikka oli sitten paikkaan nimeltä Orrinkolo. Se on ihan kartassa tuntematon paikka, mutta sattuipa eräässä puhelinkeskustelussa tulemaan ilmi, että sellainen on olemassa lähistöllämme.

Orrinkolo, vai onko se Örrinkolo (tai Orrin tai Örrin kolo välilyönnillä), on kuulemma ollut joskus aikoinaan tuon nimisen miehen asuinpaikka tai joku piilopaikka joka tapauksessa Sumiaisten ja Konneveden rajamailla. Tästäkin on juttu tulossa Retkipaikkaan. Siinä missä Jylhänvuorella käynti oli maisemallisesti ja ulkoilumielessä vertaansa vailla, oli Orrinkolon etsintä sitten etupäässä puskissa rämpimistä ja melkein vesiperä.

Paikka löytyi kuitenkin viime hetkillä, ja mukana oppaana ollut kaveri kertoi sitten, että olisi parinsadan metrin päässä ihan ajettava autotiekin ollut, mutta mentiin sitten tukalamman kautta…

Kylläpä taisi kolottaa Orria täällä oleskeleminen.
Kylläpä taisi kolottaa Orria täällä oleskeleminen.

Kolmas keikka oli heti seuraavana päivänä Orrinkolon jälkeen, ja se oli tuolla Jyväskylän toisella puolella lähellä Korpilahtea. Siitä en vielä kerro, mikä sen nimi oli, koska lupasin maanomistajalle näyttää niin ikään Retkipaikkaan tulevan jutun ensin, että on faktat kohdallaan. Kyseinen paikka oli erittäin hieno, ja siinä missä Orrinkolo oli pimeä ja kolkko, tuo toinen luola oli melkein kuin loma-asunto siihen verrattuna.

Hieno yksiö näköalalla ja kattoikkunalla.
Hieno yksiö näköalalla ja kattoikkunalla.

Neljäs reissu tapahtui jälleen seuraavana päivänä, ja sillä kertaa olin vuodelta 1952 olleen kirjallisen litteroinnin perusteella Sumiaisissa olevan Hitonhaudan maastoon. Tietojen mukaan sielläkin olisi luola nimeltä Pirunpesä (näitähän riittää), mutta lähtötiedot olivat erittäin ylimalkaiset, enkä tarkalleen tiedä, tulkitsinko niitä väärin.

Laitoin ennen lähtöäni gps:ään neljä vai viisi eri jyrkännettä reittipisteiksi, ja kuljin neljän tunnin aikana läpi niin louhikot kuin jyrkänteetkin poikkimain ja pitkittäin, mutta en onnistunut luolaa vielä löytämään. Joku paikallinen sen kyllä sanoi olevan olemassa, kun oli sanojensa mukaan käynyt siellä joskus 70-80-lukujen taitteessa. Ehkäpä vielä tärppää…

Hiton hieno päivä ilman luolaakin.
Hiton hieno päivä ilman luolaakin.

Mikä muu kuin hinku löytää luolia yhdistää sitten tätä touhua? No ainakin mahtavat paikat, todellinen hyötyliikunta, paikkojen tuntemuksen lisääntyminen ja vaikka mikä! Varsinkin tuo Hitonhauta on tullut kierrettyä aina käytännössä polkja pitkin, ja vaikka niinkin pääsee näkemään hienoja mestoja, polulta poikkeaminen ja kulkeminen ihan ”missä sattuu”, tuo sekin eteen mahtavia näkymiä ja avartaa katsantokantaa.

Esimerkiksi tuo yllä oleva jyrkänne on upea, eikä sitä näe polulta, vaan se pitää löytää. Se sijaitsee luonnonsuojelualueen reunalla, kuten suuri osa alueen jyrkänteistä, vaikka paljon jää alueen sisäpuolellekin. Ne sisälle jäävät osat kuitenkin ovat enimmäkseen niitä, jotka kaikki muutkin näkevät.

Tämän jutun viimeinen luolanetsintäkeikka oli siis lopulta vain kunnon sykkeennosto- ja raitisilmapläjäys, ja tietysti makkaranpaisto- ja kahvinkeittoreissu, jos ei muuta. Pellettikeitin taas matkassa paistui kabanossi hetkessä ja kahvitkin tulivat siinä perässä. Ainoa kämmendaali, joka kävi, oli se, että unohdin ottaa juomamukin.

Koska kahvivesi kiehui jo täyttä häkää, päätin, että juodaan sitten kahvit vaikka pannun nokasta, jos ei muu auta. Onneksi kuitenkin oli desin mitta matkassa kahvin mittausta varten, niin se sai toimia juoma-astiana, vaikkakin pienenlaisena. Olivat sellaisia vieraskupin kokoisia kahviannoksia, mutta maistuipa silti erinomaiselta luonnon helmassa!

Seuraavaksi etsitään taas kerran yhtä Pirunpesää tällä kertaa Ukonvuorelta Sumiaisista, yritetään ottaa niskalenkki Jylhänvuoren Pirunpesästä ja selvittää, mistä Hitonhaudalta se ryökäle puolestaan löytyy!

Pieni seikkailuretki Kilpikonnakivelle


Kävin tuossa jokunen aika sitten ajaa pärryyttämässä skootterilla kotipaikkani lähistöllä olevilla metsäteillä. Muuten maasto oli hyvin pitkälti samanlaista kuivaa mäntykangasta, mutta muuttui ”yhtäkkiä” selkeästi mäkisemmäksi, kivisemmäksi sekä metsät lehtomaisemmiksi. Maastossa oli suhteellisen tasaisen ja avoimen kankaan sijasta suuria siirtolohkareita, syviä painanteita ja muutenkin koko lailla toisenlaista oli maisema kuin hetki sitten.

Siksi kiinnostuin kotiin palattuani tarkastelemaan kartasta, olisiko kyseisellä alueella jotakin mielenkiintoista käyntikohdetta. Tarkempi syynäys näytti, että olihan siellä ainakin yksi jyrkänne, joka oli nimetty – jyrkänteeksi. Eli mikään maailmannähtävyys ei ollut kyseessä, mutta olipahan syy lähteä käymään tuo paikka tarkastamassa.

Toisella kertaa jätin ajopelini kahden ja puolen kilometrin päähän päämäärästä ja jatkoin matkaa jalkaisin senkin vuoksi, että ehtisin katsella ympärilleni ja ottaa vaikka valokuvia matkan varrelta. Kesäinen päivä – jollaisia tänä vuonna on ollut vähän liian harvassa – sai viimein monet päiväperhosetkin liikkeelle, ja hiekkaisilla kankailla näkyikin monenlaisia perhosia pikkuruisista sinisiivistä hopeatäpliin ja hieman isompiin metsänokiperhosiin.

Metsänokiperhonen
Metsänokiperhonen

Tietysti nuo perhosten nimet voivat mennä metsään, kun en ole perhosasiantuntija(kaan). Mutta kuka paremmin ne tuntee, voi sitten ojentaa tyhmempäänsä. Joka tapauksessa kauniita perhosia kaikki, mutta valitettavasti vielä isommat päiväperhoset jäivät näkemättä. Tosin noita tälle elinympäristölle ominaisia lajeja oli runsaasti.

Aikani pysähdeltyäni perhosten kuvauksissa pääsin suurin piirtein niille kohdille, jolta arvelin pääseväni etsimälleni jyrkänteelle. Laitoin gps:n päälle ja valitsin suunnan kohti kohdetta. Tieltä sinne ei ollut kuin satakunta metriä. Paljon eri kokoisia kiviä tuli vastaan, mutta erehtymään en päässyt, sillä etsimäni paikka erottui selkeästi muusta ympäristöstä. Muhkeat kalliot näkyivät hyvin jo pitemmän matkan päästä.

Jonkinlainen ulkonema näyttäisi olevan kalliossa.
Jonkinlainen ulkonema näyttäisi olevan kalliossa.

Jyrkänne oli kuitenkin reippaasti yli viisi metriä, ehkä jopa lähemmäs kymmenen, korkea ja arviolta reilu parikymmentä metriä pitkä. Siinä oli selvästi erottuva lippa, joka ei kooltaan kovin mahtava ollut, mutta jännän näköinen silti.

Alta lipan taas vedettiin meikäläistä.
Alta lipan taas vedettiin meikäläistä.

Lipan lisäksi kivien väleihin oli jäänyt pieniä onkaloita, mutta mistään ei ollut oikein varsinaisesti luolaksi asti. Olisi kuitenkin kiva löytää joskus sellainen paikka, jossa olisi ainakin yhden äijän mentävä luola ja jota ei kukaan muu olisi aiemmin löytänyt. Sellaisiakin paikkoja tulee vielä joskus vastaan, sillä tätäkään maata ei ole ihan joka nurkasta koluttu. Moni jännittävä kohde voi olla aivan vieressä, mutta siitä saattaa kulkea ohi huomaamatta esimerkiksi peittävän kasvillisuuden vuoksi.

Tämä kivimuodostelma oli kuitenkin varsin hyvin näkyvissä melkein joka suunnasta, ja sen päälle pääsi suhteellisen näppärästi kiipeämään. Aika korkealla tunnuin olevan, mutta vielä ei vatsanpohjassa väpättänyt, vaikka korkeat paikat eivät oikein sovi minulle yleensä.

Näkymää kalliolipan päältä.
Näkymää kalliolipan päältä.

Paikalla ollessani en huomannut oikeastaan, miltä lippakivi näyttää kauempaa ja tietystä kulmasta katsoessani – saati sitten muut ryhmän kivet. Mutta ”kakkoskameran”, eli kepukan päähän kuvaamaan jätetyn GoPro-kameran kuvista hoksasin, että lippakivihän näyttää mielestäni kilpikonnan päältä. Jonkun toisen mielestä siinä on joku muu kuva, ja joku taas ei näe siinä yhtikäs mitään.

Verrattuna esimerkiksi Suolahden Loukkuvuoren lippaan tai Viitasaaren Koljattiin, tämä kivikasa oli varsin vaatimaton. Tosin päivähän oli verrattain mainio, oli lämmintä ja kaunista, eikä jyrkänteelle pääsykään ollut niin sanotusti kiven takana.

Ihan omassa lähiympäristössä voi olla siis vaikka mitä mielenkiintoista, kunhan sen vain löytää. Toivottavasti vielä tänä kesänä tai sitten ensi kesänä tulee vastaan paljon uusia ja kiehtovia paikkoja. Yleensä riittää, kun vain lähtee liikkeelle ja pitää silmänsä auki. Täytyy itsenikin yrittää muistaa, että katselee ja tutkiskelee varsinaisen käyntikohteen lähiympäristössä olevia juttuja myös tarkemmin, eikä kiinnitä liikaa huomiota vain yhteen asiaan.

Voi löytää vaikka jännittävän pesän isojen kivien välistä tai jotakin muuta kivaa, ja ainakin pienille lapsille vilkas mielikuvitus antaa vielä enemmän valinnanvaraa. Mutta voi aikuinenkin kuvitella.

Teksti ja kuvat Mikko Lemmetti