Melkein kuin Saariselällä – paitsi että Mustikkavuorella


Jos on persus avoinna 24/7 kuten meikäläisellä, haaveet matkasta Lappiin pysyvät haaveina. Siksipä on todellinen onni, että hienoihin maisemiin pääsee hankkijanlakkibudjetillakin. Pyrin tekemään vähintään kerran viikossa reissun Rautalammille, mutta en aina välttämättä kansallispuistoon, vaikka kiva paikka sekin on.

Tammikuun 10. päivänä poikkesimme Rautalammin Hanhitaipaleessa sijaitsevalle Mustikkavuorelle Retkeilyblogi Rinkkaputken Annen ja Heikin kanssa vain hetkeksi, mutta nyt viimeisenä tammikuun päivänä tein ihan reilun retken vuorelle uudestaan. Itse asiassa laitoin ilmoituksen lumikenkäilyretkestä ylläpitämälleni Metsäkylpy Suomi -Facebook-sivulle, koska vuori on osoittautumassa varsin mainioksi retkikohteeksi.

Esimerkiksi Metsähallituksen laatimassa Etelä-Konneveden suojelualuekokonaisuuden hoito- ja käyttösuunnitelmassa Mustikkavuori mainitaan yhtenä kohteena, joka on maisemallisesti, geologisesti ja muiltakin luontoarvoiltaan arvokas. Sitä se toden totta on.

Retken ajankohta oli sään puolesta optimaalinen, mutta keskellä viikkoa työpäivänä (niille ketkä siis ovat työelämässä ja päivätöissä) tietysti hieman haasteellinen, joten en odottanutkaan mitään suurta yleisöryntäystä. Lopulta matkaan lähti yksi ilmoittautuja, mikä ei sinänsä haitannut mitään, sillä kuten hänellekin totesin, olisin lähtenyt joka tapauksessa, oli muita retkeilijöitä tai ei.

Kun kello kymmenen löi, suuntasimme ilman lumikenkiä vuorta kohti tietä pitkin, sillä tasaisella ja kovalla pohjalla lumikengin kävely tuntuu varsin oudolta. Mustikkavuoren päälle on oikeastaan turha yrittää sen itäreunalta muiden kuin kalliokiipeilijöiden ja vuorikauriiden, joista viimeksimainittuja ei tietääkseni tässä maassa ole. Senpä vuoksi kiersimme ihan reilusti vuoren koilliskulmalle, josta lähtee vuoren päälle kartassakin katkoviivana näkyvä vanha metsäkoneen jälki.

Hanki kantoi juuri sopivasti, ja jälkeä pitkin nouseminen vuorelle oli yllättävän näppärää. Kyllähän se reisiin ja hengityseläimiin otti silti, mutta oli ehdottomasti sen arvoista. Päästyämme tarpeeksi ylös kuusikon suojista silmiemme eteen avautuivat maisemat, joita voisi huonollakin mielikuvituksella kuvailla upeiksi.

Suotta ei ole Etelä-Konneveden kansallispuiston seutua kuvailtu hyvin lappimaiseksi. Kuin olisi tuntureilla. Puita on tietysti huomattavasti enemmän.

Mustikkavuoren laella oli niin avointa, että siellä olisi mahtunut vaikka hiihtämään tai päästelemään liukulumikengin. Mielenkiintoista olisi ollut kokeilla myös uutuutena markkinoille tulleita vaahtolumikenkiä, joiden toimivuudesta kunnon hangilla ainakin tässä vaiheessa minulla vallitsee melkoinen epäusko. Todistakoon joku uskomukseni vääräksi.

Kovin korkealle aurinko ei vielä tammikuun lopulla nouse, mutta kaikki käy, kunhan paistaa.

Minulla oli omat muoviset TSL:t ja retkikaverilla putkirunkoiset ”kalvokengät”, jotka näyttivät toimivan maastossa suurin piirtein yhtä hyvin. Itsellä oli vain yksi sauva, perinteisesti rottinkinen, jollaista käytän luolanetsintäreissuillanikin. Kaverilla teleskooppisauvat.

Voisiko parempaa tapaa viettää päivää ollakaan kuin lumikenkäily tällaisella ilmalla? Ei tule heti mieleen…

Jos ovat näkymät Kalajanvuoren päältä hulppeat, ei Mustikkavuorikaan juuri kalpene maisemissaan. Konnevesi-järven ja Käpynänlahden rannat ovat parhaimmillaan vain noin 700 metrin päässä, ja kirkkaalla ilmalla näkyvyyttä on vesien ja metsien yli kilometri- ellei peninkulmatolkulla.

Näitä maisemia ei kyllästy ihailemaan. Omasta ja monen muunkin puolesta toivoisin niiden säilyvän.

Mitä useamman askeleen otin lumikengillä vuorella, sitä suuremman vaikutuksen paikka minuun teki. Patikoimme sopivaa reittiä etsien Mustikkavuoren itäreunalle saakka, jossa sitten odottivat yhtä lailla suupielet ylöspäin vetävät näkymät.

Hitsin pampula, mikä vuori!

Mustikkavuoren korkein kohta jää vain hieman alle 200 metrin merenpinnasta, mutta verrattuna vuoren alapuolisiin pieniin lampiin, se on yli 90 metriä korkeammalla. Sellaisen korkeuseron jo huomaa ja tuntee.

Jyrkänteen reunalle ei tehnyt mieli hivuttautua, sillä alaspäin olisi ollut nopea, mutta kivulias matka. Mustikkavuoren eräässä noin 60 metriä alempana olevassa kallionseinämässä on luola, mutta epäilen, että myös ylemmän jyrkänteen seuduilla saattaa jonkinlaista luolamaista rakoilua olla. Sitä ei vain pääse varmistamaan muuten kuin köysien avulla. Valitettavasti sitä(kään) osaamista ei vielä ole tullut hankittua.

Ihasteltuamme maisemia silmiemme ja kameroidemme kautta päätimme käydä palailemaan takaisin, sillä olihan meillä vielä eväätkin syömättä ja aikataulunsa itse kullakin. Näin mainiosta paikasta ei vielä yhdellä käynnillä saa lähellekään tarpeekseen, mutta se hyvä puoli siinä on, että vuorelle pääsee varmasti uudestaankin.

Lumi kantaa tosi hyvin, mutta vuoren päällä on myös syviä painanteita, joihin astumista on syytä varoa.

Mustikkavuoren päällä maastonmuodot ovat sen verran vaihtelevia, että kaukomaisemaa ei joka kohdasta pääse näkemään. Onneksi vuorella on ympäristöään korkeammalla olevia kohoumia, joille nousemisen avarat maisemat palkitsevat.

Kyllä meilläkin osataan nämä maisemat!

Harmin paikka, että Sulanderin Heikki veti dronensa näreeseen ja maisema oli ummessa sumun takia 10. päivänä. Nyt olisi ollut sekä ilmaa että lentovehkeelle tilausta. Olipa miten tahansa, kuten yleensä on, niin retkipäivä oli mitä parhain. Odottelen innolla seuraavaa kertaa, milloin pääsen takaisin, ja niin paljon on koluamatta nurkkia alueella, että saa pitää melkein tehdä säännöllinen retkikalenteri.

Laskeuduimme korkeuksista takaisin ”maan pinnalle” ja menimme syömään eväitämme laavulle idyllisen lammen rannalle. Reisissä tuntui jo ihan riittävästi, että vuorella on käyty, ja paluumatka tietä myöten vaikutti siitä syystä tavallistakin pidemmältä. Retki oli mielestäni onnistunut, eikä käsitykseni mukaan retkikaveriakaan hirveästi sylettänyt.

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Mainokset

Baijerin Metsän kansallispuiston puunlatvapolku Saksassa – Huh! vai Höh?


Jos tämä olisi ruokajuttu, niin voisin sanoa että ”lihaisat terveiset” Baijerista. Mutta kun ei ole, niin jääköön vain pienelle maininnalle, että kyseisessä osassa Saksaa ei paljon wihanneksilla kikkailla. Sen sijaan tämä on pieni matka kautta luontojuttu, eikä ihan tuorekaan sellainen.

Itse asiassa tämän kertomuksen tapahtumat sijoittuvat vuoden 2017 helmikuulle, jolloin käväisimme Kiehtova Maisema -hankkeen järjestämällä pienellä opintomatkalla Saksanmaalla, ja yhtenä opintomatkan kohteena oli Baijerin Metsän kansallispuisto, joka sijaitsee Saksan ja Tsekin rajamailla. Kansallispuiston alue ulottuu Tsekin puolelle, jossa sillä onkin toinen nimi: Sumavan kansallispuisto. Ässän päälle pitäisi tulla shuhu-merkki, mutta en tiedä, mistä sen tähän hätään saa.

Baijerin metsän kansallispuiston ehkä jännittävin nähtävyys on puunlatvapolku, joka ei kuljekaan maan pinnalla vaan sen yläpuolella. Saksankieliseltä nimeltään vaikeasti lausuttava, mutta helppokulkuinen, alimmillaan muutamasta metristä alkava polku nousee korkeimmillaan puunlatvojen tasalle ja päättyy yli 40 metriä korkeaan näköalatorniin, josta avautuvat hulppeat näkymät pitkälle puiston alueelle ja ympärille.

Tälle polulle lähdimme opintomatkaseurueen mukana, ja vaikka en sanottavammin pidä korkeista paikoista, yritin sinnitellä mukana ainakin niin pitkälle, kun vatsa sietää. Muuten meni mukavasti, mutta torniin jäi kiipeämättä.

Erikoisin polku aikoihin

Arkkitehti Josef Stögerin suunnittelemaa kansallispuiston puunlatvapolkua ylläpitää ulkopuolinen toimija nimeltään Erlebnis Akademie AG, joka myös rakensi polun sekä munan muotoisen näkötornin. Puunlatvapolulle pääsee maksua vastaan, eli se ei ole ilmaiseksi sisään käveltävissä noin vain, kuten Suomen kansallispuistojen reitit ja polut.

Puunlatvapolun lippukassa ja sisääntuloportti. Ei koiria, rullaliustimia, roskaamista tai spaddu hampaissa kulkemista.

Oppaanamme toimi Heinrich Vierlinger, jonka nimikyltistä paistoi arvokkaan oloinen titteli ”Waldführer”. Opastus tapahtui englannin kielellä, ja Heinrich kertoi varsin seikkaperäisesti puunlatvapolun historiasta ja siitä, mitä sen varrelta löytyy.

Jo pelkästään opastauluista näkee, että kustannuksissa ei ole tingitty. Kuvassa muita vastaavia paikkoja ympäri Saksaa.

Baijerin Metsän kansallispuiston puunlatvapolku ei ole ainoa laatuaan, vaan vastaavantyyppisiä paikkoja on muuallakin Saksassa. Näkötornit ovat joka paikassa erilaisia, mutta periaate on sama ja käyttö maksullista. Aikuisilta lipun hinta on tällä hetkellä 9 euroa, lapsilta (alle 6 vuotta) ilmainen tai 6-14-vuotiailta seitsemän euroa.

Eli mitään halpaa hubaa polulla ja näkötornissa käynti ei sinänsä ole, mutta myös perhelippuja ja ryhmälippuja on saatavana hieman edullisemmin. Kattavan hinnaston ja aukioloajat löydät tästä linkistä (linkin ylläpitovastuu ja vastuu tiedoista EAG).

Polku on leveä ja sopii myös liikuntarajoitteisille. Kävelytie on rakennettu vahvojen pylväiden varaan ja varustettu tukevilla kaiteilla.

Puunlatvapolun kävelytien kaltevuus on niin loiva, että puustossa noustaan huomaamatta korkeammalle ja korkeammalle. Välillä on erilaisia opastauluja ja kohtia, joista näkee suoraan alas maanpinnalle, jos vaikka sattuisi unohtamaan, miten korkealla oikeasti onkaan menossa.

Paikoissa, joista näkyy alas, on myös lapsille on tehty jännittäviä ”ratoja”, joissa voi kulkea esimerkiksi karhun jäljissä. Pitemmältä polun varrelta löytyy myös suuri välitasanne, jossa on niin tietopuolisia opastauluja kuin pelkästään huvitteluun sopivia juttuja, kuten iso verkko, joka roikkuu ”tyhjän päällä” ja johon voi mennä köllimään.

Monelle lapselle kuitenkin tuntui riittävän se, että saa juosta hirveää vauhtia edestakaisin pitkin kävelytietä ja ylös näköalatorniin ja takaisin vailla holttia. Tässä kuitenkin hieman rauhallisempaa toimintaa.

Kaikkea se saksalainen keksii

Näin suomalaisittain tällainen puunlatvapolku vaikuttaa melko raflaavalta tavalta tutustuttaa ihmiset luontoon. Jotenkin puiden seassa tällä tavalla kävely minusta tuntuu hieman omituiselta, sillä näin ei juuri pääse näkemään metsää puilta, kuten maanpinnan tasalta.

Tunnelma on jollakin tapaa jopa steriili, sillä hyvin suuri osa kaikista mönkijöistä ja öttiäisistä, kuten isommistakin eläimistä liikkuu aivan muualla kuin ylhäällä latvuksissa – oravia ja lintuja tietysti lukuun ottamatta. Sademetsä on sitten asia aivan erikseen.

Kävelysilta pystyy tukevasti paikoillaan ja reitti on käytössä ympäri vuoden säässä kuin säässä – paitsi myrskyjen aikaan, jolloin reitti on suljettu.

Meneehän tämmöinen eräänlaisena kuriositeettina, mutta jos ei mietitä niinkään, mitä lisäarvoa puunlatvapolku tuo luonnosta kiinnostuneelle, niin sen sijaan esimerkkinä yksityisen toimijan käyttämisestä rakenteiden ja reitin rakentamisessa ja ylläpidossa – vaikkakin maksua vastaan – tämä eittämättä toimii.

Saksan kansallispuistojen (tai ainakin tämän Baijerin Metsän kansallispuiston) meininki vaikuttaa poikkeavan aika lailla oman maamme puistoista, ja se mikä on meille itsestäänselvyys, ei sitä vastoin Saksassa olekaan. Siinä, missä Suomessa esimerkiksi ilvekset pääsevät liikkumaan vapaasti puistossa ja sen ulkopuolella, mm. Baijerin Metsässä ne ovat ”luonnollisessa ympäristössä” aitojen sisäpuolella.

Baijerin Metsän kansallispuiston vetovoimaa ja samalla rahavirtaa puiston toimintojen ylläpitoon onkin pyritty näemmä lisäämään tällä erikoisuudella, josta en oikein tiedä, voisiko samanlainen konsepti toimia myös Suomessa. Ehkä toimii, ehkä ei.

Tornitouhua

Puunlatvapolku johti lopulta todellakin suurta munaa muistuttavan näkötornin juurelle. Tornin sisälläkin kasvoi puita, ja ainakin itselleni näkymä toi mieleen valtavan kasvihuoneen, josta kuitenkin puuttuivat seinät.

Melkoinen insinöörien päännousema se tämäkin paikka on.

Trafiikki ylös torniin ja sieltä alas oli jatkuvaa. Ja ne isin ja äidin pienet vesselit veuhtoivat jaloissa sinne tänne. Jos oma lapsi olisi ollut mukana, olisin jo aikaa sitten konahtanut, että nyt jarrua! Mieli olisi tehnyt hieman kommentoida jo muutenkin, mutta hyvinhän nuo tuntuivat pärjäävän ilman konahtelujakin. Tosin välillä jopa vaaralliselta näyttänyt lasten kurkkiminen kaiteen yli hirvitti, mutta ehkä muualla ollaan vähän liberaalimpia lasten turvallisuuden suhteen kuin meillä.

Näkymä polulta, joka jatkuu vielä tornista eteenpäin.

Minulle tuli toppi nousussa kahden kierroksen jälkeen, ja päästinkin muun porukan suosiolla menemään niin ylös kuin tahtoivat. Sen vuoksi ylempää otettuja kuvia ei minulta olekaan näytiksi, vaan ne on ottanut matkan johtajana toiminut Kiehtova Maisema -hankkeen projektipäällikkö Rositsa Bliznakova.

Hellä hetki puunlatvapolulla jollakin pariskunnalla.

Ylhäältä tornin huipulta olikin sitten hulppeat näkymät, kuten voin hyvin uskoa käymättä itse siellä. Ehkä jonakin päivänä sulkijalihakseni sallii käymisen korkeammalla itsekin.

Komiat on maisemat!

Rahalla saa ja hevoisella pääsee

Baijerin Metsän kansallispuiston puunlatvapolku kaikkinensa tuli maksamaan kolmisen miljoonaa euroa. Polun käyttömaksuilla katetaan sen ylläpito ja muitakin kustannuksia, ja jos kävijöitä on miljoona vuodessa ja jokainen maksaa keskimäärin 8 euroa, on paikan takaisinmaksu kuitattu sen perusteella jo aikoja sitten. Kaikki miljoona kävijää tuskin käyvät polulla ja näkoalapaikalla, mutta hyvin moni sen tekee silti.

Suomessa voitaisiin ehkä miettiä, toimisiko vastaava malli myös meillä. Tosin voi olla, että perinteinen tapa on ja pysyy vielä pitkään, vaikka julkinen raha on vuosi vuodelta entistä tiukemmalla. Pääseehän muualle Baijerin Metsän kansallispuistoon vielä maksutta, mutta vertailun vuoksi esimerkiksi Yhdysvalloissa kansallispuistoihin pääsystä peritään maksu vaikka niissä ei mitään ihme härveleitä olisikaan.

Puunlatvapolun uloskäynti ja munatorni kuvattuna opastuskeskuksen puolelta.

Kokemuksena sekä koko opintomatka että käynti kansallispuistossa puunlatvapolkuineen jää varmasti mieleen. Onhan tuollainen ilmassa kulkeva luontopolku ja erikoislaatuinen näköalapaikka sinänsä hieno, mutta jostakin syystä se jokin siitä jäi puuttumaan.

Omasta puolestani kuljeskelen mieluiten metsässä ihan siellä missä ihmisten kuuluukin kulkea, eli jalat tukevasti maassa. Eikä näkemys johdu siitä, että korkeat paikat jotenkin heikottaisivat. Hienommalta tuo torni ja polku näyttävät ainakin markkinointikuvien perusteella ilmasta, ja jos oltaisiin käyty vaikkapa kuumailmapallolennolla, olisi wow-elämys varmasti koettu. Ehkä fiilistä latisti vielä aikainen kevät, kun lehtikään ei ollut vielä puussa ja värimaailma vaisumpi.

Tällaisissa paikoissa ei kuitenkaan tule jatkuvasti käytyä, tokkopa koskaan – elleivät paikallisesta Metsähallituksesta satu kylään pyytämään – joten siinä mielessä ihan kannattava keissi. Tarkoitushan oli muun muassa perehtyä siihen, miten muualla päin mualimata toimitaan. Joten voin ainakin erikoisena käyntikohteena suositella. Onko kokemus sitten Huh! vai Höh? – se jääköön kävijän itsensä päätettäväksi.

GOOGLE MAPSIN kartta Baijerin Metsän kansallispuistosta

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Ja onhan Baijerissa paljon upeita paikkoja muitakin, eikä pelkästään niitä, joista saa baijerinschnitzeliä tai olutta. Esimerkiksi kilometrin mittainen Burghausenin linna. Mutta se on eri tarina se.

”Virkamiehet” vaelluksella Salamajärvellä


Vetoavien otsikoiden keksiminen on oma taiteenlajinsa, ja nyt tuli tällainen siveltimenveto. Avaan ajatuksen otsikoinnin takaa tämän jutun lopussa.

Kysehän on nyt siitä, että viime vuonna Suomen Latu järjesti retkeilyohjaajakurssin, jolle ilmoittauduin ja jonka suoritin. Vastineeksi kurssista lupauduin olemaan käytettävissä tänä vuonna Salamajärven kansallispuistossa järjestettyyn Nuku Yö Ulkona -tapahtumaan liittyvissä talkoohommissa. Omalle osalleni napsahti vaelluksen järjestäminen kansallispuistossa.

Ajattelin että mikäpä siinä, ja koska eräopasopintoihini kuuluu myös kesänäytön suorittaminen, onnistuin saamaan vaelluksesta tarvittavan kesänäyttöosuuden, jonka läpäisystä jury on vielä ulkona (ehkä nukkumassa yötään), mutta itse vaellus meni käsitykseni mukaan hyvin.

Viisi virkeää vaeltajaa

Ilmoittautumistiedoissa oli vaelluksen kestoksi ilmoitettu kaksi yötä. Ensimmäinen yö vietettiin Sysilammella, jonne vaellettiin Koirasalmesta noin 10 kilometrin matka. Vaellukselle ilmoittautui mukaan viisi naista. Enimmäismääräksi olin laittanut 10 henkeä, joten puolet siitä oli varsin hyvä tulos. Lähtöpäivä oli torstai 15.6. ja lähtöpaikka Koirasalmelta noin klo 10. Aikataulu oli kuitenkin väljä ihan siitäkin syystä, jos olisi tarvinnut säätää varusteiden kanssa. Niin tarvitsikin, mutta saatuamme kaikkien kamppeet suht hyvään vireeseen, pääsimme matkaan auringonpaisteen saattelemana.

Koirajärven pinta oli torstaiaamuna peilityyni. Värit olivat kerrassaan mahtavat.

Porukassa oli pari kokeneempaa vaeltajaa, pari hieman vähemmän korpea kolunneita ja yksi aloitteleva vaeltaja. Varustepuoli oli todella hyvin hallinnassa käytännössä kaikilla, ainoastaan taisi olla vain hieman liikaa ryönää rinkoissa näinkin lyhyelle reissulle – ainakin allekirjoittaneella – vaikka mielestäni pakkasin hyvin säästeliäästi.

Olin painottanut ennakko-ohjeissa riittävän juoman ja ruoan määrää, josta varsinkin juomapuoli osoittautui olennaisen tärkeäksi todella lämpimien päivien aikana. Jokaisella vaeltajalla tuli nimittäin olla omat eväät, eli talvinäytöstä poiketen en kokkaillut porukalle tällä kertaa mitään.

Lounasaika Heikinjärven laavulla.

Talvinäytöstä sain palautetta, että taukoja oli liian vähän, joten kesävaelluksessa tilanne korjattiin ja pidettiin heti ensimmäisen 15 minuutin kävelyn jälkeen tilannekatsaus ja pieni rinkkojen säätö. Muutoin pysähdyttiin melkeinpä kellontarkasti noin puolen tunnin välein juomaan ja heittämään rinkat selästä. Lounastauolla ohjeistin riisumaan myös kengät ja tuulettamaan sukat ja jalat. Pienet kevyet taukotossut oli kaikilla matkassa.

Yhteispelillä kaikki sujuu

Keittimien käyttö ja muutkin retkeilijän perustaidot vaikuttivat olevan hallinnassa suurimmalla osalla. Porukan kokemattominta neuvottiin ja autettiin aina tarvittaessa sekä lainattiin mm. keittimen pannua ja kattilaa sekä muutakin mitä sattui uupumaan. Näinhän se pitääkin olla.

Itseltä ei tarvitse löytyä kaikkea, vaan varusteita voi myös lainata.

Ryhmähenki oli mahtava, ja kaikki vaikuttivat tulevan hienosti toimeen keskenään. Sellaiset, ketkä eivät olleet aiemmin käyneet Salamajärvellä, saivat varmasti yhtä lailla uusia kokemuksia ja näkökulmia asioihin kuin nekin, jotka tunsivat paikat ja reitit entuudestaan. Tutuiksi tulivat monelle aivan uudet ihmiset yhtä lailla kuin paikatkin.

Heikinjärvennevan lintutornista näimme viimeinkin metsäpeuroja – vieläpä molempina päivinä.

Sauna kruunaa illan

Ensimmäisen päivän soijat pestiin pois – erillisillä vuoroilla – Sysilammen saunassa, joka paistatteli upeassa ja lämpimässä illassa. Saunan lämmitys oli nyt huomattavasti mukavampaa kuin viime vuonna, sillä nyt puut olivat kuivia ja koivua. Kiuas ja pata saivat lämmitä kaikessa rauhassa sillä aikaa kun esittelin teltan pystytystä ja laittelimme ruokiamme.

”Kun soivat kiukaan mustat urut, unhoittuvat arjen surut”, sanotaan monen saunan seinässä olevassa taulussa.

ALPS Mountaineeringin Gradient 3 -teltta onkin helppo demoteltta, koska se pysyy pystyssä jo kahdella kaarella ilman mitään lisävirityksiä. Kolmannella kaarella saadaan aikaan lisätukea ja sään mukaan valinnaisen ulkoteltan kireys oikeanlaiseksi. Välttämättä maakiiloja ja telttanaruja ei edes tarvitse, jos vain on riittävän tyyntä. Ja tosiaan ei edes ulkotelttaa, jos on poutaa tai käyttää ulkoteltan tilalla tarppia.

Sysilammen telttapaikalla oli aivan sai-raasti hyttysiä teltan ulkopuolella. Sisällä ei yhtäkään.

Ensimmäisen vaelluspäivän ilta oli saunomisen ja uimisen (ketkä uimassa kävivät) jälkeen vapaata ohjelmaa, mikä pienen iltanuotiolla pidetyn tarinatuokion jälkeen tarkoittikin monella lähinnä nukkumaan menoa. Sysilammelle ilmestyi illan korvalla myös yksinäinen eräjore, joka telttaili yhden yön paikalla ja jatkoi aamulla vaellustaan Hirvaan kierrokselle.

”Nuku yö ulkona” – tai valvo, ihan mitenkä vaan

Sehän on nyt tunnustettu tosiasia, että meikäläinen ei kovin loistavasti teltassa nuku. Semmoisessa pienessä pintahorteessa meni torstain ja perjantain välinenkin yö. Kesäkuussa luontokaan ei yöllä nuku, ja erilaisten lintujen konsertti jatkui illasta aamuun. Ainoastaan esittäjät vaihtuivat. Se näytön edellytys, että opas majoittuu teltassa vaikka asiakkaat olisivat hotellissa, ainakin täyttyi.

Voihan sitä kesäyössä vaikka kukkua hereillä, kuten käetkin tekevät.

Uusi päivä ja uudet kujeet

Toinen vaelluspäivä näytti valkenevan – siinä missä valkeat yöt voivat juuri enää valjeta – vähintään yhtä hienona kuin ensimmäinenkin. Sääennustuksesta olin paria päivää aiemmin ollut näkevinäni, että on pilvistä, mutta mitä vielä. Arska paistoi entiseen malliin. Telkät treenailivat lentoonlähtöä, laskeutumista ja sukeltamista, ja taisivat vähän kurmoottaa toisiaankin siinä välissä.

Aamupala valmistui kätevästi keittimillä ja nuotiolla, ja pari vaeltajaleidiä olivat jopa laitelleet soppansa itsetehdyistä kuiva-aineista päivää varten valmiiksi ennen kuin me muut edes aamukahvia ennätimme juomaan.

Kamppeet olivat kasassa ja kannossa hieman yli klo 10. Tilaajien toiveena oli kiertää paluumatkalla niin sanottu Pakosuon kierros (ei sentään Jakosuon), eli heti Sysilammen kupeesta lähtevä neljän ja puolen kilometrin mittainen rengasreitti. Pakosuo on tiettävästi saanut nimensä muiden alueen pako-alkuisten paikkojen lailla isovihan ajalta, jolloin venäläismiehittäjiä jouduttiin usein pakenemaan vaikka suolle.

Nykyään ei tarvitse paeta ketään, vaan Pakosuo on hieno suo, jota kiertävän reitin varrella on useita pieniä metsäsaarekkeita, jotka sinällään kaikki sopivat vaikka taukopaikoiksi.

Pakosuon metsäsaarekkeilla vaeltajaleidit innostuivat pieneen tasapainoilukilpailuun.

Kiersimme Pakosuon kierrosta vain reilut kolme kilometriä, koska tarkoituksenamme oli palata takaisin Koirasalmeen samaa reittiä myöten, jota edellispäivänä tulimme, eikä meidän tarvinnut palata enää takaisin Sysilammelle.

Edellistä selvästi lämpimämpi päivä vaikutti hidastavan askelta jonkin verran ja vaati vähintään saman määrän levähdys- ja juomataukoja. Varsinkin suo-osuuksilla oli jopa välillä tukalaa kulkea, mutta onneksi varjoakin löytyi.

Todellakin metsäpeuran mailla

Siinä missä edellispäivänä näimme lintutornista metsäpeurojen käyskentelevän harmittavan kaukana, pitkospuita kävellessämme yksi vaeltajista huomasi vaalean hahmon aivan lähellämme puiden takana. Jutustelu pistettiin hetkeksi tauolle ja alettiin seurata, mihin nähtävästi yksin liikkunut metsäpeura oli matkalla.

Metsäpeuroilla on mahtava kuulo- ja hajuaisti.

Peura haisteli ilmaa koko ajan ja kuulosteli meitä. Yritin äännähdellä jokseenkin peuramaisesti, josko sulavasti suolla liikkuvaa luontokappaletta saisi tulemaan edes vähän lähemmäksi. Jonkinlaista uteliaisuutta urahteluni taisi herättää, sillä lähimmillään peura uskaltautui noin 50 metrin päähän, kunnes lähti taas omille teilleen.

Kipusimme paluumatkallakin Heikinjärvennevan lintutorniin, josta näkyikin jo parhaimmillaan toistakymmentä metsäpeuraa – osa jopa suhteellisen lähellä.

1970-luvulla Salamajärven alueelle tuotujen metsäpeurojen jälkeläisiä on nykyään runsaasti.

Lounastaukomme oli tulopäivänä Heikinjärvellä ja paluupäivänä Tavilammella. Veden haku kummassakin paikassa on taitolaji, sillä hetteikön reunassa rannassa on varottava heilahtamasta veteen. Ehkä jonkinlaista parannusta vesisysteemeihin voisi kummassakin paikassa olla, eli vaikka vähän tukevampi alusta tai sitten käsipumppu kuivalla maalla, josta menee letku lampeen tai järveen. Tai sitten mun pitäisi vain lakata narisemasta ja mennä hakemaan vettä kuin mies.

Tavilammella muuten kaikki ok, mutta joillakin edellisillä retkeilijöillä oli ollut varsin erikoinen käsitys roskattomasta retkeilystä. Ketä lienevät he sitten olleet, mutta hei oikeasti käytettyjen vessapapereiden paikka ei ole ruokailupaikalla!

Askel kerrallaan eteenpäin

Jos emme olisi pitäneet taukoja ja huolehtineet juomisesta ja syömisestä, kymmenenkin kilometrin tarpominen olisi saattanut sylettää huomattavasti. Paikka paikoin saattoi jollekin tulla mieleen, että jokohan tämä kohta alkaisi riittää. Siitä huolimatta juttua riitti ja mieliala vaikutti olevan korkealla. Voimia antavaan rauhoittumiseen riitti esimerkiksi idyllinen pikku joki, jonka ylittävää siltaa oltiin nähtävästi käymässä pian korjaamaan.

Pidetään tauko aina kun väsyttää.

Välimatka maaliin lyheni kuitenkin koko ajan, ja olinkin sanonut, että kun päästään perille, mennään syömään jäätelöt Koirasalmen luontotuvalle. En tiedä, antoiko se lisävoimia vaeltajille, mutta sinnikkäästi lähestyimme määränpäätämme. Kun Koirajärven sinertävä selkä vilahti ensimmäistä kertaa puiden takaa, oltiin jo fyysisesti ja henkisestikin voiton puolella.

Reilun kilometrin loppumatka olikin sitten enää vain melkeinpä pelkkä muodollisuus. Tosin reitin kivisyys oli vertaansa vailla juuri Koirajärven kohdalla, eikä ainakaan minua haittaisi, vaikka se olisi vähemmän kivinen. Tai sitten kivikon päälle tehtäisiin pitkokset, joita pitkin voisi päästä edes Hiiliniemen tulipaikalle kompuroimatta. Kolmas vaihtoehto on se, että olen hiljaa enkä napise kaikesta joutavanpäiväisestä.

Kiitos upeille vaeltajaleideille ja Maaselän Ladulle

Kokeneemmat ja kokemattomammat vaeltajat olivat yhtä mahtavia reissukavereita kaikki, ja jokaisen kunto näytti kestävän tarpomisen lämpötiloissa, jotka kävivät parinkymmenen plusasteen paremmallakin puolella. Saavuttuamme perille törmäsimme Maaselän Ladun tehokaksikkoon Heli Hiiliahoon ja Helena Kinnuseen. Täydestä Metsähotellin valmistelutohinasta huolimatta heillä oli hetki aikaa jutustella, ja Kinnusen Helena ottikin meidän vaellusporukastamme tämän päätöskuvan.

Valovoimaiset vaeltajaleidit Eila Apajamies, Merja Puranen, Tuula Jormakka, Merja Ainali ja Minna Heikkilä.

Vaikka Metsähotellin käynnistymiseen oli vielä vajaa vuorokausi aikaa, oli sanomattakin selvää, että tapahtuman eteen oli jo tehty tolkuton määrä työtä. Tienoo oli täynnä tavanomaisia telttoja, riippumattoja ja puolijoukkuetelttoja, talkooväkeä suhasi niin ulkona kentällä kuin talkooruokalassakin.

Onnistuneesta vaelluksesta voin kiittää vilpittömästi sille osallistuneita ja vaelluksen mahdollistaneita Suomen Ladun Maaselän-osaston ihmisiä! Kiitos niin ikään avoimesta ja miellyttävästä vaellusseurasta ja Ladun kirjaimellisesta evästyksestä vaelluksen päätteeksi! Ne jäätelöthän jäivät nauttimatta, sillä Koirasalmen luontotuvan kahvio oli mennyt kiinni jo neljältä, mutta eihän tuo mahdottomasti haitannut.

Kahden yön vaellus toteutui lopulta yhden yön vaelluksena, sillä osa porukasta joutui lähtemään muihin velvoitteisiin ja vain osa jäi Koirasalmeen pidemmäksi aikaa. Mitään erityistä ohjelmaakaan minulla ei ollut enää kiinalaisen loppuvoimistelun ja loppumiitingin lisäksi, joten tällä kertaa näin.

Mikä se virkamiesjuttu sitten oli?

Eränkäynnillä on tarkoitettu aikoinaan metsästyksen ja kalastuksen ohella myös kaskenpolttoa sekä muuta luonnonvarojen hyödyntämistä. Eränkäyntioikeus oli yleensä taloilla ja maanviljelijäyhteisöillä, ja eräpoluiksi kutsuttiin riistaeläinten luonnollisesti kulkemia reittejä.

Eräpolku tunnettiin silloin myös nimellä virka, ja polkuja kulkeneita kutsuttiin virkamiehiksi (Lämsä 2006). Salamajärven polutkin ovat olleet ainakin osin riistan eräpolkuja, virkoja, joten mekin ehkä olisimme saattaneet antaa itseämme kutsuttavan virkamiehiksi, vaikka suurin osa olikin tällä kertaa naisia.

Aurinko paistaa myös silloin kun on pilvistä


Tällainen ajatus valkeni kuluneella viikolla metsäänuppoutumisen ohjaajakoulutuksessa. Ohjaaja kysyi, mitä tuntemuksia metsäänuppoutumisen harjoitusten aikana kullekin syntyi, ja minä vastasin, että pitäessäni silmiä kiinni, tuntui kuin olisin ollut auringonpaisteessa vaikka olikin pilvistä.

Vastaus aiheutti ehkä ansaittuakin hörähtelyä ja vitsailua, että mitä sieniä olin vetänyt ennen harjoituksia. No en mitään, mutta kun kerran tuntemuksia kysyttiin niin semmoisia saatiin.

Kuten sanottua, Nuuksiossa oli todella vaihteleva sää täydellisen virheettömästä auringonpaisteesta aina läpitunkemattomaan lumisateeseen saakka. Harjoitellessamme eräällä kukkulalla päällemme ja maastoon satoi selvästi erottuva lumikerros.

Oi ihana toukokuu…

Vaan eihän me siitä lannistuttu, sillä metsäänuppoutumisen harjoitukset veivät tehokkaasti ajatukset pois vallitsevasta säätilasta. Olihan sentään suurin osa viikosta auringonpaistetta, eikä aamusta iltaan ja päivästä toiseen päällä ollut harmaata pilvikattoa.

Solen skiner och sommaren är kort…

Jos metsämeditaation yhtenä tarkoituksena on saada mielestä pois kaikki turha kelailu, josta ei ole mitään hyötyä, niin siinä se kyllä onnistuu. Samalla tavalla kuin aurinko tosiaan paistaa vaikka olisi pilvistä, niin ne asiat, jotka ovat olemassa, ovat – kelailusta huolimatta.

Jos puu kaatuu metsässä, eikä ketään ole paikalla, kuuluuko siitä ääni?

Tässähän on klassinen itämainen pähkinä, jota varmasti on pohdittu pitkään ja pohditaan vastakin. Sitähän voidaan pähkiä, että kuuluuko todella, sillä jos kukaan ei ole kuulemassa, voiko silloin myös väittää, että kuuluu – tai ei.

Puu ääntelee ainakin silloin, kun tuuli osuu siihen. Vai osuuko ehkä puu tuulen tielle?

Samaan tapaan kuin kysymys, että onko jokin olemassa silloin kun sillä ei ole havainnoijaa, voidaan herättää kysymys, että olemmeko me olemassa, jos kukaan ei tiedä olemassaolostamme eikä ole koskaan nähnyt meitä. ”Ollako vai eikö olla, kas siinä pulma?” kuuluu eräs legendaarisimmista ja lainatuimmista lauseista, jonka kirjoittajaa tuskin tarvitsee tässä yhteydessä mainita.

Hajatelmia

Wikipediaa selatessa tuli vastaan asiaan liittyvä detalji muinaisesta Huineng-nimisestä buddhalaismunkista. En tunne kyllä äijää, mutta eräs tarina, joka Huinengiin liitetään, on kyllä aika jännä. Siinä nimittäin kerrotaan, että kaksi muuta munkkia katselivat temppelin lippua, joka liehui tuulessa. En tiedä, toimiiko tämä yhtä hyvin suomeksi kuin englanniksi, mutta toinen munkki sanoi jotakin tähän tapaan, että ”lippu liikkuu tuulessa”, kun taas toinen sanoi, että ”tuuli liikuttaa lippua”. Huineng totesi tähän, että kumpikin munkeista oli väärässä ja että ”se on teidän mielenne, joka liikkuu”.

Mistähän tuokin sitten tuli, mutta kumminkin noista metsäänuppoutumisen harjoituksista yhdeksi päällimmäisistä jäivät mieleen kehontietoisuusharjoitukset. Voisin ehkä ajatella, että olemmeko me sitten olemassa vasta kun tunnemme sen aistiemme kautta niin että koska aistin niin olen. En edelleenkään ole mitään sieniä vetänyt, mutta tämmöistä tulee nyt tänään mieleen.

Ajan virtaa

Samaan hörhöilyyn menee ajatus ajasta ja sen kokemisesta sekä siitä mitä tapahtuu ja mitä on tapahtunut. Aikamatkailusta on kirjoitettu ja teoretisoitu ties vaikka kuinka pitkään, ja siitä on tehty lukuisia elokuvia, joista jotkut ovat täyttä tuubaa ja jotkut aivan mielenkiintoisiakin. Jälkimmäiseen kategoriaan osuvat esimerkiksi elokuvat Predestination ja Arrival.

Fundeerasin tässä taannoin, että tulevaisuushan on jo oikeastaan olemassa ja kaikki mitä tulevaisuudessa tapahtuu, on jo tiedossa tavalla tai toisella. Miksi tulevaisuuteen ei siis voisi olla mahdollista matkustaa?

Mehän itse asiassa määritämme tulevaisuuden omilla ajatuksillamme ja teoillamme. Jos esimerkiksi tiedän olevani lähdössä huomenna autolla matkalle, niin silloinhan se hetki on jo olemassa tulevaisuudessa. Tai kun tiedämme, että jääpuikon päästä tippuva vesipisara putoaa maahan, niin sehän on jo käytännössä toteutunut – koska elleivät fysiikan lait yhtäkkiä kumoudu – niin maahanhan pisara putoaa.

Tai sekin, että auto ”äkkiarvaamatta” hajoaa ja estää matkalle lähtemisen, on jo ollut jollakin tasolla olemassa ennen varsinaista hajoamista, vaikka emme itse olisi hajoamiseen ainakaan tietoisesti millään tavalla vaikuttaneet. Toisin sanoen asioita voi joko tapahtua tai olla tapahtumatta ilman että meillä olisi niiden kanssa mitään tekemistä.

Aivan kuten tämäkin polku on olemassa, kuljemme sitä tai emme.

Tästä piti alun perin tulla päätösbloggaus metsäänuppoutumisen koulutuksesta, mutta siitä tulikin nyt tämmöinen tajunnanvirtajuttu. Ehkä semmoisen aasinsillan tästä kuitenkin koulutukseen saisi, että jos kaipaatte jotakin sellaista, joka luultavasti vie teidän ajatuksenne aivan uusille urille, niin kannattaa kokeilla jotakin täysin erilaista.

Tästäkin kuvasta voi out-of-the-box-ajattelulla löytää vaikka terrierin.

Mutta älkää huolestuko: tällaista ulkohuussifilosofiaa ei ole jatkossa tulossa taas pitkään aikaan. Sen vuoksi ei ainakaan kannata perua tilausta.

Continue reading ”Aurinko paistaa myös silloin kun on pilvistä”

Arktinen tuulahdus Nuuksiosta


Kyllä tämä maailma on mennyt kummalliseksi. Eivät ole toukokuutkaan entisiään: ”lämmintä” on vain pari astetta ja lunta tulee sankasti kuin keskitalvella konsaan. Paitsi ei sitä oikein niinkään kovasti ole tullut koskaan männä talvena niin kuin tänä aamuna, ettei eteensä meinannut nähdä. Eli täällä sitä ollaan siis Etelä-Suomessa, Nuuksion kansallispuistossa.

Kuten aiemmin kertoilin, täällä on meneillään metsäänuppoutumisen ohjaajakoulutus, joka on tänään puolessa välissä.

Herää pahvi!

Kellonryökäle herätti minut jo lauantaiaamuna kahdelta, sillä matkaan oli päästävä hyvissä ajoin. Ajoreitin valinta oli tarkoituksellinen, koska halusin välttää kehätien härdellin. Sen vuoksi matkan pituus ja matka-aika olivat pidemmät kuin olisivat navikeikarin suosittelemina olleet.

Perillä olin noin puoli yhdeksältä, joten taukoineen yhdensuuntainen matka oli ihan riittävän mittainen. Tosin heti yhdeksältä päästiinkin asiaan ja koulutuksen pariin kansallispuiston alueella.

Pata Kattilaa soimaa

Metsäänuppoutumisen ohjaajakoulutuksen ”tukikohtana” toimii käytännössä koko koulutusviikon ajan Nuuksion Kattila, joka on yksi varmaankin suosituimmista patikoiden lähtö- ja taukopaikoista, mitä parkkialueella olevien autojen määrästä ainakin voisi päätellä. Moni vaikuttaa tulleen paikalle vain istumaan tulilla ja nauttimaan eväistä, mutta hyvä niinkin.

Kattilan avointa nähtävästi entistä laidunmaata. Vain lampaat puuttuvat.

Me hilppasimme läheisille kukkuloille vetämään päivän ja koulutuksen ensimmäiset harjoitteet. Lauantai olikin vissiin sitten toukokuun lämpimin päivä, lähemmäs 20 astetta tarjoiltiin. Lieneeköhän ollut koko ”kesän” lämpimin sitten myös…hohh…

Nuuksio on todella kallioinen paikka.

Kattilasta lähtee kivoja pikku reittejä sinne tänne, ja niiltä poikkesimme aina syrjään rauhallisille kallioille (joita nimittäin täällä riittää) harjoituksiin.

Tunnit pitkiä on koska kelloni seisoo

Metsäänuppoutumisen ohjaajakoulutus on aika tiivistä settiä, sillä päivä alkaa klo 9 ja päättyy klo 18. Ilman säävarausta. Välissä on tosin puolentoista tunnin ruokailu- ja lepotauko, mikä on kyllä todella tarpeen. Lauantaista maanantaihin olemme käyneet läpi käytännön harjoitteita ja metsäänuppoutumisretken sanallista ohjaustapaa.

Taivastalon Jarko Taivasmaa kertomassa metsäänuppoutumisen menetelmästä.

Kolmiosainen metsäänuppoutuminen käydään läpi uudestaan ja uudestaan pienemmissä pätkissä ja hieman isommissakin, jotta homma menisi lihasmuistiin asti. Kuten sanotaan, kertaus on opintojen äiti – ja niin tässäkin tapauksessa. Eri asia sitten, että onko meikäläisen kupoli niin kovaa tekoa, että meneekö sittenkään päähän kuin Hankkijan lippis.

Toinen koulutuspäivä. Kuvassa Markus Jokinen.

Väliäkö hällä

Tiistaina – eli tätä kirjoitettaessa – on välipäivä. Kukin opiskelija saapi tehdä sitä mitä itse tekee, ja keskiviikkona uppoudutaan taas asian ytimeen. Lepo onkin paikallaan, mutta onneksi unta ei tarvitse pitkään pyytää, kun koulutuspäivän päätteeksi illalla päänsä tyynyyn kallistaa.

Kallistamisesta tulikin mieleeni, että kyllä Luontokeskus Haltiassa on kallista. Anteeksi kovasti, mutta mielestäni (vaikka se ei tähän blogiin nyt varsinaisesti kuulukaan), hinnoissa näyttää olevan kyllä melkoinen kohdelisä. Lounas 18 €(!) ja esim. rinkulimunkki 3,50

Niinhän sitä sanotaan että hullu ei ole se joka pyytää vaan se joka maksaa. Yhden munkin ostin, mutta vertailun vuoksi tänään käydessäni Järvenperässä K-marketissa siellä oli hinta reikämakkeelle 0,99€, joten repikäähän siitä.

Ehkäpä se kannattavuus olisi kannattavaa vielä vaikka vähän hintoja himmailisivatkin tuossa luontokeskuksella, kun väkeä kuitenkin käy. Jo vuonna 2014 kävijämäärät olivat siellä 150 000 paikkeilla vuodessa, joten hyvät on kahvileipienkin katteet. Nöyrin mielipiteeni tämä on siis.

Käki kukkuu siellä ja kevät on

Eilissä päivänä, eli epäloogisesti näin päin, tuumailin iltasella lähteä kuvaamaan auringonlaskua Solvallan Urheiluopiston kupeesta lähtevän Maahisenkierroksen varrella olevalta näköalapaikalta. Iltakahdeksan jälkeen alkoi jo olla hämärää, mutta hiljaista.

Mitä metsän terveysvaikutuksiin tulee, mainitsinkin aiemmassa blogikirjoituksessani, että tutkimusten mukaan metsästä haihtuvat tervehdyttävät yhdisteet ovat voimakkaimmillaan juuri aamulla ja illalla. Iltasella metsän tuoksu olikin aivan toisenlainen, ja ainakin itse haistan sen huomattavasti paremmin kuin keskellä päivää.

Laulurastas (Turdus philomelos) oli vaihteeksi iäneti.

Itse asiassa metsäänuppoutumisessa yksi osio käsittelee juuri metsän ja luonnon aistimista eri aisteilla, kuten hajuaistilla. Kysymykseen ”Voitko haistaa olevasi nyt metsässä” vastaisin siis ehdottomasti kyllä, varsinkin siis juuri illalla auringon laskun aikoihin. Samaten jotenkin äänet tuntuvat kuuluvan voimakkaammin, ja yleensä päiväsaikaan etenkin lintujen laulu häviää muuhun äänimaailmaan.

Käki (Cuculus canorus) kukkui ensimmäistä kertaa ainakin minun korviini jossakin kauempana. Mahtaa silläkin olla munat jäässä tällä säällä, jos vain on jo alkanut munintatouhunsa. Toukokuussahan sitä pitäisi aloittaa.

Punarintakin (Erithacus rubecula) lauloi niin kauniisti kuusen latvassa, mutta sain siitä videolle vain lähinnä ääntä, eikä kuvakaappauksesta juuri selvää saa muuta kuin mikä lintu on kyseessä. Pitäisihän sen eräopasopiskelijan jo tietysti heittämällä äänestä (linkki videotiedostoon, jossa on vain ääni) tunnistaa.

Kuvattu videolle täydellä zoomilla (300 mm) arviolta äänen suuntaan. En itse asiassa nähnyt koko lintua hämärässä kuin vasta editoidessa. Linnun edessä se perinteinen puunoksa.

Aurinko laskee sun selkäsi taa

Näköalapaikalle päästyäni huomasin, että aurinko oli niinsanotusti takakädessä että näköalatasanteelta siitä ei juuri kummoista otosta saanut. Eipä siinä mitään, kaunistahan oli muutenkin.

NUUKSIO-8860.jpg
Näissä maisemissa on jotakin Kolimaista. Mutta Koli on Koli ja tämä on Nuuksio.

Sinänsä jännä, että vaikka Nuuksio on yksi Suomen suosituimmista (esim. 2015 yli 340 000 käyntiä) kansallispuistoista, tuolla kallioilla sai olla ihan omassa rauhassa eikä ketään näkynyt eikä kuulunut missään. Ainoastaan tuulen ja lintujen äänet olivat läsnä.

NUUKSIO-8869
Miten eräässä Suomen vilkkaimmista kansallispuistoistakin voi olla näin rauhallista?

Ei laisinkaan haitannut katsella maisemia ja kuunnella sekä haistella luontoa yksin. Keskiviikkona sitä tehdään taas porukalla, ja toivottavasti seuraavaan blogipäivitykseen voi laittaa allekirjoitukseksi ”metsäänuppoutumisen ohjaaja”.

NUUKSIO-8833

Tähän loppuun vielä linkki pieneen rauhoittavaan videoon täältä Nuuksion puolelta.

 

 

Teijon Ruukkikylistä Örön länsirannalle – osa 2/2


No niin, nyt jatkuu. Mihinkäs me jäätiin? Niin, siihen majoittumiseen. Eli sehän oli ihan perussettiä, huone oli siisti ja tilaa meille riittävästi. Ruokaillakin piti, ja koska aina ei huvita itse laittaa ruokaa ja tiskailla perään, hyödynsimme Örön kasarmialueella olevaa ravintolaa, joka on aiemmin ollutkin varuskunnan ruokalana. Ravintolasta piti ottaa tietysti kalapitoista vaihtoehtoa, kun kerran merellisessä ympäristössä oltiin. Päivän kalana oli kuhaa, ja hyväähän se olikin.

Ruoan jälkeen reilu lenkki

Valtion aikahan oli jo seitsemän paikkeilla iltasella, kun läksimme uudelle kierrokselle sinisten täppien perässä, eli niin sanottua 6 tuuman kierrosta.

Länsirannan suuntaan kannattaa ehdottomasti lähteä ilta-aikaan.
Länsirannan suuntaan kannattaa ehdottomasti lähteä ilta-aikaan.

Länsirannan suuntaan kannattaa ehdottomasti lähteä ilta-aikaan, ennen kaikkea siksi, että auringon laskiessa valo värjää maaston ja maiseman aivan omalla tavallaan, jota ei keskellä päivää pysty näkemään.

Tähän väliin, että Örössä voi tietysti myös uida. Yksi uimapaikka on uuden saunarakennuksen rannassa, mutta se soveltuu uimataitoisille, koska vesi on jo laiturin päästä syvää. Toinen uimapaikka (jota ei ole itse paikalla merkitty mitenkään), on niin sanottu Solkuro.  Siellä on hieno ja pitkälle matala hiekkaranta, jossa lapsienkin pitäisi pystyä uimaan, mutta: rantaan oli huuhtoutunut paljon merilevää, joka kaiken lisäksi oli alkanut mädäntyä. Huussilta haisevassa vedessä tuskin olisi kovin miellyttävä polskia kenenkään.

Hieno ranta ja paljon pehmeää hiekkaa, mutta hemmetisti myös levää.
Hieno ranta ja paljon pehmeää hiekkaa, mutta hemmetisti myös levää.

Hieno ranta ja paljon pehmeää hiekkaa, mutta hemmetisti myös levää, jolle ei toki paikan ylläpitäjä paljon mitään mahda. Meri tuo, mitä meri tuo. Eli vaikka rantaa yrittäisi siivotakin levästä (olivat kuulemma niin koettaneet tehdä), sitä todennäköisesti tulisi kohta uudestaan lisää.

Yhteistä molemmille uimapaikoille oli, että kummassakaan ei ollut pelastusrengasta, eikä Solkurosta löytynyt minkäänlaista merkintää ensinnäkään siitä, että siinä on uimaranta, saati että olisi ollut huomautusta levästä. Ehkäpä eivät katsoneet tarpeelliseksi.

ORO_IMG_9521
Ehkä levän määrä aiemmin kesällä on vähäisempää.

Ehkä levän määrä aiemmin kesällä on vähäisempää. Enipävei, koska uimisesta ei tullut mitään (myös aallokko oli liian kova), jatkoimme eteen päin ja kurkistelimme mennessämme rannalla oleviin bunkkereihin.

Solkurossa on myös tuommoisia pieniä pesäkkeitä, joista ei ainakaan paikalla ollut tarkemmin kerrottu.
Solkuron pienistä pesäkkeistä ei ollut ainakaan paikalla minkäänlaista tietoa.

Solkuron pienistä pesäkkeistä ei ollut ainakaan paikalla minkäänlaista tietoa. Olisivatko olleet konekivääriasemia tai jotakin. Täytyy jostakin kaivaa tietoa esiin. Bunkkereilta rampsimme kohti 6 tuuman kasarmialuetta (ks. Örön kartta), jota ennen polku haarautuu kohti hienoa taukopaikkaa kallioilla (nimetty englanniksi picnin area). Taukopaikka on aiemmin ollut 23 millimetrin ilmatorjuntatykin asema. Vieläkin siellä on entisiä linnoitusrakenteita ja bunkkereita, ja picnin-väelle pöytä ja penkit.

IT-neuvottelut ovat päättyneet, vain bunkkerit ovat jäljellä.
IT-neuvottelut ovat päättyneet, vain bunkkerit ovat jäljellä.

Aurinko paistoi upeasti taukopaikalle, jolta näkyi yllättäen (ainakin minut se yllätti), tunnettu Bengtskärin majakka. Entisestä IT-asemasta noin 13 kilometriä kaakkoon sijaitsevan Bengtskärin mahtava harmaakivinen majakka on varmasti mainio kohde tutustuttavaksi, mutta meidän kalenteriimme se ei valitettavasti tällä kertaa mahtunut.

Siellä se siintää kaukaisuudessa. Tämän lähemmäksi ei tällä kertaa päästy.
Siellä se siintää kaukaisuudessa. Tämän lähemmäksi ei tällä kertaa päästy.

Kohti Länsirantaa

Iltapalan jälkeen ensimmäinen ajatus oli jo lähteä takaisin majoituksen suuntaan, mutta sitten tuli onneksi toinen aatos, joka ohjasi meidät ehkä Örön kaikkein upeimpaan paikkaan, saaren länsirannalle, joka kylpi koko matkaltaan laskevan auringon valossa.

Koko aikana meidän takaamme eikä meitä vastaan tullut kerrassaan ketään, vaikka saarella oli porukkaa vaikka kuinka. En tiedä sitten, missä luurasivat, mutta länsirannalla ei ollut kuin yksi nuori naisihminen, joka karkasi meidät nähdessään vaaleansinisellä jopolla jonnekin. Olimme siis aivan yksin – kolmestaan.

Voe mahoton ku ol kaanista!
Voe mahoton ku ol kaanista!

Matalan kasvillisuuden seasta löytyy muuten yksi Örön erikoisuus, nimittäin merikaali, joka on Suomessa harvinainen mutta jota löytyy paljon nimenomaan Öröstä. Muistathan, että sitä ei saa poimia salaattiin eikä kaalikeiton tarpeiksi, eikä tietysti muutenkaan. Mutta ihmetellä saa!

Harvinainen Crambe maritima on jännä kasvi.
Harvinainen Crambe maritima on jännä kasvi.

Aurinko jatkoi laskemistaan, ja sillä olikin tilaa laskea, vaikka koko ilta olisi saatu seurata sen vaipumista hiljalleen kohti taivaanrantaa ja sen taakse. Merilintujen siluetit näkyivät taivasta vasten, ja joutsenpariskunta valmisteli yöpuulle menoa rannalla. Aallot murtuivat kauempana näkyviin pieniin ja vähän isompiin kareihin ja länsirannan rantakallioihin. Kaikki oli niin kaunista.

ORO_IMG_9610
Joutsenpariskunta valmisteli yöpuulle menoa rannalla.

Jos Pyhä-Nattasta sanotaan paikaksi, jonka nähtyään voisi kuolla, voisin itse sanoa melkeinpä samaa Örön Länsirannasta. Ei meistä sentään kukaan nyt kylmää pierua päästänyt paikan nähtyään, mutta jos tämmöistä näkymää ei väki tule sankoin joukoin ja ämpärein katsomaan, niin kumma on.

ORO_IMG_9589
Jos tämmöistä näkymää ei väki tule sankoin joukoin ja ämpärein katsomaan, niin kumma on.

”Ja sitten ei oteta enää yhtään kuvaa”

Näin totesin Örön reissulla jo monesti illan aikana, mutta näköjään ei parane sanoa mitään ja laittaa kameraa takaisin kassiin, sillä auringonlaskun kuvaamisen jälkeen se piti ottaa pois sieltä vielä ainakin kerran.

Kello kun lähenteli jo puolta kymmentä, ja hämärää alkoi olla muualla kuin auringon puoleisella rannalla, jouduimme erittäin vastahakoisesti lähtemään pois päin. Palailimme samaa reittiä Solkuron kautta, jolloin se kamera piti todellakin kaivaa jälleen esiin.

Nimittäin aivan veden pintaa viistäen lenteli parvi vielä sillä hetkellä tunnistamattomia pienikokoisia lintuja, jotka vaihtoivat salamannopeasti suuntaa sinne tänne kuin yhdestä narusta nykäisemällä. On todella kiehtovaa, miten niin lintu- kuin kalaparvetkin pystyvät niin saumattomaan ja ongelmattomaan yhteistyöhön ja liikkumaan kuin yhtenä.

Merisirrithän ne siinä olivat ruoanetsinnässä.
Merisirrithän ne siinä olivat ruoanetsinnässä.

Merisirrithän ne siinä olivat ruoanetsinnässä. Tarkemmin katsoen parven seassa pyöri myös ainakin yksi tylli, mutta useampiakin siellä saattoi olla. Rantaan huuhtoutuneen levän seasta löytyikin varmasti vaikka mitä herkkuja linnuille.

Lintujen touhut olivat niin mielenkiintoisia, että niitäpä olisin voinut seurailla vaikka seuraavat pari tuntia, jos vain valoa olisi riittänyt. Toisille alkoi tulla jo vilu, eikä olisi ollut kivaa enää venyttää takaisin majapaikkaan menoa pidempään. Olisihan se päivä vielä seuraavanakin.

ORO_DSC_0938
Ja tähän loppuun kuulemme kappaleen ”Soi maininki hiljainen”.

Ja tähän loppuun kuulemme kappaleen ”Soi maininki hiljainen”. Öröstä jäi vielä kerrottavaa, mutta myöhemmin. Nyt on nukkumaanmenon aika.

Continue reading ”Teijon Ruukkikylistä Örön länsirannalle – osa 2/2”

Tosi cool taukopaikka


Tämä eittämättä paikallisten hyvinkin tuntema, ja ainakin useita satoja vuosia tiedossa ollut, mutta hyvin vaatimaton ja erinäisissä luonto- ja kaavaselvityksissäkin merkityksetön kohde on niin selvässä paikassa, että sen ohi tulee pyyhällettyä melkeinpä vahingossa. Ja niin monet autoilijat tekevätkin.

Vaan itse olin äimän kääkkänä, kun viime talvena ajelin Etelä-Konneveden kansallispuiston Rautalammin-puoleisen tukikohdan, Törmälän ohi kohti Hanhitaipaletta ja satuin pysähtymään erään tien risteykseen. Kah, siinähän onkin luola ihan tien vieressä!

Luolan muodostavat kaksi suurta kiveä, jotka lähemmin tarkasteltuna saattavat jopa olla osittain irronneet niin ikään suurista lohkareista tai ihan alkujaan peruskalliota, eli eivät välttämättä ole vierineet mistään pitkiä matkoja tai valuneet jäätikön mukana. Toki alueella on ihan yksittäisiäkin siirtolohkareita varsin kiitettäviä määriä, joista osa vaikuttaa olevan melko lailla valmiita vierähtämään tielle asti, mutta joku ihme voima niitä vielä onneksi kiinni pitää.

Luolan sisältä voi arvioida mm. onkohan se ollut joskus osa isompaa kalliota.
Luolan sisältä voi arvioida mm. onkohan se ollut joskus osa isompaa kalliota.

Ennen tietä tämäkin luola oli metsän keskellä tai korkeintaan jonkinlaisen riistapolun varrella. Kun Rautalammenkin alueet olivat vielä 1700- ja 1800-luvuilla käytännössä koskemattomia erämaita, alueella liikkuneet metsästäjät ja riistanpyytäjät saattoivat hyvinkin etsiä suojaa yöksi tai viilentävää taukopaikkaa pois auringon paahteesta.

Erittäin positiivisesti yllättäneet yli 20 asteen lämpötilat ja pilvettömältä taivaalta paistanut aurinko saivat hakeutumaan varjoon ja vilpoiseen luolaan pienelle evästauolle, eli makkaranpaistolle ja kahvinkeitolle.

Luotettavalla Solo Stovella mustaa niin makkaran kuin kahvipannunkin.
Luotettavalla Solo Stovella mustaa niin makkaran kuin kahvipannunkin.

Luolan sisään on aikoinaan tuotu pätkittyjä pöllejä, mutta niitä ei ole nähtävästi poltettu aikohin, eikä niistä oikein ottanut selvää, olivatko jopa ihan sähköpylvään pätkiä. Senpäkin vuoksi en alkanut niiden kanssa jumppaamaan, vaan virittelin risukeittimen täyteen pellettiä ja sillä sitten. Luolassa on joku saattanut joskus yrittää yöpyäkin, mutta ei ole jaksanut sitten kämyistä vaahtomuovipatjaansa kelkata pois.

Isojen kivien alla on vilpoisaa kesähelteelläkin.
Isojen kivien alla on vilpoisaa kesähelteelläkin.

Kivien alla luolan suojassa on huomattavasti viileämpää ja miellyttävämpää evästellä kuin suorassa auringonpaisteessa, vaikka silläkin on toki puolensa, kun vertaa vaikkapa surkeaan viime kesään.

Savotalla mukana ähertäneet Liisa ja Kurko olivat myös taukonsa hyvin ansainneet.
Savotalla mukana ähertäneet Liisa ja Kurko olivat myös taukonsa hyvin ansainneet.

Tällaisia pieniä yllätyksiä on aina mukava löytää, ja varsinkin aivan selvästä paikasta ilman tarvetta kämpiä risukoissa tuntitolkulla. Etelä-Konneveden kansallispuiston tai vanhan – toivottavasti tulevaisuudessa taas elinvoimaisen – Sisä-Savon retkeilyreitin kävijät saattaisivat tehdä pikavisiitin tällä luolalla, koska se on niin helposti saavutettavissa.

Tuli tuo aina tunnelmaa ja kahvi tuoksuu erityisen hyvältä ulkoilmassa.
Tuli tuo aina tunnelmaa ja kahvi tuoksuu erityisen hyvältä ulkoilmassa.

Koskapa tämä luola onkin tosiaan niin simppelissä paikassa, en pirukseenkaan kerro sen tarkkaa sijaintia, vaan sen voi käydä itse kukin halukas ”löytämässä” omin voimin.