Luolamaalausta etsimässä – löytyi vain ”9”


Alkaako vähitellen kyllästyttää tämä juttujen teema, kun se tuntuu olevan vaan pelkkää luolaa, luolaa ja luolaa? Ja joskus satunnaista luolaa. No, ei voi mitään, samalla kaavalla jatketaan, sanoi Einstein kun suhteellisuusteorian keksi. Tänään, eli 30. päivä toukokuuta 2018 pääsin viimein takaisin Etelä-Konneveden kansallispuistoon tarkistamaan tammikuussa lumikelien ollessa pulskimmillaan löytämässäni luolassa olleen luolamaalauksen. Tai ainakin luulin, että se oli luolamaalaus, koska valokuvissa se näytti ihan siltä.

Toisaalta ilmisaivot haluavat tulkita merkityksellisiksi kuviksi erilaisia asioita, kuten muotoja kalliossa ihmiskasvoiksi ja niin edelleen. Minun silmääni ainakin yksi ”maalauksen” kohteista esitti samantyyppistä hirvihahmoa, joka usein esiintyy luola- ja kalliomaalauksissa.

Kyllä se minusta siellä luolan katossa oli vielä tammikuussa…

Jälleen kerran mukanani olivat Retkeilyblogi Rinkkaputken Heikki ja Anne sekä guest star John Devilman US of Amerikasta. Sulanderien tuttuja siis. Eli vedettiin käytännössä koko retki lontooksi. Vuan eepä haettoo. Johnille retki osoittautui yllättävän mukavaksi huolimatta siitä, että hyttysiä oli metsässä vähintään biljardi ja muutama päälle.

Hilppasimme Kalajan parkkipaikalta vajaan kilometrin matkan Vuori-Kalajan laavulle ja siitä kohti Kalajanvuorta, ohittaen hienon haavikon ja ns. Tarasoffin mökin ja nousimme aina siihen risteykseen, josta polku haarautuu oikealle kohti Kalajanvuoren huippua ja vasemmalle Kolmen vuoren kierroksen, Enonrannan ja myös Kiertolahden suuntaan.

Tammikuussa kuljin vastaavasti lumikengillä poikki rinteen ylempää, mutta huomattuani, miten läheltä merkitty reitti lopulta lohkareluolan paikkaa kulkee, luolaa on ehkä helpompikin lähestyä alhaalta käsin.

Yllättävä löytö

Kalajanvuoren etelärinteestä löytyy edustava joukko muhkeita lohkareita, joista moni on todella näyttäviä. Erään sellaisen juurella kävin myös talvella. Suuren kiven katveessa on suojaisa paikka, johon mahtuu hyvin seisomaan ja sadetta pitämään, jos sattuisi joskus samaan aikaan paikalle, kun vettä paistaa. Nythän on ollut jo viikkoja todella kuivaa ja lämmintä, joten kivi voi antaa suojaa myös auringon paahdetta vastaan.

Kivien varjopinnoilla kasvaa runsaasti varjorikkijäkälää (Chrysothrix chlorina), joka on semmoista kellanvihertävää mattoa, jota ehkä värinsä vuoksi sellaiseksi rikkijäkäläksi kutsutaan. Latinankielisen nimen osa chlorina viittaa myös kyseiseen kellanvihreään väriin.

Koko maassa suhteellisen yleinen varjorikkijäkälä voi peittää laajojakin alueita kivistä tiiviinä, alle sentin paksuisina kasvustoina. Englanninkielisen Wikipedian tiedoista löytyi muuten, että varjorikkijäkälästä on saatu ruskeaa väriainetta villan värjäykseen.

Se yllätys tuli minulle siitä, että ihan muutaman metrin päässä kivilipasta edestä katsottuna vasemmalla puolella olikin sitten melko suuri lohkareluola, eli ei mikään lippaluola vaan molemmista päistään avoin tila toisen suuren kiven alla. En vain ollut sitä huomannut talvella seisoessani alempana kivilipan alla. Eli alta lipan oli pistetty meikäläistä sillä kertaa. Silläkin kertaa.

Miksen minä tätä viimeksi huomannut?

Eipä siinä sitten mitään, kuin että hohhoijaa vaan. Ja eikun kömpimään sisään luolaan! Luolan oikeanpuoleisen aukon edessä on pieni sammaloitunut kumpare, jolla kasvaa kuusentaimi. Luolaan pääsee kyllä ihan suhteellisen helposti sisään, ja sieltä löytyy jopa kivi, jolla voi istua ihmettelemässä.

Siellä se äijä taas on.

Jos kriteeristönä käytetään, montako henkilöä ”luolaan” on mahduttava, jotta siitä tulisi luola ilman lainausmerkkejä, kyllä tämäkin minusta sellaiseksi kelpaa. Kolme mustikkasoturia varmasti mahtuu eikä vielä tee tiukkaakaan.

Tein kuitenkin tilaa Heikille, joka kömpi sitten jälkeeni luolan sisuksiin.

Anne päätti kiertää aluetta hieman laajemmin Johnin kanssa, joka innostui puolestaan kiipeilemään kallioilla ja päästelemään vuoren rinnettä sinne tänne. Anne jäi johonkin meditoimaan tai jotakin, ja me Heikin kanssa jatkoimme tämän osuuden pääkohdetta kohti, eli luolaa, jossa sen maalauksen piti olla.

Paikka ei ollutkaan kaukana, vain muutaman kymmenen metrin päässä yläviistoon oikealle. Talvella tulimme tosiaan eri suunnasta, mutta gps-piste piti melko hyvin kutinsa. Olin varannut mukaani kokohaalarin, koska tiesin, että luolaan ei likaantumatta pääse. Kuivuudesta oli sentään se ilo, että rapaa ja mutaa ja vettä ei vaatteisiin tarttuisi.

Jostakin kumman syystä ketään muuta ei hotsittanut kömpiä luolaan sisälle! No, eipä siinä mitään, vetäisin haalarit päälle ja hanskat käteen sekä otsalampun päähäni. Kypärän jätin kyllä kotiin, sillä en uskonut sitä luolassa tarvitsevani luolan rakenteen vuoksi. Toki kyllähän tässäkin paikassa voisi päätään hakata kiveen, jos niikseen tulisi.

Luola on yllättävän laaja, kunhan sen pääsee näkemään riittävän hyvässä valossa.

Toistaiseksi tiedän luolasta vain kaksi mahdollista sisään-/uloskäyntiä, joista vain toinen on helpohkosti käytettävissä. Toisen, eli alarinteestä päin katsottuna oikealla, olevan aukon perällä on ahdas rako, josta ei välttämättä tee mieli – eikä oikeastaan tarvitsekaan – kulkea. Se, mistä tälläkin kertaa menin luolaan sisään, vaatii hieman myös pujottelua, eikä ainakaan oman kokemukseni perusteella sisään pääsekään ihan miten päin tahansa. Menin sisään taas jalat edellä.

Sojottelin otsalampullani sinne, missä epäilemäni maalauksen olisi pitänyt olla. En siis nähnyt sitä viimeksikään omin silmin, vaan vasta jälkeenpäin käsitellessäni silloisen reissun valokuvia. Mutta nyt katsoin niin tarkkaan kuin pystyin, mutta en silti huomannut vastaavia kuvioita missään kivipinnassa.

Ainoa normaalista ehkä poikkeava juttu oli eräässä maata vasten olevassa kivessä ollut kuvio, joka muistutti numeroa 9.

Yhdestä kivestä löytyi numero 9 muistuttava jälki, mutta sekin voi olla mitä tahansa luonnon muovaamasta kiemurasta jonkun hakkaukseen. Luultavasti kukaan ei olisi pelkkää yhtä numeroa alkanut takomaan kiveen, tai sitten on, mutta on lopulta kyllästynyt työn hitauteen tai jäljen huonouteen. Tiedä häntää.

Otetaan luolasta mittaa sitten, jos ei maalauksia löydy

Eipä sattunut maalauksia näkymään ainakaan tällä kertaa. Luolan sisällä oli todella kuivaa verrattuna talviseen retkeen, eikä siellä haissut luolamaiselle, eli märän maan, homeen ja lahon seokselle. Toisaalta kaikki, mitä luolassa oli ollut homeessa, luultavasti pöllysi nyt ilmassa, ja sen kyllä lopulta huomasi myös hengittäessä. Myös suussa alkoi maistua suurin piirtein samalta kuin olisi nuoleskellut vanhuuden lottokupongin kalkkeripaperia. Jos ette tiedä, mikä se on, käykääpä kuukkeloimassa!

Mittanauhan mukaan luolan alarinteessä olevalta suuaukolta luolan suoraan vastapäätä olevalle perälle vapaan tilan pituus on noin 5 metriä. Perältä jatkuu vielä pienempi loukko vähän matkaa. Sivusuunnassa luolan leveys on noin 4 metriä ja korkeutta keskimäärin 70 senttiä. Joten ryömimään siellä pääsee, ei juuri muuta. Vastannee ehkä niin sanotun rossipohjatalon ryömintätilaa.

Tilavuudeltaan luola on siis sellainen, että sinne mahtuisi sisään montakin ihmistä, jos pitäisi. Luola on kuitenkin niin matala, että siellä ei ole kovin helppoa tehdä juurikaan mitään, päinvastoin kuin vaikkapa Konneveden Pyhävuoren Pirunkammarissa, jossa on istumakorkeuttakin niin paljon, että siellä tekee vaikka saunavastoja tai pajupillejä. Tai käpylehmiä.

Kurren kävyt pysyvät hyvin jemmassa luolan kätköissä.

Katselin, josko luolassa olisi ollut mitään petoeläinten saaliiden jäänteitä tai muuta, ehkä jopa ihmisten jättämää sälää, mutta en huomannut mitään sellaista. En edes tiedä, onko geokätköäkään – ei ainakaan Geocaching.fi-sivuston tietojen perusteella. Voihan sitä taas silti joku viisastella, että ”siinähän se on ihan kohdalla, olen monta kertaa käynyt”, kuten tapahtui keväällä sen ison luolalöydön uutisoinnin jälkeen.

Ei maalausta, no pöh…

Vielä kerran huhhailin, että eipä ollut maalausta luolassa ei. Ehkäpä se olisikin ollut epätodennäköistä, mutta ei niitä kaikkia luola- ja kalliomaalauksia vielä ole Suomesta löydetty, kuten ei luoliakaan. Eipä siinä auttanut sitten muu kuin tulla pois luolasta.

Toisten on parempi ottaa ihan rauhallisesti ja vaikka istua, kun meikäläinen pääsee luoliin nuohoamaan.

John löytyi huhuilemalla ja Anne oli häipännyt johonkin, josta häntä ei tavoittanut Heikkikään puhelimella. John karjui puolestaan sen verran kovaa, että Suonenjoenkin puolella varmaan kuultiin. Anne oli sitten lopulta mennyt alas Vuori-Kalajan lammen rantaan fiilistelemään, ja siitä läksimme sitten kohti seuraavaa paikkaa, jossa oli tiedossa ruokailua, melontaa ja viimeiseksi hemmetin iso kivi. Mutta se on taas ihan eri juttu se.

Jos sattuupi kiinnostamaan, missä nämä jutussa painitut maikat tarkalleen ottaen ovat, pistäkää kyselyä. Jos taas ei, niin sieltähän ne löytyvät missä ovat olleet jo tuhansia vuosia!

 

 

Mainokset

Pieni seikkailuretki Kilpikonnakivelle


Kävin tuossa jokunen aika sitten ajaa pärryyttämässä skootterilla kotipaikkani lähistöllä olevilla metsäteillä. Muuten maasto oli hyvin pitkälti samanlaista kuivaa mäntykangasta, mutta muuttui ”yhtäkkiä” selkeästi mäkisemmäksi, kivisemmäksi sekä metsät lehtomaisemmiksi. Maastossa oli suhteellisen tasaisen ja avoimen kankaan sijasta suuria siirtolohkareita, syviä painanteita ja muutenkin koko lailla toisenlaista oli maisema kuin hetki sitten.

Siksi kiinnostuin kotiin palattuani tarkastelemaan kartasta, olisiko kyseisellä alueella jotakin mielenkiintoista käyntikohdetta. Tarkempi syynäys näytti, että olihan siellä ainakin yksi jyrkänne, joka oli nimetty – jyrkänteeksi. Eli mikään maailmannähtävyys ei ollut kyseessä, mutta olipahan syy lähteä käymään tuo paikka tarkastamassa.

Toisella kertaa jätin ajopelini kahden ja puolen kilometrin päähän päämäärästä ja jatkoin matkaa jalkaisin senkin vuoksi, että ehtisin katsella ympärilleni ja ottaa vaikka valokuvia matkan varrelta. Kesäinen päivä – jollaisia tänä vuonna on ollut vähän liian harvassa – sai viimein monet päiväperhosetkin liikkeelle, ja hiekkaisilla kankailla näkyikin monenlaisia perhosia pikkuruisista sinisiivistä hopeatäpliin ja hieman isompiin metsänokiperhosiin.

Metsänokiperhonen
Metsänokiperhonen

Tietysti nuo perhosten nimet voivat mennä metsään, kun en ole perhosasiantuntija(kaan). Mutta kuka paremmin ne tuntee, voi sitten ojentaa tyhmempäänsä. Joka tapauksessa kauniita perhosia kaikki, mutta valitettavasti vielä isommat päiväperhoset jäivät näkemättä. Tosin noita tälle elinympäristölle ominaisia lajeja oli runsaasti.

Aikani pysähdeltyäni perhosten kuvauksissa pääsin suurin piirtein niille kohdille, jolta arvelin pääseväni etsimälleni jyrkänteelle. Laitoin gps:n päälle ja valitsin suunnan kohti kohdetta. Tieltä sinne ei ollut kuin satakunta metriä. Paljon eri kokoisia kiviä tuli vastaan, mutta erehtymään en päässyt, sillä etsimäni paikka erottui selkeästi muusta ympäristöstä. Muhkeat kalliot näkyivät hyvin jo pitemmän matkan päästä.

Jonkinlainen ulkonema näyttäisi olevan kalliossa.
Jonkinlainen ulkonema näyttäisi olevan kalliossa.

Jyrkänne oli kuitenkin reippaasti yli viisi metriä, ehkä jopa lähemmäs kymmenen, korkea ja arviolta reilu parikymmentä metriä pitkä. Siinä oli selvästi erottuva lippa, joka ei kooltaan kovin mahtava ollut, mutta jännän näköinen silti.

Alta lipan taas vedettiin meikäläistä.
Alta lipan taas vedettiin meikäläistä.

Lipan lisäksi kivien väleihin oli jäänyt pieniä onkaloita, mutta mistään ei ollut oikein varsinaisesti luolaksi asti. Olisi kuitenkin kiva löytää joskus sellainen paikka, jossa olisi ainakin yhden äijän mentävä luola ja jota ei kukaan muu olisi aiemmin löytänyt. Sellaisiakin paikkoja tulee vielä joskus vastaan, sillä tätäkään maata ei ole ihan joka nurkasta koluttu. Moni jännittävä kohde voi olla aivan vieressä, mutta siitä saattaa kulkea ohi huomaamatta esimerkiksi peittävän kasvillisuuden vuoksi.

Tämä kivimuodostelma oli kuitenkin varsin hyvin näkyvissä melkein joka suunnasta, ja sen päälle pääsi suhteellisen näppärästi kiipeämään. Aika korkealla tunnuin olevan, mutta vielä ei vatsanpohjassa väpättänyt, vaikka korkeat paikat eivät oikein sovi minulle yleensä.

Näkymää kalliolipan päältä.
Näkymää kalliolipan päältä.

Paikalla ollessani en huomannut oikeastaan, miltä lippakivi näyttää kauempaa ja tietystä kulmasta katsoessani – saati sitten muut ryhmän kivet. Mutta ”kakkoskameran”, eli kepukan päähän kuvaamaan jätetyn GoPro-kameran kuvista hoksasin, että lippakivihän näyttää mielestäni kilpikonnan päältä. Jonkun toisen mielestä siinä on joku muu kuva, ja joku taas ei näe siinä yhtikäs mitään.

Verrattuna esimerkiksi Suolahden Loukkuvuoren lippaan tai Viitasaaren Koljattiin, tämä kivikasa oli varsin vaatimaton. Tosin päivähän oli verrattain mainio, oli lämmintä ja kaunista, eikä jyrkänteelle pääsykään ollut niin sanotusti kiven takana.

Ihan omassa lähiympäristössä voi olla siis vaikka mitä mielenkiintoista, kunhan sen vain löytää. Toivottavasti vielä tänä kesänä tai sitten ensi kesänä tulee vastaan paljon uusia ja kiehtovia paikkoja. Yleensä riittää, kun vain lähtee liikkeelle ja pitää silmänsä auki. Täytyy itsenikin yrittää muistaa, että katselee ja tutkiskelee varsinaisen käyntikohteen lähiympäristössä olevia juttuja myös tarkemmin, eikä kiinnitä liikaa huomiota vain yhteen asiaan.

Voi löytää vaikka jännittävän pesän isojen kivien välistä tai jotakin muuta kivaa, ja ainakin pienille lapsille vilkas mielikuvitus antaa vielä enemmän valinnanvaraa. Mutta voi aikuinenkin kuvitella.

Teksti ja kuvat Mikko Lemmetti