Huussin ja laavun haltijat


Entisaikaan ihmisten nurkissa asusteli kaikenlaista väkeä, jota moni ei välttämättä koskaan nähnyt, mutta jonka olemassaolon varsinkin vanhempi sukupolvi tiesi varsin hyvin. Tällaista väkeä kutsuttiin haltijoiksi, mutta myös tonttuina ne saatettiin tuntea.

Haltijat saattoivat olla melkeinpä minkä kokoisia ja näköisiä tahansa, mutta yhdistävänä piirteenä heillä oli, että yleensä he pitivät huolta talonväestä – jos heitä kunnioitettiin ja heille annettiin vaikkapa säännöllisesti ruokaa tai muunlaisia lahjoja. Jos taas heitä kohdeltiin huonosti, saattoi taloa kohdata monenlaisia ikävyyksiä: karja meni umpeen, siemenvilja ei itänyt, riihi paloi tms.

Tonttuja saattoi asustaa myllyissä, saunoissa, riihissä, aitoissa ja myöskin asuintaloissa. Olikohan niitä mahdollisesti myös pienemmissä rakennuksissa, kuten ulkohuusseissa tai kodissa? Kenpä tietää, muttei suostu kertomaan.

Laavun haltija hirren päällä.

Tämä ajatus tuli mieleen käydessäni kerran taas omassa piilopaikassa, josta löytyy sekä ulkohuussi että laavu. Kummatkin on rakennettu ”vähän sieltä tännepäin”, suorakulmaa ja vatupassia säästäen. Eivätkä hirretkään lepää toistensa niskassa aivan ilmatiiviisti. Senkin vuoksi paikat ovat oivallisia pienten lentävien nisäkkäiden, eli lepakoiden, pesä- ja lepopaikoiksi.

Suomessa on Suomen Luonnontieteellisen Keskusmuseon tietojen mukaan 13 lepakkolajia, joista vastaavasti viittä esiintyy yleisesti Suomen Lepakkotieteellisen Yhdistyksen tietojen mukaan. Mikään Suomen lepakkolajeista ei ole erityisen kookas, kuten vertailun vuoksi vaikkapa Intianlentäväkoira, jonka siipien kärkiväli voi olla jopa yli metrin. Meidän lepakkomme ovat pieniä ja sieviä, eikä niitä juuri välttämättä edes havaitse, jos ne ovat päivisin piiloissaan ja tulevat esiin vasta illan hämärtyessä.

Koska en ole lepakkotietäjä(kään), niin voin vain arvella, että ne lepakot, jotka näin päivällä (yksi huussin kynnyksellä ja toinen laavun hirren päällä), olivat ehkä vesisiippoja (Myotis daubentonii). Tai sitten eivät. Joka tapauksessa olin varsin yllättynyt avatessani ulkohuussin oven ja nähdessäni sellaisen nukkuvan kynnyksellä. Hyvä etten päälle tallannut.

Ei paljain käsin eikä pahat mielessä

Laki suojaa kaikkia lepakoitamme. Niitä ei siis saa tappaa, eikä tietojen mukaan edes häätää kuin erityisen tarpeen vaatiessa. Lisäksi, vaikka lepakoillamme esiintyy raivotautia eli rabiesta hyvin harvoin, niiden käsittely täytyy aina tehdä käsineet kädessä puremien välttämiseksi. Mikään puhdas Xylitol-suu lepakoilla ei kuitenkaan ole, raivotautia tai ei.

Siksipä pistin työhanskat käteen ja mahdollisimman varovasti yritin nostaa pikkukaverin kynnykseltä pois. Eihän se siitä hirveästi tainnut pitää, koska aloitti melkoisen mekkalan. Olisin tietysti voinut jättää sen kynnyksellekin, mutta niin pientä eläintä on todellakin vaikea huomata – varsinkin, jos syystä tai toisesta unohtaa, missä se nuokkuu.

Siirto turvallisempaan paikkaan.

Nostinkin nahkahiiren huussin ylähirren päälle ja jätin sen etsimään parhaaksi katsomansa paikan unien jatkamiseksi.

Toinen tuttavuus oli sitten tosiaan laavulla, enkä olisi välttämättä sitäkään huomannut, kunnes alkoi kuulua taas samantapaista kirskuntaa kuin huussilla. Tällä kertaa ääntely saattoi johtua siitä, että olin laittanut tulipaikalle tulet, ja savu levisi ympäriinsä. Tuskin se kovin kivalta on lepakosta tuntunut, kun kesken päivätirsojen joku pistää tienoon siniseksi.

Laavun haltijan lepa…lepytystä

Muistaessani siis tuon haltija- kautta tonttuajatuksen, ajattelin jollakin tavalla hyvitellä laavun haltijaksi nimeämääni lepakkoa. Mutta ei kai sille ihan mitä tahansa voi tarjota? Mukanani oli kyllä vähän sitä sun tätä eväänä, mutta suklaata en tarjonnut, koska sitä ei muillekaan eläimille saa antaa. Grillimakkarastakin olin vähän epävarma, mutta päädyin lopulta murentamaan muutaman palasen croissanttia ja asetin muruset hirrelle. Ehkäpä se ei lentävälle tontulle kelpaisi laisinkaan, mutta ei varmaan heittäisi siitä henkeänsäkään.

”Pidä minut tyytyväisenä niin hoidan hyttysongelmasi.”

Pääasiallista ravintoahan lepakoilla ovat hyönteiset. Ja niitä on tänäkin kesänä tuntunut riittävän – varsinkin hyttysiä. Hyttyset kelpaavatkin lepakoille varsin hyvin, kuten tässä Maaseudun Tulevaisuuden artikkelissa kerrotaan. Eipä siis yhtään haittaa, vaikka laavulla tuollainen singahteleva hyttysansa asustaakin.

Hyvät haltijat

Lepakot ovat monella tapaa kiehtovia eläimiä. Usein katselenkin niitä iltaisin takaovelta, kun ne sinkoilevat edestakaisin ruokaa metsästämässä. Oven avautuessa ne saattavat ponkaista ilmaan talon nurkkalautojen päältä, joiden takana niiden lepopaikka lieneekin.

Lepakoiden kuvaaminen sen sijaan ei vielä ole onnistunut, ainakaan samalla tavalla kuin ammattilaisten tai pitkälle edenneiden valokuvauksen harrastajien otoksissa. Hämärtyvän illan taivasta vasten lepakoiden lentelyn katselu on jännittävää seurattavaa, tai sitten kun ne vedenpintaa hipoen syöksyvät sieppaamaan pieniä suupaloja lammen tai järven päältä.

Nukkuisin päivällä mieluummin.

Lepakko varautuu talven tuloon syömällä niin paljon kuin mahdollista. Lepakko horrostaa, jolloin se on melkein kuin kuollut, mutta ei ihan. Sen ruumiintoiminnot vain hidastuvat merkittävästi, kunnes se taas keväällä ilmojen lämmettyä vetreytyy ja herää uuteen vuoteen. Itse en tiedä, missä laavun ja huussin haltijat sitten talvehtivat, mutta toivottavasti jossakin turvallisessa ja suojaisassa paikassa.

Lepakot elävät varsin pitkään, tietojen mukaan jopa 15–20-vuotiaaksi. Siinä ajassa lentävä rukkanen ehtii imaista kitusiinsa miljoonittain hyttysiä. Ja jos lepakoista pidetään huolta ja annetaan niiden olla rauhassa, yhteiselo kyllä sujuu. Ja ajatellaan vaikka, että ne ovat pieniä huussin ja laavun haltijoita, joiden kanssa pitää ollakin hyvissä väleissä.

 

Mainokset

Metsälinnanjuhlat. Nyt.


Oi maamme Suomi juhli 6.12.2017 itsenäisyytensä 100. vuotta. Onnea Suomelle!

Yleensähän sitä tulee katsottua hölmötettyä television ääressä Linnan Juhlia, eli toiselta nimeltään Itsenäisyyspäivän juhlavastaanottoa. Vaan ei tällä kertaa. Mepä vetäisimme yhdessä seitsemän Retkipaikan bloggaajan ja valokuvaajan voimin omanlaisemme vaihtoehtoiset linnan juhlat – nimittäin Metsälinnanjuhlat.

Koko juttuhan alkoi oikeastaan purkautua siitä, että kirjoittelin aiemmin Savotan tehdasvierailusta, jossa sitten keskustelin savottalaisten kanssa myös Retkipaikan testijutusta, jossa esillä olisivat Savotan Hawu 4 -teltta ja Hawu-kamiina.

Koska teltta on tarkoitettu yhtä henkilöä isommalle porukalle, ja koska halusin, että jutun kuvista tulee oikeasti hyviä (itse olen niin skeida kuvaaja) – niin halusin pyytää testijuttua tekemään muitakin kuin itseni. Ja oli siinä vielä sekin, että roolini tapahtuman ”isäntänä” ja pääkokkina sai olla nyt tärkeämpi kuin oman järkkärin kanssa haahuilu. Siksipä tämän jutun kuvat ovatkin laadultaan aiempaakin syvempää sysihuttua.

Mitä, missä ja milloin – ja kenen kanssa?

Sain suostuteltua mukaan Retkeilyblogi Rinkkaputken Anne ja Heikki Sulanderin, blogisti ja valokuvaaja Caj Koskisen puolisonsa Katja Koskisen kanssa, Jalkaisin-blogia pitävän Upe Nykäsen sekä valokuvaaja Ulla Keiturin. Suostuttelu oli huomattavasti helpompaa, kun tarjolla oli pelkän testauksen lisäksi myös syömistä, juomista, seikkailun tuntua sekä yö luonnon lahkeissa.

Paikaksi ehdotin (tai sanoin) isännän etuoikeudella omaa laavua, jossa oli mahdollisuus laittaa ruokaa, ruokailla, testailla telttaa, tehdä luontoretki että yöpyä. Aloitusaika oli liukuva, sillä Caj ja Katja ajoivat Turuust yötä myöten jo paikalle ja yöpyivät autossansa, minä saavuin paikalle aamukymmeneksi, Sulanderit, Upe ja Ulla tulivat iltapäivällä yhden jälkeen.

”Se jää ei sitten muuten kestä”

Sain ennakkoon valmistella paikkoja Koskisten kanssa ja käpistellä niitä näitä. Näihin viimeksi mainittuihin kuului ”ihan kiva” tapaus, joka meni näin: olin nimittäin siirtänyt riistakameran rantaan kuvaamaan saukkoa, joka oli tehnyt aiemmin avannon jo jäätyneeseen lampeen ihan rannan tuntumaan.

Ei ollut riistokameran kuviin tarttunut saukkoa vaan pehmeä jänis.

Viime päivien miedot pakkaset olivat kuitenkin jäädyttäneet avannon umpeen, minkä vuoksi ajattelin koputella tuuralla uuden reiän saukkosta varten. Eipä siinä mitään, mutta osasin näppärästi tallata vaelluskenkäni (niin, pidän vaelluskenkiä muulloinkin kuin vaeltaessa) rannan yllättävän ohuesta jääkerroksesta läpi sillä seurauksella, että varsi hörppäsi vettä ja a vot, niin olivat sekä kenkä että molemmat sukat heittämällä märät. Eipä ollut goretexwilleristä apua…

”Kestääkö jää?” -Kestää! ”Kiitos!” -Eipä kestä!

Onneksi Caj’lla oli sukkapari varalla (itsehän en ollut varustautunut millään tavoin varavaattein tai -jalkinein – miksi olisi pitänytkään), joten sain ainakin hetkeksi kuivat sukat jalkaan. Tosin märkä kenkä kasteli kohta nekin, eikä kotakeittiön paistotasolle kuivumaan ripustetut sukat niin nopeasti kuivuneet. Ei niitä kuitenkaan paistumaan kehdannut pistää. Mitä opimme tästä? Jos ei mitään, niin ainakin sen, että jää ei tosiaan kestä vielä, jos on vain nollan pinnassa pakkanen.

Vähitellen itse asiaan

Upe oli luvannut ostaa Konnevedeltä tullessa Juonolasta meille pihvilihat – olihan aikomus pitää juhlat nyyttäriperiaatteella. Kimppakyydillä egologisesti tulleet joutuivat siis tekemään pienen kiepauksen kylän kautta, joten he olivat paikalla vähän myöhemmin. Mutta yhden jälkeen iltapäivällä koko sakki olikin sitten koossa.

Nokipannukahvi maistuu aina. Caj ja Katja Koskinen testaamassa soroppia.

Koska valoisa aika on tosiaan tähän aikaan vuodesta kellokortilla, ja tarve saada Savotan teltasta kuvia päivällä oli ilmaistu, kävimme nopeasti pystytyspuuhiin. Itse olin pystyttänyt teltan perämehtääni aiemmin kelloa katsomatta, mutta joukolla siihen meni vielä lyhyempi aika. Maa oli jo jäässä, mutta Hawu-teltan maakiilat olivat sen verran järeää materiaalia, että niitä sai huoletta lyödä kirveen hamaralla.

Teltta on kamiinaa ja torveloa vaille pystyssä. Heikki ja Anne Sulander sekä Caj Koskinen kuvassa.

Pientä palasta oli jo nälkä, ja Upe olikin valmistanut sekä karvajalanpiirakoita että saaristolaisleipää, jotka olivat todella maukkaita.

Pientä välitankkausta. Anne Sulander ja Upe Nykänen.

Teltta nousi siis näppärästi, ja kamerat lauloivat. Heikki pyöräytti myös kuvauskopteria (tai droneksi kai sitä nyt kaikki jo kutsuvat) ilmassa, kun oli vielä sen verran valoa.

Vihainen amppariparvi taivaalla.

Neljän paikkeilla sitä ei enää ollutkaan, mutta koska ilta oli vielä nuori, niin lähdimme seikkailemaan lähiympäristöön. Halusin näyttää porukalle erään luolan sekä herwottoman kokoisen siirtolohkareen, liekö jopa hiidenkiven.

Otsalamppuoperaatio

Lähdimme letkassa käppäilemään kohti läheistä luolaa, jonka paikan kyllä periaatteessa tiesin ilman apuvälineitäkin, mutta pimeässä suunnan hahmottaminen voi olla hankalaa ja näkyvyys hyvälläkin otsavalaisimella rajallinen. Siksipä olin laittanut täpän GPS:ään, ja sitä kohti aloimme suunnistaa, osin tiellä kulkien ja lopulta metsässä.

Heikki se rohkeana poikana painumassa luolan uumeniin. Ei nähtävästi jäänyt traumoja edelliseltä reissulta.

Rakoluolassa oli melkoisen luolamainen tuoksu, ja tippuva vesi oli jäätynyt hienoiksi puikoiksi, mutta myös todella liukkaaksi kuoreksi kivien päälle. Varovainen sai olla, ettei olisi liukastunut ja kolauttanut kaaliaan kallioon.

Nyt ei tippunut kivi eikä ollut tippukiviä, vaan jääpuikkoja.

Muutkin pyörähtivät joko sisällä luolassa tai ainakin luolan suulla. Pimeässä kaikki näyttää jännittävämmältä, vaikka valoisaankin aikaan tuo luola on mielestäni jännä. Seuraava rasti oli sitten noin puoli kilometriä edempänä, aiemmin tänä vuonna bongaamani hiidenkivi.

Kukahan tokaisi, että ”eihän tuo kivi lopu koskaan”? Sen verran jyhkeä tapaus on kyseessä. Kiven alla on lippaluola, josta vaivoin näkyvät seikkailijoiden päässä olevat voisilmät.

Isossa kivessä riitti äimisteltävää, ja samalla aina niin hillitty ja korrekti Heikki poseerasi tunnelmakuvissa.

Spooky Sulander.

Kolmas luontokohde olisi ollut sen verran hankalassa paikassa etenkin pimeällä, että jätimme sen toiseen kertaan ja palasimme takaisin laavulle aloittelemaan ruoanlaittoa. Kellohan ei ollut vielä paljon ketään, mutta yksi illan pääohjelmanumeroista oli testauksen lisäksi nimenomaan syöminen, joten toimeen oli ryhdyttävä.

Pötyä pöytään!

Nyyttikestiajatuksella kun kerran oltiin lähdetty, olivat kaikki kantaneet kortensa kekoon enemmänkin kuin kiitettävästi: oli lihaa, kalaa, juureksia, leipää, piirakoita, Koskisen keksejä, suklaata, glögiä, kahvia sekä jopa vinettoa ja vielä henkilöä väkevämpääkin.

Upe leikkasi ja maustoi Juonolan entrecoten sekä alkoi sen kanssa paistopuuhiin Muurikan kotakeittiössä, minä hujautin juuresmixin Espegardin tulipadan päällä olevalle Muurikan paellapannulle ja naulitsin lohet lautaan.

Pihvimestari Nykänen vauhdissa.

Porkkanaa, perunaa, bataattia, punasipulia ja palsternakkaa. Sillä pitäisi nälän lähteä yhdessä muiden tarjottavien kanssa.

Berunat, borkkanat ja bataatti saivat ensin tuntea lämmön. Bunasibuli ja balsternakka olivat joutuisampia, ne kypsyivät joukossa viimeisenä.

Kun liha ja juurekset olivat valmiita, päästiin asian ytimeen, eli syömään. Laavun suojissa oli mukava istua ja jutella samalla kun ruokaa maistui.

Loimulohi otti oman aikansa, mutta sitäkin päästiin viimein syömään.

Tuli paloi tunnelmallisesti niin kotakeittiössä kuin tulipadassa, ja öljylamput/myrskylyhdyt loivat lisätunnelmaa.

Vaikka aikamoinen rimpula halpa öljylamppu onkin, valaisee se tunnelmallisesti.

Eipä todellakaan olisi arvannut vielä muutama viikko sitten, miten totaalitäärisen erilainen itsenäisyyspäivä tämä tulisi olemaan. Vaikka siellä resitentinlinnassa varmasti oli hanhenmaksapallerot ja kaviaarit maullaan, oli meidän metsälinnassa vähintään yhtä hyvää sapuskaa – ja seuraa!

Bisness is bisness

Vaan eihän sitä teltan ja kamiinankaan testausta ihan kokonaan unohdettu. Tuntien kuluessa alkoi osalla jo tehdä mieli levolle, ja Hawu-teltan sisään asennettua kamiinaa oli jo kertaalleen lämmäytelty. Toisen kerran sitä käytiin lämmittämään hieman ennen yöpuulle vetäytymistä.

Olin viritellyt teltan ympärille muutaman ulkoisen tulen fiilistä lisäämään.

Sissijoukkueen mielestä kamiina lämmitti teltan tosi nopeasti ja lämpimäksi. Teltta tietysti alkoi lämmityksen jälkeen vähitellen jäähtyä, mutta kenellekään ei hennottu nakittaa kipinävuoroja. Makuupussit ja -alustat olivat hyviä, ja mukaan saamamme paksu SA-10-pohjakangas pelitti erittäin hyvin.

Hawu-kamiina lämmittää vaeltajaporukan telttaa ja mieltä.

Pystyssä kukkumisen kesto vähenee meikäläisellä aina näin vanhemmiten, ja siksipä alkoi yhdentoista maissa jo luomi lumpsamaan sen verran, että sanoin yöt ja kiipesin omaan telttaani. Osa väestä jäi vielä jorisemaan ja tekemään selvää juomista.

Mahottoman mukavaa porukkaa! Juttua piisasi osalla aamuyön tunneille. Minä hyydyin jo klo 23 jälkeen.

Vaikka tuli syödyksi (vai syötyä) erittäin huolellisesti ja tuntui väsyttävän, niin vietin jälleen perusyön heräillen ja säätäen vähän väliä. Omaan Marmotin makuupussiin olisin kaivannut hieman enemmän lämpöä, mutta kun kroppa ei sitä nähtävästi tuota riittävästi, niin ehkä seuraavalla kerralla kokeilen lämminvesipulloa pussin sisällä. Pienessä pintahorteessa meni siis yö taas kerran.

Komppaniassa herätys!

Ilman erillistä sopimusta porukka alkoi heräillä jossakin ysin pintaan. Sinnittelin vielä itsekin puoliväkisin pussissa. Onneksi ei tarvinnut yöllä nousta huussiin. Joku sahaili aamuyöstä lahjakkaasti, en tiedä kuka, mutta muuten oli hiljaista.

Caj oli aloittanut jo tulien teon, ja itsekin tein seuraa samoissa merkeissä. Vaikka pakkasta ei juuri ollut muutamaa astetta enempää, kyllä aamukahvit piti saada keitettyä ja samalla lämmitellä tulien ääressä.

Se kun on se Heikki, se Sulanderin Heikki! Tikkana pystyssä heti aamusta.

Aamupalan jälkeen alkoi leirin purku, ja kun kaikki olivat Hawu-teltasta ulostautuneet, sekin pistettiin pakettiin ja luovutettiin jatkotestausta varten Cajdelle. Savotan kanssa sovimme, että teemme tämän itsenäisyyspäivän keissin enemmän fiilispohjalta, ja Caj ottaa kamat sitten talvivaellukselle, josta tulee oma juttunsa enemmän aidossa käyttöympäristössä ”oikeassa erämaassa”.

Osalla oli 7.12. aikuisten oikea työpäivä, joten sanoimme Upelle, Ullalle ja Sulandereille kiitos ja näkemiin, ja Koskisen pariskunnan kanssa viimeistelimme hommat laavulla ennen heidän lähtöään. Itse pääsin poistumaan rikospaikalta puolenpäivän maissa ja jätin riistakameran väijyyn.

Tänk juu, tänk juu ja sii juu ögein!

Tämä itsenäisyyspäivä jää kyllä muistoihin ainakin niin pitkäksi aikaa kuin altshaimeri iskee! Eli suurenmoiset kiitokset kaikille mukana olleille ja eväitä tuoneille (ja syöneille ja juoneille), eli Caj’lle, Katjalle, Upelle, Ullalle, Annelle ja Heikille! Sekä tietysti Savotalle, Muurikalle, Espegardille ja Juonolalle, elokuva-akatemialle, isälle ja äidille, serkun pojan sisaruksille jne. Eli ihan kaikille!

Muiden mukana olleiden blogeista ja somesta löytynee aikanaan juttua ja jo nyt kuviakin, joten katsomaan vaan, ketä kiinnostaa. Retkipaikassa on sitten Savotan testikeisseistä tarinata, kunhan sinne asti ehditään.

Niin, ja ne mun sukatkin kuivuivat lopulta yön aikana. Mutta oikean jalan kenkä oli kova kuin laskettelumono aamulla.

Continue reading ”Metsälinnanjuhlat. Nyt.”

Oho, sano Eemeli kun Seinävuoren rotkolaaksossa vieraili


Pohjois-Savosta, Tuusniemeltä, löytyy yksi maamme upeista rotkolaaksoista. Siitä on kirjoitettu jo useita blogijuttuja eri retkiblogeissa, mutta paikka on sen verran mahtava, että se ansaitsee ainakin vielä yhden kirjoituksen. Seinävuoren rotkolaakso sattui juuri sopivasti Kolille suuntautuneen kesälomareissumme ajoreitin varrelle, joten pitihän siellä vierailla.

Seinävuorelle pääsee kätevästi autolla monestakin suunnasta. Esimerkiksi 9-tietä Joensuusta tai Kuopiosta ajavat pääsevät kääntymään Loukeisentielle, jota ajetaan vain pari kilometriä kunnes rotkolaakson viitta ohjaa pienelle soratielle (Seinävuorentie) ja perille. Vastaavasti tietä 566 Riistavedeltä Kaaville (tai päinvastoin) ajavat kääntyvät niin ikään Loukeisentielle (568), jota on ajettava kymmenisen kilometriä ennen soratien risteystä.

Seinävuoren rotkolaakson pysäköintialue ja tulipaikka wc:ineen ja puolikotineen on aivan Seinävuorentien vieressä.

Tulipaikka ja muut rakenteet olivat erittäin siistit ja asialliset. Olipa jykevillä pöydillä jopa kukkiakin. Huussissa oli sekä normi- että invapuoli, joka ei kuitenkaan mielestäni ollut esteetön kuin korkeintaan pyörätuoliluiskansa ja leveän ovensa osalta.

Sisällä nimittäin ei ollut minkäänlaisia tukikahvoja, ja WC-reiänkin sijoittelu oli vähintäänkin epäjohdonmukainen, joten melko hankalaksi uskoisin asioimisen pyörätuolin kanssa. Mutta koska en ole liikuntarajoitteinen, näkemykseni asiasta on vain näkemys. Tosin Tuusniemen sivuilla olevassa paikan esittelyssä ei huussia väitetäkään esteettömäksi.

SEINÄVUORI-9722
Puoliavoimeen kotaan pääsee myös luiskaa myöten. Kota oli myös siisti, ja paikkaa ylläpitävä taho on tehnyt todella ansiokasta työtä paikan rakenteiden eteen.

Heti kodan läheisyydestä alkaa Seinävuoren rotkolaakson kiertävä vajaan kolmen kilometrin mittainen polku, ja suloisen Pienen Seinälammen rannassa on pikku laituri, jolta voi ihastella maisemia.

SEINÄVUORI-9654
Pienen Seinälammen rannalla on rauhallista. Vastarannalla näkyvät hienot avokalliot. Luontopolku kulkee kallioiden päältä, josta avautuu myös hyvä näkymä kaukaisuuteen.

Varsinaisen rotkolaakson kierroksen voi tehdä kumpaan tahansa suuntaan. Lähdimme itse kiertämään sitä myötäpäivään. Lueskeltuani muiden kirjoittamia juttuja rotkolaaksosta ja katseltuani kuvia niistä on varsin vaikea yrittää saada mitään uutta kuvakulmaa paikkoihin. Sanottava kuitenkin on, että heti, kun polulla päästään parhaimmillaan yli 25 metriä korkean jyrkänteen reunalle, heikompihermoista alkaisi jo tutisuttaa.

Pohjois-Savon yksi tunnetuimmista nähtävyyksistä muistuttaa hyvin pitkälti Keski-Suomessa Laukaassa olevaa Hitonhautaa.

Tutinalle ei ole kuitenkaan sijaa, sillä jyrkänteen reunalla ei ole missään kohdin kaiteita, joten varovainen saa olla. Pudotuksesta alas rotkoon kun ei välttämättä selviä pelkällä laastarilla. Tiedossani ei kuitenkaan ole, että sinne olisi kukaan pudonnut ainakaan ihan äskettäin. Turvallisin paikka ihastella rotkoa on kuitenkin sen partaalla olevalta näköalatasanteelta, jonne pääsee helpoimmin suoraan Seinävuorentieltä myös esteettömästi.

Rotkolaakson yläpuolinen näköalatasanne kuvattuna rotkon itäpuolelta.

Monet kuvat rotkolaaksosta on otettu nimenomaan ylhäältä, mutta rotkoon pääsee toki myös laskeutumaan, sillä sen päässä on pieni silta, jonka alta virtaa kuuluvasti soliseva puro. Itse asiassa niin kuuluvasti, että sen äänen kuulee jopa ylös asti. Alhaalla rotkossa on niin kosteaa, että hyttysiä piisaa ihan vaikka myyntiin asti.

Puro virtaa Isosta Seinälammesta Pieneen Seinälampeen monin paikoin kivien suojissa. Kuten joskus eräissä urheilukisoissa, ääni kuuluu mutta kuvaa ei näy. Joskus vuonna kuokka ja vasara Seinälammit ja niiden yläpuoliset pienet Mustilammit ja Kuukkeli lienevät olleet kaikki yhtä vesialuetta.

Rotkon muodostuminen joskus noin 10 000 vuotta sitten oli varmasti semmoinen tapahtuma, että oksaset pois. Kun 25 metriäkin paksu peruskallio kajahtaa halki, niin siinä on ollut kurat housussa muinaismiehillä.

Rotkovajoaman kehittyminen nykyiseen mittaansa lienee vienyt pitkän tovin, sillä yhtäkkiä 20–40 metriä leveä halkeama maankamaraan ei muodostune.

Rotkon itäpuolelta vajoaman profiilin näkee mielestäni selkeämmin. Rotkon pohjalla kasvavat pääasiassa kuuset, ja ne ovat ehtineet jo sellaiseen mittaan, että monin paikoin varsinkin itäjyrkänteiden seinämät jäävät niiden peittoon. Muutoin maasto rotkon laella on avointa mäntykangasta, ja reitin ehkä parhaat maisemat avautuvat juuri varsinaisen Seinävuoren rinteeltä.

Pienen Seinälammen taukopaikan laituri näkyy lammen vastarannalla.

Vaikka itse Seinävuoren taukopaikka ja näköalatasanne ovat esteettömät, itse reitti ei valitettavasti ole. Reittinä Seinävuoren polku ei ole sinänsä vaativa, mutta juurakoita ja kivikkoakin löytyy. Portaita on parissa kohdassa, ja kaikista paikoista hyvällä yleiskunnolla varustettu ja liikuntakykyinen retkeilijä kyllä selviytyy vaivatta.

Pienen Seinälammen soistuneesta eteläpäästä avautuva näkymä on ehkä kaikkein kaunein.

Vajaan kolmen kilometrin mittaisen Seinävuoren rotkolaakson reitin kiertäisi heittämällä, ellei pysähtyisi vähän väliä ihastelemaan luontoa ja hämmästelemään, mitä kaikkea jääkausi ja sitä seuranneet vuosituhannet ovat saaneet aikaan luonnossamme.

Voisin sanoa, että vaikka päälomakohteemme Koli olisikin vertaansa vailla lähes kaikilla kriteereillä, Tuusniemen Seinävuoren rotkolaaksoa ei kannata ohittaa. Jos haluaa tulla vain makkaranpaistoon tai turisemaan tulilla, sekin onnistuu, mutta jos vain pystyy, rotkolaakson kierrosta ei kannata jättää tekemättä.

Rotkolaaksossa pistäytyvän on hyvä laittaa nimensä kodassa olevaan vieraskirjaan, josta ylläpitäjät voivat tilastoida mm. kävijämääriä.

Vaativampi vaeltaja voi myös patikoida Seinävuorelta halutessaan vaikka Kaavinkoskelle, jolloin joutuu rampsimaan noin 20 kilometrin matkan. Muitakin retkeilyreittejä alueelta löytyy, ja niitä pääsee tarkastelemaan vaikkapa Tuusniemen sivuilta (tietojen paikkansapitävyydestä vastaa sivuston ylläpitäjä).

Mutta älä tyydy vain lukemaan Seinävuoren rotkolaaksosta – käy kokemassa se! Tästä pääset kartalle.

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Kämmen keskellä peukaloa: laavuprojekti miehelle, jonka logiikka on omaa luokkaansa


Pitihän sitä sitten vielä ennen vuodenvaihdetta alkaa väsäämään palstalle laavua, vaikka olin jo mukamas päättänyt, että vasta ensi keväänä sitten. Toki vedin mutkia sen verran suoriksi, että hommasin laavun valmiiksi veistettynä ja tontille kelkottuna, mutta pystytysvastuun annoin itselleni. En tiedä, olisiko kannattanut.

Sain nimittäin tosiaan laavupuut valmiiksi veistettynä ja paikalle tuotuina, kiitos siitä. Mutta veistäjän numerointitapa ja meikäläisen ymmärrys eivät osuneet oikein yksiin. Otan kuitenkin syyn täysin omille niskoilleni.

Ei-tasalaatuisten hirsien veistäminenhän on homma jo sinänsä (nimim. kokemusta on), ja niiden pitäminen pystytysvaiheeseen asti oikeassa järjestyksessä sitten kerrassaan toinen. Numeroinnin pitäisi olla kohdallaan, selkeä ja looginen. Minulle se taisi olla kuitenkin sumea logiikka.

Tässä kasassa on rakennuspalikat...
Tässä kasassa on rakennuspalikat…

Alun alkaen nimittäin hirret oli kyllä merkitty, mutta en silti meinannut merkinnöistä saada tolkkua. Jos hirsikerta lähtee parinkin hirren verran jo lähdöstä menemään ”väärin”, ongelmia jatkossakin on luvassa, sillä seuraavat hirret eivät välttämättä enää sovikaan toistensa niskaan odotetulla tavalla.

Tämä laavu on lattiallinen laavu, ja noita lattiavasoja tavasin todella pitkään viime viikolla, kuuluivatko ne nykyisille paikoilleen. Todennäköisesti ainakaan toinen tai kaksi neljästä eivät kuuluneet, mutta olin kasannut kehikkoa sen verran pitkälle, että en todellakaan halunnut alkaa sitä purkaa ja tehdä uudestaan. Menköön sitten miten menee. Tosin kyllähän nuo hirret numerojärjestyksessä sitten alkoivat mennä, mutta kakkosrivin hirsikerrassa se sekaannus lienee tapahtunut.

...jotka pitäisi saada tähän jonkinlaiseen ordnungiin.
…jotka pitäisi saada tähän jonkinlaiseen ordnungiin.

Mikäs aamulla oli hommia tehdessä; aurinkohan paistoi juuri parhaasta suunnasta, ja talvinen tunnelma oli jaloin kosketeltava. Viikko sitten maa oli paljas ja savea oli kuin savenvalajan työhuoneessa kyynärtaipeisiin asti. Tai ainakin melkein.

Apuna minulla oli ihan tohtorismies, Béla Pavelka, jolla on myös oma Tavinsulka-niminen melonta-alan yritys Jyväskylässä. Bélan kanssa pähkäilimme hirsien merkintöjä kahteen pekkaan ja yritimme sovitella niitä paikoilleen. Huomattavasti mukavampaa noita hirsiä on siirrellä, kun on joku apuna.

Koska tosiaan joku legopalikka oli varmasti mennyt väärään kohtaan, muutamissa paikoissa piti turvautua moottörisahaan ja hieman sipsiä nurkkia tilavammiksi. Kovin suurta myllytystä en käynyt toisen veistämään kehikkoon tekemään. Saahan niitä pahimpia rakoja sitten viimeistelyvaiheessa täpittyä umpeen vaikka sammalella tai pellavariveellä.

snow-3091

Fyysisestä rasituksesta tuppaa tulemaan myös nälkä, ja omille tavoilleni uskottomana olikin tällä kertaa varannut meille hieman peruskäyrää monipuolisemmat eväät. Nimittäin valkosipuli-yrittipatonkia, jonka väliin tuli paistettua kanaa, punasipulia, suolakurkkua sekä cheddar-juustoa. Smetanaakin olisi ollut tarjolla, mutta sen purkin jätimme avaamatta tällä kertaa.

Subit vain sitten alumiinifolion sisään ”grilliin” lämpenemään ja hyvä tuli. Samaan aikaan kaasutrangia tohisi kahvivettä varten, ja kun kahvin ja teen kaveriksi vedettiin vielä isoäidin kardemummopitkosta pari siivua, niin johan alkoi taas elämä olla mallillaan.

Tähän aikaan vuodesta hämärätä alkaa tulla jo aikaisin varsinkin pilvisellä säällä. Iltapäivästä mitä aurinkoisin ilma muuttuikin yhtäkkiä yltä päältä pilviseksi, ja alkoi sataa lunta ihan tolkuttomalla teholla.

Säänvaihtelut olivat nopeita ja yllättäviä.
Säänvaihtelut olivat nopeita ja yllättäviä.

Lunta tuli sen verran kovalla höökillä, että kokoamattomien laavuhirsien ja muiden kamppeiden peittämiselle tuli jopa jonkinlainen kiire. Voimakas lumikuuro kuitenkin loppui yhtä nopeasti kuin alkoikin, mutta se oli meidän valomerkkimme tältä päivältä. Taistelu jatkuu taas aikanansa. Kyllähän tästä vielä laavu saadaan.

 

Kesäpäivän ratoksi: Sumiaisten Peuravuoren lehmuslehto ja Petäjäsaaren virkistysalue


Olen monesti miettinyt, että tokkopa sitä tämän elämän aikana pääsee mihinkään hienoihin paikkoihin ulkomailla enää koskaan, kun ei ole rahaa eikä oikein aikaakaan. Tosin sitten samalla todennut, että käydäänpä sitten hienoissa paikoissa kotimaassa ja vieläpä yllättävän lähellä. Mutta miten eräs ex-presidenttimme (ei Kekkonen) liittyy tähän juttuun, se selviää jutun lopulla!

Lueskelin kevväämmällä Sumiaisten kirjaa, jossa oli maininta Peuravuoren lähistöllä sijaitsevasta lehmusesiintymästä. Se vaikutti kiinnostavalta, koska vaikka metsälehmus (Tilia cordata) ei sinänsä ole mikään harvinaisuus Suomessa, sitä ei silti käsittääkseni ihan Keski-Suomen korkeudella kovin monessa paikassa kasva luonnonvaraisesti ainakaan mitenkään laajoina esiintyminä.

"Lehdet ruodillisia, kaljuja lukuun ottamatta ruskeita karvatupsuja alapinnan suonien hangoissa. Lapa herttamainen, pitkäsuippuinen, sahalaitainen, tyveltä epämukainen, alta sinivihreä." (Luontoportti)
”Lehdet ruodillisia, kaljuja lukuun ottamatta ruskeita karvatupsuja alapinnan suonien hangoissa. Lapa herttamainen, pitkäsuippuinen, sahalaitainen, tyveltä epämukainen, alta sinivihreä.” (Luontoportti)

Niinipuuksikin sanottua lehmusta on kuitenkin sen verran runsaasti Peuravuoren jyrkänteen juurella, että paikka on rekisteröity luonnonsuojelualueeksi. Itse asiassa Niini-alkuisia paikannimiä on lähistöllä runsaastikin, eli Niinimäki, Iso Niinimäki ja Niinimäensalmi, joten alueella on siis tähän viittaavaa kasvillisuutta ainakin ollut aiemminkin.

Vaikka Peuravuoren lehmuksia pääsee katselemaan teitäkin pitkin (kartta jutun lopussa), kävimme tutustumassa niihin vesiltä käsin. Sumiaisten satamasta pärryyttelimme pienellä veneellä kohti Peuravuorta ja rantauduimme hienolle kalliorannalle.

Kyllä jokaisen pitäisi päästä edes kerran kesässä vesille!
Kyllä jokaisen pitäisi päästä edes kerran kesässä vesille!

Rannalta lehmuksien luokse ei ole pitkä matka. Lehmuksen lehti on niin omanlaisensa, että sen kyllä yleensä huomaa. Ehkä suurimman oho-elämyksen kuitenkin antoi mahtava kallionseinämä, jossa ”komeili” joukko punaisella maalattuja nimikirjaimia ja numero 41. Välittömästi tuli mieleen viime vuoden puolella paikka Konneveden Pyhävuorella, jossa laakean kiven alle muodostuneessa laajassa luolassa oli kiveen hakattuna myös nimikirjaimia ja sama numerosarja, jonka tulkitsin tarkoittavan vuosilukua.

Pyhävuoren Pirunkammarin kiveen hakatut merkinnät ovat luultavasti myös vuosilta 1941–1942.
Pyhävuoren Pirunkammarin kiveen hakatut merkinnät ovat luultavasti myös vuosilta 1941–1942.

Sitäpä en tosin tiedä, olisivatko samat tyypit käyneet molemmissa paikoissa ja onko merkinnöillä mitään muuta kuin korkeintaan ajallista tekemistä toistensa kanssa. Vaan eipä sinänsä, nuo lehmuksethan olivat se pääasia, vaikka kalliotkin näyttivät mahtavilta.

Puiden takaa paljastuvasta kalliosta löytyy merkintöjä.
Puiden takaa paljastuvasta kalliosta löytyy merkintöjä.

Meitä oli retkellä yhteensä neljä, ja muut paitsi minä lähtivät kiipeämään vuoren päälle vasenta kautta. Itse jäin katselemaan ja kuvailemaan sekä selvittämään, minkä kokoisia lehmuksia paikasta oikein löytyisi. Halkaisijaltaan suurimmat vaikuttivat olevan noin 20-senttisiä; mitään kunnon jytkyjä en löytänyt.

Ei ole täysin selvää, miksi juuri Peuravuoren juurelle on syntynyt lehmuslehto. Sitä kuitenkin ympäröi kuivahko kangasmetsä yläpuolelta tai kuusikko toiselta reunaltaan.
Ei ole täysin selvää, miksi juuri Peuravuoren juurelle on syntynyt lehmuslehto. Sitä kuitenkin ympäröi kuivahko kangasmetsä yläpuolelta tai kuusikko toiselta reunaltaan.

Vuoren päälle kiipeäminen kannattaa, sillä siellä on ensinnäkin mahtavasti mustikkaa, mutta myös mainiot maisemat järvelle. Erinomainen retkikohde siis! Epäilemättä moni on poikennut kerran jos toisenkin nauttimassa maisemista, ja tulee varmasti uudestaan.

Peuravuoren laelta voi katsella vaikkapa ohitse ajavia veneitä.
Peuravuoren laelta voi katsella vaikkapa ohitse ajavia veneitä.

Tuumailimme, josko pitäisimme eväshetken läheisessä Peurasaaressa, joka olisi ollut myös tosi hieno taukopaikka. Toisena vaihtoehtona oli lähempänä Sumiaisia sijaitseva Äänekosken kaupungin ylläpitämä Petäjäsaari.

Peurasaari on aivan vaikka uintimatkan päässä Peuravuoresta (siis niille, jotka uivat).
Peurasaari on aivan vaikka uintimatkan päässä Peuravuoresta (siis niille, jotka uivat).

Petäjäsaari

Päätimme kuitenkin suunnata Petäjäsaareen, koska sieltä löytyy useampikin tulipaikka, parit laavut ja jopa sauna sekä venelaituri. Paikka on erittäin suosittu retkipaikka niin veneilijöiden kuin melojienkin keskuudessa, ja sieltä löytyy myös geokätkö.

Petäjäsaareen voi rantautua saaren eteläpään laituripaikan lisäksi myös pohjoispäässä olevaan rantaan.
Petäjäsaareen voi rantautua saaren eteläpään laituripaikan lisäksi myös pohjoispäässä olevaan rantaan.

Nousimme rantaan Petäjäsaaren pohjoispäässä olevassa pienessä poukamassa, jossa on mainio ranta ja suhteellisen matalaakin. Heti rannassa on tulipaikka, laavu on muutaman kymmenen metrin päässä. Polttopuu”huolto” on sellainen, että rannasta löytyy joitakin paksuja halkoja pressun alta, ja ainakin tällä kertaa puussa roikkui isokokoinen halkosaha, jonka tosin huomasin vasta poispäin lähtiessämme.

Valmiiksi tehtyjä polttopuita ei ole, eikä niitä hirveästi voi tehdä itsekään, sillä kirveestä oli jäljellä vain terä. Varsi oli joko katkennut tai katkaistu. Toisaalta eipähän sitten kukaan niitä saaresta nyysi, kun ei ole ensinkään. Eli jos retkelle halajaa Petäjäsaareen, varautukoon tuomaan itse omat polttopuunsa ja/tai retkikeittimen.

Paikat olivat suhteellisen siistinä ja kunnossa, hyvä niin.
Paikat olivat suhteellisen siistinä ja kunnossa, hyvä niin.

Pistimme kumminkin pienet lieskat laavun edustalla olevaan tulipaikkaan hyttysten riesaksi, mutta kahvinkeittotapahtuma suoritettiin retkikeittimen suosiollisella avustuksella.

Saatiin esiteltyä israelilaiselle vaihtarille vähän suomalaista luontoa ja retkeilyä siinä samalla.
Saatiin esiteltyä israelilaiselle vaihtarille (vas.) vähän suomalaista luontoa ja retkeilyä siinä samalla.

Laavun seinustalla oli sekalainen valikoima jotakin rompetta ja mitä lie weetabixejä varmaan jonkinlaisiksi sytykkeiksi ajateltuina, mutta pienellä säädöllä (ja ruiskauksella polttogeeliä) nuotio saatiin syttymään. Samalla tuli testattua, miten sujuvat meikäläiseltä retkijorinat englanniksi. Kaipa siitä jotakin selvää sai.

Hyvästä retkikohteesta löytyy tietenkin myös huussi, mutta enpä olisi arvannutkaan, kenet tapasin siellä. Jos Merikarvian Ouraluodolla on käynyt Kauniiden ja Rohkeiden Brooke, niin Petäjäsaarestapa löytyikin ex-presidenttimme Tarja Halonen!

Päivän killeri. Petäjäsaaren huussi oli pidetty arvovieraansa mukaisessa kunnossa.
Päivän killeri. Petäjäsaaren huussi oli pidetty arvovieraansa mukaisessa kunnossa.

Jos olisin juuri ollut napostelemassa mustikoita, olisin varmasti vetänyt ne väärään henkeen, sillä yllätys oli melkoinen, kun huussin oven takaa löytyi presidentti – isona julisteena tosin, mutta silti.

Päivän höröt oli taattu, ja kun vielä ilmat olivat parhaat mahdolliset, kahvi maistui ja seurakin oli mukavaa, oli melkeinpä sääli lähteä tekemään poistumiseleitä saaresta.

Saunarannassa emme poikenneet, mutta katselimme sitä kauempaa ajatellen, että tännehän pitää tulla uudestaan ja vaikka yöksi. Petäjäsaaressa tilaa kyllä pitäisi riittää, ellei sinne sitten satu tulemaan joku änkyrä, jonka mielestä n. 24 hehtaarin saaressa ei saa samaan aikaan olla ketään muita. Mutta eihän sellaisia onneksi ole olemassa.

On muuten aika mainion näköinen retkipaikka.
On muuten aika mainion näköinen retkipaikka.

Aika vesistövoittoista on ollut tämä kesä ainakin meikäjampalla, mutta onhan siinä samalla voinut hankkia vertailupohjaa, minkälaista on vesillä maamme rannikolla merisaaristossa ja miltä taas sisävesillä seilaaminen tuntuu. Ihan mukavalta tuntuu molemmissa.

Peuravuori ja Petäjäsaari kartalla

”Sukkula Veenukseen” ja muita muistiinpanoja Keskisenkosken kodan vieraskirjassa


Tämä tapahtui jo tammikuussa, mutta huonot jututhan eivät vanhene koskaan. Poikkesin Konneveden Kärkkäälässä sijaitsevalla Keskisenkoskella, sen luontopolulla ja polun varrella olevalla kodalla.

Kodan lämmössä aloin selailla jo parhaat päivänsä nähnyttä vieraskirjaa, josta litteroin tässä kokonaisuudessaan yhden sivun eräältä kesäkuiselta sunnuntaipäivältä vuonna 2009.

Mukava nähdä, että paikalla käyneellä nuorisolla oli oletettavastikin hauskaa – eikä kukaan tekstannut genitaalien nimiä tai piirtänyt niiden kuvia vieraskirjan sivulle. Tässäpä heidän kirjalliset tuotoksensa:

”On kesäloma. Aurinko paistaa kauniisti. Katrilla on Crocsit. Tulimme hirmisen matkan hirmuisen Lukkarilammen kautta 🙂 hirmuisilla maastopyörillä. Emme ottaneet ruokaa mukaan. Vesi on kovin korkealla. Kuuntelemme hirmuista musiikkia Hantan MP3:sta.

SUKKULA VEENUKSEEN ++++ ❤

Katrin pyörä meni rikki, Hantan pöksyt kastui, Katrin housuilla oli mato, Heliä söi itikat !!

KATRI LAULAA KAUNIISTI ❤ Kiihkeitä tuulia…KIKKAA.

Hei Teini äksät. Kuulitteko, kuinka kala hyppäsi järvessä? Heli tutkii simpukoita ja kiduttaa Katria, samalla kun auto hurisee kaukaisuudessa tai no tossa pellon takana. Katrilla on pääkallosukat. Tässä näyte siitä (oho, näyte hävis…)

NYT TIPPU MP3!”

Mitäpä tuohon sitten lisäämään.

HANKASALMI_IMG_8267

Aurinkoinen talvilomapäivä Taikinaisessa


Sain suostuteltua kaverini Jannen taas kerran retkiseuraksi paikkaan, jossa itse olen käynyt jo useasti, mutta kaveri ei vielä kertaakaan. Nyt ei tarvinnut ajaa pitkään matkaan, vaan retkikohde löytyi melkein kotinurkilta Konneveden kirkonkylältä, ainoastaan noin kolmen kilometrin päästä vilkkaasti liikennöidystä (lue: paikkakunnan bemukka- ja tojotamiehet ajavat Lapunmäen ja Siikakosken väliä aamusta aamuyöhön) keskustasta.

Taikinaisen koski yhtenä Konneveden seitsemästä tunnetusta koskesta tarjoaa pienen irtautumisen arjesta ja mahtavan paikan mm. koskikaran mulahtelun seuraamiseen. Onpa koskella nähty saukkojakin, mutta tällä kertaa niitä ei näkynyt. Lieneekö syynä ollut lähellä möyrineen metsäkoneen äänet, kun nyt kuulemma puu liikkuu ja käy pyydykseen. Ja onhan Konnevesi ”metsien ja vesien pitäjä”, eli noita metsiähän siellä laitettiin lihoiksi.

Koskikara kyttäilee pinnan alla olevaa ateriaa.
Koskikara kyttäilee pinnan alla olevaa ateriaa.

Olimme varautuneet lumikengin siltä varalta, että Taikinaiseen päin vievä tie olisi ollut tukossa, mutta se oli juuri kuin meitä ajatellen aurattu parkkipaikalle saakka. Sen verran lumikenkiä käytimme, että Konneveden kirkon pihaan jätetyltä autolta kävelimme pellon reunaa Taikinaisentielle. Ja melkeinpä se riittikin, sillä raskas suojalumi ei sovellu oikein hyvin lumikenkäilyyn.

Otimme lumikengät kantoon ja jatkoimme matkaa normaalityyliin. Janne alkoi taas epäillä noita minun kertomiani matkan mittoja, kun muutama vuosi sitten opiskeluporukalla oltiin Konnevedellä käymässä ja Konneveden museon alueella raivaushommissa, niin sanoin, että kaupoille on ihan lyhyt matka kävellä.

Se olikin sitten pidempi kun muistin, niin alkoi jo monella usko loppua. Ainahan se äkkinäiselle tuo käveleminen saattaa koville ottaa, jos on tottunut autolla liikkumaan tai kaupungissa matka kotoa keskustaan on parisataa metriä. Mutta molemmilla kerroilla perille päästiin.

Tämän parempaa säätä ei olisi voinut oikeastaan toivoakaan.
Tämän parempaa säätä ei olisi voinut oikeastaan toivoakaan.

Taikinaisen laavulle päästyämme ainakin minulla oli jo sen verran kova nälkä, että eihän siinä auttanut muu kuin pistää tulet pystyyn. Nykyisin en pidä mukanani muita sytytysvehkeitä kuin UST:n BlastMatch-tuluksia, kun olen täysin innostunut niiden käyttöön. Tuohta otin varuiksi ja pienen pussillisen ohuita puutikkuja alkusytytykseen.

"Tämä se vasta on elämää!" Jaa, mikä sitten ei ole...?
”Tämä se vasta on elämää!” Jaa, mikä sitten ei ole…?

Yksi makkara meni henkeen vetämällä jo ennen kuin Janne ehti edes reagoida. No, itse asiassa nakitin hänet keittämään ensin kahvit, sillä kahvihan se miehen tiellä pitää – ja runsas Liikenneviraston tieyksikön liuossuolaus. Kahvin kanssa nautiskelimme kylältä Mierontiestä ostamamme vastaleivotut rinkulamunkit. Eli rasva- ja sokerikiintiö tuli aika pitkälti näillä eväksillä täyteen.

Evästelyn jälkeen täytyi tietysti alkaa kuvata, sillä sitähänkin varten tänne olimme tulleet. Aurinko suosi meitä koko laavulla oloajan ja mahdollisti muun muassa hyvin vedenalaiskuvien ottamisen. Taikinaisen laituri oli yllättävän liukas sen päälle sataneen rännän vuoksi, joten piti olla varovainen, ettei olisi joutunut koskeen saukon seuraksi – tai Näkin viemäksi, kuten aikoinaan kesälomilla Huittisissa Kokemäenjoen varrella leikkineitä lapsia peloteltiin.

Jos olisin kala, asuisin juuri täällä. Ainakin kalastuskauden ulkopuolella...
Jos olisin kala, asuisin juuri täällä. Ainakin kalastuskauden ulkopuolella…

Teleskooppivarren päässä olevalla GoPro-kameralla tulee otettua paljon kuvia veden alta, mutta harmillista kyllä, vielä ei ole kertaakaan sattunut kalaa osumaan kuvaan. Myös koskikaran sukellusta olisi mahtava saada kuvattua. Tälläkin kertaa täytyi tyytyä vain ”maisemakuviin”.

DCIM101GOPRO
Ja onhan se maisema mahtava.

Muuten hienon retki- ja kuvaussään latisti hieman kylmä viima, joka tuntui erityisen navakalta sormissa. Kameran käyttäminen paksuilla sormikkailla kun ei ollut oikein järkevää, mutta kuvauksesta tönkkösorminkaan ei oikein tahdo tulla mitään. Onneksi ei sentään ollut pakkasta, mutta kylmää oli silti. Nuotion ääressä ja laavun reunalla olikin sitten mukava lämmitellä.

Taikinaisen nuotiopaikalta löytyy myös pannukoukku ja paistoritilä.
Taikinaisen nuotiopaikalta löytyy myös pannukoukku ja paistoritilä.

Muuten melkein olisimmekin viipyneet pitempään, mutta juuri tuo viima sai sen verran vilun kapajamaan, että oli parempi alkaa kasailla kamppeita ja suunnitella seuraavia koitoksia. Ehkä tänne täytyy tulla vielä keväällä kelien lämmettyä ja olla yökuntiin. Jospa sitten vaikka sen saukonkin tavoittaisi, kun oikein jaksaisi kärsivällisesti kytätä.

Kuvien oikeudet / Photo Rights by
(C) Mikko Lemmetti 2015