Takkaporon vaellukset metsien kätköissä


Moni on saattanut odottaa YLE:llä nähdyn Retkipaikka-lähtöisen TV-sarjan Metsien Kätkemän toista tuotantokautta kuin kyytä nousevaa. Niin minäkin. Siksipä olinkin erityisen innoissani, kun toinen sarjan juontajista ja Retkipaikan ykkösjehu Antti Huttunen kysäisi viime vuonna, haluaisinko lähteä mukaan. Vastausta ei tarvinnut kovin pitkään miettiä, ja tilaisuus muuttui lihaksi tänä kesänä 2018.

Kaikenlaisia ajatuksia sarjan tekemisessä mukana olemisesta tietysti risteili päässä, mutta pessimistis-realistisena ihmisenä arvasin aivan oikein, että taustajoukoissa ja roudaushommissa oltaisiin – ja oltiinkin. Vaan eipä siinä mitään, sillä kesäkuun 27. ja 28. päivät olivat mitä parhaimpia päiviä olla niin vesillä kuin jyrkkien kallioiden ja louhikoiden keskellä.

Koska homma on vielä niin sanotusti ”in production”, kovin tarkkoja paikkoja ja asioita en voi paljastaa, mutta sen verran kissa on jo ulkona pussista, että MK:n tiimi pyöri toisen kauden erästä jaksoa varten ympäri Pohjois-Savoa, ja em. kahtena päivänä he olivat Konnevedellä ja Äänekoski-Laukaa-akselilla.

Keskiviikko 27.6. – ja kello 12 lyö…eiku…16.30

Olin saanut ohjeet olla paikalla Konneveden Häyrylänrannan satamassa keskiviikkona high noonin aikaan. Päästelin ”Volffensteinillä” satamaan jo hyvissä ajoin, ettei ainakaan minua tarvitse odottaa. No, siinäpä kävi sitten niin, että Antti soitti noin puoli kaksitoista, että aikataulu on muuttunut ja show starttaa vasta puoli viideltä iltapäivällä. Sovittiin sitten, että raapaisen Rautalammille Törmälään, jossa suurin osa Flatlightin väestä majoittui. Törmälä huolehti myös kuvauspäivien ruokailusta ja maastocateringistä.

Flatlight on rovaniemeläinen mediayhtiö, joka näkemästäni päätellen pystyy lähestulkoon kaikkeen; menemään vaikka roikkumaan kymppitonnien kameravarustuksen kanssa köyden varassa kallionkielekkeelle ja kuvaamaan sieltä niin maagista settiä, että lentää pelimanni taikamatolla turbaaniin.

Tutustuttuani teeveetiimiin lähdimme käymään Antin kanssa Hanhitaipaleessa pikaisesti ja palasimme sen jälkeen Törmälään, josta menimme sitten Häyrylänrantaan. Häyrylänrannassa odotteluaikaa oli vielä runsaasti, mutta lopulta kello tuli pykälään, ja alkoi tapahtua.

Matkasimme järvellä M/S Autereen kyydissä. Kipparinamme oli keskellä punaisessa paidassa näkyvä Matti Huuskonen. Retkipaikan Antti näkyy ak:n ja Matin välissä. Kuvassa oikeanpuoleisimpana M/S Autereen purseri Siru Mäkelä.

Antin kyydissä oli kaksi kajakkia, jotka nostimme rantaan hinattavaksi kuvauspaikoille. Pääasiallinen kulkupelimme järvellä oli MVH-palveluiden M/S Autere, jonka kyytiin lastattiin kaikki kuvauskalusto ja -henkilöstö. Mukaan lähti myös pienempi Buster-moottorivene, joka sai hinata kajakkeja perässään.

Anttia ja Reettaa sekä välillä kuvaajiakin kuljetti Jari Huuskonen.

Ajoimme päivän ensimmäiseen kuvauspaikkaan, jossa menikin sitten aikaa useampi tunti. Kohtauksia hiottiin huolella, ja laivan kannella hiottiin auringon paahteessa. Onneksi oli ruokaa ja juomaa riittävästi; Variksen Matti Törmälästä toi vielä lounaan kuumana pienellä veneellä jäljestä päin, ja muisti ottaa pyynnöstä mukaan myös tuoreita mansikoita ja kalakukon, jotka Antti oli ostanut sekä syötäväksi että kuvausrekvisiitaksi.

Ääni, kamera, hiljaisuus – olkaa hyvä!

Se, mikä taipuu ammattilaisten käsissä editointipöydällä noin tunnin jaksoksi, vaatii moninkertaisen määrän aikaa kentällä. Ohjelman tekeminen on vähän kuin shakinpeluuta, jossa seuraavat siirrot pitää ajatella pitkälle etukäteen, ja vastaavasti kuin inttimeininkiä, missä on aina todistetusti ja saapumiserästä toiseen ”kiire odottamaan”. Välillä odotetaan niin maan perusteellisesti ”jotakin”, ja sen jälkeen onkin pian ilmassa kättä ja jalkaa, kun pitää oikeasti tapahtua.

Tilaa M/S Autereen kyydissä ei ollut yhtään liikaa, vaan kamerakalusto, kuvausryhmän jäsenet, juontajat ja kaikkien sapuskat veivät tilan aika tarkasti alakannelta. Tässä asennetaan Reetalle mikkiä ja melontaliivejä. Vasemmalla Tomi Pohja, keskellä Heikki Illikainen.

Kuvaus ja äänitys on tarkkaa puuhaa, eikä vuoropuheluidenkaan aikana parane edes hyttysen tuhnun kuulua. No, luonnossa on aina luonnon ääniä, mutta meillä oli todella rauhallinen paikka kuvata. Yksi ainoa moottorivene nähtiin ja kuultiin catering-kipon lisäksi, mutta sekään ei tullut kovin lähelle. Poikkeuksen luonnon äänistä teki tietysti helikopterilentäjä Markku Rytingin drone, jollaista ei ihan ehkä pelkkiä viikonlopun harrastelentoja varten lähdetä hankkimaan.

Kuvauskopteri DJI Inspiren vakaakätinen lentäjä Markku Rytinki oikealla, kameran erillisohjaimissa vasemmalla Joonas Mattila. Hetken päästä kuvan ottamisesta ilmoille ampaisi vihainen ampiaisparvi, kuten dronen lentoa on usein kuvailtu.

Illan viimeiset hitaat

Kuvausten välillä oli tietenkin aina taukoja, ja mitenkäs muuten väki olisi jaksanutkaan tunteja, ellei ruokaakin olisi saanut. Kelloa piti katsoa myös senkin vuoksi, että tarkoitus oli saada kuvattua illan viimeiset otokset ja mieluiten vielä auringonlaskukin eräässä paikassa, jossa kyllä kelpaa vaikkapa melojan pysähtyä haltioitumaan.

Kajakkien hinaus kohti illan viimeistä rastia.

Reetta ja Antti seikkailivat saaressa, kuvaajat ja äänimies hyörivät ympärillä, ja kopteri singahteli taivaalla. Läheiset vesilinnut eivät touhusta paljon perustaneet, vaan ääntelivät ja lentelivät (tai sitten lilluivat laineilla) ihan kuin ennenkin. Aurinko laskehti hieman jälkeen ilta yhdentoista, ja täysinäinen kuu muljahti esiin erään pienen saaren takaa. Siinä oli kesäiltaa kauneimmillaan.

Näihin kuviin ja näihin tunnelmiin oli kuvauspäivä päättymässä.

Palasimme satamaan ja hiivasimme kaikki kamat pois laivasta pakuihin ja kajakit kärryn kyytiin. Kuvaustiimi ja sarjan tähdet menivät takaisin Törmälään, ja minä omaan kotiin. Kello oli noin puoli kaksi aamuyöstä, kun löin luomet kiinni. Seuraavana aamuna kukko pirisisi kahdeksalta.

Torstai 28.6. klo 10.30.

Siinä missä edellisenä päivänä selvisin suhteellisen vähällä kantamisella, olikin torstaina luvassa hieman hikisempää menoa ja vaativampaa maastoa kuin sileät Konneveden vedet. Jos tai kun joku ihmettelee, että mitä ihmeellistä jossakin tavaroiden roudaamisessa on, niin voin sanoa, että ei mitään. Ei kerrassaankaan mitään. Kirjoitanpahan välistä jostakin muustakin kuin luolista.

Olin jälleen kerran ensimmäisenä paikalla sovittuun aikaan klo 10.30. Jätin autoni parkkiin sellaiseen paikkaan, johon niba naba pääsin pohjaamatta, mutta sanotaanko, että paremmassakin kunnossa tie voisi olla. Jäin sitten odottelemaan hetkeksi ja soitin Antille, että missä on tulossa ja että onko aikataulu edelleen sovitunlainen.

Parkkipaikan lähellä olevalla laavulla oli partiolaisten ryhmä, joka oli valmistautumassa oman päivänsä tehtäviin. He sanoivat käyneensä jo reitillä ja jatkavansa matkaa muualle. Pian kuvausryhmä saapuikin toisen ohjelman juontajan Reetan kanssa omilla autoillaan.

Saimme autot pysäköityä sopivaan kohtaan, ja aloitimme ryönän purkamisen autosta. Ja sitä riitti, sillä matkaan oli otettava niin kahvit ja suolaiset kuin makeatkin eväät, vettä, mehua jne. sekä tietysti kamerat, kamerarigit, mikit, drone, ohjaimet, kymmeniä kiloja akkuja ja ties mitä muuta. Jokaiselle riitti siis kannettavaa. Itse nappasin selkääni ison rinkan, jossa oli painoa ihan kuin itse olisin varustautunut vaellukselle. Etupuolelle ähelsin oman pienen päiväreppuni, ja molempiin käsiin jotakin kannettavaa. Ja eikun etukenox ja menox.

Heikki Illikainen virittelee kalustoa päivän ensimmäisiä otoksia varten. Etualalla näkyvän oranssinpunaisen rinkan paino saattoi olla lähempänä 20 kiloa.

Menimme erääseen mahtavaan luonnonpaikkaan Laukaan puolella, jossa olen itsekin käynyt useasti sekä kesällä, talvella että syksyllä. Paikka on aina yhtä vaikuttava, mutta varsinkin kesällä siellä on upeita kontrasteja tummanharmaiden ja kirkkaan- ja syvänvihreiden värien kohdatessa.

Tässä paikassa ei ole kuristajakäärmeitä, kuten Suomen järvissä ei ole myöskään krokotiileja.

Lämpötilaerot paikassa ovat selkeästi tunnettavissa. Joissakin kohdin on jopa paahtavan kuumaa, kun taas tietyissä paikoissa ilma on huomattavasti viileämpää. Lämpötilan laskemisen tuntee iholla välittömästi, aivan kuin kuumana kesäpäivänä menisi tiheään kuusikkoon, jossa tulee miltei välittömästi vilu.

Tämä on erityinen paikka monessa mielessä, niin historiallisesti, tarinallisesti kuin luontoarvoiltaan.

Silmä tarkka ja käsi vakaa, vaelluskenkä kaiken takaa

Kantamusten kanssa sai olla tarkkana, sillä arvokasta laitteistoa ei oikein parane kolhia tai pudotella. Siinä ei olisi riittänyt meikäläisen useammankaan vuoden palkka (jos sellaista saisin). Askelten asettelu paikoin keikkuvien kivien päälle ja väliin sekä siellä täällä upottava maasto toivat oman haasteensa tavaroiden kanniskeluun.

Kantomatkat eivät olleet pitkiä, mutta paikkaa vaihdettiin useasti, koska varusteet ja väki eivät saaneet tietenkään näkyä kuvissa, ja akkujenkaan ei kannattanut olla kovin kaukana laitteista, joissa niitä tarvittiin.

Eihän tätä nyt voi Pyhä-Nattasten kivikkoon verrata, mutta omanlaisensa jännyys liikkumisessa on tässäkin maastossa.

Iltapäivä meni tehokkaasti eteenpäin, ja lounastakin syötiin. Lämmin ruoka tarjoiltiin reitin alkupäässä Törmälän toimesta. Energiatankkauksen jälkeen jaksoivat jatkaa taas niin esiintyjät, kuvaajat, äänimies, muu oheishenkilöstö ja tietysti poro.

Aamupäivällä aurinko paistoi melkeinpä esteettä, mutta iltapäivällä pilvistyi. Kuvauksellisesti pilvisempää säätä pidettiin jopa parempana kuin auringonpaistetta. Sääennusteessa oli lupailtu iltapäivästä alkaen sadetta, mistä olisi sitten ollut jo haittaa.

Reetta ja Antti tähyilevät myyttisiä kallioita dronen surratessa.

Päivä painui iltaan, ja poro turpeeseen

Metsien Kätkemän jaksoissa on monesti mukana joku tunnettu vieras, kuten tässäkin tapauksessa. Jääköön kertomatta, kuka se on, mutta tiedossa on kuitenkin shamanistis-henkistä menoa ja musiikkia sekä erittäin mielenkiintoisia näkemyksiä luonnosta ja elämästä.

Loppumetreillä kyseisen vieraan soittopeliä poispäin kantaessani onnistuin tallaamaan oikean jalkani polvea myöten upottavaan turpeeseen, ja sehän meinasi jäädä oikein kunnolla kiinni. Soitinkotelo pysyi kuitenkin kädessä, eikä edes kolahtanut mihinkään. Mitenkähän arvokas instrumentti siellä olisi ollut, en rohjennut edes kysyä.

Hitonhaudalla kun ei nykyisin ole minkäänlaisia pitkospuita, niin märkään aikaan rotkossa ei oikeastaan pääse kunnolla liikkumaan. Upottava turvehuttu voi imaista kulkijan hyvinkin syvälle, ja jos itsekseen on liikkeellä, saattaa joutua jonkin verran ponnistelemaan päästäkseen takaisin kovalle maalle.

Minkäänlaisia henkilö- tai varustevaurioita ei kuitenkaan tullut, ja hyvä niin. Ennen poislähtöämme tarkistimme huolellisesti kaikki tauko- ja muut paikat, joissa olimme olleet, että meistä ei ainakaan olisi jäänyt jälkiä.

Päivä oli siis työntäyteinen, ja ainakin itselle niin erittäin mielenkiintoinen ja erittäin hikinen. Meikäläisellä kun tuppaa tulemaan hiki jo urheilua katsoessa, saati sitten kantojuhtana toimiessa. Vaan oli se sen arvoista!

Metsien Kätkemän 2. tuotantokausi nähdään YLE:llä 25.10.2018 alkaen. Minua ei, joten voitte huoletta avata television tai käynnistää Areenan silloin.

 

Mainokset

Yhteisörahoituksessako ratkaisu suosittujen retkeilykohteiden ylläpitoon?


Lueskelin haikein mielin tämän viikon Laukaa-Konnevesi-lehden numerosta juttua Laukaan Kirkkoniemen ulkoilualueesta ja paikan tilasta, joka lehtijutun mukaan on menossa huonompaan suuntaan. Jutussa sanottiin mm. että Kirkkoniemeen vievä silta on rapistumassa hyvää vauhtia ja että muutenkaan paikat eivät ole Kirkkoniemessä enää sellaisessa kunnossa kuin niiden soisi olevan.

Rahat ovat tiukalla, ja ylläpitävää tahoa on vaikea inspiroida ilman rahallista tukea, sillä tuskin kukaan haluaa pelkästään velvollisuuksia ja vastuita ilman mitään korvausta työstään ja käyttämistään materiaaleista.

Kirkkoniemestä on esittely mm. Retkipaikan jutussa Laukaan Kirkkoniemen kauneus ei katoa. Kirkkoniemi on erittäin suosittu ulkoilupaikka, johon on helppo päästä ja johon tullaan kauempaakin kuin vain omasta Laukaan kunnasta.

Kirkkoniemen kaltaisia kohteita on maassamme varmasti paljon, ja moni niistä ikävä kyllä jää hoitamatta rahan puutteen vuoksi, ja ne jäävät lopulta oman onnensa nojaan. Olisiko siis esimerkiksi yhteisörahoituksessa ratkaisu kohteiden hoidon varmistamiseksi jopa vuosiksi eteenpäin? Uskoisin niin, sillä yhteisörahoituksen avulla pienistäkin summista voi kertyä hyvä kokonaispotti, jolla voidaan sekä varmistaa kohteiden kunnostus, ylläpito ja parhaassa tapauksessa jopa kehittäminenkin.

Joka tapauksessa riittävällä rahoituksella varmistettaisiin vähintään tyydyttävä hoidon taso ja turvallisuus, eikä tarvitsisi pelätä paikkojen menemistä siihen kuntoon, että siitä olisi jollekin suoranaista vaaraa. Yhteisörahoituksen riskit lienevät varsin pienet, sillä mikäli jokin hanke ei saa kasaan vähimmäissummaa, joka vaaditaan sen toteutumiseen, rahat palautuvat lahjoittajille.

Jos Kirkkoniemen kaltaisten paikkojen hoito voidaan taata yhteisörahoituksen turvin, osoittautuu malli toimivaksi ja käyttökelpoiseksi. Täytyy vain järjestää asia niin, että raha päätyy oikeille tahoille ja oikeaan tarkoitukseen, ja että rahoittajat saavat vastineeksi rahoilleen vähintään kunnossapitoon sitoutuneet tahot pitämään huolta paikoista niin pitkäksi aikaa, kun on tarkoitettu.

Muuta vastinetta voi olla vaikea luvata, paitsi että rahoittajat kyllä pyritään tuomaan mahdollisimman hyvin esille mm. sosiaalisessa mediassa ja muussakin mediassa mahdollisuuksien mukaan. Myös nimensä he saavat näkyviin rahoituksen kohteessa ja siihen liittyvässä muussa materiaalissa. Kukapa ei haluaisi olla mukana turvaamassa hienojen retkikohteidemme säilymisen ja käytön niin nyky- kuin tulevillekin polville?

Kieli keskellä suuta kamerakopterin kanssa Laukaan Hitonhaudalla


Huh huh. Itse paikan puolesta sekä sen vuoksi, että melkoisen pulssianostattavaa on yrittää lentää rotkossa, jossa on kallioseinämää joka puolella, ja kivinen monttu odottaa kopteria, jos sitä vain huolimattomasti ohjastaa.

Nimittäin pitihän sitä lähteä yrittämään rotan syömistä sellaiseen paikkaan, jossa ei ihan äkkinäisen ainakaan kannata lähteä kokeilemaan onneaan varsinkaan sellaisen lentolaitteen kanssa, jossa ei ole vakuutusta ja joka on omilla vähillä rahoilla ostettu.

Katselin eilen rohkaisuksi juutuubista, miten National Geographicin ammattilaiset lentävät omilla laitteillaan. Joten siinä lienee sitten pidettävä omatkin peukut vakaina, vaikka ihan NG:n kuvauskaluston tasoisia ja hintaisia vehkeitä ei lennetäkään.

Laukaassa, sijaitsee Suomen ainakin toinen – ja se tunnetumpi – Hitonhauta, joka on sekä luonnonsuojelualue että mahtava rotkolaakso, jonne pääsee (tai voi yrittää päästä) jalkaisin kahdestakin suunnasta joko rotkon pohjalta tai sen päältä.

Aikoinaan Hitonhaudan rotkoon ja rotkossa olevalle luolalle ja vesiputoukselle kulki ihan ainakin jollakin tapaa ylläpidetty luontopolku, mutta nyt polun alussa olevassa opastaulussa sanotaan, että ylläpito on lopetettu ja kulku omalla vastuulla.

Kopterin lennättämisestä ohjeissa ei sanottu mitään, mutta omalla vastuullahan sekin tapahtuu. Lentovehkeet kuljetin repussa, joka oli juuri sopivan kokoinen pienelle vispilälle, mutta propellit piti sentään ruuvata irti kuljetuksen ajaksi.

Kopterissa vaikka onkin gps, sillä ei juuri tee alhaalla rotkossa mitään, kuten ei retki-gps:lläkään. Tai ainakin tarkkuus heittää niin paljon, että jälki kulkee milloin missäkin. Ja kopterin kanssa se ei saisi kulkea missä tahansa, vaan just siinä, missä pitääkin.

Lennätys oli siis tehtävä käsivaralta, sillä kopterin ominaisuuksiin kuuluu gps-lennossa paikallaan pysyminen silloin, kun ohjaimiin ei kosketa. Pito-ominaisuus ymmärtääkseni perustuu juuri satelliittipaikannukseen, johon kopteri vertaa koko ajan sijaintiaan eikä lähde sinkoilemaan minne sattuu.

Huono puoli gps:ttömässä lentämisessä on se, että kopteri voi sitten lähteä driftaamaan nimenomaan siitä syystä, että se ei tiedä, missä se millonkin on. Eli vaikka vetäisi vispilän suoraan ylös, se saattaa huonoimmassa tapauksessa lähteä myös sivuttain ennalta arvaamattomaan suuntaan.

Sen vuoksi pumppu alkoikin takoa kolminumeroisia lukuja heti, kun kopteri alkoi lähestyä kallionseinämää tai lähistöllä olevia puita. Koptereillekin taitaa ainakin jossakin päin maailmaa olla jo vakuutuksia, mutta eppäilen, että monikaan vakuutus ei korvaa, jos rehellisesti sanoo lentäneensä kopterin kiville. Eri asia sitten, jos se putoaa itsekseen vaikka ohjelmistovian tms. vuoksi.

Kyllä kävi varsin selväksi, että kamerakopteria on helpompi lennättää, kun ympärillä on kymmeniä tai satoja metrejä tyhjää tilaa kuin jos sitä ei ole kuin muutama. Kopterin pitäisi lisäksi saada nousta ilmaan käytännössä täysin tasaiselta alustalta, kuten myöskin laskeutua sellaiselle.

En suosittele kenellekään, että kopteri otetaan alas tarttumalla sen laskutelineeseen potkurien ollessa käynnissä. ”Don’t do this at home – or in the ravine!”

Sormet kuitenkin säästyivät, ja kopteriakaan ei tarvinnut minigrip-pusseissa tuoda kotiin. Ehkä kuitenkin katselen helpompia lennätyspaikkoja seuraavalla kerralla.

If...
”Don’t you worry ’bout a thing…”

Teksti ja kuvat Mikko Lemmetti