Pitkäsestä aikaa vähän ruoka-asiaa. Edellisessä blogikirjoituksessani kerroin, miten testasimme Kuivalihakundin jerkyjä, ja tämänkertainenkin kirjoitus sivuaa lihaisaa aihetta. Jerkkytestiin tuli kuivalihalastuja, mutta lihanvalmistusprosessista syntyy myös sekalaista sälpää, eli kuivalihamurua, jolle sillekin varmasti löytyy monenlaista käyttöä erilaisten ruokien teossa.
Aloitan murureseptien sarjan (yhteensä 3 eri juttua) tällä simppelihköllä ohjeella, joka itse asiassa on vain yhdistelmä hyväksi osoittautunutta Marttojen karjalanpiirakkaohjetta ja omaa optiota sen päälle.
Valmistusohje
Kuoritaikina
1½ dl vettä
(1 rkl rypsiöljyä)
3/4 tl suolaa
3 dl ruisjauhoja
1 dl vehnäjauhoja
Sen verran erkanin tuosta ohjeesta että en laittanut taikinaan öljyä laisinkaan. Ehkä jollakin toisella kerralla sitten. Vehnäjauhoina käytin durum-vehnäjauhoja, joita oli säästynyt rosmariinileivän teosta. Tavalliset puolitörkeät vehnäjauhot käyvät luonnollisesti myös.
Täyte
2 ½ dl vettä
2 dl riisiä
7 ½ dl maitoa
1/2 tl suolaa
(1 kananmuna)
+ 100 g pussi Jerkky Savu -kuivalihamurua
pieni kourallinen kuivattuja mustatorvisieniä
Katso Marttojen sivuilta tarkemmat ohjeet koko piirakkashowsta. Turha minun tässä on papukaijana niitä kuitenkaan toistaa.
Keitin puuron edellisenä päivänä ja seuraavana päivänä tempaisin esiin kuivalihapussin. Kaadoin kuivalihamurun (joka oli itse asiassa sekoitus murumurua että isoimmillaan jopa kokonaisia kuivalihalastuja) pinnoitettuun kattilaan, jossa oli tilkka rypsiöljyä. Kuullotin murut öljyssä ja lisäsin sekaan niin maan perusteellisesti kuivatut mustatorvisienet, jotka hienonsin käsien välissä.
Liha–sieniseoksen lisäsin aiemmin valmistamani riisipuuron sekaan, ja täyte oli periaatteessa siinä. Marttojen ohjetta orjallisesti noudattaen ja myös vuosikymmenten takaa mummon piirakanteko-ohjeen mieleeni palauttaen aloin väsätä piirakkapohjia ruistaikinasta uunin lämmetessä.
Käytössä oli isoäidiltäni jääneet piirakkapulikat ja leivonta-alusta, jolla lienee ikää jo ainakin sata vuotta. Mutta hyvässä kuosissa on edelleen. Kyseisellä alustalla mummoni leipoi satoja ja taas satoja piirakoita ja muitakin leivonnaisia.
”350 degrees Fahrenheit”
Paistolämpötila sähköuunissa minulla oli ”vain” 250 astetta, mutta marttaohjeessa se on 275–300 astetta. Celsiusta siis. Jos on puilla lämpenevä uuni käytössä, niin silläkin saapi paistaa.
Lämpötila-asetuksesta nimittäin muistui mieleen myös eräs tapaus opiskeluajoilta, kun olin kylässä emännän opiskelupaikkakunnalla opiskelijasolussa, jossa asusti myös kiinalainen vaihto-oppilas. Tämä vaihto-oppilas laittoi kanankoipia solukämpän keittiön sähköuuniin ja pisti uunin nupit kirjaimellisesti kaakkoon.
Aloin haistella, että joku käryää ja menin katsomaan, kun siellä uunissa kanankoivet alkoivat näyttää hyvää vauhtia mustilta shakkinappuloilta. Katsoin parhaaksi kysäistä kiinalaisopiskelijalta, josko alkaisivat kanansa ehkä olla kohta kypsiä. Uuni oli tosiaan ollut niin kuumalla kuin sen ilman tohoa sai, ja piakkoin olisimme olleet savupirtissä, ellemme olisi kanoja tempaisseet uunista ulos.
Kävi ilmi, että opiskelija oli katsonut jostakin omankielisestään keittokirjasta kanankoipien paistolämpötilaksi 350 astetta, mutta koska heillä päin käytetään Fahrenheitin asteikkoa ja meillä taas Celsiusta, niin suomalainen uuni oli ”hieman” ylilämmön puolella. 350 F on likimain 175 C ja sillä keinoin. Eipä onneksi tarvittu palokuntaa hätiin.
Takaisin piirakoiden pariin
No joo, eli siis piirakat saivat päivettyä uunissa noin 15 minuuttia, ja viimeisen 5 minsan aikana käänsin pellin kerran, koska ainakaan meidän uuni ei paista edestä yhtä hyvin kuin takaa. Pari pellillistä tuli ensimmäisestä taikinaerästä. Täytettä jäi vastaavasti jäljelle, joten paistoin vielä toiset 2 pellillistä pari päivää myöhemmin.
Piirakoiden ulkoasu oli tekijänsä näköinen, mutta maku oli sen verran hyvä, että eivät pitkään voideltuina tarjoiluvadissa vanhenneet. Täyttävän oloisiakin vielä, koska onhan piirakoissa sekä lihaa, riisiä että sieniä sisällä.
Retkievästä parhaasta päästä
Kävin leivontapäivien välissä hieman ulkoilemassa Etelä-Konneveden kansallispuistossa, ja tietenkin eväänä itsetehtyjä piirakoita. Lämmäyttelin piirakat ritilän päällä oman risukeittimen loimussa. Ulkoilmassa piirakoiden lihaisa – ja omaan suuhuni metwurstia muistuttava – maku oli somimmoilleen. Vain nokare voita päälle, niin sehän oli siinä. Kahvin kanssa erittäin hyvää!
Itse tehty on aina itse tehty
Ei kannata aliarvioida omaa osaamistaan piirakoidenkaan teossa. Minäkään mikään leipuri ole, mutta reseptiä osaan lukea. Enkä oikeastaan muistaisikaan ohjeita ellei niitä olisi paperilla tai netissä koko ajan näkyvillä. Ei tulisi minusta Sukulan kuppiloihin kokkia, jäisivät bongit pyörimään.
Ellen jo sanonut, niin piirakkatäytettä jäi toisellekin leivontakerralle. Silloin sekoitin täytteen sekaan vielä yhden kananmunan, joka notkisti täytettä kivasti, jolloin se oli helpompi levittää kuorien päälle. Käyttämättä on toisen Savu-pussin lisäksi Jerkku HaBa -muru, josta varmaankin ”taion” tulisemman retkiruoan aidoissa retkiolosuhteissa. Kaikkea retkiruokaahan ei tehdä kotikeittiössä!
