Aaro hellaa koski ja runoili: ”Teitä käyden tien on vanki, vapaa vain on umpihanki”. Ja oli oikeassa.


En yhtään ihmettele, että maamme maisemat ovat saaneet lukuisat runoilijamme, kirjailijamme ja taidemaalarimme tarttumaan kynään tai siveltimeen, ja lopputulos on ollut historiaa. Irtosipa itseltänikin männä keskiviikkona ”Metsän poika tahdon olla” omana sovituksena, kun seikkailin taas kerran Rautalammin Mustikkavuoren maisemissa. Kyseisen tempauksen historiallisuudesta ei ehkä kannata puhua.

Huhtikuun puoliväliä melkeinpä eletään, mutta lunta on ja piisaa vielä ainakin keskisessä Suomessa. Päivät ovat kyllä aurinkoisia ja lämpimiä, mutta yöllä on vielä ollut sen verran pakkasta, että hankikelit ovat juuri nyt somimmoillaan – ainakin aamupäivästä. Niinpä en millään malttanutkaan käkäillä kotosalla vaan pakkasin matkaan lumikengät ja muut romppeet ja lähdin heti ysiltä liikenteeseen. Tosin vieläkin aikaisemmin olisi ehkä kannattanut, mutta eipä juuri enää myöhemmin.

Hangella kulkeminen kannattaa.

Aivan Etelä-Konneveden kansallispuiston kupeessa, lähimmillään alle puolen kilometrin päässä puiston reunasta, Mustikkavuoren päältä avautuvat maisemat ovat vähintään yhtä näyttävät kuin puiston parhailta vuorilta. Kirjoittelin jo aiemmin tästä samasta paikasta, joten ihan samoja kuvia en meinannut laittaa tähän juttuun. Komeata on silti!

Lumikenkäilen, siis olen.

Edellisellä reissulla piti hieman valikoida reittiään, sillä lumen alla on paikka paikoin melkoisia kuoppia, joihin voi hujahtaa kytkentäkaappia myöten lumikengistä huolimatta. Hankikannolla niistä ei niinkään tarvinnut välittää, mutta joissakin kohdin oli silti upottavampaa kuin toisissa.

Olin ottanut mukaani kahdet eri lumikengät ihan sen vuoksi, jos toisissa ei olisikaan kantavuus enää piisannut. Mutta eipä hätää, ei tarvinnut ottaa ensimmäistä paria jalasta pois ennen kuin päivän päätteeksi. Eli hyvin pärjättiin.

Reittivalinta on hankiaisilla vapaa.

Aikaisemmilla retkilläni vuorelle kuljin pitkälti samoja reittejä, mutta nyt aikaa oli enemmän, joten sain kaikessa rauhassa kierrellä ja pysähdellä välillä mielenkiintoisiin kohtiin. Yksi sellainen oli jonkun metsänelävän juhlapöytä erään kelopuun juurella.

Käpy on tainnut maistua. No, onhan tuossa lähellä Käpynänlahti, Käpynänsaari ja Käpynänvuorikin.

Tikka se oli nautiskellut oikein ajan kanssa maukkaista kävyistä, joita olikin kertynyt puun juurelle melkoinen kasa. Aikoinaan ammattikoulun tupakkapaikalle oli syntynyt tupakannatsoista vähän samantapainen kokoelma…

Lompsiessani eteenpäin huomasin, että en ole ollut ainoa lumikengillä liikkuja vuorella – ja miksipä olisinkaan, sillä eihän Mustikkavuori mikään salaisuus ole.

Jollakin on ollut hieman vintagempaa lumikenkämallia jaloissaan; melkoisilla lautasilla on liikuttu. Tai sitten asialla on ollut lumimies…

Mustikkavuoren itäreunalla on mahtavia jyrkänteitä, joiden reunalle varoen menijä saa nauttia kyllä kaikin siemauksin todellisesta kansallismaisemasta, vaikka näkymää isoille vesille ei tältä puolelta vuorta löydykään.

Tässä maisemassa ei ole hirveästi moittimista, vaikka avohakkuaukko tuolla kaukaisuudessa paistaakin. Metsääkin on jäljellä.

Istahdin kaikessa rauhassa katselemaan ja kuuntelemaan, antaen tuulen puhaltaa lämmintä kevättä kasvoille ja auringon paistaa kirkkaasti. Laitoin silmät kiinni ja kuvittelin tuulen huminan olevan jossakin meren rantaan paiskautuvien aaltojen kohinaa. Muutoin oli lähes hiljaista, silloin tällöin kuului tiaisten sirkutusta ja korppikin jossakin lähistöllä korahteli.

Tähän voisin jäädä.

Itselleni ehkä syvintä sielunmaisemaa Mustikkavuorella onkin juuri itäpuolella, vaikkei tosiaan järvelle näkisikään. Onhan toisaalta alhaalla avautuva metsämaisema kuin puiden meri.

Kävin lyhyen keskustelun korpin kanssa, mutta nähtävästi en oikein osannut hänen murrettaan, koska pian raakkuminen kuului vain entistä kauempaa. Ehkäpä oli aika lähteä jatkamaan matkaa.

Oikaisin vuoren poikki sen länsireunalle, josta aloin etsiä sopivaa alasmenopaikkaa. Kantava hanki antoi paljon enemmän valinnanvaraa, mutta rinteen jyrkkyys oli silti otettava huomioon – kuten myös se, että lumi saattoi silti olla joissakin kohdissa pehmeää.

Joku rämäpää olisi voinut tulla tuolta vaikka suksilla.

Alemmas päästyäni huomioni kiinnittivät isot lohkareet, joten heti alkoi tietysti kiinnostaa, mitä niiden alla mahdollisesti on, vai onko mitään. Ei olisi nimittäin ensimmäinen kerta, jos jokin luolantapainen olisi löytynyt.

Pieni suojainen kolo vaan. Hätätilanteessa sopii yhden ihmisen säänsuojaksi, mutta ehkä enemmän metsäneläinten piilopaikaksi.

Eipä tällä kertaa sen ihmeempää loukkoa ollut tarjolla, vaikka mahdollisuus olisi ollutkin. Siispä matka jatkui. Kuljin jonkin matkaa painanteessa, joka kartoissa näkyy soistumana. Aikoinaan täällä on ollut varmasti rehellistä vettä. Nyt lähinnä ohutta pajukkoa ristiin rastiin ja satunnaista kitukasvuista kuusta.

Hanki kannatteli painanteessa vain paikoin, ja joissakin kohdissa sai stepata ihan urakalla että pääsisi eteenpäin. Hankalampiakin reittejä – mutta myös paljon helpompia – on tullut vastaan. Pian saavuin sellaiseen paikkaan, jota voisin kuvailla jopa hengelliseksi.

Vähän mielikuvitusta kutittamalla tämä kallio saattaa näyttää ihan kaskelotilta.

Vaikka en mikään hengellinen heppu mitenkään erityisesti mielestäni olekaan, niin jostakin syystä kohdalle sattunut kallio ja sen ympäristö tuntuivat henkivän jonkinlaista syvempää rauhaa. Mieleen tuli väistämättä Kolin kansallispuistossa Paha-Kolilla oleva paikka, johon on pystytetty risti ja pieni kivialttari.

Voisikohan tämä olla puolestaan Mustikkavuoren ”kalliokappeli”? Toisaalta paikka saattaisi sopia myös jonkinlaiseen lausunta- tai lauluesitykseen, mikseipä pieneen soittohetkeenkin. Tässä kohdassa irtosi pieni pätkä Sibeliuksen Metsämiehen laulusta. Paikan akustiset ominaisuudet ovat joka tapauksessa mainiot.

Pari kaatunutta puuta muodostivat valmiit penkitkin yleisölle, jos sellaista olisi ollut.

Kalliokappelilta olisi ollut vain reilun 50 metrin matka tieuralle, mutta en halunnut vielä poistua korven kätköistä, vaan suunnistin luoteeseen etsien sopivaa paikkaa nousta takaisin ylempään maastoon. Päivä oli edennyt jo siihen vaiheeseen, että varsinkin aurinkoiset rinnepaikat olivat aivan pehmeitä.

Tulin lumen peittämälle kapealle tieuralle vasta noin puolen kilometrin päästä, eikä kartassa näkynyt enää mitään erityisen mielenkiintoisia kohteita, joten paluumatka autolle oli melkeinpä perussettiä. Olin hyvää vauhtia menossa siis auton jättöpaikalle, kunnes silmänurkastani huomasin erään kallion, jonka kohtaan minun oli aivan pakko pysähtyä.

Huhuu! Onko kotka kotona?!

Kalliossa oli ensinnäkin kohtalaisen suuri lippaluola, mutta sen lähellä oli myös sellainen rako, joka voi parhaassa tapauksessa johtaa isompaankin luolaan. Ei ollut ensimmäinen kerta, että jännittävimmät paikat löytyvät vasta paluumatkalla, kun kellossa ei ole enää aikaa jäljellä riittävästi.

Kallionrako oli kapea, mutta ehkä sinne saattaisi mahtua ujuttautumaan ja näkemään, mihin nurkan taakse taipuva rako lopulta päättyy ja onko kalliossa mitään merkittävämpää nähtävää ja tutkittavaa. Voi hyvinkin olla, sillä Mustikkavuori on jo useasti päässyt yllättämään.

Mitähän tuolla mahtaa olla piilossa?

Tai sitten voi olla, että rako päättyy saman tien eikä mitään isompaa tilaa löydy. Jääköön seuraavalle kerralle tämänkin tutkimusprojektin jatko, kuten pari muutakin paikkaa alueella. Kevät vaikuttaa etenevän nyt vauhdilla, joten ei välttämättä mene pitkään, että kaikkia viime syksyn tai tämän talven aikana löytyneitä paikkoja pääsee tonkimaan kunnolla.

Olin erittäin tyytyväinen tämänkertaisen reissun antiin, en vähiten maisemien ja sään puolesta, mutta nyt pääsin kulkemaan Mustikkavuorella huomattavasti pidempään kuin aiemmin, ja muutenkin aikaa oli jotakuinkin riittävästi. Olin metsässä kolmisen tuntia, mutta kauemminkin olisin voinut olla. Kun ei ole sinänsä tavoitetta eikä valmista suuntaa, johon pitäisi mennä, voi liikkkua rauhallisemmin ja vapaammin. Siitä minä pidän.

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

 

 

Mainokset

Pienessä kohmelossa Kommelossa


Tai ei nyt sentään. Korkeintaan pienessä tihkusateessa. Aiemmasta kartankatsomisurakasta jäi mieleen hauska nimi, joka löytyi Konneveden Hänniskylän suunnilta: Kommelo. Sehän piti tietysti yrittää saada selville, mikä paikka on immeisiään, jos mikään. Eräs paikkakuntalainen, jonka nimi ei nyt pahus vieköön palautunut muistiin, kertoili Kommelon suunnilta löytyvän ainakin jonkinlaisen luolan.

Maastokartalla ja ilmakuvassa Kommelo ei kummoiselta itsessään näytä, eikä se oikeastaan olekaan kuin metsäalue, joka on hakattu joitakin aikoja sitten paljaaksi ja jolla nyt kasvaa mäntytaimikko, pitkien heinien seassa tosin. Paikassa ei ole mitään erityisiä kiviä tai jyrkänteitä, ja itse asiassa olinkin aika pettynyt, vaikka karttaa uskoinkin. Tulipahan lähdettyä katsomaan, mutta jottei olisi tarvinnut lähteä samoja jälkiä takaisin, päätin jampsia aukon poikki ja kiertää kohti lähtöpaikkaani toista kautta.

Se kannattikin, sillä ihan jälleen kerran pelkällä alitajunnalla satuin semmoisen jyrkänteen (aika vaatimattoman tosin) kohdalle, josta rupesikin löytymään kaikenlaista pientä jännää.

Ensimmäiseksi kohdille sattui pieni kalliosola.
Ensimmäiseksi kohdille sattui pieni kalliosola.

Kallio oli jakaantunut kahdeksi, ja väliin oli jäänyt toista metriä leveä sola, jonka läpi pääsi kävelemään. Korkeampi kiviseinä oli noin viiden metrin korkuinen, matalampi puolisko varmaankin kolme ja puoli. Solan seinämillä kasvaa jonkinlaista kerrossammalta, ja sen pohjalla on kunnon käpyjemma.

Kuusenkävyt lienevät tuosta solassa kasvavasta puusta lähtöisin.
Kuusenkävyt lienevät tuosta solassa kasvavasta puusta lähtöisin.

Ihan jännä käytävähän siinä siis oli. Seuraavaksi löytyikin se luola. Kallion juurella oli nelisen metriä leveä lippa, jonka alle tuo luola oli muodostunut. Vanhan kansan metrimitan kanssa sörkin luolan syvyydeksi 2,5 metriä, ja syvimmillään se on ollut ehkä kolme metriä.

Yksinään mittaillessa jäykkä mitta on monesti parempi.
Yksinään mittaillessa jäykkä mitta on monesti parempi.

Koska luola oli hyvin matala, matalimmillaan vain vajaa puoli metriä, se oli myös hyvin pimeä, joten otsalamppu tuli taas kerran tarpeeseen. Mataluudesta johtuen ei tällä kertaa tehnyt mieli lähteä ähväämään itseään luolan sisään juuri suuaukkoa pidemmälle. Samaten ei ollut myöskään järkevää alkaa työntää tavallista kameraa tuonne lokeroon, koska sen 18 mm polttoväli olisi ollut liian suuri, ja suotta sitä olisi ollut kiviin kolhimaankaan ruveta.

Taas kerran GoPro on kamera paikallaan - vaikka valmistaja ei tätä kommenttia sponsoroikaan...
Taas kerran GoPro on kamera paikallaan – vaikka valmistaja ei tätä kommenttia sponsoroikaan…

Luolan perälle tihkuu jostakin raosta tasaisesti vettä, tip-tip-tip, mutta muuten paikka on suhteellisen kuivan oloinen. Luolassa ei ole sammalkasvustoa tai kariketta. Tilavimmillaan luola lienee edestä katsottuna vasemmassa nurkkauksessa.

Ei mikään tilaihme.
Ei mikään tilaihme.

Siitä huolimatta tässäkin luolassa on voinut joku metsien matkamies, kulkukauppias, viinanpolttaja tai joku muu hiippailija joskus piilossa tai suojassa olla, mutta jos paikka on sellaisessa käytössä ollut, sitä en osaa sanoa. Tuttu paikka paikkakuntalaisille joka tapauksessa, ja osoituksena siitä ja samalla pienenä kauneusvirheenä oli kallion juureen jätetty kirkkaan sininen muovinen öljykanisteri, jonka sisällöstä en alkanut ottaa selvää. Siellähän olisi voinut olla vaikka kiljua.

Rakoluolan oikealla puolella oli puolestaan avoimempi lippaluola, jolle mittasin pituudeksi vähän vaille kolme metriä. Lippaluolan leveys ja korkeus oli noin metrin, ja sinne mahduin ihan mukavasti kyykkysilleni.

Tämä olisi erinomainen metsästäjän ampumasuoja.
Tämä olisi erinomainen metsästäjän ampumasuoja.

Tietysti olisi mukava tietää, onko Kommelo juuri tämän paikan nimi ja mitä tuo nimi meinaa, mutta koska kohde ei ole mitenkään merkittävä, jääköön arvoitukseksi sen historia – kuinka jännittävä se sitten olisikaan. Tai sitten ei.

Pitää edelleen ihmetellä (ja niin varmaan saan kaikessa rauhassa tehdäkin), miten onnistuin tähän paikkaan osumaan, kun en sitä mitenkään kartasta tosiaan etsinyt. Vasta jälkeen päin huomasin, että olihan siinä kartalla ihan jyrkänteen merkki, minkä perusteella usein luolia alan etsiä.

Jyrkänne ei kuitenkaan näy erityisen selvästi enää mihinkään suuntaan, sillä sen edessäkin on meikäläisen valtaisalla metsäalan tuntemuksella varmaan reilu 10-vuotias kuusikko, seassansa mm. koivua, joka peittää näkymät ansiokkaasti myös metsäaukon suuntaan. Kumpaakaan luolaa ei myöskään huomaa, jos saapuu lännestä ”yläkautta”.

Kallion laella vahtia pitää yksinäinen mänty.
Kallion laella vahtia pitää yksinäinen mänty.

Koska näitä pikkuisia lokosia näyttääkin löytyvän melkein mistä vain, päivän suurinta antia taisi olla reilu annos luontoa ja raitista ilmaa, vaikka kovin kalsea ja kostea keli jo olikin. Paremmalla säällä olisi ollut huomattavasti kivempaa, mutta pukeutuminen oli kohdallaan ja uusi Marmotin Precip -takki suojasi hyvin tuulelta ja vedeltä. Ehkä seuraavalla kerralla löytyy sitten isompi luola, tai joku muu mielenkiintoinen kohde. Milloin se sitten onkaan.

PAIKKA KARTALLA

Mistä näitä luolia oikein tulee?!?


Mennä jyrryyttelin skoottreilla taas viikon alkajaisiksi kohti Konneveden Hänniskylää. Mieltä jäi Pesälouhunmäen tutkimusretkellä kaivelemaan mielenkiintoinen jyrkänne Kupsantien varressa, hyvin pitkälti samoilla seuduilla, joissa syksyisin sora lentää ja rallikansa parveilee. Tällä reissulla ei parveillut kuin korkeintaan pari korppia, muuten seutu oli raakuntaa ja tuulen huminaa lukuun ottamatta rauhallinen.

Jyrkänne näkyi siis ihan tielle asti, ja seudun muukin maasto antoi olettaa, että ainakin jonkinlaisia luolia saattaisi myös tästä paikasta löytyä. Eihän niitä tietysti jatkuvasti tarvitsisi löytyä, mutta mukavaahan se on, jos osuu ja uppoaa.

KUPSA_IMG_7723
Ensiksi tuli vastaan mukavan näköinen lippaluola, joka oli normimittaista sälliä hieman korkeampi, eli tämmöinen 180-senttinen sienikoripalloilija mahtui hyvin lipan alle seisoskelemaan.

Lippaluolan edustalla vahtia piti koivu, jonka tyvi oli jännästi mutkalla. Mikähän on sen saanut lähtemään niin outoon suuntaan kasvamaan, kun yleensähän puut ylöspäin kasvavat? Koska tuo lippa on selkeästi suoraan lähtemisen tiellä, koivu on katsonut jo taimiasteella, että parempi siirtyä hieman sivuun heti kättelyssä ja alkaa kasvaa sen jälkeen pystyyn.

Tästä tulee mieleen sanonta "väärän koivun takaa"
Tästä tulee mieleen sanonta ”väärän koivun takaa”

Aidosti kieroa touhua siis, mutta en antanut sen häiritä vaan katselin, mitä muuta paikasta löytyy. Ja löytyihän lippaluolasta vajaan 20 metrin päästä ihan kunnon lohkare, jonka alle oli jäänyt mukavan kokoinen luola. Luolanenä toimi jälleen kerran.

Taas tuli uusi täppä luolakartalle.
Taas tuli uusi täppä luolakartalle.

Eihän tuokaan luola nyt mikään Son Doong ollut, mutta luola kumminkin. Ja kuten yleensä, sinnekin piti sitten sisään päästä kömpimään.

Karhukin voisi mahtua tänne talviunillensa.
Kiva pieni pesäluolahan se, ja ihan tyytyväinen sain olla, että löytyi.

Lohkareluolan jälkeen paikka oli melkein tutkittu, eikä mitään erityistä enää sen jälkeen vaikuttanut löytyvän. Oikeastaan koko päivän ykkösbongaus olikin ollut Hänniskylän Hiidenkivi, josta on oma juttunsa Retkipaikassa (linkki päivittyy tähän, kun kyseinen tarina julkaistaan), joten ei tippaakaan haitannut, vaikka tämä ”kakkospesä” oli sitten vaatimattomampi löytö.