”Ei yksi luolamies sotaa kaipaa” – seikkailu Rautalammin Sotamiestenluolalla


Vai oliko se niin että ”ei sota yhtä miestä kaipaa”? Oli miten oli, mutta digitaaliseksi väännettyä Nimiarkistoa selatessani halusin katsoa, mitä paikkoja arkistossa on Rautalammilta, ja nimenomaan mitä luolapaikkoja. Koska onhan se niin, että joku tetsaa metsässä teerien perässä, toinen sinkoilee sienien jäljestä, mutta minähän etsin luolia. Ja halaan puita, jos siltä tuntuu. Olenko siis päästäni vialla? Voinhan ollakin, mutta onhan se niin kivaa kun löytyy uusia reikiä maailmasta!

No, mutta kumminkin, eli hommahan alkoi jo elokuussa niin, että näin Nimiarkistosta, että Rautalammilla, lähellä Kiesimä-järveä on paikka nimeltä Rautavuori ja Rautavuoressa on paikka nimeltä Sotamiestenluola. Arkiston nimikortissa keruutiedoissa seisoo, että ”paikka on Isonvihan aikainen vartiopaikka”. Niinpähän ne monet Suomen luolat ovat olleet vastaavantyyppisessä käytössä eri sotien aikaan.

Rautavuoren itäisellä rinteellä oleva jyrkänne ja louhikko näyttää maastokartankin mukaan sen verran jännältä, että en ihmettelisi yhtään, että paikassa olisi luola, vaikken mitään nimikorttia olisi nähnytkään. Rautavuoren vieressä kulkee Koipilahdentie, ja Koipilahdentien varresta lähtee kartassakin näkyvä kinttupolku, joka vie vuoren yli.

Ensimmäinen kerta elokuussa

Aloitin nimittäin tämän jutun kirjoittamisen jo elokuussa, mutta jätin sen kesken siksi, että halusin päästä paikalle toisen kerran muutoinkin kun perinteisen yksin, ja kirjoittaa sitten jutun loppuun. Toisen kerran kävin luolalla ihan vastattain, pari päivää sitten 3. marraskuuta, jolloin mukanani olikin jo kuusi muuta henkilöä. Heistä kaksi oli matkassa edellisellä luolareissulla ”Kokkovuoren Komejikolla”.

Mutta, elokuussa siis olin yksin, ja jyrryyttelin paikalle Googlen Street View -simulaation perusteella, eli katsoin etukäteen, miltä reitti paikalle ja tie näyttää, ja onko auton pysäköintiin mahdollisuutta. Olihan siellä, mutta koska Googlen tiekuva oli jo vuodelta 2009 (mitä järkeä näin vanhassa aineistossa?), kyseisen kuvan osoittaman tienpiston kohdalla oli hyvänkokoista puskaa ja nuorta puuta, eikä vasta hakattua metsää kuten lähes 10 vuotta sitten. Tienpisto oli kuitenkin siinä missä piti, ja siihen jätin auton.

Painuin pusikon läpi kohti Rautavuorta, ja niinpä sieltä ilmestyikin näkyviin ihan mukavan näköistä kalliota ja louhikkoa. GPS-täppä osoitti, että pitäisi mennä etuviistoon vasemmalle ja nousta ylemmäs rinteeseen, mutta halusin tarkistaa silti muutkin komeiden kallioseinämien lähistöllä olevat kohdat, kun kerran reissuun olin lähtenyt.

Ensimmäinen lupaavan näköinen paikka löytyikin vuoren pohjoiselta, Kiesimän puoleiselta rinteeltä ja aika ylhäältä. Kallionrako, jonka edessä oli pieni koivu. Paikasta näki selvästi, että kyseessä on vanhaa muinaisrantaa, sillä samanlaiset portattain nousevat kalliotasanteet ovat olleet muinaisia rantavalleja.

Tästä on hyvä aloittaa, vaikka se ”oikea” Sotamiestenluola tämä ei vielä olekaan.

Kallionrakoon saattoi juuri ja juuri päästä hivuttautumaan sivuttain. Seisomakorkeutta oli riittävästi, ja rakoluolan kattona oli paksu kerros turvetta ja eri kokoisia juuria. Hyvä tilaisuus nähdä, miltä kuntan alla näyttää. Luolan perällä oli pieni aukko ja aukon edessä pieni ”istuin”, joten ehkä tässäkin paikassa on joskus kykitty väijyssä tai sateenpidossa.

Tuosta pääsisi ainakin kettu tai supi sujahtamaan.

Katselin, näkyisikö luolan seinissä mitään merkintöjä, mutta eipä näkynyt. Luolataiteilijat olivat säästäneet luomistyönsä nähtävästi johonkin mielekkäämpään kohteeseen.

Tämän rakoluolan tutkiminen oli aika nopeasti ohi, mutta sentään jonkinlainen aloitus päivälle.

Lähistöllä oli myös pari muuta pienempää pesäluolaa, joista yhteen änkesin itseni, mutta joka ei oikein sen ihmeempää hehkutusta tarvitse. Arvasin, että parempaakin on tiedossa. Kuten oikeaksi osoittautui.

Lämpenee, lämpenee…

Rautavuoren rinteillä liikkuminen on osin tarkkaa peliä, sillä sammalten alla on täälläkin todella petollisia kolosia. Siksipä oli mukavaa, että paikassa näytti olevan myös jonkinlaisia polkuja, jotka kiersivät pahimmat kivikot ja jotka olivat sen verran selkeitä, että niitä oli turvallista seurata.

Seuraava jännän näköinen ilmestys oli vajaan 100 metrin päässä. Siinä isot kivet olivat muodostaneet reilusti seisomakorkean holvimaisen tilan, josta tuli ainakin itselle välittömästi mieleen, että kyseessä on voinut olla jonkinlainen seremoniapaikka. Tai sitten ei.

Tämän kiven alla mahtuisi vaikka vihkitoimituksen tekemään.

Tämän luolan perällä oli myös istumatilaa, ja useampikin ihminen olisi mahtunut tarvittaessa. Hyvin olivat siihen kivet paikkansa etsineet.

Kuva holviluolan perältä.

Vaikkapa holviluolakin oli ”ihan jees”, en vieläkään uskonut löytäneeni reissun kärkikohdetta. ”Kivikappeli” oli suhteellisen alhaalla rinteessä, joten kiipesin ylemmäs. Louhikko laajeni ja lohkareet isonivat, joten todennäköisyys monenkokoisten luolien löytymiseen kasvoi, ja niinhän niitä alkoi löytyä.

Rasittava rakoluola

Moneen ”luolaseen” mahtuisi kyllä yksin, ja ehkä tiukan paikan tullen jopa kaksin. Pyrin käymään jokaisessa, johon vain turvallisehkosti pääsin. Melkoista kömpimistähän se on, mutta täytyy yrittää kömpiä koko rahan edestä (ja takaa).

Eräskin luola oli oikeastaan kaksiosainen: toiseen osaan pääsi pudottautumalla syvään monttuun ja sieltä alarinteen puoleiseen luolaan, johon olisi ollut pääsy myös toista kautta ryömimällä suuaukon vieressä olevien koivujen taitse.

Pikkuluolan ”tunnelmaa”.

Luolan ylemmän suuaukon kohdalla huomasin, että paikassahan on toinenkin, vielä jännittävämpi luola. Se on suulta katsoen useita metrejä pitkä rakoluola, jossa on riittävästi seisomakorkeutta, mutta rako on niin kapea suuaukolta, että sinne ei pääse kuin korkeintaan sivuttain. Luola sitä vastoin laajenee perältä, eikä suulta katsoen pysty sanomaan, miten leveä luola sieltä onkaan, koska seinämät kaartuvat sivuille.

Perällä on tilaa, mutta miten sinne pääsisi?

Ensimmäisellä käyntikerralla elokuussa en luonnollisestikaan lähtenyt yrittämään tunkea itseäni tuohon rakoseen, eikä mukanani ollut mitään pitkää rassia, johon olisin voinut kiinnittää Gopron ja ujuttaa sitä luolan perälle. Paikasta piti siis ottaa revanssi syksyllä, mutta kuten lopulta sitten kävi ilmi, eipä tullut luolaan menemisestä mitään toisellakaan kerralla. Mutta siitä vielä tässä jutussa lisää myöhemmin…

Joka tapauksessa luolan perällä näkyisi olevan tosiaan tilavampaa, ja jos millään konstilla on joskus aikoinaan sinne joku päässyt, on varmastikin jotakin jälkeensä jättänyt. Näin ainakin toivon. Tosin jos puhutaan sota-ajasta, niin luultavamminkin vaihtoehtojen ollessa joko luoti, miekka tai köysi vs. piiloutuminen erittäin hankalasti päästävän luolan perälle, jälkimmäisin vaihtoehto arvatenkin voittaa.

Sotamiestenluola. Nyt.

Rakoluolasta poistuttuani siirryin vielä hieman ylemmäs ja vasemmalle louhikossa, kunnes viimein näin sen, mitä olin tullut etsimään. Tai ainakin vahvasti kaikki merkit viittasivat siihen. Voimakkaasti murtunut kiintokallion tai siirtolohkareen – en päässyt ihan tolkuille, kumman – alaosa, jossa oli luola. Ja luolassa puunrunko, jota oli selkeästi käytetty istumapaikkana. Myös joitakin poltettuja puunpalasia löytyi, mutta niiden iästä on paha mennä sanomaan. Todennäköisesti eivät ainakaan satoja vuosia vanhoja.

Tässähän sitä oli varmaan se sotapoikiin väijypaikka.

Mikä tekee Sotamiestenluolasta (tai sanotaanko -luolista) oivallisen väijy- ja piilopaikan, on mm. se, että luolan päälle kiipeämällä joskus päässyt näkemään varsin hyvin Kiesimän järven ja vettä tai jäätä myöten mahdollisesti tulleet vihulaiset. Nopeasti livahtamalla piiloon kivien alle ja kallionrakoihin on voinut ehkä pysytellä hiljaa ja tietämättä, ja ehkä sitten myös nasauttaa kuulan otsaan ennen kuin kukaan on huomannut. Mutta tämähän on täysin skepulatiivista, eikä näin välttämättä ole tapahtunut laisinkaan.

Nyt eletään kuitenkin nykyhetkeä, ja nykyhetkessä olin ilahtunut nähdessäni taas uuden luolan. Sisälle luolaan pääsemiseksi pitää hieman nöyrtyä, mutta kun sinne pääsee, huomaa, että kyseessä on kohtalaisen tilava paikka. Ja täyttää epäviralliset luolakriteerit, eli ”mahduttava vähintään 3 henkilöä sateenpitoon”.

Tätä luolaa pitää ehdottomasti saada ihailla myös sisältä.

Luolassa on yksi peräaukko(!?!) ja tosiaan istumiseen passaava puupölli. Vaikka äkkiseltään en löytänyt luolasta mitään muuta ihmisen jättämää jälkeä kuin tuon istumapuun ja muutaman mustuneen puunpalasen, hämmästyttävin juttu oli luolan katossa olevat luonnolliset kuviot.

Luonnon omaa taidetta

Kallioperäkartan tietojen mukaan Rautavuorenkin kallioperä on vähintään 1,9 miljardia vuotta vanhaa felsistä vulkaniittia ja gneissimäistä tonaliittia. Nämä tittelit eivät itselleni kovin paljon sano, mutta joka tapauksessa luolan katon ja joidenkin viereisten kivien (todennäköisesti emäkalliosta lohjenneita) kuviointi on upea: harmaassa pohjavärissä vaaleita ja kiemurtelevia ja aaltoilevia juonteita, kuin koko luolan katto olisi ollut elävää ainetta.

Luonnon kauneutta arvostava ei pety katsellessaan tämän luolan katon kuvioita.

Hyvän paikan ovat sotamiehet silloin ”Ison Rähinän” aikoihin ja kaikki paikalla rauhankin aikana poikenneet löytäneet. Itse asiassa Rautavuoren tarinassa on ollut varmasti muitakin sivujuonia, kuten muutamista paikoista kalliosta löytyneet porareiät ja vuoren päällä oleva pöytä ja penkit. Aidolla arseenilla aateloidut penkit ovat kuin eilen tehtyjä, mutta pöytää on jo ajan tekohammas järsinyt. Retkikohteena esimerkiksi Kiesimälle päin pällistelyyn edelleenkin varsin sopiva.

Moni-ilmeinen kalliomaasto

Luolien lisäksi Rautavuorella on muitakin katsomisen arvoisia paikkoja, kuten ilmeikäs ”laulava kivi” ja ristiin ratkennut kallioseinämä. Nämäkin ovat aivan Sotamiestenluolan lähellä.

La-la-laa!

Oikeasta kulmasta katsottuna ja vilkkaalla mielikuvituksella maustettuna kalliosta voi hahmottaa silmät kiinni hartaasti laulavan hahmon.

Ristinsä kullakin. Niin myös kalliolla.

Olisiko ristiin murtunut kallio ollut jonkinlaisten uhrilahjojen jättöpaikka, tiedä häntä. Kolillahan on kuuluisa Uhrihalkeama, joka tosin on toisenlainen ja aivan erilaisessa kivilajissa. Kolilta löytyy runsaasti kvartsiittia, ja Kolin Uhrihalkeaman kivet ovat myös erittäin sileitä.

Rautavuori oli tuon ”ristikallion” jälkeen periaatteessa könytty silloin elokuussa. Noin neljän tunnin haahuilu kallioilla ja niiden koloissa tuotti varsin hyvän lopputuloksen. Silti paikkaan oli päästävä uudelleen.

Marraskuussa uusintaottelu, mutta luonto voitti 2-1 (toistaiseksi)

Joo, eli muutama kuukausi revähti näiden kahden reissun välillä, mutta kun ei talvi suostunut vielä tulemaan, niin mikäs maastossa on vieläkin kulkiessa. Mukaan tuli nyt kuusi muuta henkilöä, ja kuten alussa kerroin, niin pari herraa oli eräällä toisella luolaretkellä matkassa. Nyt mukaan tulivat Satunnainen Retkuilija -blogisti ja chercheur de falaises extraordinaire Anssi Toivanen, Kaalikosken Jussi, herra ”Rtwo Rose”, sekä Jyrkkäsen Hannu puolisoineen ja Pekka jonka sukunimeä en edelleenkään valitettavasti muista…

Väki äimistelemässä louhikkoa. Onhan tässä kiipeilemistä.

Meillä oli siis hyvä porukka kasassa, ja paikka oli kaikille uusi tuttavuus. Rautavuoren luolan lähellä on tehty hakkuita, joten suurin osa louhikosta ja jyrkänteestä näkyy hyvin kauemmaskin ja on helpohkosti saavutettavissa. Pitää vain varoa niitä petollisia koloja kivien välissä, ja märällä kelillä sammalet ja jäkälät ovat kuin liukumiinoja kenkien alla.

Esittelin osan edellisellä kerralla bongaamistani paikoista seurueelle, mutta ihan joka kolosta en heille osoittanut, koska kaikkiin ei ole mitään järkeä yrittää mennä sisälle.

Anssi tarkistamassa vaativimman luolan tilannetta.

Yritin siis tällä kerralla päästä ensimmäistä kertaa kapeaan rakoluolaan, ja olin varustautunutkin asianmukaisesti kypärällä ja tietysti haalareilla. Se olikin helpommin sanottu kuin tehty, sillä vaikka kuinka kokeilin ujuttaa vuoroin vasenta, vuoroin oikeaa kinttuani aukon suulla olevan kiven toiselle puolelle, siitä ei vain tullut mitään. Kenkää ei saanut käännettyä aukossa poikittain, koska rako kiilautuu alaspäin kapeammaksi.

Kiven toiselle puolelle olisi pitänyt saada ponnistettua toinen jalkansa yli ja samalla pystyä pitämään jostakin ylhäältä käsillä kiinni. Se on kuitenkin vaarallista, sillä jos joutuisi lisäämään vielä oma painonsa yläpuolisen kiven painoon, kivi saattaisi jopa irrota ja pudota päähän. Kypärä suojaisi ehkä hieman muttei välttämättä riittävästi.

Niin lähellä mutta silti niin kaukana. Kuka keksii konstin miten tuonne pääsee?

Toivottavasti kolmas kerta toden sanoo, ja sitten on jo keinot keksitty, miten luolaan pääsee. Jos mukana olisi joku liukas luikku, joka menee postiluukun kokoisesta aukosta tai sitten mäyräkoira, johon on kiinnitetty Gopro…

Ukot luolassa

Kävihän sitä Sotamiestenluolaa testaamassa suurin osa porukasta, mutta osa jäi suosiolla ulkopuolelle. Kaikillehan eivät kivenaluset maistu, eikä tarvitsekaan. Enhän minäkään välttämättä linkkimastoon haluaisi kiivetä. Ainakin Hannu vaimoineen sekä Anssi ja Jussi siellä kävivät istuskelemassa.

Ukot luolassa. Katsokaa taas, minkälaisia kuvioita katossa!

Sotamiestenluolan keruutieto Nimiarkistossa on vuodelta 1972 – aika hyvä vuosi, muuten 😉 – ja kerääjänä on ollut Jukka Kukkonen. Valitettavasti keruutiedoissa ei ole juuri muuta historiatietoa, eikä erinäisistä Rautalammin historiaa käsittelevistä kirjoistakaan ole löytynyt lisää tietoa paikasta. Voi tietysti johtua siitä, että en ole etsinyt oikeista lähteistä.

Könysimme vielä hetken vuorella, jonka päältä joku tosiaan löysi penkit ja pöydän sekä hyvät maisemat alapuoliselle järvelle. Kun olimme tutkineet sen mitä tutkittavissa oli, lähdimme polkua pitkin poispäin evästelypaikalle, joka ei ollut enää vuorella. Sen verran mielenkiintoinen paikka Rautavuori ja Sotamiestenluolan louhikko kuitenkin on, että kolmas erä rakoluolasta on pakko ottaa, kävi miten kävi.

Mainokset

”Kokkovuoren Komejikko” ja ”Pirunpää” sekä muut ihmetykset


Jos ompelija osuu nappiin, niin onko se hyvä juttu vai ei? Nappiin meni ainakin reissu, joka tehtiin Rautalammille lauantaina, syyskuun 23. päivänä 2018 paikkaan nimeltä Kokkovuori (karttalinkki). Ei riitä, että olisi yksi tai kaksi – tai kolmekaan Kokkovuorta kunnassa – vaan niitä pitää olla neljä! Kokkovuorten nimihistoriaa selittää osaltaan mm. Rautalammin kirja, jossa kerrotaan, että ainakin joillakin Kokkovuorilla pidettiin aikoinaan juhannuskokkoja. Sitä kirja ei kerro, ovatko kaikki neljä Kokkovuorta saaneet nimensä samalla perusteella.

Nyt kyseessä oleva Kokkovuori on Ison Niinivuoren luoteisnaapurissa Savonjoen suunnalla. Ison Niinivuoren itäpuolellahan on räyhäkkä muinaisrantakivikko nimeltään Sorvanloilo, joka on myös näkemisen arvoinen paikka. Vanhaa nimistöä oleva sana -loilo tarkoittaa esimerkiksi jotakin seuraavista: ”notkelmaa / kuilua / laaksoa / matalikkoa”. Käytännössä Sorvanloilo on viistossa kulmassa oleva pirunpelto. Mutta nyt ei pysähdytä loilottelemaan, vaan mennään Kokkovuorelle Savonjoentieltä kääntyen kapealle metsäautotielle, joka on linjattu loppupäästään vuoren komeimpien jyrkänteiden vierestä.

Katselin Maanmittauslaitoksen karttapalveluiden karttoja pari päivää sitten, kun halusin löytää uusia paikkoja, joissa voisi olla luolia. Huomioni kiinnittyi Kokkovuoren jyrkänteeseen, ja vielä tarkemmin jyrkänteen etelänpuoleisimpaan osaan, joka kartassa näytti melkoisen kiemuraiselta. Se oikeastaan riitti lähtötiedoksi, ja lisättyäni täpän GPS-laitteen kartalle olin valmis suuntaamaan paikalle. Mukaani sain kaksi rautalampilaista herraa, kun laitoin Facebook-ilmoituksen erääseen keskusteluryhmään. Yleensähän näille keikoille ei ole ainakaan toistaiseksi ollut ryysistä Beatlesin tai Dingon tapaan (katsokaas, setä on jo sen verran iäkäs, että muistaa nuo bändit paremmin kuin nykyartistit).

Autosta suoraan ensimmäiselle luolalle

Hieman – eikä ihan hiemankaan – alkoi huvittaa, kun nousimme autosta metsätien päässä olevalla kääntöpaikalla, koska katsoessani vuoren suuntaan, ensimmäinen luola näkyi saman tien. Voisiko helpompaa aloitusta etsinnälle olla?

Iso lippaluola näkyi selvästi tielle. Kuvan otosta kiitos retkiseurueelle.

Kymmenisen metriä korkean jyrkänteen juurella oli kookas lippaluola, jonka oma korkeus lienee nelisen metriä. Lipan alle mahtuu siis erittäin hyvin seisomaan, ja tilaa riittää myös sisä- ja syvyyssuunnassa vaikka pienelle porukalle. Vaikka luola on vain noin 30 metrin päässä tiestä, tien ja luolan välissä on monta petollista kivenkoloa, joista yhteen tutustuin melkeinpä heti astuttuani pois tieltä. Vasen jalka meni monttuun reittä myöten, mutta onneksi äijä ei jatkanut matkaa vaikka jalka jäi paikalleen. Ei tullut siis loukkaantumisia.

Luonto ottaa luulot pois heti kättelyssä, ja vuoren juuren kivikko onkin todella vaativa, sillä kantavalta näyttävä maasto ei sitä olekaan, vaan sammalmaton alle jää runsaasti piilokoloja. Luolan pohjalla on kuitenkin kohtalaisen mukava seistä.

Kokkovuoren Pirunpää?

Sanotaan, että ihmisellä on taipumus nähdä luonnonmuodostelmissa kasvoja tai hahmoja. Esimerkiksi Etelä-Konneveden kansallispuistossa kuuluisin hahmo lienee niin sanottu Käpynän Ukko. Muitakin hahmokallioita on, kuten Äänekoskella Mustavuoren Pirunpää, jonka on sanottu näyttävän pirun lisäksi leijonalta. Kun valikoin kuvia tähän juttuun, omat aivoni muokkasivat lippaluolan yläpuolisesta kalliosta myös hahmon, joka ei kovin paljon hymyile.

Kokkovuoren Pirunpäähän siinä. Vai onko?

Tuolla ihmisten ilmoilla liikkuessa tulee usein vastaan ihmisiä, joilla on kasvoillaan samanlainen yrmeä ilme. Onko kivikova elämä sitten tehnyt tehtävänsä, mutta Käpynän virnistelevään Ukkoon verrattuna Kokkovuoren kaveria ottaa selkeästi joku urakalla pattiin. Pirunpäähän ei ole mikään virallinen nimi kalliolle, eikä siitä varmaan sellaista tulekaan, mutta olkoon toistaiseksi näin.

Toinen lippaluola

Ensimmäisestä yllätyksestä (sillä yllätykseksi kai luolan ja hahmokallion löytymistä alle viiden minuutin paikalle saapumisesta voi sanoa) toivuttuamme jatkoimme kallioalueen tutkimista kolmeen mieheen. Liikuimme tulosuunnassamme vasemmalle, eli kartalta katsottuna kaakkoon, eikä aikaakaan, kun vajaan 50 metrin päässä ensimmäisestä lippaluolasta löytyi toinen.

Toinen lippaluola oli melkeinpä yhtä yrmeä kuin ensimmäinen.

Hyvin oli korkeutta ja tilaa toisessakin luolassa. Ajan tekohammas oli järsinyt kallioon syvennyksen, joka oli ensimmäistä luolaa parikymmentä metriä ylempänä. Sitäkin kotvan ihmettelimme. Joitakin muitakin rakoja ja reikiä jyrkänteessä oli, mutta olimme jo melkein vuoren toisessa päässä, jossa jyrkänne alkoi vähitellen loiveta ja mahdolliset luolanpaikat vähetä. Päätimme siis tulla takaisin tielle ja siirtyä hyvän matkaa taaksepäin luoteen suuntaan.

Kolmantena solakka sola

Autolta reilun 120 metrin päässä ja tieltä vastaavasti 20 metrin päässä jyrkänteessä oli myös mielenkiintoisen näköinen paikka, jossa kallio oli revennyt reilusti muodostaen pienen solan, jonka molemmilla sivuilla oli kalliolippa.

Jännittäviä sopukoita se luonto on luonut.

Solan kautta olisi voinut kätevästi päästä vuoren päälle, ja siitä varmaan on aikoinaan saatettu kulkeakin, sillä muutoin lähes puoli kilometriä pitkän jyrkänteen matkalla ei juuri muita kulkuväyliä vuoren päälle ole, ellei ole vuoripukki tai -kiipeilijä, jotka tietysti menevät mistä vain.

Kenossa luolaan

Vaikka olin jo tähän vaiheeseen saakka enemmän kuin tyytyväinen siihen, minkälaisia hienoja paikkoja Kokkovuori oli jo meille tarjoillut, mistään en olisi voinut arvata, että reissumme varsinainen tulosvedon kärkikohde löytyisi pian.

Kävellessämme edelleen tietä tulosuuntaamme, mukanani olleet herrat huomasivat ison kiven taas aivan tien vieressä. Senkin alla oli pienehkö onkalo, jonka lähempi tarkastelu lopulta vei meidät sitten aivan asian ytimeen. Ja viimein ensin minut – sitten toisen retkeläisen – maan uumeniin.

Tästä kohdasta se varsinainen seikkailu sitten käynnistyi.

Kömmin lohkareen alle sen minkä mahduin, ja huomasin, että aukkoa riittää oikealle ja alas pitemmälle kuin katsomalla näkee. Toiset retkeläiset hipsivät kiven toiselle puolelle ja sanoivat, että siellähän se vasta luola onkin. Siinä vaiheessa alkoi tulla sisäisiä riemunkiljahduksia.

Jos ei tuuraa Lotossa, niin ainakin luolissa.

Kiven toiselta puolelta kuului, että siellä on onkaloita jopa kahdessa kerroksessa. Tämähän jännittäväksi muuttui! Ei siinä muu auttanut kuin lähteä katsomaan. Onneksi olin ollut taas kaukaa viisas ja läheltä tyhmä, että olin pukenut haalarin ylleni jo kotona. Kypärä roikkui myös valmiina repussa odottamassa päähän laittoa, ja sekä haalarille että kypärälle tulikin pian käyttöä.

Ja taas mennään maan alle

Kiersin tien kautta kiven toiselle puolelle, mutta kuten ihan alussa olleelle lippaluolalle, myöskään tälle luolalle ei lyhyestä matkasta huolimatta mennä ihan mistä tahansa. Paikassa on nimittäin aika miehekäs louhikko, jonka monet kivenkolot peittää petollinen sammalmatto. Soitellen ei voi sotaan lähteä, tai jos lähtee, voi varautua soittamaan yks yks kakkoseen. Paitsi, että tässäkään paikassa ei oikein ole kenttää.

Kivi kätkee hienon salaisuuden.

Toiselta reunaltaan silmiinpistävän viiston lohkareen juurelta pääsee syvälle kiven alle, ja muutama muukin kulkuaukko luolaan on ihan toisiaan lähellä. Suunnittelin ajan kanssa, miten laskeutuisin luolaan, sillä sen ensimmäinen varsinainen kammari oli jo aika syvällä. Tikkaita tai köysiä luolaan pääsemiseksi ei kuitenkaan tarvitse, vaan sinne pystyy laskeutumaan kyllä ilmankin, kunhan tekee sen harkiten ja hitaasti.

Ulkoa ei uskoisi, miten tilava ja laaja luola kivien alta löytyykään. Istumakorkeutta on monissa paikoissa aivan riittävästi, eikä liikkuminenkaan tuota suuria vaikeuksia. Luolan pohjalla on kuitenkin paljon teräväreunaisia kiviä, joten polviansa saa varoa. Kypärä on myös enimmäkseen tarpeellinen, sillä muutamissa paikoissa päänsä kalauttaminen kiveen on enemmän kuin todennäköistä.

Ensimmäisen kammarin lattialla pystyy istumaan, ja tilaa on sivuille kohtalaisesti. Kännykkä on taas esillä vain langatonta GoPron laukaisua varten. 4G on luolassa 0G.

Useampaan otteeseen kypärä kolahtikin kiveen, joten oli huomattavasti mukavampi että kiven ja pään välissä oli muutakin kuin päänahka. Luolassa oli kohtuullisen kuivaa, ja luolan pohjalla lähinnä multaa ja lehtiä. Tietysti luolassa oli vielä perinteinen luolan tuoksumaailma, joka tarttuu tiettyä materiaalia oleviin vaatteisiin ja pysyy niissä pesun ja tuuletuksenkin jälkeen pitkään.

Siirryin luolassa edemmäs toiseen kammariin, jonka katossa oli reitti ulkomaailmaan. Myös tässä kammarissa pystyi istumaan ja liikkumaan melko mukavasti.

Luolan kolmas kammari olikin ehkä se suurin ja mielenkiintoisin, sillä sinne mahtuisi useampikin ihminen oleskelemaan. Toinen retkiseurueemme jäsenistä uskaltautuikin pienen suostuttelun jälkeen laskeutumaan luolaan katsomaan, minkälaisesta paikasta onkaan kyse.

Saappaat edellä.

Tilaa kolmannessa huoneessa oli muita ruhtinaallisemmin, ja jos jossakin olisi pitänyt kortteeria pitää, niin tässä. Ehkäpä niin on joskus tehtykin, mutta mitään majailun jälkiä ei paikassa näkynyt. Tosin emme joka sopukkaa tonkineetkaan.

Tämä on luola(ston) suurin kammari ainakin tähän tietoon.

Luolan asukkeja

Luolissa asustaa näin moderneina aikoina aika vähän ihmisiä, mutta sitäkin enemmän erilaisia öttiäisiä, kuten hämähäkkejä, erilaisia hyttysiä ja karikkeen seassa vipeltäviä kuoriaisia sekä vaikka mitä muuta. Luolat ovat myös lepakoiden suosiossa.

Käydessäni jo vuonna 2015 Äänekosken Sumiaisissa sijaitsevalla Ukonvuoren Pirunpesällä bongasin elämäni ensimmäiset yöperhoset nimenomaan luolasta. Vielä ensimmäisen kerran ne nähdessäni en tunnistanut niitä vaan jouduin kysymään itseäni huomattavasti viisaammilta. Kokkovuoren keikalla sainkin sitten olla ”asiantuntija”, kun luolan katossa oli samanlaisia hyönteistä. Ne olivat liuskayökkösiä.

Liuskayökköset (Scoliopteryx libratix) talvehtivat luonnossa usein luolissa ja kallionkoloissa.
”Luolissa ja kellareissa talvehtimisen lisäksi liuskayökkönen on kahdessa mielessä poikkeuksellinen perhonen: Se kuuluu yökkösryhmään, jota esiintyy eniten trooppisilla ja subtrooppisilla alueilla, mutta kuitenkin sitä tavataan Pohjois-Afrikasta Lappiin ja Pohjois-Amerikasta Siperiaan. Lisäksi se pystyy lävistämään hedelmien sitkeän päällysketon imeäkseen niistä mehuja.” (http://suomenluonto.fi/uutiset/mika-talvehtii-luolassa/)

Kyseisiä yöperhosia ei ehkä uskoisi edes sellaisiksi, kun ne ensimmäistä kertaa näkee. Kauempaa katsoen ne voivat näyttää jopa luolan kattoon liimatuilta tupakantumpeilta, joita ne eivät tietystikään ole. Joka tapauksessa hienoja hyönteisiä, joita voi olla kiinni yhdessä kivessä useita kerrallaan.

Jäin vielä hetkeksi itse luolaan etsimään mahdollista uloskäyntiä, joka olisi ollut ehkä helpompi kuin se, mistä tulin sisään. Löysinkin sellaisen – tavallaan. Kyseinen aukko oli loivasti yläviistossa eikä pystysuorassa, mutta ulospääsy vaati vielä hieman raahautumista terävien kivien yli ja pujottautumista aukon suulla olleiden käsivartta vahvojen kaatuneiden puunrunkojen ali.

 

Tästä takaisin alisesta keskiseen.

Vielä yksi herkkupala ennen kotiinlähtöä

Siinä, missä löytynyttä luolaa ei ole merkitty eikä nimetty ainakaan mihinkään nykyiseen tiedossani olevaan karttaan, on sitä vastoin ylösalaisin olevalta T-kirjaimelta näyttävä karttamerkki erään siirtolohkareröykkiön kohdalla, joka sekin on aivan tien vieressä. Autolle takaisin päin kävellessämme huomasimme tien vasemmalla puolella suuren kiven, joka tukeutui yhteen pienempään ja johon puolestaan nojasi yksi keskikokoinen, laakea kivi.

Tämäkin vielä piti nähdä.

Retkiseurueemme muut jäsenet kiersivät jo vauhdilla kiven toiselle puolelle huhuilemaan, että tulepas katsomaan tänne. No niinpä menin, ja siellähän sitä taas oli vielä yksi luola äimisteltäväksi!

Kyllä tännekin alle kolme ihmistä mahtuu!

Kävimme kolmistaan toteamassa myös tämän luolan kriteerit täyttäväksi. Täytyy vain sanoa, että uskomaton mälli kävi tälläkin kertaa siinä, että ilman mitään erityisiä lähtötietoja tai taustatarinoita paikannnimikorteista puhumattakaan löytyi taas semmoinen seikkailupaikka, että huh huh!

Mikä luolalle nimeksi?

Kuten jutun alussa sanoin, Rautalammilla on nykykartoissa tosiaan jopa neljä eri Kokkovuorta. Nimiarkiston paikannimitietojen mukaan jokaisella Kokkovuorella on poltettu juhannuksena kokkoa, mutta muuta kertomatietoa korteissa ei vuorista ole myöskään luolasta tai luolista.

Mieli tekisi antaa näille paikoille joku nimi, joka ehkä periytyisi jossakin vaiheessa myös kartoille niin, että myöhemmät sukupolvet voisivat tarkastella karttoja samalla mielenkiinnolla kuin minäkin ja lähteä luontoon jonkin jännittävän asian, kuten luolien, perässä nimitietojen perusteella.

Kuten esimerkiksi YLE:n äskeittäin Areenassa julkaisemassa Kivisiä Kertomuksia -sarjan jaksossa Luolia, rotkoja ja rosvojen majapaikkoja kerrottiin, Suomessa on jo kymmeniä piru-alkuisia luolannimiä. Monessa tapauksessa luolan nimen sanotaan johtuvan siitä, että piru olisi pelotellut ihmisiä luolasta käsin, asunut luolassa tai että luola olisi ollut niin pelottava ettei kukaan muu kuin piru olisi voinut asua siellä ja niin edelleen.

Kokkovuoren luolan nimeämistä Pirunluolaksi, Pirunkammariksi, Pirunkirkoksi, Pirunkappeliksi, Pirunkomeroksi tai vaikka Pirunhuussiksi ei varmaan kannata tehdä, ettei nimi koe inflaatiota. Pienehköille luolille ja onkaloille on kuitenkin annettu vanhastaan vaikka minkälaisia nimiä, kuten komeikko, komejikko, komelo, kommelo jne. Olisikohan tämä Kokkovuoren luola sitten vaikka Kokkovuoren Komejikko, kunnes parempi keksitään tai löytyy oikeasti tarina tai peruste toiselle nimelle.

Nimeä tai ei, mutta reissu oli hieno ja seura mainiota! Kiitos hyvästä paikallistuntemuksesta, kahvista ja korvapullasta myös!

 

 

Aika kituuttaa hiljalleen Kituvuoren luolassa


Päätin viettää taas yhden päivän elämästä etsimällä uutta luolaa. Samanlaisia päiviä on vietetty jo aika monta tähän hetkeen mennessä, joten mitä yksi lisää. Tätä kirjoittaessani nenässäni haisee vieläkin luolamainen ödööri, vaikka ponkaisin suihkuun heti kotiin päästyäni. Haalaritkin menevät pesuun huomenna. Annoin kertoa itselleni pariinkin otteeseen, että Etelä-Konneveden kansallispuistossa monelle tutumman Kalajanvuoren vierestä löytyvän Kituvuoren rinteillä pitäisi olla jonkinlainen luola. Tarkentava vihje oli, että luola on Kitulammen puolella. Siinäpä ne vihneet sitten olivatkin, sanoi mies kun ahventa söi. Eli taas kerran mentiin aikalailla arvalla, mutta mentiin kuitenkin. Ja kannatti. Tokihan toivoin löytäväni taas tosi ison ja mahtavan luolan, mutta eipä niitä täältä Suomesta ihan tuosta vaan löydy. Ja rakoluola olisi aina kivempi kuin lohkareluola. Yli puolet maamme kallioperästä on graniittisia kivilajeja, ja kuten tiedetään, graniittihan on varsin kovaa. Jos meillä olisi vaikkapa kalkkikiveä, niin luolatkin olisivat toisenlaisia.

Mä näitä polkuja tallaan…kunnes niiltä erkanen

Kituvuoren suuntaan matkaavat monet, jotka haluavat kiertää kansallispuistossa niin sanotun Kolmen vuoren vaelluksen. Polku johdattaa kulkijan Kitulammin ja Kituvuorenkin pohjoispuolelta, mutta luolien suhteen parhaita tutkimuspaikkoja on Kituvuoren itärinne. Tai ainakin sieltä sopi aloittaa, koska vihjeeni ohjasi todellakin ”lammen puoleisille rinteille”. Kansallispuiston, kuten monen muunkin Rautalammin alueen vuorten profiilit ovat jykeviä kuin Supermanin leukaperät, joten todennäköisyys luolien löytämiseen on tavallista suurempi. Kun mukaan lisätään erilaisia lohkareikkoja, osumatarkkuus paranee entisestään.
DJ Jytkä
Kituvuorenkin jyrkänteet huimaavat päätä, eikä niille oikein muuta voi kuin kurkistella, näkyisikö jossakin välissä rakoluolaksi kelpaavaa uraa. Muutenhan en kalliokiipeilyä (valitettavasti) harrasta, mutta joihinkin paikkoihin on pakko yrittää nousta (ja tulla vastaavasti takaisin alas) nähdäkseen paremmin. Sykkeen saa nousemaan melkoisen helposti; osa siitä on rehellistä fyysistä ponnistusta ja osa sympaattisen hermojärjestelmän toimintaa, jossa vaaran mahdollisuus laittaa adrenaliinit liikkeelle.

Talvinen reikä oli vesiperä

Kävin Kituvuoren juurella viime talvena lumikengillä, koska järven yli pääsi silloin oikaisemaan. Lunta oli melkoisesti, joten kuvittelin erään ison kiven alla olleen mustan reiän olevan tie johonkin isompaan tilaan kiven alla. Päätin siksi tarkistaa paikan uudestaan, mutta nyt sulan maan aikana reikä oli vain reikä, eikä sinne saanut työnnettyä vaellussauvaa kuin joitakin kymmeniä senttejä. No, eipä mitään, jatkoin matkaani, kunnes eteeni alkoi ilmestyä ihan reilummasti suurempia lohkareita. Arvasin (tai oikeastaan tiesin) että nyt aletaan olla mestoilla, sillä tällaisista louhikoista olen aiemminkin luolia löytänyt. Ollaanpa ihan rehellisiä, että näin selkeässä paikassa ovat varmasti muutkin kulkijat luolaan lopulta törmänneet, jos ovat vain malttaneet vähän huolellisemmin katsella.
Vanha kelo seisoo vartiossa luolan lähistöllä.
Lähestyin paikan isointa kiveä, tai pikemminkin isoimpia kiviä, ja katselin, että niiden alla on lupaavan näköisiä koloja useita. Eräänkin kolosen suulta näin jo, että ”tunnelin” toinen pää on kaukana kiven toisella puolella. En vielä lähtenyt siitä ryömimään, koska en ollut vielä pukenut mukanani ollutta haalaria, vaan halusin etsiä toista mahdollista sisäänkäyntiä luolaan. Siispä kiertämään kiviä.
Lähellä, mutta ei sikaria.
Kiersin suuren kelon puolelle, jossa näkyi ison kiven alla jonkinlainen myös ryömittävän tuntuinen reikä. Nykäisin haalarit päälle ja kypärän päähän, ja änkeydyin reikään jalat edellä. Havaitsin, että ei tästä tule mitään, ja tulin saman tien pois. Onkalo oli auttamatta liian ahdas. Tokkopa se siitä auttamisestakaan olisi yhtään sen isommaksi tullut.

Sitten tärppää, tuumaa Nalle Puh

Lohkareen ympäri kierrettyäni viimein näin sen, eli luultavamminkin vihjeiden mukaisen luolan ”virallisen” suuaukon. Mikään muu se ei voinut olla. Oppikirjamainen onkalo, johon oli tietenkin aivan pakko päästä sisään. Ryömimiseksi näytti menevän, eikä luolan suuaukonkaan jälkeen seisoskelemaan päässyt nousemaan.
Todiste on aukoton. Tai siis…aukollinen.
Mutta tilaa luolan ”ensimmäisessä” kammarissa oli ainakin yhdelle, ellei jopa kahdelle, vaikkakaan ei runsain mitoin. Siinä joutuisi suomalaisen luonto koetukselle, jos pitäisi liian lähellä toista ihmistä olla. Siksipä olikin kannattavaa katsella otsalampun loimussa ympärilleen, josko luola laajenisi mihinkään suuntaan. Ja laajenihan se, useampaankin. Mutta ensin oli etsittävä sopiva paikka asettaa itsensä riittävän mukavaan asentoon.
Ei täällä sentään sometella, kenttä kyykkää kiven sisällä takuuvamasti. Ohjaan puhelimen wi-fi-yhteydellä kameraa.

Onkaloita riittää

Keskuskammarista lähtee ensiksikin oikealle aukko, jonka perällä muutaman metrin päässä on pikkuruinen soppi. Aukosta pääsee ryömimällä kahden toisiaan vasten painautuneen kiven toiselle puolelle, jolloin selviää, että heti vasemmalle lähtee vastaavasti useita metrejä pitkä ”käytävä”, johon käyminen on vähän niin ja näin, eli matelutyylillä olisi liikuttava. Teräväsärmäisten kivien päällä se on helpommin sanottu kuin ryömitty. Keskuskammarista suuaukolta katsoen eteenpäin johtaa niin ikään omanlaisensa käytävä ison kiven sille puolelle, josta ensimmäisenä luolaan kurkistin. Tämäkin reitti on molemmin päin ryömittävissä, jos vain polvet kestävät.
Valoa tunnelin päässä. Omassa päässä otsavaloa.
Ja vielä kolmas soppi, joka sitten näytti sen verran työläältä ryömittävältä, että katsoin parhaaksi jättää sen tutkimisen toiseen kertaan ja mahdollisesti seurassa. Onkalo näytti ulottuvan todella pitkälle vähän niin kuin maan alle konsaan, joten se olisi kyllä tarkistettava joskus huolellisemmin. Tuumin kyllä, että mitenkähän syvälle se käytännössä voisi mennä, sillä siinä tapauksessa järven rannan louhikon täytyisi sijaita todella jyrkällä jääkauden jälkeisellä rantatörmällä. Tai sitten ei. No, ne on näitä maallikkokekologin pohdintoja nämä.
Liikkuminen luolan sisällä on jokseenkin vaivalloista. Voi, kun olisi enemmän tilaa!

Luolaryömijän parasiitti

Mielelläni löytäisin välillä semmoisenkin luolan kuin esimerkiksi Kolin Pirunkirkko tai Kivimäen Luukku, joissa pääsee paikoin liikkumaan reilusti seisten ja kävellen eikä mutkalla ja kippurassa kuin käärmeenlumoojan käärme. Mutta jos joku tykkää ryömimisestä ja siitä että kamppeet haisevat reissun päätteeksi kuin parisataa vuotta haudassa maanneella, niin Kituvuoren ”kammari” on siihen tarkoitukseen juuri passeli. Kituvuoren luola ja naapurinsa Kalajanvuoren luola ovat kuin yö ja päivä, mutta omalla tavallaan kiehtovia molemmat. Ehkä tässäkin luolassa on joskus piiloteltu tai luolaan on piilotettu jotakin, mutta mitään esineistöä tai muutakaan ylimääräistä sälpää ei luolasta löytynyt. Myöskään tarinoista tätä paikkaa ei välttämättä löydy, sillä yleensähän tunnetuimmilla luolilla on ainakin joku nimi ja nimen takana tarina. Aikaa Kituvuoren luolan kolosissa menee joka tapauksessa paljon – ainakin minulla. Ja jos ei luola itsessään ole riittävän hieno, niin on ainakin sen edustalla oleva vanha puu ja siitä hieman eteenpäin todella upea jyrkänne lippaluolineen!
Tässä on mielestäni eräs Kituvuoren näyttävimpiä osia (siis tuo kallio ja lippaluola, en minä).

Paljon tutkimatta jäi

Reilun neljänkään tunnin kuhkaamisella ei vielä paljon saada aikaan. Tai kuka saa, kuka ei. Siispä Kituvuoren jyrkänteitä ja sopukoita jäi tutkimatta vielä vaikka millä mitalla. Pakkasin kamppeeni ja lähdin louhikolta eteenpäin vain huomatakseni, miten pienen osan vuoresta pystyin käymään läpi. Karttaohjelman rinnevarjostuskuvassa näkyy monen monituista uurretta ja painannetta, joiden kätköistä voi löytyä vielä vaikka mitä mahtavaa, kunhan vain on aikaa etsiä. Ja aina se etsijäkaveri pitäisi olla. Näissäkin paikoissa kun itsensä teloo, saattaa joutua jollottamaan pitkään ennen kuin joku tulee apuun.
Rauhoittava paikka.

Peace, man!

Siitä kuitenkin voinen olla itseni kanssa yhtä mieltä, että tämä on rauhoittava paikka. Jostakin kauempaa kantautui parin ihmisen ääniä, mutta en pystynyt paikallistamaan tarkalleen, mistä. Saattoivathan muutkin olla kulkemassa omia polkujaan ja vaikka sieniä tai marjoja poimimassa, mikä on kansallispuistossa täysin luvallista. Muuten sai olla ihan kaikessa rauhassa, enkä mitään mekkalaa ylipäänsä pidä, kun luonnossa itsekseni liikun, joitakin satunnaisia kenkien alla poikki rapsahtavia risuja lukuun ottamatta. Tämmöinen reissu tällä kertaa.

Kaupparisenvuoren lohkareluola ja Kannut


Joopa joo, mikähän se sopisi paremmin meikäläisen ohjelmaan kuin pienet luolaseikkailut! Poikkesin taas männä päivänä Rautalammin Hanhitaipaleessa suunnitelmana löytää ainakin yksi itselleni uusi luola. Samalla olin sopinut esitteleväni eräälle paikalliselle asukkaalle parikin aiemmin löytämääni luolaa, joista hän ei omien sanojensa mukaan tiennyt mitään.

Ensimmäiseksi kävimme Mustikkavuoren luolassa ja heti perään Kolmisoppisenvuoren luolassa. Vettä alkoi sataa jo Mustikkavuoren luolalle menon aikana, eikä sade hellittänyt hetkeen. Hyttiäisiäkin oli ihan jaettavaksi asti, eikä ”vieraani” vaatetus ollut sopiva likaisiin paikkoihin, joita luolat varsinkin märällä kelillä saattavat olla.

Toinen kertani tässä luolassa. Kyllä se ensimmäisellä kerralla paljon isommalta tuntui.

Kun molemmat luolat oli näytetty, paikallinen isäntä lähti takaisin kotiinsa ja minä jatkoin oman suunnitelmani mukaisesti kohti läheistä Kaupparisenvuorta. Itse asiassa lähellä on toinenkin Kaupparisenvuori, josta en ole toistaiseksi saanut tietää, miksi kahdella vuorella on sama nimi. Joku ehdotti, että on toisen kunnan puolella, mutta kun ei. Samassa kunnassa ja vieläpä vain vajaan kilometrin päässä toisistaan. Joka tapauksessa menin vuoresta sille, joka on kartoissa pohjoisempana.

Lompsottelin talvella lumikengillä kyseisen Kaupparisenvuoren rinteillä pikaisesti, ja silloin kiipesin kohtaan, jossa oli isoja lohkareita. Lunta oli niin paljon, että en nähnyt kaikkea, mitä paikka piti lopulta sisällään, enkä uskaltanut astua ihan mihin tahansa, sillä olisin varmasti telonut itseni. Jokin paikassa jäi kaivelemaan, ja halusinkin varmistaa, olisiko vuorella luolaa vai ei.

Lohkareluola

Kaupparisenvuoren pohjoispäässä maasto on sen verran jyrkkää, että ihan joka paikasta ei vuoren päälle pääse, mutta pääsee kuitenkin. Aluskasvillisuus rehotti, ja märällä kelillä housut ja kengät kastuivat alta aikayksikön, joka oli muutamia minuutteja. GPS-piste talvelta osoitti, että matkani kohde oli noin sadan metrin päässä tieltä, noin 30 metriä tietä ylempänä. Sitten alkoikin ilmestyä näkyviin lupaavan näköisiä kiviä.

Tarkastelin lohkareita mielenkiinnolla, sillä talvella paikka oli jo lupaillut hyvää. Lopulta saavuin päivän ensimmäisen herkkupalan kohdalle. Siitä ei voinut olla epäselvyyttä, että kyseessä oli jälleen uusi luola alueella, josta niitä näyttää löytyvän aina, kun haahuilen näissä metsissä.

Jälleen yksi lohkareluola. Moneskohan jo…

Ison kiven alle oli jäänyt luolamainen tila, johon mahtuisi yksi henkilö aivan vaivatta ja pari muutakin, kun hieman tiivistää. Suurempi kivi lepää usein jo nähtyyn tapaan pienempiensä varassa, ja ison sisäänkäynnin lisäksi luolassa on pari muutakin aukkoa, josta päivä mahtuu paistamaan.

Kivi on kuitenkin niin iso ja sellaisessa asennossa, että sateesta huolimatta luolan lattia oli aivan kuiva, joten voisi olettaa, että siellä pystyisi olemaan huonommaltakin säältä suojassa. Soran, pikkukivien ja käpyjen lisäksi luolasta ei löytynyt mitään muuta sälpää, eikä onneksi ainakaan ihmisen jättämiä.

Oivallinen piilopaikka ja vaikka nukkumapaikka rohkealle retkeilijälle.

Ja on ihme, ellei paikka ole ollut vähintään jonkinlaisena taukopaikkana, sillä sen sijainti ja asema vuorella on aivan optimaalinen. Luolan suulta näkisi istuessaankin erinomaisesti hienot maisemat – ja kauaskin, jos puita olisi vähemmän. En toki toivo, että niitä kaadetaan. Emmehän kuitenkaan ole millään suuren yleisön retkeilyreitillä.

Luola on näköalapaikalla. Jos vain näkisi jotakin…

Vettä tuli sen verran riehakkaasti, että päätin norkoilla mieluummin luolan sisä- kuin sen ulkopuolella. Mikäs sitä oli ollessa, kun ei kastunut, eikä muutenkaan ollut pöllömpi paikka istuskella. Luolaanhan voisi laittaa vaikka makuualustan ja makuupussin. Ehkä jopa toisenkin.

Vaatteet märkinä mutta mies mielissään.

Olisi niin tehnyt mieli viritellä pieni nuotio luolan suulle tai johonkin nurkkaan hyttysille piruillakseni ja tunnelmankin vuoksi, mutta enhän sitä tietenkään tehnyt, koska olin ”vieraalla maalla”, enkä edes henkeni pitimiksi sellaista tarvinnut. Risukeittimelle sen sijaan olisi ollut evästä vaikka millä mitalla, mutta sekin oli autossa yli 250 kilometrin päässä kyseisellä hetkellä. Olinpa siis ihan sellaisenaan, ja pistelin poskeeni yhden Twixin sekä join putelista muutaman hörpyn vettä, ja huokasin tyytyväisenä löytööni.

Kun sade viimein hellitti, kömmin luolasta pois ja aloin tutkiskella aluetta hieman tarkemmin.

Luolakiven ja sen kannattajien vieressä oli toinen melkeinpä saman kokoinen omine fanijoukkoineen. Sanoin kuvaamallani videolla, että tässähän taitaakin olla vartijakivet. En tiedä, miksi semmoinen nimitys tuli mieleen, mutta tulipahan kumminkin. Olisiko jopa mahdollista, että kyseessä olisi ollut joskus isompi yhtenäinen kivi, joka olisi vain aikoinaan paukahtanut erilleen. Ehkä, ehkä ei.

Kivenkova kaksikko.

Toisenkin kiven alta olisi voinut hyvin löytää luolan, mutta jostakin syystä yllä olevassa kuvassa oikeassa alakulmassa kiven alla näkyvää aukkoa en tainnut muistaa tarkistaakaan. Jääköön se sitten seuraavaan kertaan. Huomioni lienee kiinnittynyt muualle, mutta sehän ei olisi ensimmäinen – eikä varmasti viimeinenkään – kerta.

Mutta sen huomasin, että olinpa tullut melkoisen mukavaan paikkaan, jossa kyllä viihtyisi ilman luolaakin.

Tänne on tultava uudestaan.

Käytin vielä vähän aikaa lisäluolien etsimiseen, mutta en onnistunut ainakaan toistaiseksi löytämään tästä nimenomaisesta paikasta sellaisia. Ajattelin ensin, että lähtisin laskeutumaan takaisin tielle, mutta onneksi päätin lopulta toisin, ja jatkoin vielä matkaani vuoren päällä. Maasto oli melko avointa ja helppokulkuista. Vettä tihuutteli taas hiljalleen, mutta ei haitaksi asti. Suurin piirtein kaikki oli mainiosti.

Kannut

Noin parinsadan metrin päässä ensimmäisestä luolasta oli jälleen aikani hämmästyä. Kirjoitin aiemmin vaihteeksi Retkipaikkaan isosta siirtolohkareesta Kaupparisenvuoren lähellä olevan Mustikkavuoren kupeessa. Itse astiassa Mustikkavuori jää Kaupparisenvuoren ja Kaupparisenvuoren väliin, ja varmaankin lienee ollut saman jääkautisen liikehdinnän vaikutusalueella.

Nimesin kyseisen siirtolohkareen Mustikkavuoren Möröksi, ja nyt Mörkö sai seurakseen kiven, jolle voisi antaa varmasti joidenkin mielestä härskihkön nimen Kaupparisenvuoren Kannut. Miksi, se selviää hetken kuluttua. Joka tapauksessa satuin näköetäisyydelle kivestä yllättäen ja pyytämättä.

Jo kymmenien metrien päästä näki, että nyt on iso.

On se vaan jännä, miten noita kiviä löytyy. Tästä kivestä luultavasti jutun alussa mainitsemani paikallinen asukas vinkkasi, tai sitten se on ollut joku toinen kivi. Mustikkavuoren Möröstä poiketen tämä kivi ei ollut viettävässä rinteessä vaan keskellä metsää, mutta perskallion päällä kumminkin. Muhkean kokonsa lisäksi kiven ehkä huomiota herättävin piirre oli sen oikealla sivulla olevat ”epämuodostumat”.

Eräälle mielikuvitusrikkaalle kaverille tuli mieleen nähtävästi jokin muu mielleyhtymä kyseisestä näkymästä.

Kyllähän siirtolohkareen ulokkeet kieltämättä tietystä kuvakulmasta näyttävät ihan joltakin muilta ulokkeilta. Olipa mitenkä vaan, mutta näiden ulokkeiden alapuolella oli ehkä viiden metrin korkuinen ja muutaman metrin syvyinen lippaluola, jonka edustalla näkyi joskus päästään palaneita puunpätkiä. Kivi oli lohjennut todella eriskummallisesti, eikä tämän mallista siirtolohkaretta välttämättä kovin usein tule vastaan.

Tällaisilla paikoilla on täytynyt olla muinaisuskonnossa jotakin merkitystä.

Tästä paikasta varmasti olisi jollakin tarina tai kaksi kerrottavana! Niin mystisen oloinen kivi on. Paikasta voisi vinkata vaikka jonkun metsänpeikkofilmin kuvauspaikkojen etsijälle. Tai vaikka jäätelömainoksen. Pimeällä, kun pistää soihdun palamaan luolan perälle, niin jo lähtee mielikuvitus liikkeelle!

Tässä luolassa ei välttämättä päiväsaikaan valoa tarvitse, mutta tehosteena se käy.

Sisäpuolelta luola lienee noin 5 metriä korkea, ja kivi ulkoa lähentelee ehkä 7 metriä korkeudeltaan. Ympärys- enkä muita mittoja ottanut. Oli joka tapauksessa iso. Näkymät luolan peränurkasta ulospäin olivat myös aika jännät.

Luolan peränurkassa kykkiessä voisi kuvitella olevansa vaikka dinosauruksen mahassa.

Nyt on jo löytynyt sen verran monta paikkaa aivan läheltä toisiaan, että niistä saisi vaikka laajemmaltikin retkeilijöitä ja matkailijoita kiinnostavan kokonaisuuden. Voisin heittää ihan lonkalta jo näillä löydöksillä niin monta rastia toisiaan lähellä, että ei luulisi olevan tylsää kenelläkään, joka haluaisi luoliin ja lohkareisiin tutustua.

Samaten haluaisin kyllä lukea tai kuulla jostakin tai joltakin tarinat ja kertomukset näiden paikkojen takaa, ennen kuin on liian myöhäistä.

Luolasta ruoanlaittoon

Vaikka olisin voinut taas kerran jäädä seikkailemaan kivenkoloihin pidemmäksikin aikaa, olin mielestäni saanut nähdä yhdelle päivälle ihan riittävästi uusia ja hienoja paikkoja. Oli siis aika lähteä viimeinkin vuorelta. Jostakin kumman syystä myös vaelluskenkäni olivat vettyneet läpikotaisin, vaikka niidenhän pitäisi vettä pitää. Eipä tietenkään tullut vaihtojalkineita eikä -sukkia mukaan, koska en arvannut kenkien kastuvan myös sisältä.

Erittäin hienon luolapäivän päätti sitten erittäin hieno retkiateria, josta kirjoitin aiemmassa jutussani. Jos jaksatte vielä tämän horinan lisäksi katsoa ja kuunnella videota tältä retkeltä, se löytyy tämän linkin perästä.