louhikko – Sinisen repun kirous

”Ei yksi luolamies sotaa kaipaa” – seikkailu Rautalammin Sotamiestenluolalla

6.11.2018 Mikko Aslak LemmettiJätä kommentti

Vai oliko se niin että ”ei sota yhtä miestä kaipaa”? Oli miten oli, mutta digitaaliseksi väännettyä Nimiarkistoa selatessani halusin katsoa, mitä paikkoja arkistossa on Rautalammilta, ja nimenomaan mitä luolapaikkoja. Koska onhan se niin, että joku tetsaa metsässä teerien perässä, toinen sinkoilee sienien jäljestä, mutta minähän etsin luolia. Ja halaan puita, jos siltä tuntuu. Olenko siis päästäni vialla? Voinhan ollakin, mutta onhan se niin kivaa kun löytyy uusia reikiä maailmasta!

No, mutta kumminkin, eli hommahan alkoi jo elokuussa niin, että näin Nimiarkistosta, että Rautalammilla, lähellä Kiesimä-järveä on paikka nimeltä Rautavuori ja Rautavuoressa on paikka nimeltä Sotamiestenluola. Arkiston nimikortissa keruutiedoissa seisoo, että ”paikka on Isonvihan aikainen vartiopaikka”. Niinpähän ne monet Suomen luolat ovat olleet vastaavantyyppisessä käytössä eri sotien aikaan.

Rautavuoren itäisellä rinteellä oleva jyrkänne ja louhikko näyttää maastokartankin mukaan sen verran jännältä, että en ihmettelisi yhtään, että paikassa olisi luola, vaikken mitään nimikorttia olisi nähnytkään. Rautavuoren vieressä kulkee Koipilahdentie, ja Koipilahdentien varresta lähtee kartassakin näkyvä kinttupolku, joka vie vuoren yli.

Ensimmäinen kerta elokuussa

Aloitin nimittäin tämän jutun kirjoittamisen jo elokuussa, mutta jätin sen kesken siksi, että halusin päästä paikalle toisen kerran muutoinkin kun perinteisen yksin, ja kirjoittaa sitten jutun loppuun. Toisen kerran kävin luolalla ihan vastattain, pari päivää sitten 3. marraskuuta, jolloin mukanani olikin jo kuusi muuta henkilöä. Heistä kaksi oli matkassa edellisellä luolareissulla ”Kokkovuoren Komejikolla”.

Mutta, elokuussa siis olin yksin, ja jyrryyttelin paikalle Googlen Street View -simulaation perusteella, eli katsoin etukäteen, miltä reitti paikalle ja tie näyttää, ja onko auton pysäköintiin mahdollisuutta. Olihan siellä, mutta koska Googlen tiekuva oli jo vuodelta 2009 (mitä järkeä näin vanhassa aineistossa?), kyseisen kuvan osoittaman tienpiston kohdalla oli hyvänkokoista puskaa ja nuorta puuta, eikä vasta hakattua metsää kuten lähes 10 vuotta sitten. Tienpisto oli kuitenkin siinä missä piti, ja siihen jätin auton.

Painuin pusikon läpi kohti Rautavuorta, ja niinpä sieltä ilmestyikin näkyviin ihan mukavan näköistä kalliota ja louhikkoa. GPS-täppä osoitti, että pitäisi mennä etuviistoon vasemmalle ja nousta ylemmäs rinteeseen, mutta halusin tarkistaa silti muutkin komeiden kallioseinämien lähistöllä olevat kohdat, kun kerran reissuun olin lähtenyt.

Ensimmäinen lupaavan näköinen paikka löytyikin vuoren pohjoiselta, Kiesimän puoleiselta rinteeltä ja aika ylhäältä. Kallionrako, jonka edessä oli pieni koivu. Paikasta näki selvästi, että kyseessä on vanhaa muinaisrantaa, sillä samanlaiset portattain nousevat kalliotasanteet ovat olleet muinaisia rantavalleja.

Tästä on hyvä aloittaa, vaikka se ”oikea” Sotamiestenluola tämä ei vielä olekaan.

Kallionrakoon saattoi juuri ja juuri päästä hivuttautumaan sivuttain. Seisomakorkeutta oli riittävästi, ja rakoluolan kattona oli paksu kerros turvetta ja eri kokoisia juuria. Hyvä tilaisuus nähdä, miltä kuntan alla näyttää. Luolan perällä oli pieni aukko ja aukon edessä pieni ”istuin”, joten ehkä tässäkin paikassa on joskus kykitty väijyssä tai sateenpidossa.

Tuosta pääsisi ainakin kettu tai supi sujahtamaan.

Katselin, näkyisikö luolan seinissä mitään merkintöjä, mutta eipä näkynyt. Luolataiteilijat olivat säästäneet luomistyönsä nähtävästi johonkin mielekkäämpään kohteeseen.

Tämän rakoluolan tutkiminen oli aika nopeasti ohi, mutta sentään jonkinlainen aloitus päivälle.

Lähistöllä oli myös pari muuta pienempää pesäluolaa, joista yhteen änkesin itseni, mutta joka ei oikein sen ihmeempää hehkutusta tarvitse. Arvasin, että parempaakin on tiedossa. Kuten oikeaksi osoittautui.

Lämpenee, lämpenee…

Rautavuoren rinteillä liikkuminen on osin tarkkaa peliä, sillä sammalten alla on täälläkin todella petollisia kolosia. Siksipä oli mukavaa, että paikassa näytti olevan myös jonkinlaisia polkuja, jotka kiersivät pahimmat kivikot ja jotka olivat sen verran selkeitä, että niitä oli turvallista seurata.

Seuraava jännän näköinen ilmestys oli vajaan 100 metrin päässä. Siinä isot kivet olivat muodostaneet reilusti seisomakorkean holvimaisen tilan, josta tuli ainakin itselle välittömästi mieleen, että kyseessä on voinut olla jonkinlainen seremoniapaikka. Tai sitten ei.

Tämän kiven alla mahtuisi vaikka vihkitoimituksen tekemään.

Tämän luolan perällä oli myös istumatilaa, ja useampikin ihminen olisi mahtunut tarvittaessa. Hyvin olivat siihen kivet paikkansa etsineet.

Vaikkapa holviluolakin oli ”ihan jees”, en vieläkään uskonut löytäneeni reissun kärkikohdetta. ”Kivikappeli” oli suhteellisen alhaalla rinteessä, joten kiipesin ylemmäs. Louhikko laajeni ja lohkareet isonivat, joten todennäköisyys monenkokoisten luolien löytymiseen kasvoi, ja niinhän niitä alkoi löytyä.

Rasittava rakoluola

Moneen ”luolaseen” mahtuisi kyllä yksin, ja ehkä tiukan paikan tullen jopa kaksin. Pyrin käymään jokaisessa, johon vain turvallisehkosti pääsin. Melkoista kömpimistähän se on, mutta täytyy yrittää kömpiä koko rahan edestä (ja takaa).

Eräskin luola oli oikeastaan kaksiosainen: toiseen osaan pääsi pudottautumalla syvään monttuun ja sieltä alarinteen puoleiseen luolaan, johon olisi ollut pääsy myös toista kautta ryömimällä suuaukon vieressä olevien koivujen taitse.

Luolan ylemmän suuaukon kohdalla huomasin, että paikassahan on toinenkin, vielä jännittävämpi luola. Se on suulta katsoen useita metrejä pitkä rakoluola, jossa on riittävästi seisomakorkeutta, mutta rako on niin kapea suuaukolta, että sinne ei pääse kuin korkeintaan sivuttain. Luola sitä vastoin laajenee perältä, eikä suulta katsoen pysty sanomaan, miten leveä luola sieltä onkaan, koska seinämät kaartuvat sivuille.

Perällä on tilaa, mutta miten sinne pääsisi?

Ensimmäisellä käyntikerralla elokuussa en luonnollisestikaan lähtenyt yrittämään tunkea itseäni tuohon rakoseen, eikä mukanani ollut mitään pitkää rassia, johon olisin voinut kiinnittää Gopron ja ujuttaa sitä luolan perälle. Paikasta piti siis ottaa revanssi syksyllä, mutta kuten lopulta sitten kävi ilmi, eipä tullut luolaan menemisestä mitään toisellakaan kerralla. Mutta siitä vielä tässä jutussa lisää myöhemmin…

Joka tapauksessa luolan perällä näkyisi olevan tosiaan tilavampaa, ja jos millään konstilla on joskus aikoinaan sinne joku päässyt, on varmastikin jotakin jälkeensä jättänyt. Näin ainakin toivon. Tosin jos puhutaan sota-ajasta, niin luultavamminkin vaihtoehtojen ollessa joko luoti, miekka tai köysi vs. piiloutuminen erittäin hankalasti päästävän luolan perälle, jälkimmäisin vaihtoehto arvatenkin voittaa.

Sotamiestenluola. Nyt.

Rakoluolasta poistuttuani siirryin vielä hieman ylemmäs ja vasemmalle louhikossa, kunnes viimein näin sen, mitä olin tullut etsimään. Tai ainakin vahvasti kaikki merkit viittasivat siihen. Voimakkaasti murtunut kiintokallion tai siirtolohkareen – en päässyt ihan tolkuille, kumman – alaosa, jossa oli luola. Ja luolassa puunrunko, jota oli selkeästi käytetty istumapaikkana. Myös joitakin poltettuja puunpalasia löytyi, mutta niiden iästä on paha mennä sanomaan. Todennäköisesti eivät ainakaan satoja vuosia vanhoja.

Tässähän sitä oli varmaan se sotapoikiin väijypaikka.

Mikä tekee Sotamiestenluolasta (tai sanotaanko -luolista) oivallisen väijy- ja piilopaikan, on mm. se, että luolan päälle kiipeämällä joskus päässyt näkemään varsin hyvin Kiesimän järven ja vettä tai jäätä myöten mahdollisesti tulleet vihulaiset. Nopeasti livahtamalla piiloon kivien alle ja kallionrakoihin on voinut ehkä pysytellä hiljaa ja tietämättä, ja ehkä sitten myös nasauttaa kuulan otsaan ennen kuin kukaan on huomannut. Mutta tämähän on täysin skepulatiivista, eikä näin välttämättä ole tapahtunut laisinkaan.

Nyt eletään kuitenkin nykyhetkeä, ja nykyhetkessä olin ilahtunut nähdessäni taas uuden luolan. Sisälle luolaan pääsemiseksi pitää hieman nöyrtyä, mutta kun sinne pääsee, huomaa, että kyseessä on kohtalaisen tilava paikka. Ja täyttää epäviralliset luolakriteerit, eli ”mahduttava vähintään 3 henkilöä sateenpitoon”.

Tätä luolaa pitää ehdottomasti saada ihailla myös sisältä.

Luolassa on yksi peräaukko(!?!) ja tosiaan istumiseen passaava puupölli. Vaikka äkkiseltään en löytänyt luolasta mitään muuta ihmisen jättämää jälkeä kuin tuon istumapuun ja muutaman mustuneen puunpalasen, hämmästyttävin juttu oli luolan katossa olevat luonnolliset kuviot.

Luonnon omaa taidetta

Kallioperäkartan tietojen mukaan Rautavuorenkin kallioperä on vähintään 1,9 miljardia vuotta vanhaa felsistä vulkaniittia ja gneissimäistä tonaliittia. Nämä tittelit eivät itselleni kovin paljon sano, mutta joka tapauksessa luolan katon ja joidenkin viereisten kivien (todennäköisesti emäkalliosta lohjenneita) kuviointi on upea: harmaassa pohjavärissä vaaleita ja kiemurtelevia ja aaltoilevia juonteita, kuin koko luolan katto olisi ollut elävää ainetta.

Luonnon kauneutta arvostava ei pety katsellessaan tämän luolan katon kuvioita.

Hyvän paikan ovat sotamiehet silloin ”Ison Rähinän” aikoihin ja kaikki paikalla rauhankin aikana poikenneet löytäneet. Itse asiassa Rautavuoren tarinassa on ollut varmasti muitakin sivujuonia, kuten muutamista paikoista kalliosta löytyneet porareiät ja vuoren päällä oleva pöytä ja penkit. Aidolla arseenilla aateloidut penkit ovat kuin eilen tehtyjä, mutta pöytää on jo ajan tekohammas järsinyt. Retkikohteena esimerkiksi Kiesimälle päin pällistelyyn edelleenkin varsin sopiva.

Moni-ilmeinen kalliomaasto

Luolien lisäksi Rautavuorella on muitakin katsomisen arvoisia paikkoja, kuten ilmeikäs ”laulava kivi” ja ristiin ratkennut kallioseinämä. Nämäkin ovat aivan Sotamiestenluolan lähellä.

Oikeasta kulmasta katsottuna ja vilkkaalla mielikuvituksella maustettuna kalliosta voi hahmottaa silmät kiinni hartaasti laulavan hahmon.

Olisiko ristiin murtunut kallio ollut jonkinlaisten uhrilahjojen jättöpaikka, tiedä häntä. Kolillahan on kuuluisa Uhrihalkeama, joka tosin on toisenlainen ja aivan erilaisessa kivilajissa. Kolilta löytyy runsaasti kvartsiittia, ja Kolin Uhrihalkeaman kivet ovat myös erittäin sileitä.

Rautavuori oli tuon ”ristikallion” jälkeen periaatteessa könytty silloin elokuussa. Noin neljän tunnin haahuilu kallioilla ja niiden koloissa tuotti varsin hyvän lopputuloksen. Silti paikkaan oli päästävä uudelleen.

Marraskuussa uusintaottelu, mutta luonto voitti 2-1 (toistaiseksi)

Joo, eli muutama kuukausi revähti näiden kahden reissun välillä, mutta kun ei talvi suostunut vielä tulemaan, niin mikäs maastossa on vieläkin kulkiessa. Mukaan tuli nyt kuusi muuta henkilöä, ja kuten alussa kerroin, niin pari herraa oli eräällä toisella luolaretkellä matkassa. Nyt mukaan tulivat Satunnainen Retkuilija -blogisti ja chercheur de falaises extraordinaire Anssi Toivanen, Kaalikosken Jussi, herra ”Rtwo Rose”, sekä Jyrkkäsen Hannu puolisoineen ja Pekka jonka sukunimeä en edelleenkään valitettavasti muista…

Väki äimistelemässä louhikkoa. Onhan tässä kiipeilemistä.

Meillä oli siis hyvä porukka kasassa, ja paikka oli kaikille uusi tuttavuus. Rautavuoren luolan lähellä on tehty hakkuita, joten suurin osa louhikosta ja jyrkänteestä näkyy hyvin kauemmaskin ja on helpohkosti saavutettavissa. Pitää vain varoa niitä petollisia koloja kivien välissä, ja märällä kelillä sammalet ja jäkälät ovat kuin liukumiinoja kenkien alla.

Esittelin osan edellisellä kerralla bongaamistani paikoista seurueelle, mutta ihan joka kolosta en heille osoittanut, koska kaikkiin ei ole mitään järkeä yrittää mennä sisälle.

Anssi tarkistamassa vaativimman luolan tilannetta.

Yritin siis tällä kerralla päästä ensimmäistä kertaa kapeaan rakoluolaan, ja olin varustautunutkin asianmukaisesti kypärällä ja tietysti haalareilla. Se olikin helpommin sanottu kuin tehty, sillä vaikka kuinka kokeilin ujuttaa vuoroin vasenta, vuoroin oikeaa kinttuani aukon suulla olevan kiven toiselle puolelle, siitä ei vain tullut mitään. Kenkää ei saanut käännettyä aukossa poikittain, koska rako kiilautuu alaspäin kapeammaksi.

Kiven toiselle puolelle olisi pitänyt saada ponnistettua toinen jalkansa yli ja samalla pystyä pitämään jostakin ylhäältä käsillä kiinni. Se on kuitenkin vaarallista, sillä jos joutuisi lisäämään vielä oma painonsa yläpuolisen kiven painoon, kivi saattaisi jopa irrota ja pudota päähän. Kypärä suojaisi ehkä hieman muttei välttämättä riittävästi.

Niin lähellä mutta silti niin kaukana. Kuka keksii konstin miten tuonne pääsee?

Toivottavasti kolmas kerta toden sanoo, ja sitten on jo keinot keksitty, miten luolaan pääsee. Jos mukana olisi joku liukas luikku, joka menee postiluukun kokoisesta aukosta tai sitten mäyräkoira, johon on kiinnitetty Gopro…

Ukot luolassa

Kävihän sitä Sotamiestenluolaa testaamassa suurin osa porukasta, mutta osa jäi suosiolla ulkopuolelle. Kaikillehan eivät kivenaluset maistu, eikä tarvitsekaan. Enhän minäkään välttämättä linkkimastoon haluaisi kiivetä. Ainakin Hannu vaimoineen sekä Anssi ja Jussi siellä kävivät istuskelemassa.

Sotamiestenluolan keruutieto Nimiarkistossa on vuodelta 1972 – aika hyvä vuosi, muuten 😉 – ja kerääjänä on ollut Jukka Kukkonen. Valitettavasti keruutiedoissa ei ole juuri muuta historiatietoa, eikä erinäisistä Rautalammin historiaa käsittelevistä kirjoistakaan ole löytynyt lisää tietoa paikasta. Voi tietysti johtua siitä, että en ole etsinyt oikeista lähteistä.

Könysimme vielä hetken vuorella, jonka päältä joku tosiaan löysi penkit ja pöydän sekä hyvät maisemat alapuoliselle järvelle. Kun olimme tutkineet sen mitä tutkittavissa oli, lähdimme polkua pitkin poispäin evästelypaikalle, joka ei ollut enää vuorella. Sen verran mielenkiintoinen paikka Rautavuori ja Sotamiestenluolan louhikko kuitenkin on, että kolmas erä rakoluolasta on pakko ottaa, kävi miten kävi.

Portti manalaan? Vai kanalaan?

Mainokset

Aika kituuttaa hiljalleen Kituvuoren luolassa

13.9.2018 Mikko Aslak LemmettiJätä kommentti

Päätin viettää taas yhden päivän elämästä etsimällä uutta luolaa. Samanlaisia päiviä on vietetty jo aika monta tähän hetkeen mennessä, joten mitä yksi lisää. Tätä kirjoittaessani nenässäni haisee vieläkin luolamainen ödööri, vaikka ponkaisin suihkuun heti kotiin päästyäni. Haalaritkin menevät pesuun huomenna. Annoin kertoa itselleni pariinkin otteeseen, että Etelä-Konneveden kansallispuistossa monelle tutumman Kalajanvuoren vierestä löytyvän Kituvuoren rinteillä pitäisi olla jonkinlainen luola. Tarkentava vihje oli, että luola on Kitulammen puolella. Siinäpä ne vihneet sitten olivatkin, sanoi mies kun ahventa söi. Eli taas kerran mentiin aikalailla arvalla, mutta mentiin kuitenkin. Ja kannatti. Tokihan toivoin löytäväni taas tosi ison ja mahtavan luolan, mutta eipä niitä täältä Suomesta ihan tuosta vaan löydy. Ja rakoluola olisi aina kivempi kuin lohkareluola. Yli puolet maamme kallioperästä on graniittisia kivilajeja, ja kuten tiedetään, graniittihan on varsin kovaa. Jos meillä olisi vaikkapa kalkkikiveä, niin luolatkin olisivat toisenlaisia.

Mä näitä polkuja tallaan…kunnes niiltä erkanen

Kituvuoren suuntaan matkaavat monet, jotka haluavat kiertää kansallispuistossa niin sanotun Kolmen vuoren vaelluksen. Polku johdattaa kulkijan Kitulammin ja Kituvuorenkin pohjoispuolelta, mutta luolien suhteen parhaita tutkimuspaikkoja on Kituvuoren itärinne. Tai ainakin sieltä sopi aloittaa, koska vihjeeni ohjasi todellakin ”lammen puoleisille rinteille”. Kansallispuiston, kuten monen muunkin Rautalammin alueen vuorten profiilit ovat jykeviä kuin Supermanin leukaperät, joten todennäköisyys luolien löytämiseen on tavallista suurempi. Kun mukaan lisätään erilaisia lohkareikkoja, osumatarkkuus paranee entisestään.

Kituvuorenkin jyrkänteet huimaavat päätä, eikä niille oikein muuta voi kuin kurkistella, näkyisikö jossakin välissä rakoluolaksi kelpaavaa uraa. Muutenhan en kalliokiipeilyä (valitettavasti) harrasta, mutta joihinkin paikkoihin on pakko yrittää nousta (ja tulla vastaavasti takaisin alas) nähdäkseen paremmin. Sykkeen saa nousemaan melkoisen helposti; osa siitä on rehellistä fyysistä ponnistusta ja osa sympaattisen hermojärjestelmän toimintaa, jossa vaaran mahdollisuus laittaa adrenaliinit liikkeelle.

Talvinen reikä oli vesiperä

Kävin Kituvuoren juurella viime talvena lumikengillä, koska järven yli pääsi silloin oikaisemaan. Lunta oli melkoisesti, joten kuvittelin erään ison kiven alla olleen mustan reiän olevan tie johonkin isompaan tilaan kiven alla. Päätin siksi tarkistaa paikan uudestaan, mutta nyt sulan maan aikana reikä oli vain reikä, eikä sinne saanut työnnettyä vaellussauvaa kuin joitakin kymmeniä senttejä. No, eipä mitään, jatkoin matkaani, kunnes eteeni alkoi ilmestyä ihan reilummasti suurempia lohkareita. Arvasin (tai oikeastaan tiesin) että nyt aletaan olla mestoilla, sillä tällaisista louhikoista olen aiemminkin luolia löytänyt. Ollaanpa ihan rehellisiä, että näin selkeässä paikassa ovat varmasti muutkin kulkijat luolaan lopulta törmänneet, jos ovat vain malttaneet vähän huolellisemmin katsella.

Vanha kelo seisoo vartiossa luolan lähistöllä.

Lähestyin paikan isointa kiveä, tai pikemminkin isoimpia kiviä, ja katselin, että niiden alla on lupaavan näköisiä koloja useita. Eräänkin kolosen suulta näin jo, että ”tunnelin” toinen pää on kaukana kiven toisella puolella. En vielä lähtenyt siitä ryömimään, koska en ollut vielä pukenut mukanani ollutta haalaria, vaan halusin etsiä toista mahdollista sisäänkäyntiä luolaan. Siispä kiertämään kiviä.

Kiersin suuren kelon puolelle, jossa näkyi ison kiven alla jonkinlainen myös ryömittävän tuntuinen reikä. Nykäisin haalarit päälle ja kypärän päähän, ja änkeydyin reikään jalat edellä. Havaitsin, että ei tästä tule mitään, ja tulin saman tien pois. Onkalo oli auttamatta liian ahdas. Tokkopa se siitä auttamisestakaan olisi yhtään sen isommaksi tullut.

Sitten tärppää, tuumaa Nalle Puh

Lohkareen ympäri kierrettyäni viimein näin sen, eli luultavamminkin vihjeiden mukaisen luolan ”virallisen” suuaukon. Mikään muu se ei voinut olla. Oppikirjamainen onkalo, johon oli tietenkin aivan pakko päästä sisään. Ryömimiseksi näytti menevän, eikä luolan suuaukonkaan jälkeen seisoskelemaan päässyt nousemaan.

Todiste on aukoton. Tai siis…aukollinen.

Mutta tilaa luolan ”ensimmäisessä” kammarissa oli ainakin yhdelle, ellei jopa kahdelle, vaikkakaan ei runsain mitoin. Siinä joutuisi suomalaisen luonto koetukselle, jos pitäisi liian lähellä toista ihmistä olla. Siksipä olikin kannattavaa katsella otsalampun loimussa ympärilleen, josko luola laajenisi mihinkään suuntaan. Ja laajenihan se, useampaankin. Mutta ensin oli etsittävä sopiva paikka asettaa itsensä riittävän mukavaan asentoon.

Ei täällä sentään sometella, kenttä kyykkää kiven sisällä takuuvamasti. Ohjaan puhelimen wi-fi-yhteydellä kameraa.

Onkaloita riittää

Keskuskammarista lähtee ensiksikin oikealle aukko, jonka perällä muutaman metrin päässä on pikkuruinen soppi. Aukosta pääsee ryömimällä kahden toisiaan vasten painautuneen kiven toiselle puolelle, jolloin selviää, että heti vasemmalle lähtee vastaavasti useita metrejä pitkä ”käytävä”, johon käyminen on vähän niin ja näin, eli matelutyylillä olisi liikuttava. Teräväsärmäisten kivien päällä se on helpommin sanottu kuin ryömitty. Keskuskammarista suuaukolta katsoen eteenpäin johtaa niin ikään omanlaisensa käytävä ison kiven sille puolelle, josta ensimmäisenä luolaan kurkistin. Tämäkin reitti on molemmin päin ryömittävissä, jos vain polvet kestävät.

Valoa tunnelin päässä. Omassa päässä otsavaloa.

Ja vielä kolmas soppi, joka sitten näytti sen verran työläältä ryömittävältä, että katsoin parhaaksi jättää sen tutkimisen toiseen kertaan ja mahdollisesti seurassa. Onkalo näytti ulottuvan todella pitkälle vähän niin kuin maan alle konsaan, joten se olisi kyllä tarkistettava joskus huolellisemmin. Tuumin kyllä, että mitenkähän syvälle se käytännössä voisi mennä, sillä siinä tapauksessa järven rannan louhikon täytyisi sijaita todella jyrkällä jääkauden jälkeisellä rantatörmällä. Tai sitten ei. No, ne on näitä maallikkokekologin pohdintoja nämä.

Liikkuminen luolan sisällä on jokseenkin vaivalloista. Voi, kun olisi enemmän tilaa!

Luolaryömijän parasiitti

Mielelläni löytäisin välillä semmoisenkin luolan kuin esimerkiksi Kolin Pirunkirkko tai Kivimäen Luukku, joissa pääsee paikoin liikkumaan reilusti seisten ja kävellen eikä mutkalla ja kippurassa kuin käärmeenlumoojan käärme. Mutta jos joku tykkää ryömimisestä ja siitä että kamppeet haisevat reissun päätteeksi kuin parisataa vuotta haudassa maanneella, niin Kituvuoren ”kammari” on siihen tarkoitukseen juuri passeli. Kituvuoren luola ja naapurinsa Kalajanvuoren luola ovat kuin yö ja päivä, mutta omalla tavallaan kiehtovia molemmat. Ehkä tässäkin luolassa on joskus piiloteltu tai luolaan on piilotettu jotakin, mutta mitään esineistöä tai muutakaan ylimääräistä sälpää ei luolasta löytynyt. Myöskään tarinoista tätä paikkaa ei välttämättä löydy, sillä yleensähän tunnetuimmilla luolilla on ainakin joku nimi ja nimen takana tarina. Aikaa Kituvuoren luolan kolosissa menee joka tapauksessa paljon – ainakin minulla. Ja jos ei luola itsessään ole riittävän hieno, niin on ainakin sen edustalla oleva vanha puu ja siitä hieman eteenpäin todella upea jyrkänne lippaluolineen!

Tässä on mielestäni eräs Kituvuoren näyttävimpiä osia (siis tuo kallio ja lippaluola, en minä).

Paljon tutkimatta jäi

Reilun neljänkään tunnin kuhkaamisella ei vielä paljon saada aikaan. Tai kuka saa, kuka ei. Siispä Kituvuoren jyrkänteitä ja sopukoita jäi tutkimatta vielä vaikka millä mitalla. Pakkasin kamppeeni ja lähdin louhikolta eteenpäin vain huomatakseni, miten pienen osan vuoresta pystyin käymään läpi. Karttaohjelman rinnevarjostuskuvassa näkyy monen monituista uurretta ja painannetta, joiden kätköistä voi löytyä vielä vaikka mitä mahtavaa, kunhan vain on aikaa etsiä. Ja aina se etsijäkaveri pitäisi olla. Näissäkin paikoissa kun itsensä teloo, saattaa joutua jollottamaan pitkään ennen kuin joku tulee apuun.

Peace, man!

Siitä kuitenkin voinen olla itseni kanssa yhtä mieltä, että tämä on rauhoittava paikka. Jostakin kauempaa kantautui parin ihmisen ääniä, mutta en pystynyt paikallistamaan tarkalleen, mistä. Saattoivathan muutkin olla kulkemassa omia polkujaan ja vaikka sieniä tai marjoja poimimassa, mikä on kansallispuistossa täysin luvallista. Muuten sai olla ihan kaikessa rauhassa, enkä mitään mekkalaa ylipäänsä pidä, kun luonnossa itsekseni liikun, joitakin satunnaisia kenkien alla poikki rapsahtavia risuja lukuun ottamatta. Tämmöinen reissu tällä kertaa.

Kovat paikat Kalajanvuorella

25.1.2018 Mikko Aslak LemmettiJätä kommentti

Olen useammastakin suusta kuullut huhuja, että Etelä-Konneveden kansallispuistossa, kuuluisalla Kalajanvuorella olisi luola. Niin on kuullut moni muukin, kuten eräyrittäjä Markku Utriainen KalajaRetkeilystä. Markku pyysi minua seurakseen luolanetsintäretkelle, sillä luolaretkillä on hyvä olla joku kaveri mukana turvallisuussyistäkin. Enkähän voinut vastustaa kutsua lähteä etsimään luolia, ja mikäs oli lähtiessä, kun sai tilaisuuden lumikenkäillä hienoissa maisemissa ja upeassa säässä.

Yöllä oli ollut -25 astetta pakkasta, eikä aamukaan kovin paljon leudommaksi muuttunut. Mittarissa oli vieläkin parisenkymmentä, mutta kun kerran oli sovittu, että lähdetään, niin sitten lähdetään. Sehän on pukeutumiskysymys tuo kylmyys, niin sanotaan. Siksipä kaivoin kaapista kasarivuosikertaa olevat pilkkihaalarit, joiden alle piti laittaa merinovillaa ja muuta lämmintä vaatekerrosta väliin. Sillä pärjäisi.

Pysäköimme automme Kalajan parkkipaikalle, jonne vievän tien Rautalammin kunta on luvannut yllättävänä kädenojennuksena pitää aurattuna koko talven. Muutoin meilläkin olisi ollut 1,5 kilsan lisälenkki suuntaansa tiedossa. Meitä vartenhan tietä ei tietenkään ollut aurattu, mutta tyytyväisinä totesimme asian tilan. Parkkipaikalta on vielä noin 900 metrin matka Vuori-Kalajalle polkua myöten.

Kalajanvuori paistattelee tammikuun auringon kajossa odotellen kevättä.

Olemattomien pakkasten ja paikoitellen merkittävästikin vaihtelevan lumitilanteen vuoksi vesistöjen jäätilanne on ollut vähintäänkin arveluttava. Myös Vuori-Kalajan lammen jäätilanne arvelutti, mutta Markku oli käynyt jokunen päivä aiemmin paikalla ja todennut jään kestäväksi. Luotin ammattilaisen arvioon, ja niinpä oikaisimme lammen poikki kotalaavulta lammen vastakkaiseen päähän.

Katselimme kulkiessamme mahtavia Kalajanvuoren jyrkänteitä ja yritimme hahmottaa, olisiko luola jossakin kohtaa kallionseinämää. Päätimme kuitenkin tarkistaa asian vasta paluumatkalla ja nousta ensin osan matkaa vuorelle polkua pitkin, jolta poikkeaisimme sitten vuoren eteläpään jyrkänteille ja louhikoille.

Ihminen (myös Markku) näyttää pieneltä valtavien kivenlohkareiden rinnalla. Myös rinne on vaikeakulkuinen varsinkin kesällä ja ottaa äkkinäiseltä luulot pois.

Lunta oli runsaasti joka paikassa, mikä helpotti rinteessä liikkumista huomattavasti. Merkittyä polkua pitkin oli hankalahko kulkea lumikengillä, joten otin ne aina silloin pois jaloista. Polkujen ulkopuolella lumikengät olivat käytännössä välttämättömät. Sitten jos/kun tulee hankikanto, niin silloin pitäisi päästä vaikka mopolla. Olin laittanut kotona muutaman täpän GPS:ään, jossa loogisesti saattaisi jonkinlaisia luolia olla. Markku tosin osasi suunnistaa ilmankin oikeille nurkille, mutta mitään tarkempaa ”tietopaikkaa” mistään luolista meillä kummallakaan ei ollut.

Tutkailimme ensin kauempaa rinteessä näkyviä lohkareita ja valkkasimme niistä summassa aina huomiotaherättävimpiä. Niiden alle yleensä jotakin pesäkoloa tuppaa jäämään. Mahdottoman kauan ei tarvinnut etsiä, kun jo löytyi yksi semmoinen johon ainakin supi, ilves, kettu ja mikseipä ihminenkin saattaisi tarvittaessa mahtua.

Kivien väliin kyllä mahtuu kyykkysilleen, mutta kyykistelypaikasta oikealle kiven sisään on ryömittävä, jos välttämättä tahtoo. Muutaman metrin verran pääsee, mutta mikään iso loukko tämä paikka ei ole.

Kalajanvuoren etelärinteeseen onkin jättiläinen paiskonut kiviä melkoisella vimmalla, sillä toinen toistaan suurempia ja muodoiltaan kiehtovampia lohkareita paikasta löytyy. Tällaiseen kivikkoon ei välttämättä tavallinen retkeilijä ja patikoija eksy edes tarkoituksella, mutta esimerkiksi minulle paikka oli kuin karkkikauppa elefantille ja posliinikauppa pikkulapselle, vai miten päin se oli. Myös Markku kurkisteli innolla kivien alle ja väliin.

Vähän siellä täällä tuntui olevan kiinnostavia kohteita, mutta mitään elukan piilopaikkaa suurempaa ei ollut vielä löytynyt, kunnes…

Markku huomasi suurin piirtein samoihin aikoihin erään suurehkon lohkareiden alle jäävän lippaluolan tapaisen kuin minä sitten yhytin toisen, josta näki jo kättelyssä, että tässä voi olla hyvä kandidaatti tai jopa maisteri.

Suuren suuren kiven alla on tilavahko luola, ja kuten kuvasta näkyy, se on toisestakin päästään avoin.

Edestä katsottuna oikeanpuoleinen luolan sisäänkäynti ei vielä kerro oikein muuta luolan todellisesta sielunelämästä kuin että siitä näkyy läpi. Ryömintäosasto ei hirveästi kiinnostanut vielä tässä vaiheessa, mutta luolasta oli nähty vasta murto-osa. Yllätys odotti vuoroaan, kun kiersin kiven editse luolan vasemmalle reunalle.

Aivan kiven alareunassa näkyi musta aukko. Kurkistin siitä sisään ja totesin Markulle: ”No eiköhän meillä tässä ole se luola!” Tai ainakin yksi sellainen. Jos kerran luolan kriteereinä pidetään sitä, että ”sinne pitää mahtua vähintään 3 miestä sateenpitoon”, niin tämä paikka meni siihen heittämällä.

Ensi alkuun katsoin vain aukon suulta sisälle, jolloin huomasin, että kiven alle oli todella muodostunut varsin laaja luolamainen tila, jonka mitat olivat ainakin 5 metriä suuntaansa. Korkeutta luolalla oli sen verran, että siellä mahtuisi ryömimään ja istumaan vähintään puoli-istuvassa asennossa, mutta monin paikoin täysin istuvassakin.

Mieli teki hirveästi tunkea itsensä kiven sisään, mutta aukko, josta sinne olisi pitänyt mennä, oli erittäin epäergonominen. Joko oli nyt pakko muuttua kahlekuninkaaksi tai fakiiriksi ja vääntää itsensä vinkkeliin, että pääsisi sisään luolaan? Pää edellä mahallaan meneminen näytti mahdottomalta, sillä selkärangan olisi pitänyt taipua runsaasti väärään suuntaan. Sivuttainkin vaikutti vaikealta.

Viimein päätin kokeilla jalat edellä mahallaan, mikä osoittautuikin parhaaksi ratkaisuksi. Onneksi viime salikäynnistä on niin pitkä aika, että hartiat ja rintakehä eivät jääneet jumiin. Samaten vatsaosasto on sitten rippikouluikää edeltävän ajan massakaudesta pysynyt onneksi kurissa. Pilkkihaalari oli nappivalinta, mutta tokikaan kypärää ei tullut mukaan. Sorry…

Luolassa sisällä tosiaan saattoi jopa istua. Ja niinhän minä teinkin. Markku vaan napsi kuvia luolan ulkopuolelta, eikä tullut sisälle katsomaan vaikka kuinka houkuttelin. Harmin paikka, että jätin oikein kelvollisena luolakamerana toimivan GoPron kotiin, kuten myös järkkärinkin. Kovassa pakkasessa järkkärin kanssa kivien koloissa kamuaminen ei välttämättä olisi ollut hyvä ajatus, mutta edullisella pokkarillani otetut kuvat eivät valitettavasti ole sitten kovin laadukkaita. No, suo siellä ja vetelät housuissa…

Oi miksi en ottanut GoProta mukaan! Se vain ei tarkoita muuta kuin että tänne on tultava uudestaan.

Luolan pohjapinta-ala vaikutti vähintään yhtä suurelta kuin Konneveden Pyhävuoren Pirunpesässä, mutta korkeutta ei ollut ihan niin paljon. Jos joku olisi halunnut piilotella luolassa, se olisi varmasti onnistunut isommaltakin porukalta. Mukavuudesta vain olisi pitänyt tinkiä.

Luolan pohjalla pääasiassa erikokoisia kiviä, kuolleita lehtiä ja puun oksia tai juuren pätkiä. Tuoksu oli luolamainen, kostean tunkkainen ja sekoitus lahoa ja viipyilevää hometta.

Uskomatonta, mutta totta: Kalajanvuorella on luola! Onko se sitten se, josta perimätieto puhuu, jää nähtäväksi ja kuultavaksi. Toisen uskomattoman jutun huomasin vasta kun aloin käsitellä tämän horinan kuvia. Pitänee kuitenkin pitää ”löytö” toistaiseksi omana tai ainakin pienen piirin tietona ennen kuin sitä pääsee tarkemmin tutkimaan ja mahdollisesti ottamaan oikean asiantuntijan mukaansa. Voihan se olla joku luonnon oma tahra tai muu varjostuma, mutta jos ei ole, niin… Ei pidä tipahtaa ennen kuin nuolaisee.

Markku kurkistaa luolan toisesta päästä.

Luolan sisällä olisi voinut ehkä lämpimämpään aikaan olla pidempäänkin, mutta pilkkihaalareista ja muusta vaatetuksesta huolimatta kylmä alkoi tunkea vähitellen läpi. Meillä oli vielä paikkoja tutkimatta, joten ulostauduin luolasta käänteisessä järjestyksessä.

Samperin suuria kiviä oli muitakin, ja niiden alla myös mielenkiintoisia loukkoja, joista osa oli hyvinkin avoimia. Monissa kivissä oli hienoja piirteitä, joista saisi aikaan vaikka taulun.

Seikkailuhenkisille Kalajanvuoren rinteiltä näyttää löytyvän runsaasti tutkittavaa ja kömmittävää kivien alta ja päältä. Hienoimpia paikkoja omasta mielestäni ovat tosiaankin luolat, mutta myös sellaiset paikat, joiden alta pääsee kulkemaan ja kurkistelemaan.

Tässä kohtaa lohkare on muodostanut holvikaaren tapaisen paikan, josta hyvinkin pääsee kulkemaan ja katselemaan läpi.

Seikkailumme oli kestänyt jo kotvan, ja vieläkin olisi ollut tutkittavia paikkoja. Päätimme kuitenkin lähteä takaisin Vuori-Kalajan kotalaavun suuntaan, kun oli vielä valoisaa. Koska olin suunnistanut sellaisen GPS-kartan mukaan, jossa ei ole uusimpia kansallispuiston reittejä, huomasin sattumalta olevamme aivan lähellä merkittyä polkua, joka vie Kiertolahteen, johon kesäaikaan pääsee vesitse melomalla ja siitä kansallispuiston pääasiallisille patikkareiteille.

Niinpä laskeuduimme alas polulle ja sitä seuraten nousimme takaisin Kalajanvuorelle ja siitä Vuori-Kalajan jäälle. Päivä oli hämärtymässä, eikä reisissä enää maaston jyrkkyyden ja kiipeilyn paljouden johdosta ollut hirveästi voltteja.

Mahtavat Kalajanvuoren jyrkänteet Vuori-Kalajan puolella.

Kalajanvuoren jyrkänne vetää vertoja näyttävyydessään vaikkapa Repoveden kansallispuistossa sijaitsevalle Olhavanvuoren seinämälle. Kalajanvuoren huikeat portaittaiset, pystysuorat ja paikoin jopa ylikaltevat seinämät ovat silti omaa luokkaansa.

Kesäaikaan seinämien juurelle voi olla jopa vaarallista pyrkiä, mutta talvella hyvän lumitilanteen aikaan voi ainakin yrittää. Mitään lastenleikkiä ei lumikengilläkään nouseminen ole, sillä rinteen nousukulma on melkoisen jyrkkä.

KALAJANVUORI-3782 — Niin me vain pojjaat kavuttiin makeimman paikan juurelle. Markku tempaisi ylös ensin, vaikka oli alhaalla sanonut ettei kintuissa muka enää potku riitä.

Eipähän myö mitään luolia enää löydetty eikä voitu etsiäkään, koska oli jo melkein pimeää. Laskeuduimme varovasti alas jäälle ja jatkoimme taas matkaa. Eväät ja kahvit/teet olivat käyneet mielessä jo monta kertaa, ja minunkin vatsani oli huokaissut useampaan otteeseen, että eikö se mies meinaa tänään ollenkaan syödä.

KALAJANVUORI-3784 — Kerran piti vielä pysähtyä ennen kotalaavulle pääsyä, sillä huomasimme hienon jäätaideteoksen kallion juurella aivan jään rajassa. Jääveistoksen taakse sai juuri ja juuri mahtumaan otsalampun.

Siinäpä ne päivän kuvaukset sitten alkoivatkin olla. Kotalaavulle päästyämme kaivoin repustani esiin risukeittimen, pistin pelletit pesään, polttogeeliä päälle ja keittimen tulille. Trangian pannuun vettä ja keittimen niskaan. Markku kävi virittelemään tulta kotakeittiöön.

KALAJANVUORI-3792 — Risukeittimen tuulensuojan virkaa sai toimittaa kotalaavussa ollut peltiämpäri, jonka sisään nostin keittimen. Lopulta päädyimme hyödyntämään keitintä sekä vedenkeitossa, makkaranpaistossa että Markun tekemien leipäpalasten lämmityksessä.

Pimeys oli vallannut seudun, ja lunta sateli melko voimakkaasti. Taivas ei kuitenkaan ollut niin voimakkaasti pilvessä ettei pilviverhon takaa olisi näkynyt kuunsirppiä. Pakkasta oli edelleen noin 15 astetta, mutta keli oli lauhtumaan päin. Kun olimme saaneet evästeltyä, keräsimme kimpsumme ja lähdimme lompsimaan takaisin parkkipaikalle. Otsalampun valossa hieman vajaan kilometrinkin matka tuntui huomattavasti pidemmältä, ja askeleissa ei ollut enää ihan samanlaista terävyyttä kuin reissun alussa.

Olihan se mahtava kokemus taas päästä löytämään luola ja muitakin jännittäviä paikkoja. Pakko tulla uudestaan ja tarkistaa yksi asia, joka jäi kaivelemaan mieltä tosiaan tarkasteltuani reissun kuvia kotona jälkeenpäin. Tiedä vaikka olisi uutiskynnyksen ylittävä aihe…tai sitten ei.

Kiitos suuresti Markulle, joka on ottanut myös osan tämän jutun kuvista!

Mustikkavuorella Hanhitaipaleella on muutakin kuin mustikkaa

2.10.20173.10.2017 Mikko Aslak LemmettiJätä kommentti

Mustikka-aika alkaa olla ohi, mutta luolien aika ei. Nimittäin taas kerran yllätin iloisesti itseni löytämällä Rautalammin Hanhitaipaleelta Mustikkavuori-nimisen paikan rinteiltä hienon luolan.

Horisin jo viime vuonna eräässä jutussa, miten runsaasti Rautalammilla on monenlaisia luonnonmuodostelmia, ja tietysti luoliakin. Vielä silloin en kuitenkaan itsekään osannut arvata, miten paljon niitä itse asiassa onkaan, kun saa käytettyä vain tarpeeksi aikaa ja vaivaa etsimiseen.

Onhan alueen geologia erittäin otollinen luolien syntymiselle. Vaikka monet luolista eivät yllä koossa kansallisella listalla kovin korkealle, ehkä määrässä kuitenkin tavallista ylemmäs. Minulla on joka tapauksessa aavistus, että jotakin suurta on vielä löytämättä.

Rottinkisauva käteen, gps-laite toiseen ja menoksi

Kun lähden luolia etsimään tai ylipäänsä louhikoille, pyrin pitämään mukanani joko modernimpaa vaellussauvaa tai sitten perinteistä rottingista tehtyä suksisauvaa sommalla tai ilman. Se on yllättävän hyvä apuri paikoissa, joissa ei voi välttämättä tietää, mitä milloinkin askeleen alla on. Hyvinkin usein sammalen alla piilossa voi olla metrinen monttu, jossa koipi voipi katketa, jos oikein huonosti käy.

Tämänkertaisen etsintäreissun suuntasin Rautalammin Hanhitaipaleella sijaitsevien Kaupparisenvuoren ja Mustikkavuoren maastoihin, koska lähistöltä olen jo löytänyt monta muuta mahtavaa paikka luolista valtaviin hiidenkiviin asti. Todennäköisyys uusien luolien löytymiseen olisi siis suuri. Viime viikolla bongattu hiidenkivi sai kylmät väreet kulkemaan pitkin selkä kolmea pilkku neljäätoista, eikä tämänkertainen löydös paljon siitä jälkeen jäänyt.

Painuin puskaan Tampintien mutkasta läheltä Pitkä-Kaupparisen järven eteläpäätä suunnaten Mustikkavuoren itäpuolen rinnettä kohti. Minkäänlaista ennakkotietoa mistään luolasta ei ollut (kuten yleensä viime aikoina), joten arvalla mentiin. GPS:n jäljestä kotona katsomalla huomasin, että olinkin kävellyt melko lailla suoraan luolan löytymispaikalle, noin sata metriä tieltä ja noin 30 metriä korkeussuunnassa ylempänä.

Mistäpä tämänkään olisi tiennyt, ellei olisi omin silmin nähnyt.

Tasamaatahan tuo vuorenrinne ei luonnollisestikaan ole, eli pientä kiipeilyä ja tasapainoilua oli harrastettava. Sauvasta oli paljon apua. Vaikka en vielä siinä vaiheessa tiennytkään, niin ensimmäisten pystysuorien kallioseinämien kätköistä tulisin löytämään jännittävän paikan.

Kiire ei ole hätäisen hommaa

Etsintähommiin olin varannut vain kaksi tuntia aikaa, joten olisi tietysti ollut ehkä paikallaan liikahdella rivakamminkin, mutta tällaisissa paikoissa se ei vain onnistu. Lenkin pituudeksi tuli metsässä vain kilometrin verran mutta aikaa meni todellakin pari tuntia.

Kun saavuin ensimmäiselle jyrkänteelle, ajatuksena oli vain laittaa merkintä gps:ään ja tulla paikalle uudestaan myöhemmin, mutta päätin onneksi tutkia paikkaa tarkemmin. Katsoin yläpuolelleni kohoavaa kalliota, jossa oli selkeä halkeama. Se vaikutti mielenkiintoiselta ja herätti kysymyksen, miten pitkä halkeama on ja mitä mutkan takaa löytyy. Selvitettyäni turvallisen reitin halkeamalle nousin ylemmäs ja kurkistin nurkan taakse.

Sieltä löytyi juuri se, mikä pitikin. Tosin luolan suulle oli vielä viitisen metriä matkaa, joten en tiennyt, miten iso tai pieni tai minkään muunkaan lainen paikka suuaukon takana oli ennen syvempää tutkimista (kirjaimellisesti).

Luolaan johtavan kapeikon yläpuolella näytti olevan kiilaantuneena iso kivi, jota en olisi halunnut saada niskaani. Enkä muitakaan kiviä, joita suuaukon yläpuolelle oli kertynyt. Piti vain luottaa siihen, että ne eivät putoaisi. Yksin seikkaillessa on tietysti aina vaara olemassa, että jää kiven alle eikä voi viheltää sitten kun sattuu.

Eipä siinä muu auttanut kuin otsalamppu päähän ja rohkeasti sisään. Kuulostelin kyllä ennen sisään menoa, että kuuluuko luolasta murinaa tai sähinää. Ei kuulunut onneksi kumpaakaan. Aina pitäisi periaatteessa olla kaveri mukana, mutta käytännössähän se ei tahdo onnistua. Tämmöiset paikat eivät välttämättä nappaa oikeita luolaharrastajia, ja muut eivät sitten innostu muuten tai ovat niin matkan päässä, että pitäisi olla isompata sorttia tiedossa ennen kuin latukka liikahtaa.

Tämä paikka menee varmasti omaan luolalistaan.

Sievä pikku kammari

Sisältä paljastui sitten pienoinen yllätys. Olin arvellut, että luola olisi todella pieni, mutta se ei pitänyt täysin paikkaansa. Arviolta alle kaksi metriä kanttiinsa pohjan alalta sekä vähintään istumakorkea ”eteinen” liittyi suuaukolta katsoen oikealle alas ja syvemmälle kallion sisään viettävään osuuteen.

Jos meitä olisi ollut kaksi, niin olisin yrittänyt joko itse tai yllyttänyt kaverin menemään kapeasta raosta eteenpäin. Siitä nimittäin saattaisi päästä luolan osaan, jossa on enemmän kuin tarpeeksi seisomatilaa. Mitään latotansseja peräkammarissa ei vastaavasti mahdu järjestämään, korkeintaan lambadaa paritanssina voisi yrittää.

Olisiko luola neljästä viiteen metriä syvä kyseiseen suuntaan? Olen aika kehno arvioimaan etäisyyksiä ja mittoja, mutta kun ei ole mitään teknologista vimpainta kuten laserkeilainta. Olisi mielenkiintoista joskus tämmöisiä paikkoja päästä skannailemaan ja nähdä, mitkä ovat luolan mitat ja muodot niin kuin kone ne näkee.

Olisinpa ottanut järkkärin mukaan, mutta nyt oli tyytyminen vain erinomaiseksi luolakameraksi osoittautuneeseen kolmosversion GoProhon ja kuvanlaadultaan surkeahkoon Canonin PowerShot -pokkariin. Tai vähintään olisi pitänyt olla kaksi pikku jalustaa matkassa aikavalotuksille. Alla olevasta hämppiksenverkosta ja itse hämppiksestäkin olisi tullut jopa tarkka kuva. Mutta se on nyt sitten mikä se on.

Ehkä pieni kuvakoko antaa vähän epätarkkuutta anteeksi.

Luola päivässä, kaksi parhaassa

Sisällä luolassa oli – kuten arvata saattaa – lähestulkoon hiljaista. Nimittäin hetken aikaa siellä oltuani alkoi kuulua pörinää ympäriltä, ja joitakin kärppäsiä tai mitä lienevät olleet, kävi lentelemään luolassa edestakaisin. Valon houkuttelemina ehkä aktivoituivat. En huomannut muita elukoita, kuten liuskayökkösiä, joita oli esimerkiksi Ukonvuoren Pirunpesässä.

Huomioni kiinnittyi ihan muihin asioihin luolassa, joten huomasin vasta valokuvasta luolassa olleen hämähäkinverkon keskellä päivystäneen, olisiko ristilukin. Aika iso kaveri se oli, enkä hirveästi pidä hämähäkeistä, joten hyvä ettei tarttunut päähäni luolassa könytessä.

Olin erittäin tyytyväinen päivän saaliiseen siksikin, että ehdin etsiä luolaa vain lyhyen aikaa kunnes sen löysin. Halusin vielä jatkaa matkaa, joten poistuin peruuttamalla varoen tökkimästä yläpuolellani olevia kiviä. Mustikkavuoren mahtavat jyrkänteet ja luolalta parinsadan metrin päässä oleva louhikko kätkevät varmasti sisäänsä vielä lisää yllätyksiä löydettäväksi. Eikä vielä koko vuorta edes tullut kierrettyä, kiivettyä ja tongittua!

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

P.S. Miksi en laita paikasta karttalinkkiä? Siksipä, että jos näkee hieman vaivaa sen löytämiseksi, uskoisin, että se on palkitsevampaa sillä tavalla. Kyllähän tuossa jutun alussa lienee riittävästi vihneitä sellaiselle, jota aihealue oikeasti kiinnostaa.

Luonnon oma seikkailupuisto – Tankolammin pesäluolat

25.9.2017 Mikko Aslak LemmettiJätä kommentti

Kun luontoäiti pelasi jääkaudella omaa Tetristään, siinä eivät välttämättä kaikki palikat asettuneet nätisti päällekkäin. Kun kyse on isoista kivistä, niin hyvin suurella todennäköisyydellä kivien alle ja väleihin muodostui isompia ja pienempiä luolia ja onkaloita. Konnevedellä sijaitsevan Tankovuoren lähistöllä, sen ja Ala-Tankonen-nimisen lammen väliin, on aikoinaan muodostunut louhikoita, joilla olen käynyt monesti aiemminkin malttamatta tutkia paikkoja kunnolla – kunnes nyt.

Kun kerran syyskuun päivät näyttävät olevan aurinkoisempia ja lämpimämpiä kuin kesällä konsaan, mikäpä on oli käydessä tutkimassa kivikkoa ihan ajan kanssa. Tosin paikka on myös melkoinen hirvareiden paratiisi näihin aikoihin, joten niiden pörähtely ja kömpiminen hiuksissa, niskassa, korvissa, partakarvoissa jne. hieman ottaa pattiin. Vaan ei liikaa.

Selkeästi toisistaan erillään olevat kaksi isompaa louhikkoa kätkevät sisälleen jos jonkinlaisia sopukoita, joista muutamiin mahtuu jopa äijä sisään. Mitään monen hengen luolia ei toistaiseksi vielä ole löytynyt, mutta en pitäisi ihmeenä, jos jossakin välissä tutkimalla semmoisiin törmäisikin. Siitä huolimatta löysin edes yhden semmoisen, johon pääsi kirjaimellisesti maan alle.

Tähän luolaan kannattaa mennä haalari päällä.

Jo kesällä hankkimani Dimexin kokohaalari tuli viimeistään nyt tarpeeseen, sillä ryömin turpeeseen, joka oli sekä märkä että likainen. Juuri ja juuri tarpeeksi iso reikä maassa johdatti minut pikkuruiseen pesäluolaan, johon oikein paljon Rexonaa käyttämällä olisi voinut ehkä toinenkin ihminen mahtua.

Jos haluaisi piiloon hetkeksi maailman pahuutta (ja puhelinmyyjiä), tämmöinen pesäluola olisi siihen ihan passeli. Toki luolan suuaukko kun on ylhäällä, voi olla melko varma, että kaatosateella luolassa vettä riittää. En silti halunnut sitä jäädä odottelemaan. Auringonpaiste on paljon kivempaa.

Ulostauduttuani ensimmäisestä kolosesta siirryin toiselle, johon pääsi sentään horoskoopiltaan vaaka-asennossa. Päivän toinen luola oli kahden ison kiven väliin muodostunut muutaman metrin syvyinen onkalo.

Sen verran hämärää oli myös tässä luolassa, että lamppua kannatti käyttää. Eksymään ei sitä ilman kuitenkaan luolan syövereihin olisi päässyt, sillä muutaman metrin pituinen luola ei käytännössä jatkunut edes sivuille niin paljon, että ryömimäänkään olisi päässyt.

Seuraava etappi olikin sitten näkyvämmällä paikalla noin parinsadan metrin päässä edellisestä. Nimittäin siirtokivi, joka lepää vain kolmen aluskiven päällä, kuten yllättävän moni kaltaisistaan. Kaksi ei riitä, eikä neljää tarvita. Siispä kolme. Tosin yksi kivistä oli jo haljennut varmaankin painon alla, eivätkä muutkaan välttämättä enää tuhatta vuotta isoa murkulaa niskassaan kannattele.

Lohkare on isompi kuin miltä kuvassa näyttää.

Kiven alle pääsee kyllä ryömimään, ja siellä kannattaakin käydä, jos ei pelkää, että aluskivet juuri silloin hajoavat lopullisesti atomeiksi. Nimittäin sisällä ovat näkyvissä erittäin voimakkaat uurteet, jotka näyttävät aivan kuin Godzilla olisi käynyt teroittamassa kynsiään kallioon.

Muinaismonsterin raapimispuu, tai siis -kivi.

Jääkauden jälkiähän nämäkin juomut ovat hyvin todennäköisesti. Kiven välissä ei tehnyt silti mieli maleksia pitempään, jos kuitenkin se siitä olisi liikahtanut…

Ja eikun etiäppäin sanoi konduktööri ravintolavaunussa. Päivän päänähtävyys olikin aivan lähellä, nimittäin tämän paikan oma ”pirunkammari”. Nimeähän luolalle ei ole annettu ainakaan karttoihin, eikä sitä myöskään Kejosen ja Kesäläisen luolakirjasta löydy. Joten menköön toistaiseksi pirunkammarina.

Selvästi sekä Korpilahdella sijaitsevaa Kammarvuoren luolaa ja Konnevedellä sijaitsevaa Isomäen luolaa ainakin suuaukoltaan muistuttava pesä häviää selkeästi koossa molemmille, mutta voittaa siinä mielessä, että ehkä vasta nyt pääsee julkisuuteen.

Noin metrin paksuisen laakean kiven alle muodostunut luola ei siis koollaan pröystäile, mutta veikästi se osaa piiloutua katseilta, sillä sitä pitää lähestyä oikeasta suunnasta sen huomatakseen. Sisälle mahtuu ihan hyvin istumaankin, vaikka keskellä luolan lattiaa on teräväreunainen kivi, joka itsessään ei kankun alla kovin mukavalta tunnu. Siksipä on parempi istahtaa sen viereen.

Kyllä tämä aina kotiolot voittaa. Tai sitten ei.

Luola ei ole umpiperäinen, vaan siitä näkyy läpi. Toiselta puolelta luolaa ei ehkä ulkoapäin huomaakaan ensimmäisenä, vaan huomio saattaa kiinnittyä ensin upeaan kallioimarrekasvustoon, joka ympäröi luolaa.

Vasta sitten paikkaan erehtynyt kulkija saattaa havaita hieman kuperan kiven alla olevan mustanpuhuvan reiän. Tästä suunnasta huomasin itse ensimmäistä kertaa luolan vain muutama päivä sitten, ja olin löydöstä erittäin innoissani, kuten arvata saattaa.Tämmöiset paikat ovat muuallakin ansainneet oman nimensä, joten miksei tämä?

Tokihan niistä lienee runsaudenpula, kun oikein alkaa yhteen ynnäillä, ja vaikka itsekin tykkäisin löytää reippaasti suuremman luolan, olin oikein tyytyväinen tähänkin. Sitä paitsi tätä kirjoittaessani eilen törmäsin sellaiseen mörköön Rautalammilla, että meinasi tulla mämmit punttiin. Siitäpä sitten jossakin välissä ja yhteydessä tarkemmin.

Mutta, jos haluaapi viettää muutaman tunnin paikassa, jossa on vaikka sun minkälaisia koloja, ja vielä jää salaisuuksia jäljellekin, huonompiakin paikkoja varmasti on kuin tämä. Saa raitista ilmaa, hirvikärpäsiä ja sykettä nostattavaa liikuntaa, kun kiipeilee kivillä ja kallioilla, välillä tunkeutuen kiven sisään.

Ei kannata lähteä merta edemmäs kiveen. Taaskaan.

Sijainti: N=6939760.383, E=451210.857
(ETRS-TM35FIN)

Voipiovuorelle kapuaminen maksaa vaivan

7.6.2017 Mikko Aslak LemmettiJätä kommentti

Voipiovuori-Petäjikkömäki KONNEVESI
Karttalehti: 3221 11
Alueen pinta-ala: 89 Korkeus: 172 Suhteellinen korkeus: 84

Kallioalueen sijainti: Pilkanselän Voipiolahden rannalla.
Kallioalueen yleiskuvaus ja tärkeimmät arvot:
Kieräjärven ja Pilkanselän Voipiolahden välisellä kannaksella sijaitseva Voipiovuori-Petäjikkömäki on kahden jyrkkäpiirteisen kallioselänteen ja niiden välisen syvän metsäisen notkelman muodostama kallioaluekokonaisuus, joka on maisemallisesti hyvin arvokas kohde.

Porfyyrigraniittia olevien selänteiden jyrkät rinteet ja lakiosa ovat etenkin Voipiovuorella hyvin paljastunutta, laajoista ja ehjistä silokallioista muodostuvaa kalliomännikkömaastoa. Selänteiden lakiosat ja ylärinteet ovat vedenkoskematonta maastoa, alarinteillä esiintyy vyömäisiä lohkareikkoja.

Petäjikkömäkeä jonkin verran jyrkkärinteisemmän Voipiovuoren kalliorinteet näkyvät hienosti länsi- ja pohjoispuoliselle tielle ja kallioaluekokonaisuus erottunee läheisille järvialueille massiivisena selänteenä. Selänteiden lakialueiden näköalapaikoilta avautuu avaria järvi-, metsä- ja peltomaisemia. Lähimaisemat ovat myös vaikuttavia ja Keski-Suomen olosuhteissa erikoisia harvapuustoisilla ja lähes avoimilla kalliorinteillä.

Alueen kalliokasvillisuus on erikoista varsinkin Voipiovuorella, jonka kalliorinteillä rahkasammal- ja poronjäkäläpatjat sekä kuivan kangaskasvillisuuden laikut vuorottelevat lähes paljaiden kalliopintojen kanssa. Matalia pystypintoja hallitsevat tavanomaisemmat jäkälä ja sammalyhteisöt. Selänteiden välisessä notkelmassa on mustikkakorpea ja jonkin verran myös metsäkortekorpea. Alueen pohjoisosassa ja Petäjikkömäellä on taimikkoalueita ja puusto on osittain nuorta myös Voipiovuoren lakiosassa. Ilmeisesti näköalapaikkoina käytetyillä selänteillä kulkee vahvoja polkuja, jotka ovat
kuluttaneet kalliokasvillisuutta.

Näin kerrotaan Ympäristö.fi-sivuilta löytyvässä luontoselvityksessä, ja monesta selvityksen kohdasta onkin helppo olla samaa mieltä, sillä niin mainio retkeilypaikka Voipiovuori on. Se sijaitsee Konneveden Hänniskylällä ja erottuu todellakin kauas muusta ympäristöstä huomiota herättävästi esimeriksi Hänniskyläntielle.

Voipiovuoren kokoa voi ihastella myös Kynsivedeltä käsin, kun on vesillä liikkeellä. Samaten Kynsivesi näkyy paikka paikoin hienosti Voipiovuoren pohjoispuolen rinteeltä, vaikka puusto hieman näkymää blokkaakin. Siinä, missä esimerkiksi Voipiovuoren lähellä olevalla Kotivuorella on hieno luola, niin Voipiovuori ottaa voiton maisema-arvojensa ansiosta.

Voipiovuorelle voipi päästä esimerkiksi Voipiovuorentien puolelta. Tien risteyksestä vajaan 200 metrin jälkeen erkanee heinittynyt vanha ajoura vasemmalle. Vielä pari vuotta sitten uralta pääsi pientä polkua pitkin lähemmäs vuoren juurta, mutta polku näyttää nyttemmin metsittyneen umpeen, joten ajouraa seurailemalla pienen metsäsaarekkeen voi kiertää ja alkaa suunnistaa vuorta kohden.

Maasto on valoisaa ja vuoren suuntaan melko avointa, toisella puolella metsä on tiheämpää ja peittää näkymän läheisille pelloille. Pääasiassa mäntyvoittoinen kuivahko kangas on loistava mustikkapaikka, ja punaisia mustikanraakileita näyttää olevan pilvin pimein.

Varvikko on paikoin peittämässä maastoon muodostuneita polkuja alleen, mistä voi päätellä, että aivan mahdottoman kovassa retkeilykäytössä paikka ei ole – vaikka voisi olla, sillä kun metsän keskeltä lähtee nousemaan vuoren rinnettä, huomaa olevansa aivan mainiossa retkipaikassa.

Nousu tapahtuu vuoren pohjoisrinnettä. Noin 300 metrin matkalla noustaan suurin piirtein 110 metristä 170 metriin (merenpinnasta). Voipiovuorelle on paras kiivetä kuivana aikana, jolloin lähestulkoon mono kuin mono pitää kalliolla. Sateella kallio on hyvin luikas. Ohutta kalliokasvillisuutta säästääkseen kannattaisi todella kulkea vain näkyvää uraa pitkin. Rahkasammalta löytyy, mikä johtunee pitkälti siitä, että sadeaikojen valumavedet pitävät turpeen riittävän kosteana.

Pääpuu (vai puupää) lajina on tosiaan mänty, mutta mikään optimaalinen kasvupaikka kalliorinne ei puustolle ole. Sen sijaan jäkälät ja sammalet sekä kanerva viihtyvät paikassa erinomaisesti.

Mitä ylemmäs noustaan, sitä paremmaksi käyvät maisemat nimenomaan järvelle päin. Polulta pitää vain malttaa vilkuilla sivulleen tarpeeksi usein, jotta onnistuisi spottaamaan parhaan tähyilypaikan sinistä järveä kohti.

Kiipeäminen ottaa hengityseläimeen ihan mukavasti, joten maisemien tiirailu vähän väliä toimii hyvänä tekosyynä huilaamiselle. Sininen taivas ja valkeat poutapilvet korostavat entisestään alla levittäytyvää vihreän sävyjen maailmaa ja kauempana siintävää järvenselkää.

Taakseen vilkaisemalla huomaakin nousseensa jo hyvän matkaa. Kallion paljastumisen näkee ehkä selvemmin kuin ylöspäin katsoessaan.

Vuoren päältä löytyy polun vierestä jonkun kyhäämä pieni nuotiokehä, sillä tällaisiin paikkoihin joku lähes poikkeuksetta haluaa tehdä tulet. Itsellä ei ollut aikomustakaan tulentekoon, vaan mukana retkellä oli vain pieni reppu, jossa oli vähän evästä ja riittävästi juotavaa. Sen enempää ei tarvitse ollakaan muutaman tunnin retkelle.

Epävirallinen tulipaikka sai siis jäädä taakse, sillä polku jatkuu vielä hyvän matkaa vuoren päällä. Polkua ei ole millään tapaa merkitty, eikä muitakaan reittejä Voipiovuorella. Maastokartassa tai gps-laitteen kartassa katkoviivamerkinnät loppuvat vuoren korkeimmalle kohdalle, mutta maastossa sitä vastoin polkua riittää ainakin parisataa metriä, kunnes se häviää huomaamattomiin.

Evästelyyn sopivia paikkoja löytyy vaikka millä mitalla. Tilaa on vaikka piknikhuovalle, tai sitten voi etsiä mukavan kiven, jolle istahtaa nauttimaan vaikka sämpylän ja termarikahvit. Tällä reissulla kuuman kahvin sijasta kuitenkin oli kylmää vettä ja mehua, sillä auringonpaiste ja kallio ovat melkoisen lämmittävä yhdistelmä.

Täysin paahteessa vuoren päällä ei tarvitse istua, sillä varjoistakin paikkaa löytyy. Luonnon rauhaa etsivien ei tarvitse sitä kaukaa hakea, sillä Voipiovuori on juuri niin rauhallinen paikka kuin toivoa saattaa. Lähimmältä Hänniskyläntieltä ei kuulu mitään, ja vilkasliikenteinen 69-tiekin on yli 8 kilometrin päässä.

Tänne voi siis huoletta tulla ystäviensä tai perheenjäsentensä kanssa – tai vaikka yksin ajatustensa kera, mikä ei ole huono vaihtoehto sekään.

Voipiovuorelta voipi laskeutua joko samaa reittiä, mistä tulikin, tai sitten valita täysin omansa. Oma reittivalinta oli selkeä, sillä Voipiovuoren ja Petäjikkömäen väliin jäävällä lounaisrinteellä on aika muhkeita jyrkänteitä ja louhikkoja.

Voipiovuori ja Petäjikkömäki ovat voineet olla omia pieniä saariaan muinoin vanhan rantaviivan ollessa nykyistä merkittävästi korkeammalla. Välissä olevassa syvänteessä on vielä soistumaa ja kosteita kohtia, ja pienpuusto ja pajukko peittää näkyväisyyttä varsinkin Petäjikkömäen rinteen suuntaan.

Syvänteen pohjalla on paljon pientä elämää, esimerkiksi kauniin vihreä, mutta pienen pieni kangasperhonen erottuu vain vaivoin ympäristöstään ja lähes samanväristen puolukan lehtien seasta.

Etsiskelin myös kyykäärmeitä, joita olisi voinut ihan hyvin olla tällaisessa louhikkoisessa ja kallioisessa ympäristössä, mutta lienevätkö karanneet piiloihinsa tai olleet jossakin muualla, mutta yhtään pientä tai isoa luikeroa ei kuvattavaksi löytynyt.

Selkeästi rapautuneet ja rosoiset kalliot muuttuvat reitin loppupuolella sileiksi avokallioksi, ja vastapuolinen maasto alavoituuu ja aukeaa lopulta Petäjikkömäen jälkeen avoimen mäntykankaan takaa perinteiseksi peltomaisemaksi.

Takaisin lähtöpaikkaan ei ole enää pitkä matka, ja vaikka kierrokselle tuli kokonaismatkaa hieman vaille kolme kilometriä, aikaa meni rauhallisesti liikkuessa ja naatiskellessa kolmisen tuntia. Kiirettä ei siis pidetty, eikä kannattanutkaan pitää. Tällaisissa paikoissa ei katsota kelloa – paitsi jos on suunnistuskilpailuista kyse.

Kivikon keskellä viiden metrin onkivapa ja kalastajan jakkara naulattuna näreen oksaan

27.9.201512.12.2015 Mikko Aslak LemmettiJätä kommentti

Siis anteeksi mitä? Ihan samaa mietin, kun läksin erräänä päivänä tuulettamaan korvien väliä kotipitäjäni perämaille ja löytäessäni otsikossa mainitut esineet jylhän louhikon päältä keskeltä metsäistä mäkeä. Lähin vesialue on pikkuruinen Saukkolampi, mutta sekin on vajaan puolen kilometrin päässä, joten mitä ihmettä tuolla mäessä on kalastettu? Paikka oli nimittäin Pesälouhunmäki, Konneveden Hänniskylän puolella.

No minkä takia pitää lähteä johonkin Pesälouhunmäkeen ihan huvikseen? Siinäpä se, mutta taitaa olla vaan niin, että olen jäänyt tuohon luolien etsimiseen jollakin tapaa koukkuun, ja jos paikan nimi on Pesälouhunmäki, niin hyvin suurella todennäköisyydellä siellä on louhikkoa (louhu) ja ainakin jonkinlaisia luolia (pesä). Näistä mahdollisista luolista ei kuitenkaan ollut minulla mitään kirjallista tai suullista lähtöinformaatiota, joten pitkälti tuurilla siis lähdin mopolla pärryyttelemään kohti tuota paikkaa.

Moposkootterilla pääsee vähän huonommallakin tiellä, johon matalapohjaisella autolla ei välttämättä ole enää asiaa.

Jääkaudet ovat kivasti jättäneet omat jälkensä moneen paikkaan näillä seuduilla, ja yksi ehkä omasta näkökulmasta jännittävimmistä jäljistä ovat erilaiset lohkareikot ja luolat. Monet luolat ovat pieniä ja vain esimerkiksi kettujen ja supikoirien pesäpaikoiksi sopivia, mutta osaan mahtuu ihminenkin ja joihinkin jopa useampia. Keskisen Suomen kallioperään ei kuitenkaan liene hirvittävän monta jättiluolaa syntynyt, sillä periaatteessa graniittikivilajinen peruskallio on yllättävän kovaa, eikä siihen ainakaan näin maallikon käsityksen mukaan kovin suuria onkaloita pääse syöpymään, kuten esimerkiksi kalkkikivikallioihin.

Mitä kuitenkin syntyy, on erilaisia sortumia ja halkeamia, ja varsinkin monipuolinen valikoima lohkareluolia on jo löydetty, mutta paljon on varmasti vielä löytymättä. Uusia luolastoja tulee esiin harvakseltaan, mutta mitä enemmän metsätalousmetsiä hakataan ja kallioalueita sekä lohkareikkoja paljastuu, paljastuu usein pelkällä tuurilla myös uusia luolia. Tällaisia toivoin löytäväni Pesälouhunmäestä.

Autoa hitaammalla ajopelillä liikkuessa tulee tehtyä paljon enemmän havaintoja ympäristöstä ja pistettyä merkille huomattavasti paremmin ympäristöstä poikkeavia maastonmuotoja, joten seuraavaksikin kerraksi jäi monta mielenkiintoista paikkaa mieleen. Jo Pesälouhunmäkeä ennen oli sen näköistä kukkulaa ja jyrkännettä, että jotakin luulisi löytyvän myös niistä paikoista. Vaikka olisin päässyt paljon lähemmäksi retkikohdettani, jätin kulkuneuvoni noin kilometrin päähän parkkiin ja jatkoin kävellen, jotta saisin syyn paistaa makkaraa perillä hyvällä omallatunnolla ja näkisin paremmin jalkaisin, minkälaista alueella muutenkin on.

Ainakin alku vaikutti lupaavalta, sillä ensimmäinen ”luola” löytyi heti kättelyssä.

Karttaan merkitty katkoviivapolku oli muuttunut todellisuudessa metsäkoneen uraksi, jota pitkin jalkaisin oli paras kulkea, kun en ollut metsäkonetta käyttööni saanut. Jäljen päähän päästyäni huomasin, että jonkinlaista isompaa kivikkoa paikassa näyttäisi olevan. Hakkuut oli viisaasti päätetty ennen kallioaluetta, ja alueen raja oli merkitty punaisin kuitunauhoin. Aivan rajan tuntumassa oli heti sellainen kivikasa, että huomioni kiinnittyi siihen. Ensimmäinen luolantapainen paikka löytyikin saman tien. Isojen lohkareiden väliin oli jutkahtanut pienempi, joka jätti alleen kyyryssä läpi kömmittävän aukon, josta pääsisi nousemaan mäelle.

Hieno ja salaperäinen sisäänkäynti tähän luolanetsintäreissuun.

Olisipa ollut mukana joku geologi, joka olisi selittänyt, minkälaisesta paikasta tulee se voima, mikä tekee kiveen sellaiset jäljet kuin mitkä löytyivät ”sisäänkäynnin” toisesta seinäkivestä. Siinä oli nimittäin useita aaltomaisia kuvioita, ja kivi näytti erilaiselta kuin sen viereiset kivet. Olisiko kiveen hangannut etenevä jäämassa, mutta koska kivi oli tavallaan kyljellään, senkin itsensä on täytynyt ehkä tulla jostakin muualta. Tai sitten aaltokuviot on muokannut jokin voima, joka on kulkenut kivien välistä. Aukon vastakkaisella seinällä tällaisia jälkiä ei kuitenkaan ollut.

Päästyäni äimistelemästä kivisen portin alla olevia kuvioita, näin, että siirtolohkareet muodostivat takapuolelleen tavallaan lippaluolan, jonka alle mahtui oikein hyvin ja olisi voinut vaikka isompaakin sadetta olla suojassa tai olla vaikka tulilla. Tulentekijöitä ei tässä paikassa näyttänyt olleen, mikä ei sinänsä haitannut, eipähän nokeennu kalliot ja tule muutenkaan sotkua.

Tästähän se vasta seikkailu pääsi alkuun, ja vaikka Pesälouhunmäki ei mikään valtava mäki itsessään olekaan, varsinainen louhikko ja kalliot ulottuvat noin hehtaarin alalle, keskittyen mäen lounaispuolelle. Tälle alueelle mahtuu jos jonkinmoista isompaa ja pienempää lohkaretta, kallioseinämää ja tietenkin niitä ”pesiä”, eli pieniä syvennyksiä ja reikiä sekä lohkareiden alle muodostuneita luolia, joista osasta voi ryömiä läpi ja osasta ei.

Tässä yksi läpi päästävistä lohkareiden alla olevista luolista.

Mäen rinteellä oli liikuttava erittäin varovasti, sillä monen kivenkolon päälle oli kasvanut turve- ja sammalkerros, joka peitti vaaralliset reiät ja joihin olisi helposti voinut taittaa kinttunsa. Moni pienempi kivi sammalen alla maatessaan oli myös irtonainen ja kiikkui, kun sellaisen päälle astuin. Ihmeteltävää paikassa riitti ainakin minulle, mutta lohkareita ja ”pesiä” kummallisempaa oli mielestäni mäestä löytynyt, ainakin viiden metrin mittainen kokonaan karsittu riuku, joka lähinnä toi mieleen onkivavan. Mutta mitä hemmettiä täällä nyt joku onkisi? Tuskin vapa oli sentään Muinais-Päijänteen ajoilta asti täällä säilynyt.

Toinen kummastuksen aihe oli mäen päällä olleen näreen oksalle naulattu lauta, joka lahoamisen asteesta päätellen on ollut paikalla aika pitkään. Onko joku sitten istunut ”kalassa” tuossa oksalla, mutta mikä on ollut saalis? Olipa mikä tahansa, oma saaliini oli repussa ollut grillimakkara ja sen päälle perinteiset metsäkahvit. Risukeittimen kanssa tietysti olin liikkeellä, ja koska tuosta keittimestä lähtee ihan riittävästi ytyä, en oikein nuotiota osaa kaivatakaan. Eikä keittimen kanssa pelatessa tarvitse maanomistajalta kysellä lupia.

Pellettiä pesässä jälleen kerran. Eikä nokea kalliota tai heittele kipinöitä.

Evästettyäni itseäni katsahdin kelloa, että pirskatti soikoon, täällähän on mennyt aikaa jo melkein neljä tuntia, vaikka vastahan tulin! Jäähdyttelin keittimen ja pakkasin kamat, mutta ennen pois lähtöäni halusin vielä kiertää Pesälouhunmäen pysähtymättä jokaisen kiven kohdalle. Laskeuduin mäeltä alas, kävelin metsäkoneen jälkeä vuoren juurella, nousin mäelle lohkareikon yläpuolelle myötäpäivään, ja näin sokeriksi pohjalla paikan hauskimman kivikasan. Sen kohdalle oli kuitenkin aivan pakko pysähtyä.

Noin 2 m kanttiinsa olevan kiven alle on muodostunut todella jännä pesäpaikka. Ehkä tästä on tämänkin mäen nimi peräisin?

Ilman muuta sen alle oli mentävä, ja tosi kivan näköisesti oli tuohon mäen päälle kivi osannut matkallaan pysähtyä. Sanoin sanattoman kiitoksen näin hienosta paikasta ja moikkasin lähtiessäni kahta korppia, jotka siivet suhahdellen ja karheasti raakkuen kiertelivät mäkeä koko vierailuni ajan, kadoten johonkin kauemmas aina välillä. Mahtava päätös päivälle!

Ja muuten, se pitkä vapa on kuulemma ollut sitä varten, että on saatu kettuja ronkittua koloistaan. Saalishan se kettukin on, vaikka ei vedessä eläkään…