Aaro hellaa koski ja runoili: ”Teitä käyden tien on vanki, vapaa vain on umpihanki”. Ja oli oikeassa.


En yhtään ihmettele, että maamme maisemat ovat saaneet lukuisat runoilijamme, kirjailijamme ja taidemaalarimme tarttumaan kynään tai siveltimeen, ja lopputulos on ollut historiaa. Irtosipa itseltänikin männä keskiviikkona ”Metsän poika tahdon olla” omana sovituksena, kun seikkailin taas kerran Rautalammin Mustikkavuoren maisemissa. Kyseisen tempauksen historiallisuudesta ei ehkä kannata puhua.

Huhtikuun puoliväliä melkeinpä eletään, mutta lunta on ja piisaa vielä ainakin keskisessä Suomessa. Päivät ovat kyllä aurinkoisia ja lämpimiä, mutta yöllä on vielä ollut sen verran pakkasta, että hankikelit ovat juuri nyt somimmoillaan – ainakin aamupäivästä. Niinpä en millään malttanutkaan käkäillä kotosalla vaan pakkasin matkaan lumikengät ja muut romppeet ja lähdin heti ysiltä liikenteeseen. Tosin vieläkin aikaisemmin olisi ehkä kannattanut, mutta eipä juuri enää myöhemmin.

Hangella kulkeminen kannattaa.

Aivan Etelä-Konneveden kansallispuiston kupeessa, lähimmillään alle puolen kilometrin päässä puiston reunasta, Mustikkavuoren päältä avautuvat maisemat ovat vähintään yhtä näyttävät kuin puiston parhailta vuorilta. Kirjoittelin jo aiemmin tästä samasta paikasta, joten ihan samoja kuvia en meinannut laittaa tähän juttuun. Komeata on silti!

Lumikenkäilen, siis olen.

Edellisellä reissulla piti hieman valikoida reittiään, sillä lumen alla on paikka paikoin melkoisia kuoppia, joihin voi hujahtaa kytkentäkaappia myöten lumikengistä huolimatta. Hankikannolla niistä ei niinkään tarvinnut välittää, mutta joissakin kohdin oli silti upottavampaa kuin toisissa.

Olin ottanut mukaani kahdet eri lumikengät ihan sen vuoksi, jos toisissa ei olisikaan kantavuus enää piisannut. Mutta eipä hätää, ei tarvinnut ottaa ensimmäistä paria jalasta pois ennen kuin päivän päätteeksi. Eli hyvin pärjättiin.

Reittivalinta on hankiaisilla vapaa.

Aikaisemmilla retkilläni vuorelle kuljin pitkälti samoja reittejä, mutta nyt aikaa oli enemmän, joten sain kaikessa rauhassa kierrellä ja pysähdellä välillä mielenkiintoisiin kohtiin. Yksi sellainen oli jonkun metsänelävän juhlapöytä erään kelopuun juurella.

Käpy on tainnut maistua. No, onhan tuossa lähellä Käpynänlahti, Käpynänsaari ja Käpynänvuorikin.

Tikka se oli nautiskellut oikein ajan kanssa maukkaista kävyistä, joita olikin kertynyt puun juurelle melkoinen kasa. Aikoinaan ammattikoulun tupakkapaikalle oli syntynyt tupakannatsoista vähän samantapainen kokoelma…

Lompsiessani eteenpäin huomasin, että en ole ollut ainoa lumikengillä liikkuja vuorella – ja miksipä olisinkaan, sillä eihän Mustikkavuori mikään salaisuus ole.

Jollakin on ollut hieman vintagempaa lumikenkämallia jaloissaan; melkoisilla lautasilla on liikuttu. Tai sitten asialla on ollut lumimies…

Mustikkavuoren itäreunalla on mahtavia jyrkänteitä, joiden reunalle varoen menijä saa nauttia kyllä kaikin siemauksin todellisesta kansallismaisemasta, vaikka näkymää isoille vesille ei tältä puolelta vuorta löydykään.

Tässä maisemassa ei ole hirveästi moittimista, vaikka avohakkuaukko tuolla kaukaisuudessa paistaakin. Metsääkin on jäljellä.

Istahdin kaikessa rauhassa katselemaan ja kuuntelemaan, antaen tuulen puhaltaa lämmintä kevättä kasvoille ja auringon paistaa kirkkaasti. Laitoin silmät kiinni ja kuvittelin tuulen huminan olevan jossakin meren rantaan paiskautuvien aaltojen kohinaa. Muutoin oli lähes hiljaista, silloin tällöin kuului tiaisten sirkutusta ja korppikin jossakin lähistöllä korahteli.

Tähän voisin jäädä.

Itselleni ehkä syvintä sielunmaisemaa Mustikkavuorella onkin juuri itäpuolella, vaikkei tosiaan järvelle näkisikään. Onhan toisaalta alhaalla avautuva metsämaisema kuin puiden meri.

Kävin lyhyen keskustelun korpin kanssa, mutta nähtävästi en oikein osannut hänen murrettaan, koska pian raakkuminen kuului vain entistä kauempaa. Ehkäpä oli aika lähteä jatkamaan matkaa.

Oikaisin vuoren poikki sen länsireunalle, josta aloin etsiä sopivaa alasmenopaikkaa. Kantava hanki antoi paljon enemmän valinnanvaraa, mutta rinteen jyrkkyys oli silti otettava huomioon – kuten myös se, että lumi saattoi silti olla joissakin kohdissa pehmeää.

Joku rämäpää olisi voinut tulla tuolta vaikka suksilla.

Alemmas päästyäni huomioni kiinnittivät isot lohkareet, joten heti alkoi tietysti kiinnostaa, mitä niiden alla mahdollisesti on, vai onko mitään. Ei olisi nimittäin ensimmäinen kerta, jos jokin luolantapainen olisi löytynyt.

Pieni suojainen kolo vaan. Hätätilanteessa sopii yhden ihmisen säänsuojaksi, mutta ehkä enemmän metsäneläinten piilopaikaksi.

Eipä tällä kertaa sen ihmeempää loukkoa ollut tarjolla, vaikka mahdollisuus olisi ollutkin. Siispä matka jatkui. Kuljin jonkin matkaa painanteessa, joka kartoissa näkyy soistumana. Aikoinaan täällä on ollut varmasti rehellistä vettä. Nyt lähinnä ohutta pajukkoa ristiin rastiin ja satunnaista kitukasvuista kuusta.

Hanki kannatteli painanteessa vain paikoin, ja joissakin kohdissa sai stepata ihan urakalla että pääsisi eteenpäin. Hankalampiakin reittejä – mutta myös paljon helpompia – on tullut vastaan. Pian saavuin sellaiseen paikkaan, jota voisin kuvailla jopa hengelliseksi.

Vähän mielikuvitusta kutittamalla tämä kallio saattaa näyttää ihan kaskelotilta.

Vaikka en mikään hengellinen heppu mitenkään erityisesti mielestäni olekaan, niin jostakin syystä kohdalle sattunut kallio ja sen ympäristö tuntuivat henkivän jonkinlaista syvempää rauhaa. Mieleen tuli väistämättä Kolin kansallispuistossa Paha-Kolilla oleva paikka, johon on pystytetty risti ja pieni kivialttari.

Voisikohan tämä olla puolestaan Mustikkavuoren ”kalliokappeli”? Toisaalta paikka saattaisi sopia myös jonkinlaiseen lausunta- tai lauluesitykseen, mikseipä pieneen soittohetkeenkin. Tässä kohdassa irtosi pieni pätkä Sibeliuksen Metsämiehen laulusta. Paikan akustiset ominaisuudet ovat joka tapauksessa mainiot.

Pari kaatunutta puuta muodostivat valmiit penkitkin yleisölle, jos sellaista olisi ollut.

Kalliokappelilta olisi ollut vain reilun 50 metrin matka tieuralle, mutta en halunnut vielä poistua korven kätköistä, vaan suunnistin luoteeseen etsien sopivaa paikkaa nousta takaisin ylempään maastoon. Päivä oli edennyt jo siihen vaiheeseen, että varsinkin aurinkoiset rinnepaikat olivat aivan pehmeitä.

Tulin lumen peittämälle kapealle tieuralle vasta noin puolen kilometrin päästä, eikä kartassa näkynyt enää mitään erityisen mielenkiintoisia kohteita, joten paluumatka autolle oli melkeinpä perussettiä. Olin hyvää vauhtia menossa siis auton jättöpaikalle, kunnes silmänurkastani huomasin erään kallion, jonka kohtaan minun oli aivan pakko pysähtyä.

Huhuu! Onko kotka kotona?!

Kalliossa oli ensinnäkin kohtalaisen suuri lippaluola, mutta sen lähellä oli myös sellainen rako, joka voi parhaassa tapauksessa johtaa isompaankin luolaan. Ei ollut ensimmäinen kerta, että jännittävimmät paikat löytyvät vasta paluumatkalla, kun kellossa ei ole enää aikaa jäljellä riittävästi.

Kallionrako oli kapea, mutta ehkä sinne saattaisi mahtua ujuttautumaan ja näkemään, mihin nurkan taakse taipuva rako lopulta päättyy ja onko kalliossa mitään merkittävämpää nähtävää ja tutkittavaa. Voi hyvinkin olla, sillä Mustikkavuori on jo useasti päässyt yllättämään.

Mitähän tuolla mahtaa olla piilossa?

Tai sitten voi olla, että rako päättyy saman tien eikä mitään isompaa tilaa löydy. Jääköön seuraavalle kerralle tämänkin tutkimusprojektin jatko, kuten pari muutakin paikkaa alueella. Kevät vaikuttaa etenevän nyt vauhdilla, joten ei välttämättä mene pitkään, että kaikkia viime syksyn tai tämän talven aikana löytyneitä paikkoja pääsee tonkimaan kunnolla.

Olin erittäin tyytyväinen tämänkertaisen reissun antiin, en vähiten maisemien ja sään puolesta, mutta nyt pääsin kulkemaan Mustikkavuorella huomattavasti pidempään kuin aiemmin, ja muutenkin aikaa oli jotakuinkin riittävästi. Olin metsässä kolmisen tuntia, mutta kauemminkin olisin voinut olla. Kun ei ole sinänsä tavoitetta eikä valmista suuntaa, johon pitäisi mennä, voi liikkkua rauhallisemmin ja vapaammin. Siitä minä pidän.

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

 

 

Mainokset

Lumikengillä luontoon, mars!


Tähän saakka olen kuljeskellut vuokratuilla tai lainatuilla lumikengillä vähän satunnaisesti, ja väliä kenkäilyllä (”hieno” uusiosana muuten) on saattanut olla useampia vuosia. Äskettäin tuli kuitenkin hankittua vihdoin viimein omat kengät itselle ja muille perheenjäsenille. Kyseltyäni parilta tuttavalta ja kuukkeloituani hieman, päädyin mm. Partioaitan edustaman ranskalaisen TSL:n kenkiin, koska ”näitä ne on ostaneet”, kuten eräskin urheilukaupan myyjä kerran tokaisi.

Lumikenkien hyvät puolet ovat tulleet esille jo aiemmilla käyttökerroilla, mutta vasta nyt omien kenkien kanssa todella huomasin, miten paljon niiden käyttäminen todella vapauttaa liikkumaan maastossa talvisaikaan ja minkälainen vaikutus sillä voi olla ihmisen liikuntaharrastukseen. Onhan suksetkin on keksitty, joten ei sinänsä olisi ollut mitään estettä lähteä talviseen luontoon niidenkään kanssa, mutta tavallisilla pertsasuksilla umpihankeen meneminen on vähän niin kuin leivän voitelu tulitikulla. Eli onnistuu kyllä, mutta ei kovin helposti.

Vaikka lumikengillä pääsee varsin kätevästi liikkumaan ilman sauvojakin, sauvat tuovat niin lisätehoa kävelyyn kuin auttavat tasapainon säilyttämisessä ja hankalimmissa paikoissa liikkumisessa. Huomasin kuitenkin, että hiihdossa käytetyt luistelusauvat ovat auttamatta liian pitkät käytettäväksi lumikenkäilyssä. Myös hiihtosauvojen sommat ovat usein hyvin pienikokoisia ja uppoavat helposti syvälle hankeen.

Paras sauvan mitta ainakin omaan käyttööni tuntuu olevan n. 20-25 senttiä lyhyempi kuin luistelusauvan mitta. Eli jos luistelusauvaksi käy n. 160 cm, lumikenkäilysauvassa se on silloin välillä 135-140 cm. Piti sitten ostaa myös uudet, lyhyemmät hiihtosauvat, mutta hölmö kun taas kerran olin, ajattelin vaihtavani kätevästi sauvoihin kantavammat retkisommat. No, eipä onnistunutkaan, sillä näköjään uusissa sauvamalleissa sompa ja kärkipiikki ovat samaa pakettia, eli jos saa somman irti, lähtee myös kärkipiikki.

Samaten moni sauvamalli kapenee kärkeä kohti niin paljon, että retkisompa nousisi sauvaa melkein puoleen väliin, jos sen alkuperäisen somman tilalle saisi vaihdettua. Eli se oli sitten siinä, ja nyt on kaksi turhaa retkisompaa nurkissa. Ehkä niillekin käyttöä löytyy, kunhan ehtisin koluamaan kirpputorit läpi ja löytäisin vanhoja tasapaksuja sauvoja. Tämän siitä äkkinäinen saa, kun ei mieti asiaa loppuun asti.

Välinesäädöstä huolimatta lumikenkien kanssa maastoon painuminen tekee välittömästi tehtävänsä, eli intoa mennä sinne, mihin ihmiskäsi ei ole jalallaan astunut, tulee hämmästyttävän paljon. Ei tarvitse etsiä valmiiksi tampattua jälkeä tai moottorikelkan uraa, vaan voi oikeasti mennä tietysti omat rajoitteensa tuntien mihin tahansa. Lumikengät eivät kuitenkaan ole mitään ihmelaitteita, vaan nekin uppoavat pehmeään pakkaslumeen arviolta 10-15 senttiä.

Mutta kymmenen senttiä ei ole käytännössä mitään, jos muuten lunta olisi vehkeisiin asti. Ja joka askeleella sama juttu, joten umpihangesta ylös kömpiminen ja siihen takaisin hupsahtaminen alkaisi hyvin nopeasti sylettää.

Näin kevättalvella kun aurinkoisemmat päivät ja pilvettömät illat alkavat lisääntyä, melkein mihin aikaan tahansa on mahtavaa lähteä kävelemään metsään, pellolle tai järven jäälle. Laskevan auringon kajossa ja hiljalleen tummenevan taivaan sinisissä ja violeteissä säyvyissä on jotakin maagista, jota voisi jäädä katselemaan loputtomiin. Auringonlaskun jälkeen voi mennä ihastelemaan aukealle paikalle tähtiä ja kuuta.

Lumikenkäilystä voi siis nauttia suunnattomasti myös ilman tarvetta puristaa pitkiä vaelluksia tai tavoitetta nousta mahdollisimman jyrkkää tai pitkää mäkeä, vaikka mäet ja kukkulatkin kengillä hoituvat normaalia könyämistä huomattavasti sujuvammin. Toki lumikenkäily on myös erinomainen liikuntamuoto, sillä hidaskin kävelytahti kohottaa sykettä enemmän kuin vastaava vauhti tavallisilla kengillä tiellä käveltäessä, koska jalkoja on nosteltava enemmän ja lumessa on myös vastusta.

Hiihto ja tavallinen kävely ovat mukavia harrastuksia nekin, mutta lumikenkien kanssa liikkuminen tuo miellyttävää vaihtelua. Myös luonnon ja eläinten seuraaminen onnistuu paremmin, kun umpihanki ei ole rajoittava tekijä. Hetki luonnon helmassa tekee hyvää niin fyysisesti kuin henkisestikin, ja taas jaksaa vähän paremmin.

Kuvan oikeudet / Photo Rights by
Mikko Lemmetti

Vanhasta suksesta näppärä autoilijan apuväline


Olen tuskaillut itsekin monena talvena auton lokasuojiin kertyvän lumen ja jään takia. Lokarin sisään tai vanteisiin kinttaantuva lumi on ensiksikin turhaa lisäpainoa ja toisekseen se voi estää jopa etupyöriä kääntymästä ja haitata iskunvaimentimien ja jousien toimintaa. Lisäksi ajossa irtoilevat jääkokkareet voivat lennellä mihin sattuu, joten kai ne poiskin olisi jollakin konstilla saatava.

Sen vuoksi päätin kerran tehdä yksinkertaisen ja kestävän työkalun lumien ja jään poistoon lokasuojista ja vanteista. Nurkissa pyöri tuolloin vielä pari vanhoja lasikuitusuksia, joilla en ollut hiihtänyt sitten kouluvuosien. Pistin toisen suksen kiinni ruuvipenkkiin ja sahasin suksen kärjestä katsoen noin kyynärvarren mittaisen pätkän irti.

"Minä luotan Järvisen suksiin - luota sinäkin!"
”Minä luotan Järvisen suksiin – luota sinäkin!”

Eipä siinä sitten muita valmistustoimenpiteitä tarvittukaan, vaan suksenpätkällä saatoin nopeasti ja helposti kaapia lokasuojan sisältä kökkäreet pois. Suksenkärjen kaarevuuskin oli juuri sopiva, eikä lasikuitu vaurioita mitään auton osia eikä irrota mahdollisia kotelomassauksiakaan.

"Mahtuu ahtaisiinkin hammasväleihin."

IMG_0151
Työkalu on kevyt, kestävä ja helppo kuljettaa mukana.

Lokasuojien puhdistamisen lisäksi työkalulla voi puhdistaa lumen ja jään myös vanteista, sillä suksen kärki mahtuu pieniinkin väleihin. Varsinkin nykyautojen leveissä vanteissa lumen ja jään kertyminen vaikuttaa ajettavuuteen, koska pyörään syntyy epätasapaino, jolloin se alkaa ravistaa.

"Muista puhdistaa myös hammasvälit."
”Muista puhdistaa myös hammasvälit.”

Jälleen kerran säästyi selvää rahaa, kun ei tarvinnut lähteä ostamaan kaupallisilta markkinoilta tarkoitukseen räätälöityä välinettä. Muutenkaan vanhat sukset eivät olisi kelvanneet muuhun käyttöön. Aina, kun on ollut luminen talvi, tällä työkalulla on ollut paikkansa olennaisten autotarvikkeiden joukossa.

Kuvien ja tuotekonseptin oikeudet / Photo and Product Concept Rights by
Mikko Lemmetti