Aaro hellaa koski ja runoili: ”Teitä käyden tien on vanki, vapaa vain on umpihanki”. Ja oli oikeassa.


En yhtään ihmettele, että maamme maisemat ovat saaneet lukuisat runoilijamme, kirjailijamme ja taidemaalarimme tarttumaan kynään tai siveltimeen, ja lopputulos on ollut historiaa. Irtosipa itseltänikin männä keskiviikkona ”Metsän poika tahdon olla” omana sovituksena, kun seikkailin taas kerran Rautalammin Mustikkavuoren maisemissa. Kyseisen tempauksen historiallisuudesta ei ehkä kannata puhua.

Huhtikuun puoliväliä melkeinpä eletään, mutta lunta on ja piisaa vielä ainakin keskisessä Suomessa. Päivät ovat kyllä aurinkoisia ja lämpimiä, mutta yöllä on vielä ollut sen verran pakkasta, että hankikelit ovat juuri nyt somimmoillaan – ainakin aamupäivästä. Niinpä en millään malttanutkaan käkäillä kotosalla vaan pakkasin matkaan lumikengät ja muut romppeet ja lähdin heti ysiltä liikenteeseen. Tosin vieläkin aikaisemmin olisi ehkä kannattanut, mutta eipä juuri enää myöhemmin.

Hangella kulkeminen kannattaa.

Aivan Etelä-Konneveden kansallispuiston kupeessa, lähimmillään alle puolen kilometrin päässä puiston reunasta, Mustikkavuoren päältä avautuvat maisemat ovat vähintään yhtä näyttävät kuin puiston parhailta vuorilta. Kirjoittelin jo aiemmin tästä samasta paikasta, joten ihan samoja kuvia en meinannut laittaa tähän juttuun. Komeata on silti!

Lumikenkäilen, siis olen.

Edellisellä reissulla piti hieman valikoida reittiään, sillä lumen alla on paikka paikoin melkoisia kuoppia, joihin voi hujahtaa kytkentäkaappia myöten lumikengistä huolimatta. Hankikannolla niistä ei niinkään tarvinnut välittää, mutta joissakin kohdin oli silti upottavampaa kuin toisissa.

Olin ottanut mukaani kahdet eri lumikengät ihan sen vuoksi, jos toisissa ei olisikaan kantavuus enää piisannut. Mutta eipä hätää, ei tarvinnut ottaa ensimmäistä paria jalasta pois ennen kuin päivän päätteeksi. Eli hyvin pärjättiin.

Reittivalinta on hankiaisilla vapaa.

Aikaisemmilla retkilläni vuorelle kuljin pitkälti samoja reittejä, mutta nyt aikaa oli enemmän, joten sain kaikessa rauhassa kierrellä ja pysähdellä välillä mielenkiintoisiin kohtiin. Yksi sellainen oli jonkun metsänelävän juhlapöytä erään kelopuun juurella.

Käpy on tainnut maistua. No, onhan tuossa lähellä Käpynänlahti, Käpynänsaari ja Käpynänvuorikin.

Tikka se oli nautiskellut oikein ajan kanssa maukkaista kävyistä, joita olikin kertynyt puun juurelle melkoinen kasa. Aikoinaan ammattikoulun tupakkapaikalle oli syntynyt tupakannatsoista vähän samantapainen kokoelma…

Lompsiessani eteenpäin huomasin, että en ole ollut ainoa lumikengillä liikkuja vuorella – ja miksipä olisinkaan, sillä eihän Mustikkavuori mikään salaisuus ole.

Jollakin on ollut hieman vintagempaa lumikenkämallia jaloissaan; melkoisilla lautasilla on liikuttu. Tai sitten asialla on ollut lumimies…

Mustikkavuoren itäreunalla on mahtavia jyrkänteitä, joiden reunalle varoen menijä saa nauttia kyllä kaikin siemauksin todellisesta kansallismaisemasta, vaikka näkymää isoille vesille ei tältä puolelta vuorta löydykään.

Tässä maisemassa ei ole hirveästi moittimista, vaikka avohakkuaukko tuolla kaukaisuudessa paistaakin. Metsääkin on jäljellä.

Istahdin kaikessa rauhassa katselemaan ja kuuntelemaan, antaen tuulen puhaltaa lämmintä kevättä kasvoille ja auringon paistaa kirkkaasti. Laitoin silmät kiinni ja kuvittelin tuulen huminan olevan jossakin meren rantaan paiskautuvien aaltojen kohinaa. Muutoin oli lähes hiljaista, silloin tällöin kuului tiaisten sirkutusta ja korppikin jossakin lähistöllä korahteli.

Tähän voisin jäädä.

Itselleni ehkä syvintä sielunmaisemaa Mustikkavuorella onkin juuri itäpuolella, vaikkei tosiaan järvelle näkisikään. Onhan toisaalta alhaalla avautuva metsämaisema kuin puiden meri.

Kävin lyhyen keskustelun korpin kanssa, mutta nähtävästi en oikein osannut hänen murrettaan, koska pian raakkuminen kuului vain entistä kauempaa. Ehkäpä oli aika lähteä jatkamaan matkaa.

Oikaisin vuoren poikki sen länsireunalle, josta aloin etsiä sopivaa alasmenopaikkaa. Kantava hanki antoi paljon enemmän valinnanvaraa, mutta rinteen jyrkkyys oli silti otettava huomioon – kuten myös se, että lumi saattoi silti olla joissakin kohdissa pehmeää.

Joku rämäpää olisi voinut tulla tuolta vaikka suksilla.

Alemmas päästyäni huomioni kiinnittivät isot lohkareet, joten heti alkoi tietysti kiinnostaa, mitä niiden alla mahdollisesti on, vai onko mitään. Ei olisi nimittäin ensimmäinen kerta, jos jokin luolantapainen olisi löytynyt.

Pieni suojainen kolo vaan. Hätätilanteessa sopii yhden ihmisen säänsuojaksi, mutta ehkä enemmän metsäneläinten piilopaikaksi.

Eipä tällä kertaa sen ihmeempää loukkoa ollut tarjolla, vaikka mahdollisuus olisi ollutkin. Siispä matka jatkui. Kuljin jonkin matkaa painanteessa, joka kartoissa näkyy soistumana. Aikoinaan täällä on ollut varmasti rehellistä vettä. Nyt lähinnä ohutta pajukkoa ristiin rastiin ja satunnaista kitukasvuista kuusta.

Hanki kannatteli painanteessa vain paikoin, ja joissakin kohdissa sai stepata ihan urakalla että pääsisi eteenpäin. Hankalampiakin reittejä – mutta myös paljon helpompia – on tullut vastaan. Pian saavuin sellaiseen paikkaan, jota voisin kuvailla jopa hengelliseksi.

Vähän mielikuvitusta kutittamalla tämä kallio saattaa näyttää ihan kaskelotilta.

Vaikka en mikään hengellinen heppu mitenkään erityisesti mielestäni olekaan, niin jostakin syystä kohdalle sattunut kallio ja sen ympäristö tuntuivat henkivän jonkinlaista syvempää rauhaa. Mieleen tuli väistämättä Kolin kansallispuistossa Paha-Kolilla oleva paikka, johon on pystytetty risti ja pieni kivialttari.

Voisikohan tämä olla puolestaan Mustikkavuoren ”kalliokappeli”? Toisaalta paikka saattaisi sopia myös jonkinlaiseen lausunta- tai lauluesitykseen, mikseipä pieneen soittohetkeenkin. Tässä kohdassa irtosi pieni pätkä Sibeliuksen Metsämiehen laulusta. Paikan akustiset ominaisuudet ovat joka tapauksessa mainiot.

Pari kaatunutta puuta muodostivat valmiit penkitkin yleisölle, jos sellaista olisi ollut.

Kalliokappelilta olisi ollut vain reilun 50 metrin matka tieuralle, mutta en halunnut vielä poistua korven kätköistä, vaan suunnistin luoteeseen etsien sopivaa paikkaa nousta takaisin ylempään maastoon. Päivä oli edennyt jo siihen vaiheeseen, että varsinkin aurinkoiset rinnepaikat olivat aivan pehmeitä.

Tulin lumen peittämälle kapealle tieuralle vasta noin puolen kilometrin päästä, eikä kartassa näkynyt enää mitään erityisen mielenkiintoisia kohteita, joten paluumatka autolle oli melkeinpä perussettiä. Olin hyvää vauhtia menossa siis auton jättöpaikalle, kunnes silmänurkastani huomasin erään kallion, jonka kohtaan minun oli aivan pakko pysähtyä.

Huhuu! Onko kotka kotona?!

Kalliossa oli ensinnäkin kohtalaisen suuri lippaluola, mutta sen lähellä oli myös sellainen rako, joka voi parhaassa tapauksessa johtaa isompaankin luolaan. Ei ollut ensimmäinen kerta, että jännittävimmät paikat löytyvät vasta paluumatkalla, kun kellossa ei ole enää aikaa jäljellä riittävästi.

Kallionrako oli kapea, mutta ehkä sinne saattaisi mahtua ujuttautumaan ja näkemään, mihin nurkan taakse taipuva rako lopulta päättyy ja onko kalliossa mitään merkittävämpää nähtävää ja tutkittavaa. Voi hyvinkin olla, sillä Mustikkavuori on jo useasti päässyt yllättämään.

Mitähän tuolla mahtaa olla piilossa?

Tai sitten voi olla, että rako päättyy saman tien eikä mitään isompaa tilaa löydy. Jääköön seuraavalle kerralle tämänkin tutkimusprojektin jatko, kuten pari muutakin paikkaa alueella. Kevät vaikuttaa etenevän nyt vauhdilla, joten ei välttämättä mene pitkään, että kaikkia viime syksyn tai tämän talven aikana löytyneitä paikkoja pääsee tonkimaan kunnolla.

Olin erittäin tyytyväinen tämänkertaisen reissun antiin, en vähiten maisemien ja sään puolesta, mutta nyt pääsin kulkemaan Mustikkavuorella huomattavasti pidempään kuin aiemmin, ja muutenkin aikaa oli jotakuinkin riittävästi. Olin metsässä kolmisen tuntia, mutta kauemminkin olisin voinut olla. Kun ei ole sinänsä tavoitetta eikä valmista suuntaa, johon pitäisi mennä, voi liikkkua rauhallisemmin ja vapaammin. Siitä minä pidän.

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

 

 

Mainokset

Melkein kuin Saariselällä – paitsi että Mustikkavuorella


Jos on persus avoinna 24/7 kuten meikäläisellä, haaveet matkasta Lappiin pysyvät haaveina. Siksipä on todellinen onni, että hienoihin maisemiin pääsee hankkijanlakkibudjetillakin. Pyrin tekemään vähintään kerran viikossa reissun Rautalammille, mutta en aina välttämättä kansallispuistoon, vaikka kiva paikka sekin on.

Tammikuun 10. päivänä poikkesimme Rautalammin Hanhitaipaleessa sijaitsevalle Mustikkavuorelle Retkeilyblogi Rinkkaputken Annen ja Heikin kanssa vain hetkeksi, mutta nyt viimeisenä tammikuun päivänä tein ihan reilun retken vuorelle uudestaan. Itse asiassa laitoin ilmoituksen lumikenkäilyretkestä ylläpitämälleni Metsäkylpy Suomi -Facebook-sivulle, koska vuori on osoittautumassa varsin mainioksi retkikohteeksi.

Esimerkiksi Metsähallituksen laatimassa Etelä-Konneveden suojelualuekokonaisuuden hoito- ja käyttösuunnitelmassa Mustikkavuori mainitaan yhtenä kohteena, joka on maisemallisesti, geologisesti ja muiltakin luontoarvoiltaan arvokas. Sitä se toden totta on.

Retken ajankohta oli sään puolesta optimaalinen, mutta keskellä viikkoa työpäivänä (niille ketkä siis ovat työelämässä ja päivätöissä) tietysti hieman haasteellinen, joten en odottanutkaan mitään suurta yleisöryntäystä. Lopulta matkaan lähti yksi ilmoittautuja, mikä ei sinänsä haitannut mitään, sillä kuten hänellekin totesin, olisin lähtenyt joka tapauksessa, oli muita retkeilijöitä tai ei.

Kun kello kymmenen löi, suuntasimme ilman lumikenkiä vuorta kohti tietä pitkin, sillä tasaisella ja kovalla pohjalla lumikengin kävely tuntuu varsin oudolta. Mustikkavuoren päälle on oikeastaan turha yrittää sen itäreunalta muiden kuin kalliokiipeilijöiden ja vuorikauriiden, joista viimeksimainittuja ei tietääkseni tässä maassa ole. Senpä vuoksi kiersimme ihan reilusti vuoren koilliskulmalle, josta lähtee vuoren päälle kartassakin katkoviivana näkyvä vanha metsäkoneen jälki.

Hanki kantoi juuri sopivasti, ja jälkeä pitkin nouseminen vuorelle oli yllättävän näppärää. Kyllähän se reisiin ja hengityseläimiin otti silti, mutta oli ehdottomasti sen arvoista. Päästyämme tarpeeksi ylös kuusikon suojista silmiemme eteen avautuivat maisemat, joita voisi huonollakin mielikuvituksella kuvailla upeiksi.

Suotta ei ole Etelä-Konneveden kansallispuiston seutua kuvailtu hyvin lappimaiseksi. Kuin olisi tuntureilla. Puita on tietysti huomattavasti enemmän.

Mustikkavuoren laella oli niin avointa, että siellä olisi mahtunut vaikka hiihtämään tai päästelemään liukulumikengin. Mielenkiintoista olisi ollut kokeilla myös uutuutena markkinoille tulleita vaahtolumikenkiä, joiden toimivuudesta kunnon hangilla ainakin tässä vaiheessa minulla vallitsee melkoinen epäusko. Todistakoon joku uskomukseni vääräksi.

Kovin korkealle aurinko ei vielä tammikuun lopulla nouse, mutta kaikki käy, kunhan paistaa.

Minulla oli omat muoviset TSL:t ja retkikaverilla putkirunkoiset ”kalvokengät”, jotka näyttivät toimivan maastossa suurin piirtein yhtä hyvin. Itsellä oli vain yksi sauva, perinteisesti rottinkinen, jollaista käytän luolanetsintäreissuillanikin. Kaverilla teleskooppisauvat.

Voisiko parempaa tapaa viettää päivää ollakaan kuin lumikenkäily tällaisella ilmalla? Ei tule heti mieleen…

Jos ovat näkymät Kalajanvuoren päältä hulppeat, ei Mustikkavuorikaan juuri kalpene maisemissaan. Konnevesi-järven ja Käpynänlahden rannat ovat parhaimmillaan vain noin 700 metrin päässä, ja kirkkaalla ilmalla näkyvyyttä on vesien ja metsien yli kilometri- ellei peninkulmatolkulla.

Näitä maisemia ei kyllästy ihailemaan. Omasta ja monen muunkin puolesta toivoisin niiden säilyvän.

Mitä useamman askeleen otin lumikengillä vuorella, sitä suuremman vaikutuksen paikka minuun teki. Patikoimme sopivaa reittiä etsien Mustikkavuoren itäreunalle saakka, jossa sitten odottivat yhtä lailla suupielet ylöspäin vetävät näkymät.

Hitsin pampula, mikä vuori!

Mustikkavuoren korkein kohta jää vain hieman alle 200 metrin merenpinnasta, mutta verrattuna vuoren alapuolisiin pieniin lampiin, se on yli 90 metriä korkeammalla. Sellaisen korkeuseron jo huomaa ja tuntee.

Jyrkänteen reunalle ei tehnyt mieli hivuttautua, sillä alaspäin olisi ollut nopea, mutta kivulias matka. Mustikkavuoren eräässä noin 60 metriä alempana olevassa kallionseinämässä on luola, mutta epäilen, että myös ylemmän jyrkänteen seuduilla saattaa jonkinlaista luolamaista rakoilua olla. Sitä ei vain pääse varmistamaan muuten kuin köysien avulla. Valitettavasti sitä(kään) osaamista ei vielä ole tullut hankittua.

Ihasteltuamme maisemia silmiemme ja kameroidemme kautta päätimme käydä palailemaan takaisin, sillä olihan meillä vielä eväätkin syömättä ja aikataulunsa itse kullakin. Näin mainiosta paikasta ei vielä yhdellä käynnillä saa lähellekään tarpeekseen, mutta se hyvä puoli siinä on, että vuorelle pääsee varmasti uudestaankin.

Lumi kantaa tosi hyvin, mutta vuoren päällä on myös syviä painanteita, joihin astumista on syytä varoa.

Mustikkavuoren päällä maastonmuodot ovat sen verran vaihtelevia, että kaukomaisemaa ei joka kohdasta pääse näkemään. Onneksi vuorella on ympäristöään korkeammalla olevia kohoumia, joille nousemisen avarat maisemat palkitsevat.

Kyllä meilläkin osataan nämä maisemat!

Harmin paikka, että Sulanderin Heikki veti dronensa näreeseen ja maisema oli ummessa sumun takia 10. päivänä. Nyt olisi ollut sekä ilmaa että lentovehkeelle tilausta. Olipa miten tahansa, kuten yleensä on, niin retkipäivä oli mitä parhain. Odottelen innolla seuraavaa kertaa, milloin pääsen takaisin, ja niin paljon on koluamatta nurkkia alueella, että saa pitää melkein tehdä säännöllinen retkikalenteri.

Laskeuduimme korkeuksista takaisin ”maan pinnalle” ja menimme syömään eväitämme laavulle idyllisen lammen rannalle. Reisissä tuntui jo ihan riittävästi, että vuorella on käyty, ja paluumatka tietä myöten vaikutti siitä syystä tavallistakin pidemmältä. Retki oli mielestäni onnistunut, eikä käsitykseni mukaan retkikaveriakaan hirveästi sylettänyt.

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Otsalamppujen valossa Sumiaisten Hitonhaudalla


Sain tilaisuuden lähteä Sisä-Suomen lehden toimittajan Heli Hyttisen kanssa lumikenkäretkelle, ja aikamme pohdittuamme mahdollista retken kohdetta ehdotin Äänekosken Sumiaisissa sijaitsevaa Hitonhautaa. Tämä on se ”toinen” Hitonhauta – ensimmäinen on Laukaassa ja ehkä se tunnetumpi, mutta Sumiaistenkaan versio ei jää kiehtovuudessaan juuri jälkeen. Samalla tavalla se on jääkausien muovaama rotkovajoama, jossa näkyvissä ovat myös muinaiset rantakerrostumat ja portaittaiset laaksot ja harjanteet.

Koska Suomen talvi on sitä mitä se on, myös keskitalvella voi olla ihan melkeinpä vesikeli, kuten tälläkin kertaa retkemme aikana. Se ei meitä lannistanut, vaan polkaisimme lumikengät jalkaan ja suunnistimme Hitonhaudan luontopolulle. Valitsimme niin sanotun alareitin, koska halusimme tulla turvallisesti takaisin, ja silloin olisi jo pimeää. Valoisaan aikaan meillä oli tarkoitus ottaa mahdollisimman paljon valokuvia nimenomaan lumikenkäilystä. Toinen tavoite oli testata uutta otsalamppua maastossa.

hitonhauta_blog-5926

Hitonhaudan maastossa oli yllättävän paljon lunta, ja siitä olimme tietysti mielissämme, sillä eihän sammalikossa ole mitään järkeä talsia lumikengin. Seurasimme hetken aikaa merkittyä polkua, jota oli kuljettu kohtalaisen lyhyen aikaa sitten, joten meillä oli hyvä jälki. Pian kuitenkin poikkesimme siltä, sillä halusin näyttää Helille louhikon, joka ei ole merkityn polun varrella eikä sitä ole varsinaisesti mainostettu. Se kuitenkin kuuluu samalla tavalla luonnosuojelualueeseen, vaikkakin sen reunalla.

Louhikko on näyttävä ilmestys talvellakin, sillä huurteiset mahtavan kokoiset lohkareet tuovat mieleen jonkinlaisen jään vallassa olevan linnoituksen. Kävin viime vuoden puolella sulan maan aikaan myös Hitonhaudalla, mutta silloin en huomannut kaikkia kiinnostavan näköisiä koloja, jotka nyt pistivät paremmin silmään ollessaan huomattavasti ympäröiviä kiviä tummempia.

hitonhauta_blog-5974

Ehkä kymmenisen metriä korkean louhikon puolessa välissä näkyi tumma reikä, jota piti ehdottomasti meikäläisen päästä katsomaan lähempää. Aiemmalla reissulla sulan maan aikaan jätin kiipeilyn sikseen, mutta nyt päätimme molemmat yrittää rohkeasti kömpiä lumikengillä kolosen luo katsomaan, mitä se pitäisi sisällään.

hitonhauta-5990-2
Kyllä tänne yksi immeinen mahtuu, tai sitten ilves tai kettu poikasineen. Mutta ei yhtä aikaa.

Kivenkolo ei ollut erityisen mukava paikka ihmiselle, mutta varmasti ketulle tai ilvekselle oikein passeli. Harmin paikka, että kumpiakaan ei ollut näköpiirissä, mutta ketun jälkiä sitä vastoin oli useammassakin kohdassa hangella.

Varoen laskeuduimme alas louhikosta ja kiersimme sen alakautta nousten takaisin merkitylle polulle. Pienen matkan päässä oli sitten jo toinen sellainen kohde, joka ei myöskään ole polulla saati opaskirjoissa mainittu. Mahtava jyrkänne ylikaltevine seinämineen erottui enää juuri ja juuri hämärtyvässä iltapäivässä polulle asti. Muistin sen paikan kuitenkin niin ikään edelliskerrasta.

hitonhauta-6002
Nämä kalliot ovat vain muutaman kymmenen metrin päässä polulta.

Jyrkänteen juurella oli tyhjä kyltti. Siitä ei siis käynyt selville, oliko kyse jostakin opastaulusta vai vallan kieltotaulusta tai vastaavasta. Mutta mitähän kieltämistä siellä nyt olisi ollut. ”Älä koske kallioon”, vai? No, olipa mikä tahansa kyltin tarina, tumman kallioseinämän katveessa on joskus muinoin saatettu kertoa kaikenlaisia tarinoita siitä, mitä hittoa Hitto oikein täällä touhusi.

Otsalamput olivat nyt jo tarpeen, vaikka päivä olikin pidentynyt huomattavasti vuodenvaihteen ajoista. Kello oli noin puoli viisi, ja pientä vetistä lumihitua satoi jatkuvasti. Takit alkoivat olla jo kohtalaisen märkiä.

hitonhauta-6052
Ei muuta kuin etiäppäin, sano Heli lumisateessa.

Laskeuduimme harjanteelta alas rotkoon, jossa oli vieläkin pimeämpää. Kaikki oli synkkää, ja jos olisi taipumusta vilkkaaseen mielikuvitukseen, olisi voinut vaikka hieman peljätä vaikka puun takana väijyvää Hittoa tai hänen kätyreitään.

Ei siellä tietenkään mitään pelättävää ollut, ja kirkkaat otsalamppujen valot karkoittivat pimeyden varjot tieltään. Rotkossa oli taas pakko pysähtyä ihastelemaan jyrkkiä kiviseinämiä, joita koristivat upeat jäätaideteokset miehekkään kokoisine jääpuikkoineen.

hitonhauta-6093

hitonhauta-6097
Monet Hitonhaudankin kallioseinämien jääpuikoista ovat jopa käsivarren paksuisia.

Vesi muodostaa todella kauniita muotoja, kun sillä on aikaa jäätyä rauhassa. Kerroksittain esimerkiksi kalliopinnoille muodostuvaa jäätä kutsutaan paannejääksi.

Lumikengin oli kuljettu syvänteessä aikaisemminkin, eikä kovinkaan pitkä aika sitten. Merkitty polku ei kuitenkaan jatkunut kohti edessämme ollutta soistumaa, jonka kautta kesäaikaan ei ole mikään miellyttävä kulkea.

Lumikenkien jälki lähti nousemaan viistosti rotkon pohjalta muutama kymmenen metriä ylempänä oleville harjanteille, ja siinä olivatkin sitten meikäläisellä sykkeet huolella koholla, kun se rinne tunkattiin ylös kohti paikkaa jossa kartalla on ”merkittävä luontokohde”. Lähellä sitä on myös parhaat päivänsä nähnyt tauko- ja näköalapaikka, josta toki päivällä ja hyvällä säällä jopa jotakin näkeekin.

hitonhauta-6113
Halusin pysähtyä vielä kuvaamaan, mikä oli oikeasti tekosyy saada vetää vähän henkeä, kun rinne noustiin aika rivakkaa tahtia ainakin omasta mielestäni.

Näköalapaikalta – jolta ei pimeässä ja sateessa otsalamppujen valosta huolimatta nähnyt juuri mitään – ei ollutkaan enää pitkä matka varsinaiselle tulipaikalle, joka sijaitsee luonnonsuojelualueen ulkopuolella.

Koska emme olleet ottaneet tulipuita mukaamme, virittelin kaasukeittimen valmiuteen ja laitoin tee- ja kahviveden tohisemaan. Eväinä oli leipää ja sämpylää; olisi Helillä ollut kuulemma makkaraakin, mutta nyt ei tehty tosiaan tulia eikä kaasulla kehtaa makkaraa paistaa.

hitonhauta-6133
Koko ajan tihuuttanut sade kasteli todellakin niin retkeilijät kuin kuvausvehkeetkin.

Evästelyn aikana meinasi ruveta jo vilu kapajamaan, ja olisihan se tuli ollut poikaa ja tyttöäkin, mutta kahvi ja tee sentään lämmittivät. Kellokin alkoi olla jo vaikka ja mitä, ja niinpä keräsimme romppeemme ja otimme suunnan kohti maalialuetta.

Hitonhaudan luontopolun reittimerkintöjä ja ylläpidettyä reittiä on muutettu niin, että aiemmin harjun päällä olevaa polkua ei varsinaisesti enää kuljettaisi. Kesäaikaan polku onkin suurimmalta osaltaan kasvanut jo umpeen varvikkoa. Nyt lumisena aikana näkyi kuitenkin niin eläinten kuin kaksijalkaistenkin jälkiä, jotka noudattivat linjausta, joka näkyy edelleen kartoissa mutta ei siis kesäisin ainakaan kovin selkeänä maastossa.

Kesällä paikka on silti parhaimmillaan, sillä kuiva ja valoisa jäkäläkangas on miellyttävä sekä katsella että kulkea, kunhan muistaa vain kulkea maastoa säästäen – ollaanhan luonnonsuojelualueella. Kesäaikaan onkin parempi pyrkiä pysymään vähintään sillä polulla, joka noudattaa karttaan merkittyä linjaa kuin tehdä monta uutta.

Poismenomatkalla tarkempikorvainen Heli kuuli tuttua ääntä metsän kätköistä. Vuodenajalle ominaisesti siellä huhuili helmipöllö lajilleen tunnusomaista pu-pu-pu-pu-pu-kutsuaan. Minäkin päätin näyttää erätaitojani ja kutsua pöllön lähemmäs…

No, tietäähän sen miten siinä kävi, kun ei ollut edes Johaugin huulirasvaa matkassa. Vihelleltiin kuitenkin kilpaa ”Tengmalmin pöllön” kanssa kotvasen ainakin sen verran, että saatiin se arviolta alle 100 metrin päähän. Sitten ääni vaikeni, joten arvelin, että joko se kyllästyi huutamaan itseänsä huonommalle tai sitten olin onnistunut pöllöjen kielellä toivottamaan sen hittoon.

Kauneutta pienissä ja suurissa asioissa


Perheemme hiihtolomakohteena oli Repoveden kansallispuisto Kouvolan ja Mäntyharjun rajamailla. Olen itse käynyt Repovedellä kerran aikaisemmin Suomen Ladun ulkoilun olosuhdeverkoston jäsenenä ja kyseisellä porukalla kesäaikaan vuonna 2013.

Kesällä vuosia sitten ihastuin kansallispuiston maisemiin varsinkin mahtavalla Olhavanvuorella, jossa myös polveni huutivat hoosiannaa, mutta luontoelämykset lievittivät suuresti tuskaani ainakin henkisesti.

Tällä talvisella reissullamme sitä vastoin oli tarkoitus tehdä fyysisesti vähemmän rasittava lenkki lumikengillä Kirnukankaan laavulle ja sen läheiseen Kirnuhuokoon (linkki: Visit Repoveden 360-virtuaalikierros), joka on mahtava luonnonmuodostelma jyrkkine kallionseinämineen ja suurine lohkareineen.

Kirnuhuoko on kesällä ja talvella aina yhtä kiehtova.
Kirnuhuoko on kesällä ja talvella aina yhtä kiehtova.

Aikoinaan Kirnuhuo’on (kai sen noinkin saapi taivuttaa) suojissa on harjoitettu kuulemma orgaanista kemiaa ja tiputeltu muutakin kuin taskukelloja kivenkoloihin. Nykyään paikalla näkee ainakin näin talvisaikaan lähestulkoon tippukivimäisiä jääpuikkoja, joiden mitat ovat uskomattomia, parhaimmillaan parimetrisiä ainakin.

On siinä puikkoloita! Ja nämä ovat vielä siitä pienemmästä päästä.
On siinä puikkoloita! Ja nämä ovat vielä siitä pienemmästä päästä.

Koska jääpuikot ovat todella massiivisia, niiden alle ei kannata pitkäksi aikaa ainakaan jäädä pällistelemään, sillä jos tuollainen parimetrinen keihäs tulee piähän, se on morjes sano mannerheim.

Muunkinlaisia jään muotoja Kirnuhuoko tarjoaa, ja eräistä tulee mieleen kerta kaikkisesti kallis taidelasi, jota huutokauppakeisarikin vesi suupielissä kauppaisi.

Eipä näin kummallisia ilmestyksiä ole usein tullut eteen.
Eipä näin kummallisia ilmestyksiä ole usein tullut eteen.

Saimme seuraksemme jo Kirnukankaan laavulla paikalliset Tervarummun yrittäjät Marika ja Sami Hännisen, jotka ystävällisesti ennättivät kiireiltään hieman jutustelemaankin nuotiolla ja Kirnuhuo’on maisemissa.

Hännisen Sami otti kuvaamisen varman päälle kolmella kameralla.
Hännisen Sami otti kuvaamisen varman päälle kolmella kameralla. Lieneekö jossakin ollut neljäskin.

Kirnuhuokoon ei ole Kirnukankaan laavulta kuin kukon luikaus, joten missään tapauksessa ei tätä paikkaa kannata missata, tulee Repovedelle käymään minä vuodenaikana tahansa.

Marika ja Sami palasivat omaan tukikohtaansa ja me puolestamme läksimme tekemään paluuta kohti Saarijärven lähtöpistettä, jonne laavulta oli kahta vaihtoehtoista reittiä reilut kaksi kilometriä. Emme halunneet mennä takaisin samoja jälkiä, joten kiersimme ns. läntistä reittiä, jolla oli viimeksi kuljettu vain melko isoin saappain.

Mäelle on aina mukava kiivetä, kun näköalaa riittää.
Mäelle on aina mukava kiivetä, kun näköalaa riittää.

Tervarummun Marika vinkkasi ennen reissuamme, että puistossa olisi hyvät mahdollisuudet nähdä hirviä – ja jos oikein hyvin olisi käynyt – myös ilves. Kumpiakaan emme nähneet itse puiston alueella, mutta poispäin ajaessamme sitten tärppäsi.

Kaksi ihan hyvän kokoista hirvenroikaletta katseli kaikessa rauhassa maailman menoa tien vieressä, onneksi kuitenkin sen verran etäällä, ettei kolarin vaaraa ollut.

Harvinaisen rauhallisesti meille jaksoivat poseerata.
Harvinaisen rauhallisesti meille jaksoi hän poseerata.

Paljon oli puistossa ja puiston ulkopuolellakin näköjään ihasteltavaa, mutta niin oli sitten myös majapaikassamme Mäntyharjun puolella olevassa Linkkumyllyssä. Linkkumylly on perinteikäs, mm. majoituspalveluita tarjoava paikka, jolla on nyt uusi omistaja Leila Jaskanen.

Linkkumyllyn päärakennus pitää sisällään monta hienoa tarinaa ja yksityiskohtaa.
Linkkumyllyn päärakennus pitää sisällään monta hienoa tarinaa ja yksityiskohtaa.

Linkkumyllyn sijainti on maantieteellisestikin mahtava, sillä sen lähistöltä löytyy niin monipuolisia ulkoilureittejä rakenteineen kuin kiehtovaa sotahistoriaa. Sen lisäksi paikka on entisen kosken partaalla, jossa on ollut aikoinaan toimiva mylly, kuten nimi antaa olettaa.

Koski on tosin nyt rauhoittunut entisistä ajoistaan, kuten myllytoimintakin, mutta silti vesi virtaa vielä ja kulkee läpi pihamaan kapeahkossa uomassaan pienten viihtyisien siltojen alta.

Yksi Linkkumyllyn monista silloista. Taustalla näkyy paikan rantasauna Sarkaveden rannalla.
Yksi Linkkumyllyn monista silloista. Taustalla näkyy paikan rantasauna Sarkaveden rannalla.

Siltojen lisäksi Linkkumyllyn alueelta löytyy jotakin paljon erikoisempaa, nimittäin joukko yksilöllisiä ja hienoja ulkohuusseja. Yksikään huussi ei ole samanlainen, ja niitä on monta.

Tämä huussi voi tuoda mieleen esimerkiksi kaapelikelan tai vaikkapa myllynkivet.
Tämä huussi voi tuoda mieleen esimerkiksi kaapelikelan tai vaikkapa myllynkivet.

Puron varrelta voi löytää myös pientä, usein huomaamattakin jäävää kauneutta. Jään muodot sulan veden reunoilla ovat moninaiset ja niin ikään toista samanlaista ei niistäkään löytyne.

Jään pitsiä.
Jään pitsiä.

Linkkumyllyssä pääsimme nauttimaan siis tuosta jään taiteesta ja veden rauhoittavasta solinasta. Majoittuminen viihtyisässä Lumikki-mökissä ja erinomaisen maukkaat ruokailut tunnelmallisessa päärakennuksessa ystävällisen omistajan kanssa jutellessa saivat hyvälle tuulelle. Illan kruunasi pehmeät löylyt antanut sauna.

Kaikkinensa meillä oli erittäin onnistunut hiihtolomareissu, ja Repoveden kansallispuisto, Mäntyharjun muut ulkoilureitit ja Linkkumylly tulevat olemaan varmasti käytössämme uudestaankin.

Lumikenkäretkellä Peikon pesällä


Sunnuntaiaamuna lämpötila pyöri nollan tuntumassa ja ehkä vähän sen yläpuolella, ja yöllä oli satanut lähemmäs 10 senttiä lunta. Se tarkoitti, että lumikengät oli otettava esiin ja lähdettävä metsään. Kävin viimeksi viime syksynä niin sanotulla Peikon pesällä, eli siirtolohkareista muodostuneella luolalla Konneveden Tankolammella, ja halusin nyt lähteä käymään talvisaikaan siellä uudestaan.

Kruununprinsessamme oli pyydellyt päästä Peikon pesää katsomaan jo pidemmän aikaa, joten nyt oli hyvä tilaisuus tehdä parin tunnin lumikenkäretki paikalle eväitä syömään. Prinsessatermariin mehua, leipäpalat rasiaan ja paljon suklaata, niin johan alettaisiin pärjätä!

Heti alkuunsa huomasimme, että märkä suojalumi upotti huomattavasti pakkaslunta enemmän vaikka olikin lumikengät käytössä. Sen vuoksi matkanteko oli hieman vaivalloisempaa, mutta mihinkään ei ollut sinänsä kiire. Epähuomiossa olin ottanut mukaan liian pitkät sauvat, mutta kyllä niilläkin pärjäsi, etenkin paikoissa, jossa hanki upotti todella paljon.

Tyttären lumikengissä on valmistaja jostakin syystä ajatellut, että on olevinaan kätevämpi, kun kenkien kannat ovat irti oletuksena, eivätkä lukittavissa, kuten aikuisten malleissa. Siksi sidoin ennen lähtöä kannat kenkiin nippusiteillä, jotta niillä olisi helpompi kävellä tasamaalla.

Miksi TSL:n 302 Freezessä ei ole lukittavaa kantaa?
Miksi TSL:n 302 Freezessä ei ole lukittavaa kantaa?

Siinäpä sitten mentiin pitkin hankia tallustellen, ja olihan liikkuminen tosiaan huomattavasti työläämpää, mutta perille päästiin aikanaan.

Peikon pesä ei ole mikään virallinen paikan nimi, eikä kai sillä mitään muutakaan virallista nimeä ole ainakaan minulla tiedossa, mutta jännittävä kokemus lapselle tuommoinen kiven alla oleva piilopaikka on silti, varsinkin ensimmäistä kertaa nähtynä.

Muhkea möhkäle.
Muhkea möhkäle.

Ottihan se voimille märässä lumessa lompsiminen ainakin minua, mutta tytöllä ei tuntunut olevan hätäpäivää. Taitaa olla isäänsä kovempi metsissä menijä jo nyt, mutta niinhän se pitää ollakin, että nuoret porskuttaa ja vanhat kyntää, vai miten se meni…

Lumikengät jalasta ja eväät esiin, sillä sehän on retken kuin retken kohokohta. Niitä olikin sitten jännittävä syödä kiven alla huurteisten kiviseinien suojissa. Ja varsinkin sitä suklaata, kun sehän antaa voimia ja on tietysti hyvää!

SIMG_0438
Prinsessatermari sen olla pitää.

Hyvin ansaitun evästauon jälkeen olikin sitten aika lähteä lampsimaan kotiin päin. Peikon pesällä olisi tosin voinut viettää aikaa pitempäänkin, mutta sää alkoi olla jo niin paljon plussan puolella, että kamppeet kävivät tuntumaan turhan kosteilta. Kunpa olisi ollut edes muutama aste pakkasen puolella, mutta minkäs teet.

Hiihtolomien ajaksi toivoisin samaten pakkaskeliä ja vaikka vähän lisää lunta, mutta vakaasti vaikuttaa siltä, että loskakelissä mennään ainakin Keski- ja Etelä-Suomessa. Vielä Oulun korkeudellakin näyttää olevan samanlaista lotinaa, pitäisi varmaan mennä Kuusamoon asti, vaan eipä taida päästä tällä kertaa sinne.

Eihän näille säille mitään voi, mutta kyllä ottaa pattiin, jos hiihtoloma menee vesikelissä. Saariselälle lähtijät nauravat varmaan partaansa – ainakin ne, kellä parta kasvaa. Kaikesta huolimatta peikkoretkestä saimme molemmat punaiset posket ja ainakin minä hikisen paidan.

Prinsessatermari sen olla pitää.
Kyllähän näillä pääsee.

Peikko oli tälläkin kertaa jossakin muualla, ehkä etelän auringossa.

Kuvien oikeudet / Photo Rights by
(C) Mikko Lemmetti 2015

Lumikengillä luontoon, mars!


Tähän saakka olen kuljeskellut vuokratuilla tai lainatuilla lumikengillä vähän satunnaisesti, ja väliä kenkäilyllä (”hieno” uusiosana muuten) on saattanut olla useampia vuosia. Äskettäin tuli kuitenkin hankittua vihdoin viimein omat kengät itselle ja muille perheenjäsenille. Kyseltyäni parilta tuttavalta ja kuukkeloituani hieman, päädyin mm. Partioaitan edustaman ranskalaisen TSL:n kenkiin, koska ”näitä ne on ostaneet”, kuten eräskin urheilukaupan myyjä kerran tokaisi.

Lumikenkien hyvät puolet ovat tulleet esille jo aiemmilla käyttökerroilla, mutta vasta nyt omien kenkien kanssa todella huomasin, miten paljon niiden käyttäminen todella vapauttaa liikkumaan maastossa talvisaikaan ja minkälainen vaikutus sillä voi olla ihmisen liikuntaharrastukseen. Onhan suksetkin on keksitty, joten ei sinänsä olisi ollut mitään estettä lähteä talviseen luontoon niidenkään kanssa, mutta tavallisilla pertsasuksilla umpihankeen meneminen on vähän niin kuin leivän voitelu tulitikulla. Eli onnistuu kyllä, mutta ei kovin helposti.

Vaikka lumikengillä pääsee varsin kätevästi liikkumaan ilman sauvojakin, sauvat tuovat niin lisätehoa kävelyyn kuin auttavat tasapainon säilyttämisessä ja hankalimmissa paikoissa liikkumisessa. Huomasin kuitenkin, että hiihdossa käytetyt luistelusauvat ovat auttamatta liian pitkät käytettäväksi lumikenkäilyssä. Myös hiihtosauvojen sommat ovat usein hyvin pienikokoisia ja uppoavat helposti syvälle hankeen.

Paras sauvan mitta ainakin omaan käyttööni tuntuu olevan n. 20-25 senttiä lyhyempi kuin luistelusauvan mitta. Eli jos luistelusauvaksi käy n. 160 cm, lumikenkäilysauvassa se on silloin välillä 135-140 cm. Piti sitten ostaa myös uudet, lyhyemmät hiihtosauvat, mutta hölmö kun taas kerran olin, ajattelin vaihtavani kätevästi sauvoihin kantavammat retkisommat. No, eipä onnistunutkaan, sillä näköjään uusissa sauvamalleissa sompa ja kärkipiikki ovat samaa pakettia, eli jos saa somman irti, lähtee myös kärkipiikki.

Samaten moni sauvamalli kapenee kärkeä kohti niin paljon, että retkisompa nousisi sauvaa melkein puoleen väliin, jos sen alkuperäisen somman tilalle saisi vaihdettua. Eli se oli sitten siinä, ja nyt on kaksi turhaa retkisompaa nurkissa. Ehkä niillekin käyttöä löytyy, kunhan ehtisin koluamaan kirpputorit läpi ja löytäisin vanhoja tasapaksuja sauvoja. Tämän siitä äkkinäinen saa, kun ei mieti asiaa loppuun asti.

Välinesäädöstä huolimatta lumikenkien kanssa maastoon painuminen tekee välittömästi tehtävänsä, eli intoa mennä sinne, mihin ihmiskäsi ei ole jalallaan astunut, tulee hämmästyttävän paljon. Ei tarvitse etsiä valmiiksi tampattua jälkeä tai moottorikelkan uraa, vaan voi oikeasti mennä tietysti omat rajoitteensa tuntien mihin tahansa. Lumikengät eivät kuitenkaan ole mitään ihmelaitteita, vaan nekin uppoavat pehmeään pakkaslumeen arviolta 10-15 senttiä.

Mutta kymmenen senttiä ei ole käytännössä mitään, jos muuten lunta olisi vehkeisiin asti. Ja joka askeleella sama juttu, joten umpihangesta ylös kömpiminen ja siihen takaisin hupsahtaminen alkaisi hyvin nopeasti sylettää.

Näin kevättalvella kun aurinkoisemmat päivät ja pilvettömät illat alkavat lisääntyä, melkein mihin aikaan tahansa on mahtavaa lähteä kävelemään metsään, pellolle tai järven jäälle. Laskevan auringon kajossa ja hiljalleen tummenevan taivaan sinisissä ja violeteissä säyvyissä on jotakin maagista, jota voisi jäädä katselemaan loputtomiin. Auringonlaskun jälkeen voi mennä ihastelemaan aukealle paikalle tähtiä ja kuuta.

Lumikenkäilystä voi siis nauttia suunnattomasti myös ilman tarvetta puristaa pitkiä vaelluksia tai tavoitetta nousta mahdollisimman jyrkkää tai pitkää mäkeä, vaikka mäet ja kukkulatkin kengillä hoituvat normaalia könyämistä huomattavasti sujuvammin. Toki lumikenkäily on myös erinomainen liikuntamuoto, sillä hidaskin kävelytahti kohottaa sykettä enemmän kuin vastaava vauhti tavallisilla kengillä tiellä käveltäessä, koska jalkoja on nosteltava enemmän ja lumessa on myös vastusta.

Hiihto ja tavallinen kävely ovat mukavia harrastuksia nekin, mutta lumikenkien kanssa liikkuminen tuo miellyttävää vaihtelua. Myös luonnon ja eläinten seuraaminen onnistuu paremmin, kun umpihanki ei ole rajoittava tekijä. Hetki luonnon helmassa tekee hyvää niin fyysisesti kuin henkisestikin, ja taas jaksaa vähän paremmin.

Kuvan oikeudet / Photo Rights by
Mikko Lemmetti