Luolamaalausta etsimässä – löytyi vain ”9”


Alkaako vähitellen kyllästyttää tämä juttujen teema, kun se tuntuu olevan vaan pelkkää luolaa, luolaa ja luolaa? Ja joskus satunnaista luolaa. No, ei voi mitään, samalla kaavalla jatketaan, sanoi Einstein kun suhteellisuusteorian keksi. Tänään, eli 30. päivä toukokuuta 2018 pääsin viimein takaisin Etelä-Konneveden kansallispuistoon tarkistamaan tammikuussa lumikelien ollessa pulskimmillaan löytämässäni luolassa olleen luolamaalauksen. Tai ainakin luulin, että se oli luolamaalaus, koska valokuvissa se näytti ihan siltä.

Toisaalta ilmisaivot haluavat tulkita merkityksellisiksi kuviksi erilaisia asioita, kuten muotoja kalliossa ihmiskasvoiksi ja niin edelleen. Minun silmääni ainakin yksi ”maalauksen” kohteista esitti samantyyppistä hirvihahmoa, joka usein esiintyy luola- ja kalliomaalauksissa.

Kyllä se minusta siellä luolan katossa oli vielä tammikuussa…

Jälleen kerran mukanani olivat Retkeilyblogi Rinkkaputken Heikki ja Anne sekä guest star John Devilman US of Amerikasta. Sulanderien tuttuja siis. Eli vedettiin käytännössä koko retki lontooksi. Vuan eepä haettoo. Johnille retki osoittautui yllättävän mukavaksi huolimatta siitä, että hyttysiä oli metsässä vähintään biljardi ja muutama päälle.

Hilppasimme Kalajan parkkipaikalta vajaan kilometrin matkan Vuori-Kalajan laavulle ja siitä kohti Kalajanvuorta, ohittaen hienon haavikon ja ns. Tarasoffin mökin ja nousimme aina siihen risteykseen, josta polku haarautuu oikealle kohti Kalajanvuoren huippua ja vasemmalle Kolmen vuoren kierroksen, Enonrannan ja myös Kiertolahden suuntaan.

Tammikuussa kuljin vastaavasti lumikengillä poikki rinteen ylempää, mutta huomattuani, miten läheltä merkitty reitti lopulta lohkareluolan paikkaa kulkee, luolaa on ehkä helpompikin lähestyä alhaalta käsin.

Yllättävä löytö

Kalajanvuoren etelärinteestä löytyy edustava joukko muhkeita lohkareita, joista moni on todella näyttäviä. Erään sellaisen juurella kävin myös talvella. Suuren kiven katveessa on suojaisa paikka, johon mahtuu hyvin seisomaan ja sadetta pitämään, jos sattuisi joskus samaan aikaan paikalle, kun vettä paistaa. Nythän on ollut jo viikkoja todella kuivaa ja lämmintä, joten kivi voi antaa suojaa myös auringon paahdetta vastaan.

Kivien varjopinnoilla kasvaa runsaasti varjorikkijäkälää (Chrysothrix chlorina), joka on semmoista kellanvihertävää mattoa, jota ehkä värinsä vuoksi sellaiseksi rikkijäkäläksi kutsutaan. Latinankielisen nimen osa chlorina viittaa myös kyseiseen kellanvihreään väriin.

Koko maassa suhteellisen yleinen varjorikkijäkälä voi peittää laajojakin alueita kivistä tiiviinä, alle sentin paksuisina kasvustoina. Englanninkielisen Wikipedian tiedoista löytyi muuten, että varjorikkijäkälästä on saatu ruskeaa väriainetta villan värjäykseen.

Se yllätys tuli minulle siitä, että ihan muutaman metrin päässä kivilipasta edestä katsottuna vasemmalla puolella olikin sitten melko suuri lohkareluola, eli ei mikään lippaluola vaan molemmista päistään avoin tila toisen suuren kiven alla. En vain ollut sitä huomannut talvella seisoessani alempana kivilipan alla. Eli alta lipan oli pistetty meikäläistä sillä kertaa. Silläkin kertaa.

Miksen minä tätä viimeksi huomannut?

Eipä siinä sitten mitään, kuin että hohhoijaa vaan. Ja eikun kömpimään sisään luolaan! Luolan oikeanpuoleisen aukon edessä on pieni sammaloitunut kumpare, jolla kasvaa kuusentaimi. Luolaan pääsee kyllä ihan suhteellisen helposti sisään, ja sieltä löytyy jopa kivi, jolla voi istua ihmettelemässä.

Siellä se äijä taas on.

Jos kriteeristönä käytetään, montako henkilöä ”luolaan” on mahduttava, jotta siitä tulisi luola ilman lainausmerkkejä, kyllä tämäkin minusta sellaiseksi kelpaa. Kolme mustikkasoturia varmasti mahtuu eikä vielä tee tiukkaakaan.

Tein kuitenkin tilaa Heikille, joka kömpi sitten jälkeeni luolan sisuksiin.

Anne päätti kiertää aluetta hieman laajemmin Johnin kanssa, joka innostui puolestaan kiipeilemään kallioilla ja päästelemään vuoren rinnettä sinne tänne. Anne jäi johonkin meditoimaan tai jotakin, ja me Heikin kanssa jatkoimme tämän osuuden pääkohdetta kohti, eli luolaa, jossa sen maalauksen piti olla.

Paikka ei ollutkaan kaukana, vain muutaman kymmenen metrin päässä yläviistoon oikealle. Talvella tulimme tosiaan eri suunnasta, mutta gps-piste piti melko hyvin kutinsa. Olin varannut mukaani kokohaalarin, koska tiesin, että luolaan ei likaantumatta pääse. Kuivuudesta oli sentään se ilo, että rapaa ja mutaa ja vettä ei vaatteisiin tarttuisi.

Jostakin kumman syystä ketään muuta ei hotsittanut kömpiä luolaan sisälle! No, eipä siinä mitään, vetäisin haalarit päälle ja hanskat käteen sekä otsalampun päähäni. Kypärän jätin kyllä kotiin, sillä en uskonut sitä luolassa tarvitsevani luolan rakenteen vuoksi. Toki kyllähän tässäkin paikassa voisi päätään hakata kiveen, jos niikseen tulisi.

Luola on yllättävän laaja, kunhan sen pääsee näkemään riittävän hyvässä valossa.

Toistaiseksi tiedän luolasta vain kaksi mahdollista sisään-/uloskäyntiä, joista vain toinen on helpohkosti käytettävissä. Toisen, eli alarinteestä päin katsottuna oikealla, olevan aukon perällä on ahdas rako, josta ei välttämättä tee mieli – eikä oikeastaan tarvitsekaan – kulkea. Se, mistä tälläkin kertaa menin luolaan sisään, vaatii hieman myös pujottelua, eikä ainakaan oman kokemukseni perusteella sisään pääsekään ihan miten päin tahansa. Menin sisään taas jalat edellä.

Sojottelin otsalampullani sinne, missä epäilemäni maalauksen olisi pitänyt olla. En siis nähnyt sitä viimeksikään omin silmin, vaan vasta jälkeenpäin käsitellessäni silloisen reissun valokuvia. Mutta nyt katsoin niin tarkkaan kuin pystyin, mutta en silti huomannut vastaavia kuvioita missään kivipinnassa.

Ainoa normaalista ehkä poikkeava juttu oli eräässä maata vasten olevassa kivessä ollut kuvio, joka muistutti numeroa 9.

Yhdestä kivestä löytyi numero 9 muistuttava jälki, mutta sekin voi olla mitä tahansa luonnon muovaamasta kiemurasta jonkun hakkaukseen. Luultavasti kukaan ei olisi pelkkää yhtä numeroa alkanut takomaan kiveen, tai sitten on, mutta on lopulta kyllästynyt työn hitauteen tai jäljen huonouteen. Tiedä häntää.

Otetaan luolasta mittaa sitten, jos ei maalauksia löydy

Eipä sattunut maalauksia näkymään ainakaan tällä kertaa. Luolan sisällä oli todella kuivaa verrattuna talviseen retkeen, eikä siellä haissut luolamaiselle, eli märän maan, homeen ja lahon seokselle. Toisaalta kaikki, mitä luolassa oli ollut homeessa, luultavasti pöllysi nyt ilmassa, ja sen kyllä lopulta huomasi myös hengittäessä. Myös suussa alkoi maistua suurin piirtein samalta kuin olisi nuoleskellut vanhuuden lottokupongin kalkkeripaperia. Jos ette tiedä, mikä se on, käykääpä kuukkeloimassa!

Mittanauhan mukaan luolan alarinteessä olevalta suuaukolta luolan suoraan vastapäätä olevalle perälle vapaan tilan pituus on noin 5 metriä. Perältä jatkuu vielä pienempi loukko vähän matkaa. Sivusuunnassa luolan leveys on noin 4 metriä ja korkeutta keskimäärin 70 senttiä. Joten ryömimään siellä pääsee, ei juuri muuta. Vastannee ehkä niin sanotun rossipohjatalon ryömintätilaa.

Tilavuudeltaan luola on siis sellainen, että sinne mahtuisi sisään montakin ihmistä, jos pitäisi. Luola on kuitenkin niin matala, että siellä ei ole kovin helppoa tehdä juurikaan mitään, päinvastoin kuin vaikkapa Konneveden Pyhävuoren Pirunkammarissa, jossa on istumakorkeuttakin niin paljon, että siellä tekee vaikka saunavastoja tai pajupillejä. Tai käpylehmiä.

Kurren kävyt pysyvät hyvin jemmassa luolan kätköissä.

Katselin, josko luolassa olisi ollut mitään petoeläinten saaliiden jäänteitä tai muuta, ehkä jopa ihmisten jättämää sälää, mutta en huomannut mitään sellaista. En edes tiedä, onko geokätköäkään – ei ainakaan Geocaching.fi-sivuston tietojen perusteella. Voihan sitä taas silti joku viisastella, että ”siinähän se on ihan kohdalla, olen monta kertaa käynyt”, kuten tapahtui keväällä sen ison luolalöydön uutisoinnin jälkeen.

Ei maalausta, no pöh…

Vielä kerran huhhailin, että eipä ollut maalausta luolassa ei. Ehkäpä se olisikin ollut epätodennäköistä, mutta ei niitä kaikkia luola- ja kalliomaalauksia vielä ole Suomesta löydetty, kuten ei luoliakaan. Eipä siinä auttanut sitten muu kuin tulla pois luolasta.

Toisten on parempi ottaa ihan rauhallisesti ja vaikka istua, kun meikäläinen pääsee luoliin nuohoamaan.

John löytyi huhuilemalla ja Anne oli häipännyt johonkin, josta häntä ei tavoittanut Heikkikään puhelimella. John karjui puolestaan sen verran kovaa, että Suonenjoenkin puolella varmaan kuultiin. Anne oli sitten lopulta mennyt alas Vuori-Kalajan lammen rantaan fiilistelemään, ja siitä läksimme sitten kohti seuraavaa paikkaa, jossa oli tiedossa ruokailua, melontaa ja viimeiseksi hemmetin iso kivi. Mutta se on taas ihan eri juttu se.

Jos sattuupi kiinnostamaan, missä nämä jutussa painitut maikat tarkalleen ottaen ovat, pistäkää kyselyä. Jos taas ei, niin sieltähän ne löytyvät missä ovat olleet jo tuhansia vuosia!

 

 

Mainokset

Kovat paikat Kalajanvuorella


Olen useammastakin suusta kuullut huhuja, että Etelä-Konneveden kansallispuistossa, kuuluisalla Kalajanvuorella olisi luola. Niin on kuullut moni muukin, kuten eräyrittäjä Markku Utriainen KalajaRetkeilystä. Markku pyysi minua seurakseen luolanetsintäretkelle, sillä luolaretkillä on hyvä olla joku kaveri mukana turvallisuussyistäkin. Enkähän voinut vastustaa kutsua lähteä etsimään luolia, ja mikäs oli lähtiessä, kun sai tilaisuuden lumikenkäillä hienoissa maisemissa ja upeassa säässä.

Yöllä oli ollut -25 astetta pakkasta, eikä aamukaan kovin paljon leudommaksi muuttunut. Mittarissa oli vieläkin parisenkymmentä, mutta kun kerran oli sovittu, että lähdetään, niin sitten lähdetään. Sehän on pukeutumiskysymys tuo kylmyys, niin sanotaan. Siksipä kaivoin kaapista kasarivuosikertaa olevat pilkkihaalarit, joiden alle piti laittaa merinovillaa ja muuta lämmintä vaatekerrosta väliin. Sillä pärjäisi.

Pysäköimme automme Kalajan parkkipaikalle, jonne vievän tien Rautalammin kunta on luvannut yllättävänä kädenojennuksena pitää aurattuna koko talven. Muutoin meilläkin olisi ollut 1,5 kilsan lisälenkki suuntaansa tiedossa. Meitä vartenhan tietä ei tietenkään ollut aurattu, mutta tyytyväisinä totesimme asian tilan. Parkkipaikalta on vielä noin 900 metrin matka Vuori-Kalajalle polkua myöten.

Kalajanvuori paistattelee tammikuun auringon kajossa odotellen kevättä.

Olemattomien pakkasten ja paikoitellen merkittävästikin vaihtelevan lumitilanteen vuoksi vesistöjen jäätilanne on ollut vähintäänkin arveluttava. Myös Vuori-Kalajan lammen jäätilanne arvelutti, mutta Markku oli käynyt jokunen päivä aiemmin paikalla ja todennut jään kestäväksi. Luotin ammattilaisen arvioon, ja niinpä oikaisimme lammen poikki kotalaavulta lammen vastakkaiseen päähän.

Katselimme kulkiessamme mahtavia Kalajanvuoren jyrkänteitä ja yritimme hahmottaa, olisiko luola jossakin kohtaa kallionseinämää. Päätimme kuitenkin tarkistaa asian vasta paluumatkalla ja nousta ensin osan matkaa vuorelle polkua pitkin, jolta poikkeaisimme sitten vuoren eteläpään jyrkänteille ja louhikoille.

Ihminen (myös Markku) näyttää pieneltä valtavien kivenlohkareiden rinnalla. Myös rinne on vaikeakulkuinen varsinkin kesällä ja ottaa äkkinäiseltä luulot pois.

Lunta oli runsaasti joka paikassa, mikä helpotti rinteessä liikkumista huomattavasti. Merkittyä polkua pitkin oli hankalahko kulkea lumikengillä, joten otin ne aina silloin pois jaloista. Polkujen ulkopuolella lumikengät olivat käytännössä välttämättömät. Sitten jos/kun tulee hankikanto, niin silloin pitäisi päästä vaikka mopolla. Olin laittanut kotona muutaman täpän GPS:ään, jossa loogisesti saattaisi jonkinlaisia luolia olla. Markku tosin osasi suunnistaa ilmankin oikeille nurkille, mutta mitään tarkempaa ”tietopaikkaa” mistään luolista meillä kummallakaan ei ollut.

Tutkailimme ensin kauempaa rinteessä näkyviä lohkareita ja valkkasimme niistä summassa aina huomiotaherättävimpiä. Niiden alle yleensä jotakin pesäkoloa tuppaa jäämään. Mahdottoman kauan ei tarvinnut etsiä, kun jo löytyi yksi semmoinen johon ainakin supi, ilves, kettu ja mikseipä ihminenkin saattaisi tarvittaessa mahtua.

Kivien väliin kyllä mahtuu kyykkysilleen, mutta kyykistelypaikasta oikealle kiven sisään on ryömittävä, jos välttämättä tahtoo. Muutaman metrin verran pääsee, mutta mikään iso loukko tämä paikka ei ole.

Kalajanvuoren etelärinteeseen onkin jättiläinen paiskonut kiviä melkoisella vimmalla, sillä toinen toistaan suurempia ja muodoiltaan kiehtovampia lohkareita paikasta löytyy. Tällaiseen kivikkoon ei välttämättä tavallinen retkeilijä ja patikoija eksy edes tarkoituksella, mutta esimerkiksi minulle paikka oli kuin karkkikauppa elefantille ja posliinikauppa pikkulapselle, vai miten päin se oli. Myös Markku kurkisteli innolla kivien alle ja väliin.

Vähän siellä täällä tuntui olevan kiinnostavia kohteita, mutta mitään elukan piilopaikkaa suurempaa ei ollut vielä löytynyt, kunnes…

Markku huomasi suurin piirtein samoihin aikoihin erään suurehkon lohkareiden alle jäävän lippaluolan tapaisen kuin minä sitten yhytin toisen, josta näki jo kättelyssä, että tässä voi olla hyvä kandidaatti tai jopa maisteri.

Suuren suuren kiven alla on tilavahko luola, ja kuten kuvasta näkyy, se on toisestakin päästään avoin.

Edestä katsottuna oikeanpuoleinen luolan sisäänkäynti ei vielä kerro oikein muuta luolan todellisesta sielunelämästä kuin että siitä näkyy läpi. Ryömintäosasto ei hirveästi kiinnostanut vielä tässä vaiheessa, mutta luolasta oli nähty vasta murto-osa. Yllätys odotti vuoroaan, kun kiersin kiven editse luolan vasemmalle reunalle.

Aivan kiven alareunassa näkyi musta aukko. Kurkistin siitä sisään ja totesin Markulle: ”No eiköhän meillä tässä ole se luola!” Tai ainakin yksi sellainen. Jos kerran luolan kriteereinä pidetään sitä, että ”sinne pitää mahtua vähintään 3 miestä sateenpitoon”, niin tämä paikka meni siihen heittämällä.

Ensi alkuun katsoin vain aukon suulta sisälle, jolloin huomasin, että kiven alle oli todella muodostunut varsin laaja luolamainen tila, jonka mitat olivat ainakin 5 metriä suuntaansa. Korkeutta luolalla oli sen verran, että siellä mahtuisi ryömimään ja istumaan vähintään puoli-istuvassa asennossa, mutta monin paikoin täysin istuvassakin.

Mieli teki hirveästi tunkea itsensä kiven sisään, mutta aukko, josta sinne olisi pitänyt mennä, oli erittäin epäergonominen. Joko oli nyt pakko muuttua kahlekuninkaaksi tai fakiiriksi ja vääntää itsensä vinkkeliin, että pääsisi sisään luolaan? Pää edellä mahallaan meneminen näytti mahdottomalta, sillä selkärangan olisi pitänyt taipua runsaasti väärään suuntaan. Sivuttainkin vaikutti vaikealta.

Viimein päätin kokeilla jalat edellä mahallaan, mikä osoittautuikin parhaaksi ratkaisuksi. Onneksi viime salikäynnistä on niin pitkä aika, että hartiat ja rintakehä eivät jääneet jumiin. Samaten vatsaosasto on sitten rippikouluikää edeltävän ajan massakaudesta pysynyt onneksi kurissa. Pilkkihaalari oli nappivalinta, mutta tokikaan kypärää ei tullut mukaan. Sorry…

Taas mennään…

Luolassa sisällä tosiaan saattoi jopa istua. Ja niinhän minä teinkin. Markku vaan napsi kuvia luolan ulkopuolelta, eikä tullut sisälle katsomaan vaikka kuinka houkuttelin. Harmin paikka, että jätin oikein kelvollisena luolakamerana toimivan GoPron kotiin, kuten myös järkkärinkin. Kovassa pakkasessa järkkärin kanssa kivien koloissa kamuaminen ei välttämättä olisi ollut hyvä ajatus, mutta edullisella pokkarillani otetut kuvat eivät valitettavasti ole sitten kovin laadukkaita. No, suo siellä ja vetelät housuissa…

Oi miksi en ottanut GoProta mukaan! Se vain ei tarkoita muuta kuin että tänne on tultava uudestaan.

Luolan pohjapinta-ala vaikutti vähintään yhtä suurelta kuin Konneveden Pyhävuoren Pirunpesässä, mutta korkeutta ei ollut ihan niin paljon. Jos joku olisi halunnut piilotella luolassa, se olisi varmasti onnistunut isommaltakin porukalta. Mukavuudesta vain olisi pitänyt tinkiä.

Luolan pohjalla pääasiassa erikokoisia kiviä, kuolleita lehtiä ja puun oksia tai juuren pätkiä. Tuoksu oli luolamainen, kostean tunkkainen ja sekoitus lahoa ja viipyilevää hometta.

Uskomatonta, mutta totta: Kalajanvuorella on luola! Onko se sitten se, josta perimätieto puhuu, jää nähtäväksi ja kuultavaksi. Toisen uskomattoman jutun huomasin vasta kun aloin käsitellä tämän horinan kuvia. Pitänee kuitenkin pitää ”löytö” toistaiseksi omana tai ainakin pienen piirin tietona ennen kuin sitä pääsee tarkemmin tutkimaan ja mahdollisesti ottamaan oikean asiantuntijan mukaansa. Voihan se olla joku luonnon oma tahra tai muu varjostuma, mutta jos ei ole, niin… Ei pidä tipahtaa ennen kuin nuolaisee.

Markku kurkistaa luolan toisesta päästä.

Luolan sisällä olisi voinut ehkä lämpimämpään aikaan olla pidempäänkin, mutta pilkkihaalareista ja muusta vaatetuksesta huolimatta kylmä alkoi tunkea vähitellen läpi. Meillä oli vielä paikkoja tutkimatta, joten ulostauduin luolasta käänteisessä järjestyksessä.

Samperin suuria kiviä oli muitakin, ja niiden alla myös mielenkiintoisia loukkoja, joista osa oli hyvinkin avoimia. Monissa kivissä oli hienoja piirteitä, joista saisi aikaan vaikka taulun.

Seikkailuhenkisille Kalajanvuoren rinteiltä näyttää löytyvän runsaasti tutkittavaa ja kömmittävää kivien alta ja päältä. Hienoimpia paikkoja omasta mielestäni ovat tosiaankin luolat, mutta myös sellaiset paikat, joiden alta pääsee kulkemaan ja kurkistelemaan.

Tässä kohtaa lohkare on muodostanut holvikaaren tapaisen paikan, josta hyvinkin pääsee kulkemaan ja katselemaan läpi.

Seikkailumme oli kestänyt jo kotvan, ja vieläkin olisi ollut tutkittavia paikkoja. Päätimme kuitenkin lähteä takaisin Vuori-Kalajan kotalaavun suuntaan, kun oli vielä valoisaa. Koska olin suunnistanut sellaisen GPS-kartan mukaan, jossa ei ole uusimpia kansallispuiston reittejä, huomasin sattumalta olevamme aivan lähellä merkittyä polkua, joka vie Kiertolahteen, johon kesäaikaan pääsee vesitse melomalla ja siitä kansallispuiston pääasiallisille patikkareiteille.

Niinpä laskeuduimme alas polulle ja sitä seuraten nousimme takaisin Kalajanvuorelle ja siitä Vuori-Kalajan jäälle. Päivä oli hämärtymässä, eikä reisissä enää maaston jyrkkyyden ja kiipeilyn paljouden johdosta ollut hirveästi voltteja.

Mahtavat Kalajanvuoren jyrkänteet Vuori-Kalajan puolella.

Kalajanvuoren jyrkänne vetää vertoja näyttävyydessään vaikkapa Repoveden kansallispuistossa sijaitsevalle Olhavanvuoren seinämälle. Kalajanvuoren huikeat portaittaiset, pystysuorat ja paikoin jopa ylikaltevat seinämät ovat silti omaa luokkaansa.

Kesäaikaan seinämien juurelle voi olla jopa vaarallista pyrkiä, mutta talvella hyvän lumitilanteen aikaan voi ainakin yrittää. Mitään lastenleikkiä ei lumikengilläkään nouseminen ole, sillä rinteen nousukulma on melkoisen jyrkkä.

KALAJANVUORI-3782
Niin me vain pojjaat kavuttiin makeimman paikan juurelle. Markku tempaisi ylös ensin, vaikka oli alhaalla sanonut ettei kintuissa muka enää potku riitä.

Eipähän myö mitään luolia enää löydetty eikä voitu etsiäkään, koska oli jo melkein pimeää. Laskeuduimme varovasti alas jäälle ja jatkoimme taas matkaa. Eväät ja kahvit/teet olivat käyneet mielessä jo monta kertaa, ja minunkin vatsani oli huokaissut useampaan otteeseen, että eikö se mies meinaa tänään ollenkaan syödä.

KALAJANVUORI-3784
Kerran piti vielä pysähtyä ennen kotalaavulle pääsyä, sillä huomasimme hienon jäätaideteoksen kallion juurella aivan jään rajassa. Jääveistoksen taakse sai juuri ja juuri mahtumaan otsalampun.

Siinäpä ne päivän kuvaukset sitten alkoivatkin olla. Kotalaavulle päästyämme kaivoin repustani esiin risukeittimen, pistin pelletit pesään, polttogeeliä päälle ja keittimen tulille. Trangian pannuun vettä ja keittimen niskaan. Markku kävi virittelemään tulta kotakeittiöön.

KALAJANVUORI-3792
Risukeittimen tuulensuojan virkaa sai toimittaa kotalaavussa ollut peltiämpäri, jonka sisään nostin keittimen. Lopulta päädyimme hyödyntämään keitintä sekä vedenkeitossa, makkaranpaistossa että Markun tekemien leipäpalasten lämmityksessä.

Pimeys oli vallannut seudun, ja lunta sateli melko voimakkaasti. Taivas ei kuitenkaan ollut niin voimakkaasti pilvessä ettei pilviverhon takaa olisi näkynyt kuunsirppiä. Pakkasta oli edelleen noin 15 astetta, mutta keli oli lauhtumaan päin. Kun olimme saaneet evästeltyä, keräsimme kimpsumme ja lähdimme lompsimaan takaisin parkkipaikalle. Otsalampun valossa hieman vajaan kilometrinkin matka tuntui huomattavasti pidemmältä, ja askeleissa ei ollut enää ihan samanlaista terävyyttä kuin reissun alussa.

Olihan se mahtava kokemus taas päästä löytämään luola ja muitakin jännittäviä paikkoja. Pakko tulla uudestaan ja tarkistaa yksi asia, joka jäi kaivelemaan mieltä tosiaan tarkasteltuani reissun kuvia kotona jälkeenpäin. Tiedä vaikka olisi uutiskynnyksen ylittävä aihe…tai sitten ei.

Kiitos suuresti Markulle, joka on ottanut myös osan tämän jutun kuvista!

Mustikkavuorella Hanhitaipaleella on muutakin kuin mustikkaa


Mustikka-aika alkaa olla ohi, mutta luolien aika ei. Nimittäin taas kerran yllätin iloisesti itseni löytämällä Rautalammin Hanhitaipaleelta Mustikkavuori-nimisen paikan rinteiltä hienon luolan.

Horisin jo viime vuonna eräässä jutussa, miten runsaasti Rautalammilla on monenlaisia luonnonmuodostelmia, ja tietysti luoliakin. Vielä silloin en kuitenkaan itsekään osannut arvata, miten paljon niitä itse asiassa onkaan, kun saa käytettyä vain tarpeeksi aikaa ja vaivaa etsimiseen.

Onhan alueen geologia erittäin otollinen luolien syntymiselle. Vaikka monet luolista eivät yllä koossa kansallisella listalla kovin korkealle, ehkä määrässä kuitenkin tavallista ylemmäs. Minulla on joka tapauksessa aavistus, että jotakin suurta on vielä löytämättä.

Rottinkisauva käteen, gps-laite toiseen ja menoksi

Kun lähden luolia etsimään tai ylipäänsä louhikoille, pyrin pitämään mukanani joko modernimpaa vaellussauvaa tai sitten perinteistä rottingista tehtyä suksisauvaa sommalla tai ilman. Se on yllättävän hyvä apuri paikoissa, joissa ei voi välttämättä tietää, mitä milloinkin askeleen alla on. Hyvinkin usein sammalen alla piilossa voi olla metrinen monttu, jossa koipi voipi katketa, jos oikein huonosti käy.

Tämänkertaisen etsintäreissun suuntasin Rautalammin Hanhitaipaleella sijaitsevien Kaupparisenvuoren ja Mustikkavuoren maastoihin, koska lähistöltä olen jo löytänyt monta muuta mahtavaa paikka luolista valtaviin hiidenkiviin asti. Todennäköisyys uusien luolien löytymiseen olisi siis suuri. Viime viikolla bongattu hiidenkivi sai kylmät väreet kulkemaan pitkin selkä kolmea pilkku neljäätoista, eikä tämänkertainen löydös paljon siitä jälkeen jäänyt.

Painuin puskaan Tampintien mutkasta läheltä Pitkä-Kaupparisen järven eteläpäätä suunnaten Mustikkavuoren itäpuolen rinnettä kohti.  Minkäänlaista ennakkotietoa mistään luolasta ei ollut (kuten yleensä viime aikoina), joten arvalla mentiin. GPS:n jäljestä kotona katsomalla huomasin, että olinkin kävellyt melko lailla suoraan luolan löytymispaikalle, noin sata metriä tieltä ja noin 30 metriä korkeussuunnassa ylempänä.

Mistäpä tämänkään olisi tiennyt, ellei olisi omin silmin nähnyt.

Tasamaatahan tuo vuorenrinne ei luonnollisestikaan ole, eli pientä kiipeilyä ja tasapainoilua oli harrastettava. Sauvasta oli paljon apua. Vaikka en vielä siinä vaiheessa tiennytkään, niin ensimmäisten pystysuorien kallioseinämien kätköistä tulisin löytämään jännittävän paikan.

Kiire ei ole hätäisen hommaa

Etsintähommiin olin varannut vain kaksi tuntia aikaa, joten olisi tietysti ollut ehkä paikallaan liikahdella rivakamminkin, mutta tällaisissa paikoissa se ei vain onnistu. Lenkin pituudeksi tuli metsässä vain kilometrin verran mutta aikaa meni todellakin pari tuntia.

Kun saavuin ensimmäiselle jyrkänteelle, ajatuksena oli vain laittaa merkintä gps:ään ja tulla paikalle uudestaan myöhemmin, mutta päätin onneksi tutkia paikkaa tarkemmin. Katsoin yläpuolelleni kohoavaa kalliota, jossa oli selkeä halkeama. Se vaikutti mielenkiintoiselta ja herätti kysymyksen, miten pitkä halkeama on ja mitä mutkan takaa löytyy. Selvitettyäni turvallisen reitin halkeamalle nousin ylemmäs ja kurkistin nurkan taakse.

Että tämmöinen tapaus tällä kertaa.

Sieltä löytyi juuri se, mikä pitikin. Tosin luolan suulle oli vielä viitisen metriä matkaa, joten en tiennyt, miten iso tai pieni tai minkään muunkaan lainen paikka suuaukon takana oli ennen syvempää tutkimista (kirjaimellisesti).

Luolaan johtavan kapeikon yläpuolella näytti olevan kiilaantuneena iso kivi, jota en olisi halunnut saada niskaani. Enkä muitakaan kiviä, joita suuaukon yläpuolelle oli kertynyt. Piti vain luottaa siihen, että ne eivät putoaisi. Yksin seikkaillessa on tietysti aina vaara olemassa, että jää kiven alle eikä voi viheltää sitten kun sattuu.

Rohkea rotan syö.

Eipä siinä muu auttanut kuin otsalamppu päähän ja rohkeasti sisään. Kuulostelin kyllä ennen sisään menoa, että kuuluuko luolasta murinaa tai sähinää. Ei kuulunut onneksi kumpaakaan. Aina pitäisi periaatteessa olla kaveri mukana, mutta käytännössähän se ei tahdo onnistua. Tämmöiset paikat eivät välttämättä nappaa oikeita luolaharrastajia, ja muut eivät sitten innostu muuten tai ovat niin matkan päässä, että pitäisi olla isompata sorttia tiedossa ennen kuin latukka liikahtaa.

Tämä paikka menee varmasti omaan luolalistaan.

Sievä pikku kammari

Sisältä paljastui sitten pienoinen yllätys. Olin arvellut, että luola olisi todella pieni, mutta se ei pitänyt täysin paikkaansa. Arviolta alle kaksi metriä kanttiinsa pohjan alalta sekä vähintään istumakorkea ”eteinen” liittyi suuaukolta katsoen oikealle alas ja syvemmälle kallion sisään viettävään osuuteen.

Luola jatkuu tuonne.

Jos meitä olisi ollut kaksi, niin olisin yrittänyt joko itse tai yllyttänyt kaverin menemään kapeasta raosta eteenpäin. Siitä nimittäin saattaisi päästä luolan osaan, jossa on enemmän kuin tarpeeksi seisomatilaa. Mitään latotansseja peräkammarissa ei vastaavasti mahdu järjestämään, korkeintaan lambadaa paritanssina voisi yrittää.

Olisiko luola neljästä viiteen metriä syvä kyseiseen suuntaan? Olen aika kehno arvioimaan etäisyyksiä ja mittoja, mutta kun ei ole mitään teknologista vimpainta kuten laserkeilainta. Olisi mielenkiintoista joskus tämmöisiä paikkoja päästä skannailemaan ja nähdä, mitkä ovat luolan mitat ja muodot niin kuin kone ne näkee.

Tutkittavaa jäi vielä.

Olisinpa ottanut järkkärin mukaan, mutta nyt oli tyytyminen vain erinomaiseksi luolakameraksi osoittautuneeseen kolmosversion GoProhon ja kuvanlaadultaan surkeahkoon Canonin PowerShot -pokkariin. Tai vähintään olisi pitänyt olla kaksi pikku jalustaa matkassa aikavalotuksille. Alla olevasta hämppiksenverkosta ja itse hämppiksestäkin olisi tullut jopa tarkka kuva. Mutta se on nyt sitten mikä se on.

Ehkä pieni kuvakoko antaa vähän epätarkkuutta anteeksi.

Luola päivässä, kaksi parhaassa

Sisällä luolassa oli – kuten arvata saattaa – lähestulkoon hiljaista. Nimittäin hetken aikaa siellä oltuani alkoi kuulua pörinää ympäriltä, ja joitakin kärppäsiä tai mitä lienevät olleet, kävi lentelemään luolassa edestakaisin. Valon houkuttelemina ehkä aktivoituivat. En huomannut muita elukoita, kuten liuskayökkösiä, joita oli esimerkiksi Ukonvuoren Pirunpesässä.

Huomioni kiinnittyi ihan muihin asioihin luolassa, joten huomasin vasta valokuvasta luolassa olleen hämähäkinverkon keskellä päivystäneen, olisiko ristilukin. Aika iso kaveri se oli, enkä hirveästi pidä hämähäkeistä, joten hyvä ettei tarttunut päähäni luolassa könytessä.

Olin erittäin tyytyväinen päivän saaliiseen siksikin, että ehdin etsiä luolaa vain lyhyen aikaa kunnes sen löysin. Halusin vielä jatkaa matkaa, joten poistuin peruuttamalla varoen tökkimästä yläpuolellani olevia kiviä. Mustikkavuoren mahtavat jyrkänteet ja luolalta parinsadan metrin päässä oleva louhikko kätkevät varmasti sisäänsä vielä lisää yllätyksiä löydettäväksi. Eikä vielä koko vuorta edes tullut kierrettyä, kiivettyä ja tongittua!

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

P.S. Miksi en laita paikasta karttalinkkiä? Siksipä, että jos näkee hieman vaivaa sen löytämiseksi, uskoisin, että se on palkitsevampaa sillä tavalla. Kyllähän tuossa jutun alussa lienee riittävästi vihneitä sellaiselle, jota aihealue oikeasti kiinnostaa.

 

Voipiovuorelle kapuaminen maksaa vaivan


Voipiovuori-Petäjikkömäki KONNEVESI
Karttalehti: 3221 11
Alueen pinta-ala: 89 Korkeus: 172 Suhteellinen korkeus: 84

Kallioalueen sijainti: Pilkanselän Voipiolahden rannalla.
Kallioalueen yleiskuvaus ja tärkeimmät arvot:
Kieräjärven ja Pilkanselän Voipiolahden välisellä kannaksella sijaitseva Voipiovuori-Petäjikkömäki on kahden jyrkkäpiirteisen kallioselänteen ja niiden välisen syvän metsäisen notkelman muodostama kallioaluekokonaisuus, joka on maisemallisesti hyvin arvokas kohde.

Porfyyrigraniittia olevien selänteiden jyrkät rinteet ja lakiosa ovat etenkin Voipiovuorella hyvin paljastunutta, laajoista ja ehjistä silokallioista muodostuvaa kalliomännikkömaastoa. Selänteiden lakiosat ja ylärinteet ovat vedenkoskematonta maastoa, alarinteillä esiintyy vyömäisiä lohkareikkoja.

Petäjikkömäkeä jonkin verran jyrkkärinteisemmän Voipiovuoren kalliorinteet näkyvät hienosti länsi- ja pohjoispuoliselle tielle ja kallioaluekokonaisuus erottunee läheisille järvialueille massiivisena selänteenä. Selänteiden lakialueiden näköalapaikoilta avautuu avaria järvi-, metsä- ja peltomaisemia. Lähimaisemat ovat myös vaikuttavia ja Keski-Suomen olosuhteissa erikoisia harvapuustoisilla ja lähes avoimilla kalliorinteillä.

Alueen kalliokasvillisuus on erikoista varsinkin Voipiovuorella, jonka kalliorinteillä rahkasammal- ja poronjäkäläpatjat sekä kuivan kangaskasvillisuuden laikut vuorottelevat lähes paljaiden kalliopintojen kanssa. Matalia pystypintoja hallitsevat tavanomaisemmat jäkälä ja sammalyhteisöt. Selänteiden välisessä notkelmassa on mustikkakorpea ja jonkin verran myös metsäkortekorpea. Alueen pohjoisosassa ja Petäjikkömäellä on taimikkoalueita ja puusto on osittain nuorta myös Voipiovuoren lakiosassa. Ilmeisesti näköalapaikkoina käytetyillä selänteillä kulkee vahvoja polkuja, jotka ovat
kuluttaneet kalliokasvillisuutta.

Näin kerrotaan Ympäristö.fi-sivuilta löytyvässä luontoselvityksessä, ja monesta selvityksen kohdasta onkin helppo olla samaa mieltä, sillä niin mainio retkeilypaikka Voipiovuori on. Se sijaitsee Konneveden Hänniskylällä ja erottuu todellakin kauas muusta ympäristöstä huomiota herättävästi esimeriksi Hänniskyläntielle.

Voipiovuoren kokoa voi ihastella myös Kynsivedeltä käsin, kun on vesillä liikkeellä. Samaten Kynsivesi näkyy paikka paikoin hienosti Voipiovuoren pohjoispuolen rinteeltä, vaikka puusto hieman näkymää blokkaakin. Siinä, missä esimerkiksi Voipiovuoren lähellä olevalla Kotivuorella on hieno luola, niin Voipiovuori ottaa voiton maisema-arvojensa ansiosta.

Voipiovuorelle voipi päästä esimerkiksi Voipiovuorentien puolelta. Tien risteyksestä vajaan 200 metrin jälkeen erkanee heinittynyt vanha ajoura vasemmalle. Vielä pari vuotta sitten uralta pääsi pientä polkua pitkin lähemmäs vuoren juurta, mutta polku näyttää nyttemmin metsittyneen umpeen, joten ajouraa seurailemalla pienen metsäsaarekkeen voi kiertää ja alkaa suunnistaa vuorta kohden.

Maasto on valoisaa ja vuoren suuntaan melko avointa, toisella puolella metsä on tiheämpää ja peittää näkymän läheisille pelloille. Pääasiassa mäntyvoittoinen kuivahko kangas on loistava mustikkapaikka, ja punaisia mustikanraakileita näyttää olevan pilvin pimein.

Varvikko on paikoin peittämässä maastoon muodostuneita polkuja alleen, mistä voi päätellä, että aivan mahdottoman kovassa retkeilykäytössä paikka ei ole – vaikka voisi olla, sillä kun metsän keskeltä lähtee nousemaan vuoren rinnettä, huomaa olevansa aivan mainiossa retkipaikassa.

Nousu tapahtuu vuoren pohjoisrinnettä. Noin 300 metrin matkalla noustaan suurin piirtein 110 metristä 170 metriin (merenpinnasta). Voipiovuorelle on paras kiivetä kuivana aikana, jolloin lähestulkoon mono kuin mono pitää kalliolla. Sateella kallio on hyvin luikas. Ohutta kalliokasvillisuutta säästääkseen kannattaisi todella kulkea vain näkyvää uraa pitkin. Rahkasammalta löytyy, mikä johtunee pitkälti siitä, että sadeaikojen valumavedet pitävät turpeen riittävän kosteana.

 

Pääpuu (vai puupää) lajina on tosiaan mänty, mutta mikään optimaalinen kasvupaikka kalliorinne ei puustolle ole. Sen sijaan jäkälät ja sammalet sekä kanerva viihtyvät paikassa erinomaisesti.

Mitä ylemmäs noustaan, sitä paremmaksi käyvät maisemat nimenomaan järvelle päin. Polulta pitää vain malttaa vilkuilla sivulleen tarpeeksi usein, jotta onnistuisi spottaamaan parhaan tähyilypaikan sinistä järveä kohti.

Kiipeäminen ottaa hengityseläimeen ihan mukavasti, joten maisemien tiirailu vähän väliä toimii hyvänä tekosyynä huilaamiselle. Sininen taivas ja valkeat poutapilvet korostavat entisestään alla levittäytyvää vihreän sävyjen maailmaa ja kauempana siintävää järvenselkää.

Taakseen vilkaisemalla huomaakin nousseensa jo hyvän matkaa. Kallion paljastumisen näkee ehkä selvemmin kuin ylöspäin katsoessaan.

Vuoren päältä löytyy polun vierestä jonkun kyhäämä pieni nuotiokehä, sillä tällaisiin paikkoihin joku lähes poikkeuksetta haluaa tehdä tulet. Itsellä ei ollut aikomustakaan tulentekoon, vaan mukana retkellä oli vain pieni reppu, jossa oli vähän evästä ja riittävästi juotavaa. Sen enempää ei tarvitse ollakaan muutaman tunnin retkelle.

Epävirallinen tulipaikka sai siis jäädä taakse, sillä polku jatkuu vielä hyvän matkaa vuoren päällä. Polkua ei ole millään tapaa merkitty, eikä muitakaan reittejä Voipiovuorella. Maastokartassa tai gps-laitteen kartassa katkoviivamerkinnät loppuvat vuoren korkeimmalle kohdalle, mutta maastossa sitä vastoin polkua riittää ainakin parisataa metriä, kunnes se häviää huomaamattomiin.

Evästelyyn sopivia paikkoja löytyy vaikka millä mitalla. Tilaa on vaikka piknikhuovalle, tai sitten voi etsiä mukavan kiven, jolle istahtaa nauttimaan vaikka sämpylän ja termarikahvit. Tällä reissulla kuuman kahvin sijasta kuitenkin oli kylmää vettä ja mehua, sillä auringonpaiste ja kallio ovat melkoisen lämmittävä yhdistelmä.

Täysin paahteessa vuoren päällä ei tarvitse istua, sillä varjoistakin paikkaa löytyy. Luonnon rauhaa etsivien ei tarvitse sitä kaukaa hakea, sillä Voipiovuori on juuri niin rauhallinen paikka kuin toivoa saattaa. Lähimmältä Hänniskyläntieltä ei kuulu mitään, ja vilkasliikenteinen 69-tiekin on yli 8 kilometrin päässä.

Tänne voi siis huoletta tulla ystäviensä tai perheenjäsentensä kanssa – tai vaikka yksin ajatustensa kera, mikä ei ole huono vaihtoehto sekään.

Voipiovuorelta voipi laskeutua joko samaa reittiä, mistä tulikin, tai sitten valita täysin omansa. Oma reittivalinta oli selkeä, sillä Voipiovuoren ja Petäjikkömäen väliin jäävällä lounaisrinteellä on aika muhkeita jyrkänteitä ja louhikkoja.

Voipiovuori ja Petäjikkömäki ovat voineet olla omia pieniä saariaan muinoin vanhan rantaviivan ollessa nykyistä merkittävästi korkeammalla. Välissä olevassa syvänteessä on vielä soistumaa ja kosteita kohtia, ja pienpuusto ja pajukko peittää näkyväisyyttä varsinkin Petäjikkömäen rinteen suuntaan.

Syvänteen pohjalla on paljon pientä elämää, esimerkiksi kauniin vihreä, mutta pienen pieni kangasperhonen erottuu vain vaivoin ympäristöstään ja lähes samanväristen puolukan lehtien seasta.

Etsiskelin myös kyykäärmeitä, joita olisi voinut ihan hyvin olla tällaisessa louhikkoisessa ja kallioisessa ympäristössä, mutta lienevätkö karanneet piiloihinsa tai olleet jossakin muualla, mutta yhtään pientä tai isoa luikeroa ei kuvattavaksi löytynyt.

Selkeästi rapautuneet ja rosoiset kalliot muuttuvat reitin loppupuolella sileiksi avokallioksi, ja vastapuolinen maasto alavoituuu ja aukeaa lopulta Petäjikkömäen jälkeen avoimen mäntykankaan takaa perinteiseksi peltomaisemaksi.

Takaisin lähtöpaikkaan ei ole enää pitkä matka, ja vaikka kierrokselle tuli kokonaismatkaa hieman vaille kolme kilometriä, aikaa meni rauhallisesti liikkuessa ja naatiskellessa kolmisen tuntia. Kiirettä ei siis pidetty, eikä kannattanutkaan pitää. Tällaisissa paikoissa ei katsota kelloa – paitsi jos on suunnistuskilpailuista kyse.

 

Tankolammin kiviveljekset


Otsikolla viittaan kahteen Konneveden Tankolammin kylällä 69-tien varressa olevaan suureen lohkareeseen, joista en itse ole vieläkään onnistunut päättelemään, ovatko ne todellakin olleet yhtä suurta siirtolohkaretta kumpikin vai ovatko ne osa peruskalliota mutta vain pullahtaneet maanpinnalle. Keksin niille nimen ”kiviveljekset” ihan juuri tätä kirjoittaessani, eli nimi ei ole millään tavalla virallinen.

Jos ne ovat siirtolohkareita joskus olleetkin, varsinkin kahdesta se suurempi on melkoinen mörkö. Ympärysmitaltaan maastokartasta karttapalvelun mittaustyökalulla mitattuna isoveljen lantionympärys on noin 50 metriä.

Isoveli (ei valvo).

Suurin piirtein yhtä kaukana isosta kivestä kuin on sen ympärysmitta,  koilliseen on sen pikkuveli, joka jää koossa reippaasti jälkeen, mutta kummallisuudessa ei paljoakaan.

Pikkuveli (ja sen serkut).

Kummankaan kiven mittasuhteista ei oikein pääse tolkuille, jos niitä katsoo tieltä käsin ja jaloin, vaan pitää vaivautua oikein niiden viereen. Jos ja kun joku nyt kysyy, että mitä kummallista joissakin kivissä on, niin ainakin minusta on vähintään veikeää, että näinkin suuria kiviä ja kivikasautumia on paikassa, jossa muutoin on joko pelkkää suota tai vanhaa viljelysmaata.

Veljesten ja aivan niiden vieressä olevien pienempien lohkareiden lisäksi muita isoja kiviä ei ole näköpiirissä, ei edes kiintokalliota.

Vähemmän asiaa ihmettelee ehkä vasta sitten kun tarkastelee niin maastokarttaa kuin vinovalovarjostetta, josta voinee päätellä, että aikoinaan alueella on ollut runsaasti enemmän vettä. Läheinen Ala-Tankonen, sen alapuolinen Keski-Tankonen (metsää kasvava suo) ja tien toisella puolella oleva Ylä-Tankosen neva ovat aivan varmasti olleet joskus yhtä isoa järveä tai vielä isompaa vesistöä. Ja siellä, missä on joskus ollut vettä, on aiemmin ollut todennäköisesti jäätä, mistäpä veikkaisin, että myös em. suuret kivet ovat jääkauden mukanaan tuomia tuliaisia.

Pikkuveljestäkin löytyy ylväitä muotoja.

Sekä pienemmän että isomman veljeksen todellinen koko paljastuu tosiaan vasta kun niitä tarkastelee aivan vierestä. Kiertäessään pikkuveljen ympärillä voi melkeinpä kuvitella katselevansa Pääsiäissaarten moai-patsasta, sillä niin sitä muistuttava muoto löytyy kivestä kuin oikeasta kulmasta katsoo.

Pääsiäisssaaret? Ei, Konnevesi.

Kiven päälle pääsee halutessaan kiipeämään mutta järkevästi oikeastaan vain yhdeltä sivulta, ja sittenkin varoen.

Samanlainen tilanne on, kuten sanottua, noin 50 metrin päässä sijaitsevan isomman veljeksen kanssa. Yhtä lailla jopa monen mielestä mitäänsanomattomalta näyttävä kivi – jos sitä lähestyy koillisesta pikkuveljensä suunnasta – pitää piilossa yllätyksen jos toisenkin, kun sen lähelle pääsee ja alkaa kiertää sitäkin ympäri.

Ei ole kiveä karvoihin katsominen.

Siinä, missä isoveljen ”selkäpuoli” on vaatimattoman näköinen ja lähes kauttaaltaan sammalten peitossa, kiven ”edustuspuoli” onkin sitten pelkkää lihasta – eli kiveä. Aika näytti tehneen kivelle tehtävänsä, ja eroosio. Jos kivi siis alussa olikin ollut yhtä kappaletta, nykyään se on monta.

Kiven reunalla kasvava koivu on halunnut varmistaa pysymisensä paikallaan tunkemalla juurensa kallion halkeamaan niin pitkälle ja tiukkaan kuin vain ikinä saattaa.

Kivi, paperi, sakset ja koivu.

Ison veljen kyljessä näkyy suuri halkeama, joka näyttää laajenneen siitä, kun pari vuotta sitten kävin katsomassa kiveä edellisen kerran kunnolla. Kyllähän kolosiin jäätyvä vesi vähitellen rakosia laajentaa. Halkeamasta onkin muodostunut itse asiassa pieni rakoluola, johon jopa saattaisi saada itsensä ahdettua. Tai sitten ei.

Rako halkealla.

Kiven piirteet vain voimistuvat, mitä enemmän sitä kiertää ympäri. Oikeastaan voisi ajatella kyseessä olevan ihan toisen kiven kuin minkä aluksi näkee.

Isoveljen erilaiset kasvot.

Ison kiven länsipuolella retkeilijä tuntee jo itsensä pieneksi, sillä niin ylevät piirteet kivellä on. Varovasti kiipeämällä voi nousta tarkastelemaan tilannetta ylempää, mutta sopivia jalan- ja kädensijoja ei ole liiaksi. Ylempänä näkyviin tulee pieni pesäluola, jossa voisi majailla vaikkapa kyy tai kettu, mutta kumpaakaan ei pesässä näy.

Tyhjä on tämä pesä.

Laskeudun varovasti takaisin alas ja jatkan kierrostani kiven ympäri. Entistäkin terävämpiä ja jyrkempiä kulmia paljastuu. Tämä ei todellakaan ole mikään yhden ilmeen tyyppi.

Mahtavin profiili löytyy kiven luoteissivulta.

Jyrkimmältä sivultaan iso kivi on arviolta noin 10 metriä korkea. Jos kivellä on ympärysmittaa ainakin yli 40 metriä ja korkeuttakin näin runsaasti parhaimmillaan, kuutioita ja massaa kivessä on uskomaton määrä. Vielä uskomattomammalta tuntuu, että kivi olisi voinut liikehtiä jään mukana, eli käsittämättömiä voimia luonnosta täytyy löytyä.

Kiven moni-ilmeisyys on ilmeinen…

Kun kivi on melkein ympäri kierretty, se tarjoaa vielä lisää yllätyksiä. Nimittäin kiven kupeesta, pienen tasaisen kohdan päältä, löytyy linnunpesä. Huomaan pesän vasta kun olen ihan sen kohdalla, mutta onneksi siellä ei ole vielä munia. Joko pesä on vanha tai sitten vasta odottelee uusia asukkaita. En siis häirinnyt pesintärauhaa enkä saanut emoa hylkäämään haudontaa, koska mitään haudottavaa ei ollut.

Kakkospesäkin on tyhjä.

On aika kiivetä kivelle. Ylös pääseekin helpohkosti vain kiven selkäpuolelta, jossa kasvaa puita ja sammalta. Paikka on erinomainen pienelle eväsretkelle ja lähialueen tarkasteluun.

Isomman veljeksen lempeämpi puoli.

Kiven päältä löytyy vielä uusi yllätys, nimittäin halkeama, johon mahtuu sisään. Syvyyttä rakosella on parhaimmillaan yli kaksi metriä, mutta leveyttä ei nimeksikään. Pari vuotta sitten sinne itseni änkesin, mutta silloin halkeamassa ei ollut lunta ja jäätä, joten sinne oli helpompi päästä.

Isolla kivellä on paljon piiloja.

Onhan tämä mahtava kivi! Löytyy seikkailupaikkoja ja tutkittavaa, sekä viihtyisä ympäristö eväiden syöntiin ja ympäristön tarkasteluun. Viimeksi vietin pitkän tovin kivellä lokakuussa 2015, mutta olipa sitten kevät tai syksy, paikka on aina yhtä kiehtova. Kivelle voisi tulla joskus yön yli väijyyn kameran kanssa, sillä läheltä kulkee säännöllisesti hirviparvi.

Tankolammin kiviveljeksiä eivät välttämättä huomaa ohi nopeasti ajavat, eivätkä kaikki hitaamminkaan liikkuvat ehkä saa aikaiseksi perehtyä kivien saloihin tarkemmin. Se kuitenkin kannattaa, sillä niitä pääsee tervehtimään hyvin helposti, kun vain malttaa eikä paahda miljoonaa ohi. Ja jos eivät kivet ihan veriveljiä lopulta olisikaan – onhan niillä sentään välimatkaa toisiinsa – niin ehkä ainakin velipuolia.

Seuraavassa guvagalleriassa on GoPro-kameralla napsittuja otoksia lokakuulta pari vuotta sitten.

 

 

Retki Rautalammin maisemiin ja yö kylmän kiven selässä


Muutama päivä sitten olin sekä omalla mukavuus- että epämukavuusalueella. Nimittäin kun pääsee käymään Etelä-Konneveden kansallispuistossa ja ihastelemaan sen maisemia, se on mukavaa. Mutta se, että joutuu yrittämään nukkumista teltassa, ei välttämättä ole. En tiedä, mikä siinä tosiaan on, mutta olinpa missä tahansa, en ole saanut kunnolla unta teltassa huolimatta siitä, että ei ole ollut kylmäkään, saati muuten ikävä meininki.

Päivä joka tapauksessa lähti käyntiin ja toteutui suunnitelman mukaan, ja suunnitelmanahan oli lähteä kiertämään ensin Kalajan Kierros kansallispuistossa. Mukaan oli tarttunut yksi rohkea POKE:n eräopaskurssin opiskelijatoveri Anne koiransa kanssa.

Kalajan Kierros vedettiin vastapäivään, ja vuoren rinnettä noustessa tuli vain mieleen, että onkohan joskus tarpeen tehdä paikalle portaat, kun nousu on kuitenkin aika vaativa ja polku on todella paljon jo kulunut. Maisemat Kalajanvuorella olivat tietysti yhtä mahtavat kuin aiemminkin, tästä pääsee lukemaan jutun retkestäni vuorelle aiemmin tänä vuonna.

Eväiden pariin pääsimme palattuamme vuorelta, ja Vuori-Kalajan laavulla olikin (kuten puistossa sinä päivänä muutenkin) yllättävän paljon väkeä. Kyllähän sinne sekaan mahtui; tulet laitoimme toiselle tulipaikalle, jotta kodalla olijat olisivat saaneet tulistella rauhassa.

Ilma oli lähes tyyni, ja harmaat kallioseinämät ja puut heijastuivat upeasti veden pinnasta.
Ilma oli lähes tyyni, ja harmaat kallioseinämät ja puut heijastuivat upeasti veden pinnasta.

Metsähallitus oli tuonut rantaan puistossa kävijöiden käytettäväksi myös hyväkuntoisen veneen, jossa olivat jopa airot ja tappi tallella. Suostuttelin Annen lähtemään soutelemaan, että välillä olisin saanut kuvia muualtakin kuin kodalta ja pelkästä autiosta järvenselästä.

Kyllä Vuori-Kalajalla on myös mahtava soudella varsinkin tyynellä säällä!
Kyllä Vuori-Kalajalla on myös mahtava soudella varsinkin tyynellä säällä!
ekkv_htple_anne-3115
Kallioseinämiin saa ihan uutta tuntumaa kun pääsee veneellä näkemään ne aivan juurelta.

Päivän ensimmäinen ”virallinen ohjelmanumero” oli pian käsitelty, ja oli aika palata Törmälään ja siirtyä siitä eteenpäin illan toiseen kohteeseen, jossa suunnitelmissa oli mm. käydä kahdella luolalla ja majavanpesällä sekä yöpyä teltoissa.

Lainasin Annelle ja hauvelille omaa McKinleyn telttaani, ja itselleni varasin vastikään saamani ja testaamani Alps Mountaineeringin teltan. Kesemmällä värkkäsin omalle palstalle ison siirtolohkareen päälle kestopuisen tasanteen, jolle Alpsin teltta mahtui ihanteellisesti. Miksi siis laittaa telttaa kylmään ja märkään maahan, jos sen voi laittaa kiven päälle?

Ei kiven sisässä, vaan päällä.
Ei kiven sisässä, vaan päällä.

Telttojen pystytyksen jälkeen oli vuorossa ruokailua, mutta mitään karmeeta gurmeeta ei ollut tarkoitus laittaa. Itsellänikin oli pelkkää perusvihannesta ja sämpylää, kahvia ja Mierontien munkkeja. Saihan silläkin mahansa riittävän täyteen.

Ilta pimeni, ja luolan sekä majavarasti oli vielä käymättä. Luola oli pieni lohkareluola, josta on myös aiempi horina tässä samaisessa blogissa. Pimeällä kaikki on hieman jännempää, kuten myös luolassa käyminen. Toinenkin luola olisi ollut tarjolla, mutta turvallisuussyistä päätimme jättää sen seuraavaan aamuun.

Anne virittelee kameraa luolassa.
Anne virittelee kameraa luolassa.
Lohkareluolan uumenissa.
Lohkareluolan uumenissa.

Luolan jälkeen suunta takaisin ja seuraavaksi majavanpesä. Majavanpesällä ei näkynyt eikä kuulunut liikettä, mutta viikon aikana alueella oli tehty lisää metsätöitä, eli puita oli järsitty ja kuljeteltu, sekä pesää oli alettu vuorata mudalla.

Majavilla riittää pesällä tekemistä vuoden ympäri. Kuva elokuulta.
Majavilla riittää pesällä tekemistä vuoden ympäri. Kuva elokuulta.

Pesän jälkeen oli aikaa vielä istuskella suhisevilla tulilla, mutta ainakin sen verran puista sai myös lämpöä, että vilu ei päässyt kapajamaan. Kello ei ollut edes paljon, mutta tuntui kuin olisi enemmänkin. Oli siis aika siirtyä yöpuulle kukin omiin telttoihinsa.

Koska oma telttani oli tosiaan kiven päällä ”terassilla”, olin varmistanut sen vain jatketuin telttanaruin. Muuten se seisoi vapaasti paikallaan – vapaastiseisova teltta kun on. Eipähän illalla eikä yöllä edes tuullut, ja kun sisällä röhnöttää yli 80-kiloinen äijä, niin ei se ihan pienellä vireellä siitä olisi vierähtänytkään.

Eihän teltassa kylmä ollut, siellähän oli yhtä lämmin kun ulkona! Plus yksi...
Eihän teltassa kylmä ollut, siellähän oli yhtä lämmin kun ulkona! Plus yksi…

Vaatteiden vähentäminen pussiin tunkeutumista varten on aina niin kivaa. Vaan niinhän ne sanovat, että jos on liikaa päällä, ei paksukaan pussi lämmitä, kun oma kehon lämpö ei pidä pussia sisältä lämpimänä. Oli kuitenkin yritettävä taas sinnitellä yö pussissa tavalla tai toisella.

Aamu kalpeni sitten viimein. Mitään ääniä ei yön aikana kuulunut, eikä majavakaan ryskänyt pusikossa. Hieman ennen ”heräämistäni” kuulin joutsenten ääntä ja toivoin, että ne laskeutuisivat lammelle. Kun sain itseni väännettyä pussin sisuksista pois ja kiskottua päälyskamppeet niskaan, lähdin tarkistamaan, olivatko joutsenet lähistöllä. Olivathan ne.

Joutsenia en kyllästy koskaan katselemaan, saati kuvaamaan.
Joutsenia en kyllästy koskaan katselemaan, saati kuvaamaan.

Vielä harmaa, mutta melkeinpä täysikokoinen poikanen uiskenteli vanhempiensa kanssa kaikessa rauhassa lammen tyynellä pinnalla. Hieman tavallista rohkeampiakin näyttivät olevan, koska sain varovasti liikkumalla jopa ne uteliaina uimaan rantaan päin.

Aikansa oltuaan ne kuitenkin alkoivat notkistella jo siipiään lähtöä ajatellen.
Aikansa oltuaan ne kuitenkin alkoivat notkistella jo siipiään lähtöä ajatellen.

Aamu ei hienommin olisi voinutkaan alkaa. Siipien oikominen oli selvä merkki lähtövalmisteluista, eikä aikaakaan, kun kolmikko pomppasi siivilleen ja lähti etsimään joko seuraavaa taukopaikkaa tai sitten kohti etelää.

Sinne män.
Sinne män.

Tamronin zoomi osoittautui taas kerran surkeaksi vehkeeksi hämärässä ja liikkuvan kohteen kuvaamisessa. Eipä siinä mitään,eihän näitä luontokuvakisaan oltukaan laittamassa.

Joutsenten näkeminen oli tosiaan aamun kohokohta, ja edessä oli vielä aamupala sekä käynti toisella luolalla, johon turvallisuussyistä emme pimeällä lähteneet. Reissusta ja luolasta on pieni (jos 50 minuuttia on pieni) video Juutuubissa, johon pääsee nipsauttamalla tästä. Mukava reissu, mutta tulihan tehtyä.

Kesäpäivän ratoksi: Sumiaisten Peuravuoren lehmuslehto ja Petäjäsaaren virkistysalue


Olen monesti miettinyt, että tokkopa sitä tämän elämän aikana pääsee mihinkään hienoihin paikkoihin ulkomailla enää koskaan, kun ei ole rahaa eikä oikein aikaakaan. Tosin sitten samalla todennut, että käydäänpä sitten hienoissa paikoissa kotimaassa ja vieläpä yllättävän lähellä. Mutta miten eräs ex-presidenttimme (ei Kekkonen) liittyy tähän juttuun, se selviää jutun lopulla!

Lueskelin kevväämmällä Sumiaisten kirjaa, jossa oli maininta Peuravuoren lähistöllä sijaitsevasta lehmusesiintymästä. Se vaikutti kiinnostavalta, koska vaikka metsälehmus (Tilia cordata) ei sinänsä ole mikään harvinaisuus Suomessa, sitä ei silti käsittääkseni ihan Keski-Suomen korkeudella kovin monessa paikassa kasva luonnonvaraisesti ainakaan mitenkään laajoina esiintyminä.

"Lehdet ruodillisia, kaljuja lukuun ottamatta ruskeita karvatupsuja alapinnan suonien hangoissa. Lapa herttamainen, pitkäsuippuinen, sahalaitainen, tyveltä epämukainen, alta sinivihreä." (Luontoportti)
”Lehdet ruodillisia, kaljuja lukuun ottamatta ruskeita karvatupsuja alapinnan suonien hangoissa. Lapa herttamainen, pitkäsuippuinen, sahalaitainen, tyveltä epämukainen, alta sinivihreä.” (Luontoportti)

Niinipuuksikin sanottua lehmusta on kuitenkin sen verran runsaasti Peuravuoren jyrkänteen juurella, että paikka on rekisteröity luonnonsuojelualueeksi. Itse asiassa Niini-alkuisia paikannimiä on lähistöllä runsaastikin, eli Niinimäki, Iso Niinimäki ja Niinimäensalmi, joten alueella on siis tähän viittaavaa kasvillisuutta ainakin ollut aiemminkin.

Vaikka Peuravuoren lehmuksia pääsee katselemaan teitäkin pitkin (kartta jutun lopussa), kävimme tutustumassa niihin vesiltä käsin. Sumiaisten satamasta pärryyttelimme pienellä veneellä kohti Peuravuorta ja rantauduimme hienolle kalliorannalle.

Kyllä jokaisen pitäisi päästä edes kerran kesässä vesille!
Kyllä jokaisen pitäisi päästä edes kerran kesässä vesille!

Rannalta lehmuksien luokse ei ole pitkä matka. Lehmuksen lehti on niin omanlaisensa, että sen kyllä yleensä huomaa. Ehkä suurimman oho-elämyksen kuitenkin antoi mahtava kallionseinämä, jossa ”komeili” joukko punaisella maalattuja nimikirjaimia ja numero 41. Välittömästi tuli mieleen viime vuoden puolella paikka Konneveden Pyhävuorella, jossa laakean kiven alle muodostuneessa laajassa luolassa oli kiveen hakattuna myös nimikirjaimia ja sama numerosarja, jonka tulkitsin tarkoittavan vuosilukua.

Pyhävuoren Pirunkammarin kiveen hakatut merkinnät ovat luultavasti myös vuosilta 1941–1942.
Pyhävuoren Pirunkammarin kiveen hakatut merkinnät ovat luultavasti myös vuosilta 1941–1942.

Sitäpä en tosin tiedä, olisivatko samat tyypit käyneet molemmissa paikoissa ja onko merkinnöillä mitään muuta kuin korkeintaan ajallista tekemistä toistensa kanssa. Vaan eipä sinänsä, nuo lehmuksethan olivat se pääasia, vaikka kalliotkin näyttivät mahtavilta.

Puiden takaa paljastuvasta kalliosta löytyy merkintöjä.
Puiden takaa paljastuvasta kalliosta löytyy merkintöjä.

Meitä oli retkellä yhteensä neljä, ja muut paitsi minä lähtivät kiipeämään vuoren päälle vasenta kautta. Itse jäin katselemaan ja kuvailemaan sekä selvittämään, minkä kokoisia lehmuksia paikasta oikein löytyisi. Halkaisijaltaan suurimmat vaikuttivat olevan noin 20-senttisiä; mitään kunnon jytkyjä en löytänyt.

Ei ole täysin selvää, miksi juuri Peuravuoren juurelle on syntynyt lehmuslehto. Sitä kuitenkin ympäröi kuivahko kangasmetsä yläpuolelta tai kuusikko toiselta reunaltaan.
Ei ole täysin selvää, miksi juuri Peuravuoren juurelle on syntynyt lehmuslehto. Sitä kuitenkin ympäröi kuivahko kangasmetsä yläpuolelta tai kuusikko toiselta reunaltaan.

Vuoren päälle kiipeäminen kannattaa, sillä siellä on ensinnäkin mahtavasti mustikkaa, mutta myös mainiot maisemat järvelle. Erinomainen retkikohde siis! Epäilemättä moni on poikennut kerran jos toisenkin nauttimassa maisemista, ja tulee varmasti uudestaan.

Peuravuoren laelta voi katsella vaikkapa ohitse ajavia veneitä.
Peuravuoren laelta voi katsella vaikkapa ohitse ajavia veneitä.

Tuumailimme, josko pitäisimme eväshetken läheisessä Peurasaaressa, joka olisi ollut myös tosi hieno taukopaikka. Toisena vaihtoehtona oli lähempänä Sumiaisia sijaitseva Äänekosken kaupungin ylläpitämä Petäjäsaari.

Peurasaari on aivan vaikka uintimatkan päässä Peuravuoresta (siis niille, jotka uivat).
Peurasaari on aivan vaikka uintimatkan päässä Peuravuoresta (siis niille, jotka uivat).

Petäjäsaari

Päätimme kuitenkin suunnata Petäjäsaareen, koska sieltä löytyy useampikin tulipaikka, parit laavut ja jopa sauna sekä venelaituri. Paikka on erittäin suosittu retkipaikka niin veneilijöiden kuin melojienkin keskuudessa, ja sieltä löytyy myös geokätkö.

Petäjäsaareen voi rantautua saaren eteläpään laituripaikan lisäksi myös pohjoispäässä olevaan rantaan.
Petäjäsaareen voi rantautua saaren eteläpään laituripaikan lisäksi myös pohjoispäässä olevaan rantaan.

Nousimme rantaan Petäjäsaaren pohjoispäässä olevassa pienessä poukamassa, jossa on mainio ranta ja suhteellisen matalaakin. Heti rannassa on tulipaikka, laavu on muutaman kymmenen metrin päässä. Polttopuu”huolto” on sellainen, että rannasta löytyy joitakin paksuja halkoja pressun alta, ja ainakin tällä kertaa puussa roikkui isokokoinen halkosaha, jonka tosin huomasin vasta poispäin lähtiessämme.

Valmiiksi tehtyjä polttopuita ei ole, eikä niitä hirveästi voi tehdä itsekään, sillä kirveestä oli jäljellä vain terä. Varsi oli joko katkennut tai katkaistu. Toisaalta eipähän sitten kukaan niitä saaresta nyysi, kun ei ole ensinkään. Eli jos retkelle halajaa Petäjäsaareen, varautukoon tuomaan itse omat polttopuunsa ja/tai retkikeittimen.

Paikat olivat suhteellisen siistinä ja kunnossa, hyvä niin.
Paikat olivat suhteellisen siistinä ja kunnossa, hyvä niin.

Pistimme kumminkin pienet lieskat laavun edustalla olevaan tulipaikkaan hyttysten riesaksi, mutta kahvinkeittotapahtuma suoritettiin retkikeittimen suosiollisella avustuksella.

Saatiin esiteltyä israelilaiselle vaihtarille vähän suomalaista luontoa ja retkeilyä siinä samalla.
Saatiin esiteltyä israelilaiselle vaihtarille (vas.) vähän suomalaista luontoa ja retkeilyä siinä samalla.

Laavun seinustalla oli sekalainen valikoima jotakin rompetta ja mitä lie weetabixejä varmaan jonkinlaisiksi sytykkeiksi ajateltuina, mutta pienellä säädöllä (ja ruiskauksella polttogeeliä) nuotio saatiin syttymään. Samalla tuli testattua, miten sujuvat meikäläiseltä retkijorinat englanniksi. Kaipa siitä jotakin selvää sai.

Hyvästä retkikohteesta löytyy tietenkin myös huussi, mutta enpä olisi arvannutkaan, kenet tapasin siellä. Jos Merikarvian Ouraluodolla on käynyt Kauniiden ja Rohkeiden Brooke, niin Petäjäsaarestapa löytyikin ex-presidenttimme Tarja Halonen!

Päivän killeri. Petäjäsaaren huussi oli pidetty arvovieraansa mukaisessa kunnossa.
Päivän killeri. Petäjäsaaren huussi oli pidetty arvovieraansa mukaisessa kunnossa.

Jos olisin juuri ollut napostelemassa mustikoita, olisin varmasti vetänyt ne väärään henkeen, sillä yllätys oli melkoinen, kun huussin oven takaa löytyi presidentti – isona julisteena tosin, mutta silti.

Päivän höröt oli taattu, ja kun vielä ilmat olivat parhaat mahdolliset, kahvi maistui ja seurakin oli mukavaa, oli melkeinpä sääli lähteä tekemään poistumiseleitä saaresta.

Saunarannassa emme poikenneet, mutta katselimme sitä kauempaa ajatellen, että tännehän pitää tulla uudestaan ja vaikka yöksi. Petäjäsaaressa tilaa kyllä pitäisi riittää, ellei sinne sitten satu tulemaan joku änkyrä, jonka mielestä n. 24 hehtaarin saaressa ei saa samaan aikaan olla ketään muita. Mutta eihän sellaisia onneksi ole olemassa.

On muuten aika mainion näköinen retkipaikka.
On muuten aika mainion näköinen retkipaikka.

Aika vesistövoittoista on ollut tämä kesä ainakin meikäjampalla, mutta onhan siinä samalla voinut hankkia vertailupohjaa, minkälaista on vesillä maamme rannikolla merisaaristossa ja miltä taas sisävesillä seilaaminen tuntuu. Ihan mukavalta tuntuu molemmissa.

Peuravuori ja Petäjäsaari kartalla