Alkaako vähitellen kyllästyttää tämä juttujen teema, kun se tuntuu olevan vaan pelkkää luolaa, luolaa ja luolaa? Ja joskus satunnaista luolaa. No, ei voi mitään, samalla kaavalla jatketaan, sanoi Einstein kun suhteellisuusteorian keksi. Tänään, eli 30. päivä toukokuuta 2018 pääsin viimein takaisin Etelä-Konneveden kansallispuistoon tarkistamaan tammikuussa lumikelien ollessa pulskimmillaan löytämässäni luolassa olleen luolamaalauksen. Tai ainakin luulin, että se oli luolamaalaus, koska valokuvissa se näytti ihan siltä.
Toisaalta ilmisaivot haluavat tulkita merkityksellisiksi kuviksi erilaisia asioita, kuten muotoja kalliossa ihmiskasvoiksi ja niin edelleen. Minun silmääni ainakin yksi ”maalauksen” kohteista esitti samantyyppistä hirvihahmoa, joka usein esiintyy luola- ja kalliomaalauksissa.
Jälleen kerran mukanani olivat Retkeilyblogi Rinkkaputken Heikki ja Anne sekä guest star John Devilman US of Amerikasta. Sulanderien tuttuja siis. Eli vedettiin käytännössä koko retki lontooksi. Vuan eepä haettoo. Johnille retki osoittautui yllättävän mukavaksi huolimatta siitä, että hyttysiä oli metsässä vähintään biljardi ja muutama päälle.
Hilppasimme Kalajan parkkipaikalta vajaan kilometrin matkan Vuori-Kalajan laavulle ja siitä kohti Kalajanvuorta, ohittaen hienon haavikon ja ns. Tarasoffin mökin ja nousimme aina siihen risteykseen, josta polku haarautuu oikealle kohti Kalajanvuoren huippua ja vasemmalle Kolmen vuoren kierroksen, Enonrannan ja myös Kiertolahden suuntaan.
Tammikuussa kuljin vastaavasti lumikengillä poikki rinteen ylempää, mutta huomattuani, miten läheltä merkitty reitti lopulta lohkareluolan paikkaa kulkee, luolaa on ehkä helpompikin lähestyä alhaalta käsin.
Yllättävä löytö
Kalajanvuoren etelärinteestä löytyy edustava joukko muhkeita lohkareita, joista moni on todella näyttäviä. Erään sellaisen juurella kävin myös talvella. Suuren kiven katveessa on suojaisa paikka, johon mahtuu hyvin seisomaan ja sadetta pitämään, jos sattuisi joskus samaan aikaan paikalle, kun vettä paistaa. Nythän on ollut jo viikkoja todella kuivaa ja lämmintä, joten kivi voi antaa suojaa myös auringon paahdetta vastaan.
Koko maassa suhteellisen yleinen varjorikkijäkälä voi peittää laajojakin alueita kivistä tiiviinä, alle sentin paksuisina kasvustoina. Englanninkielisen Wikipedian tiedoista löytyi muuten, että varjorikkijäkälästä on saatu ruskeaa väriainetta villan värjäykseen.
Se yllätys tuli minulle siitä, että ihan muutaman metrin päässä kivilipasta edestä katsottuna vasemmalla puolella olikin sitten melko suuri lohkareluola, eli ei mikään lippaluola vaan molemmista päistään avoin tila toisen suuren kiven alla. En vain ollut sitä huomannut talvella seisoessani alempana kivilipan alla. Eli alta lipan oli pistetty meikäläistä sillä kertaa. Silläkin kertaa.
Eipä siinä sitten mitään, kuin että hohhoijaa vaan. Ja eikun kömpimään sisään luolaan! Luolan oikeanpuoleisen aukon edessä on pieni sammaloitunut kumpare, jolla kasvaa kuusentaimi. Luolaan pääsee kyllä ihan suhteellisen helposti sisään, ja sieltä löytyy jopa kivi, jolla voi istua ihmettelemässä.
Jos kriteeristönä käytetään, montako henkilöä ”luolaan” on mahduttava, jotta siitä tulisi luola ilman lainausmerkkejä, kyllä tämäkin minusta sellaiseksi kelpaa. Kolme mustikkasoturia varmasti mahtuu eikä vielä tee tiukkaakaan.
Anne päätti kiertää aluetta hieman laajemmin Johnin kanssa, joka innostui puolestaan kiipeilemään kallioilla ja päästelemään vuoren rinnettä sinne tänne. Anne jäi johonkin meditoimaan tai jotakin, ja me Heikin kanssa jatkoimme tämän osuuden pääkohdetta kohti, eli luolaa, jossa sen maalauksen piti olla.
Paikka ei ollutkaan kaukana, vain muutaman kymmenen metrin päässä yläviistoon oikealle. Talvella tulimme tosiaan eri suunnasta, mutta gps-piste piti melko hyvin kutinsa. Olin varannut mukaani kokohaalarin, koska tiesin, että luolaan ei likaantumatta pääse. Kuivuudesta oli sentään se ilo, että rapaa ja mutaa ja vettä ei vaatteisiin tarttuisi.
Jostakin kumman syystä ketään muuta ei hotsittanut kömpiä luolaan sisälle! No, eipä siinä mitään, vetäisin haalarit päälle ja hanskat käteen sekä otsalampun päähäni. Kypärän jätin kyllä kotiin, sillä en uskonut sitä luolassa tarvitsevani luolan rakenteen vuoksi. Toki kyllähän tässäkin paikassa voisi päätään hakata kiveen, jos niikseen tulisi.
Toistaiseksi tiedän luolasta vain kaksi mahdollista sisään-/uloskäyntiä, joista vain toinen on helpohkosti käytettävissä. Toisen, eli alarinteestä päin katsottuna oikealla, olevan aukon perällä on ahdas rako, josta ei välttämättä tee mieli – eikä oikeastaan tarvitsekaan – kulkea. Se, mistä tälläkin kertaa menin luolaan sisään, vaatii hieman myös pujottelua, eikä ainakaan oman kokemukseni perusteella sisään pääsekään ihan miten päin tahansa. Menin sisään taas jalat edellä.
Sojottelin otsalampullani sinne, missä epäilemäni maalauksen olisi pitänyt olla. En siis nähnyt sitä viimeksikään omin silmin, vaan vasta jälkeenpäin käsitellessäni silloisen reissun valokuvia. Mutta nyt katsoin niin tarkkaan kuin pystyin, mutta en silti huomannut vastaavia kuvioita missään kivipinnassa.
Yhdestä kivestä löytyi numero 9 muistuttava jälki, mutta sekin voi olla mitä tahansa luonnon muovaamasta kiemurasta jonkun hakkaukseen. Luultavasti kukaan ei olisi pelkkää yhtä numeroa alkanut takomaan kiveen, tai sitten on, mutta on lopulta kyllästynyt työn hitauteen tai jäljen huonouteen. Tiedä häntää.
Otetaan luolasta mittaa sitten, jos ei maalauksia löydy
Eipä sattunut maalauksia näkymään ainakaan tällä kertaa. Luolan sisällä oli todella kuivaa verrattuna talviseen retkeen, eikä siellä haissut luolamaiselle, eli märän maan, homeen ja lahon seokselle. Toisaalta kaikki, mitä luolassa oli ollut homeessa, luultavasti pöllysi nyt ilmassa, ja sen kyllä lopulta huomasi myös hengittäessä. Myös suussa alkoi maistua suurin piirtein samalta kuin olisi nuoleskellut vanhuuden lottokupongin kalkkeripaperia. Jos ette tiedä, mikä se on, käykääpä kuukkeloimassa!
Mittanauhan mukaan luolan alarinteessä olevalta suuaukolta luolan suoraan vastapäätä olevalle perälle vapaan tilan pituus on noin 5 metriä. Perältä jatkuu vielä pienempi loukko vähän matkaa. Sivusuunnassa luolan leveys on noin 4 metriä ja korkeutta keskimäärin 70 senttiä. Joten ryömimään siellä pääsee, ei juuri muuta. Vastannee ehkä niin sanotun rossipohjatalon ryömintätilaa.
Tilavuudeltaan luola on siis sellainen, että sinne mahtuisi sisään montakin ihmistä, jos pitäisi. Luola on kuitenkin niin matala, että siellä ei ole kovin helppoa tehdä juurikaan mitään, päinvastoin kuin vaikkapa Konneveden Pyhävuoren Pirunkammarissa, jossa on istumakorkeuttakin niin paljon, että siellä tekee vaikka saunavastoja tai pajupillejä. Tai käpylehmiä.
Katselin, josko luolassa olisi ollut mitään petoeläinten saaliiden jäänteitä tai muuta, ehkä jopa ihmisten jättämää sälää, mutta en huomannut mitään sellaista. En edes tiedä, onko geokätköäkään – ei ainakaan Geocaching.fi-sivuston tietojen perusteella. Voihan sitä taas silti joku viisastella, että ”siinähän se on ihan kohdalla, olen monta kertaa käynyt”, kuten tapahtui keväällä sen ison luolalöydön uutisoinnin jälkeen.
Ei maalausta, no pöh…
Vielä kerran huhhailin, että eipä ollut maalausta luolassa ei. Ehkäpä se olisikin ollut epätodennäköistä, mutta ei niitä kaikkia luola- ja kalliomaalauksia vielä ole Suomesta löydetty, kuten ei luoliakaan. Eipä siinä auttanut sitten muu kuin tulla pois luolasta.
John löytyi huhuilemalla ja Anne oli häipännyt johonkin, josta häntä ei tavoittanut Heikkikään puhelimella. John karjui puolestaan sen verran kovaa, että Suonenjoenkin puolella varmaan kuultiin. Anne oli sitten lopulta mennyt alas Vuori-Kalajan lammen rantaan fiilistelemään, ja siitä läksimme sitten kohti seuraavaa paikkaa, jossa oli tiedossa ruokailua, melontaa ja viimeiseksi hemmetin iso kivi. Mutta se on taas ihan eri juttu se.
Jos sattuupi kiinnostamaan, missä nämä jutussa painitut maikat tarkalleen ottaen ovat, pistäkää kyselyä. Jos taas ei, niin sieltähän ne löytyvät missä ovat olleet jo tuhansia vuosia!
