Luolamaalausta etsimässä – löytyi vain ”9”


Alkaako vähitellen kyllästyttää tämä juttujen teema, kun se tuntuu olevan vaan pelkkää luolaa, luolaa ja luolaa? Ja joskus satunnaista luolaa. No, ei voi mitään, samalla kaavalla jatketaan, sanoi Einstein kun suhteellisuusteorian keksi. Tänään, eli 30. päivä toukokuuta 2018 pääsin viimein takaisin Etelä-Konneveden kansallispuistoon tarkistamaan tammikuussa lumikelien ollessa pulskimmillaan löytämässäni luolassa olleen luolamaalauksen. Tai ainakin luulin, että se oli luolamaalaus, koska valokuvissa se näytti ihan siltä.

Toisaalta ilmisaivot haluavat tulkita merkityksellisiksi kuviksi erilaisia asioita, kuten muotoja kalliossa ihmiskasvoiksi ja niin edelleen. Minun silmääni ainakin yksi ”maalauksen” kohteista esitti samantyyppistä hirvihahmoa, joka usein esiintyy luola- ja kalliomaalauksissa.

Kyllä se minusta siellä luolan katossa oli vielä tammikuussa…

Jälleen kerran mukanani olivat Retkeilyblogi Rinkkaputken Heikki ja Anne sekä guest star John Devilman US of Amerikasta. Sulanderien tuttuja siis. Eli vedettiin käytännössä koko retki lontooksi. Vuan eepä haettoo. Johnille retki osoittautui yllättävän mukavaksi huolimatta siitä, että hyttysiä oli metsässä vähintään biljardi ja muutama päälle.

Hilppasimme Kalajan parkkipaikalta vajaan kilometrin matkan Vuori-Kalajan laavulle ja siitä kohti Kalajanvuorta, ohittaen hienon haavikon ja ns. Tarasoffin mökin ja nousimme aina siihen risteykseen, josta polku haarautuu oikealle kohti Kalajanvuoren huippua ja vasemmalle Kolmen vuoren kierroksen, Enonrannan ja myös Kiertolahden suuntaan.

Tammikuussa kuljin vastaavasti lumikengillä poikki rinteen ylempää, mutta huomattuani, miten läheltä merkitty reitti lopulta lohkareluolan paikkaa kulkee, luolaa on ehkä helpompikin lähestyä alhaalta käsin.

Yllättävä löytö

Kalajanvuoren etelärinteestä löytyy edustava joukko muhkeita lohkareita, joista moni on todella näyttäviä. Erään sellaisen juurella kävin myös talvella. Suuren kiven katveessa on suojaisa paikka, johon mahtuu hyvin seisomaan ja sadetta pitämään, jos sattuisi joskus samaan aikaan paikalle, kun vettä paistaa. Nythän on ollut jo viikkoja todella kuivaa ja lämmintä, joten kivi voi antaa suojaa myös auringon paahdetta vastaan.

Kivien varjopinnoilla kasvaa runsaasti varjorikkijäkälää (Chrysothrix chlorina), joka on semmoista kellanvihertävää mattoa, jota ehkä värinsä vuoksi sellaiseksi rikkijäkäläksi kutsutaan. Latinankielisen nimen osa chlorina viittaa myös kyseiseen kellanvihreään väriin.

Koko maassa suhteellisen yleinen varjorikkijäkälä voi peittää laajojakin alueita kivistä tiiviinä, alle sentin paksuisina kasvustoina. Englanninkielisen Wikipedian tiedoista löytyi muuten, että varjorikkijäkälästä on saatu ruskeaa väriainetta villan värjäykseen.

Se yllätys tuli minulle siitä, että ihan muutaman metrin päässä kivilipasta edestä katsottuna vasemmalla puolella olikin sitten melko suuri lohkareluola, eli ei mikään lippaluola vaan molemmista päistään avoin tila toisen suuren kiven alla. En vain ollut sitä huomannut talvella seisoessani alempana kivilipan alla. Eli alta lipan oli pistetty meikäläistä sillä kertaa. Silläkin kertaa.

Miksen minä tätä viimeksi huomannut?

Eipä siinä sitten mitään, kuin että hohhoijaa vaan. Ja eikun kömpimään sisään luolaan! Luolan oikeanpuoleisen aukon edessä on pieni sammaloitunut kumpare, jolla kasvaa kuusentaimi. Luolaan pääsee kyllä ihan suhteellisen helposti sisään, ja sieltä löytyy jopa kivi, jolla voi istua ihmettelemässä.

Siellä se äijä taas on.

Jos kriteeristönä käytetään, montako henkilöä ”luolaan” on mahduttava, jotta siitä tulisi luola ilman lainausmerkkejä, kyllä tämäkin minusta sellaiseksi kelpaa. Kolme mustikkasoturia varmasti mahtuu eikä vielä tee tiukkaakaan.

Tein kuitenkin tilaa Heikille, joka kömpi sitten jälkeeni luolan sisuksiin.

Anne päätti kiertää aluetta hieman laajemmin Johnin kanssa, joka innostui puolestaan kiipeilemään kallioilla ja päästelemään vuoren rinnettä sinne tänne. Anne jäi johonkin meditoimaan tai jotakin, ja me Heikin kanssa jatkoimme tämän osuuden pääkohdetta kohti, eli luolaa, jossa sen maalauksen piti olla.

Paikka ei ollutkaan kaukana, vain muutaman kymmenen metrin päässä yläviistoon oikealle. Talvella tulimme tosiaan eri suunnasta, mutta gps-piste piti melko hyvin kutinsa. Olin varannut mukaani kokohaalarin, koska tiesin, että luolaan ei likaantumatta pääse. Kuivuudesta oli sentään se ilo, että rapaa ja mutaa ja vettä ei vaatteisiin tarttuisi.

Jostakin kumman syystä ketään muuta ei hotsittanut kömpiä luolaan sisälle! No, eipä siinä mitään, vetäisin haalarit päälle ja hanskat käteen sekä otsalampun päähäni. Kypärän jätin kyllä kotiin, sillä en uskonut sitä luolassa tarvitsevani luolan rakenteen vuoksi. Toki kyllähän tässäkin paikassa voisi päätään hakata kiveen, jos niikseen tulisi.

Luola on yllättävän laaja, kunhan sen pääsee näkemään riittävän hyvässä valossa.

Toistaiseksi tiedän luolasta vain kaksi mahdollista sisään-/uloskäyntiä, joista vain toinen on helpohkosti käytettävissä. Toisen, eli alarinteestä päin katsottuna oikealla, olevan aukon perällä on ahdas rako, josta ei välttämättä tee mieli – eikä oikeastaan tarvitsekaan – kulkea. Se, mistä tälläkin kertaa menin luolaan sisään, vaatii hieman myös pujottelua, eikä ainakaan oman kokemukseni perusteella sisään pääsekään ihan miten päin tahansa. Menin sisään taas jalat edellä.

Sojottelin otsalampullani sinne, missä epäilemäni maalauksen olisi pitänyt olla. En siis nähnyt sitä viimeksikään omin silmin, vaan vasta jälkeenpäin käsitellessäni silloisen reissun valokuvia. Mutta nyt katsoin niin tarkkaan kuin pystyin, mutta en silti huomannut vastaavia kuvioita missään kivipinnassa.

Ainoa normaalista ehkä poikkeava juttu oli eräässä maata vasten olevassa kivessä ollut kuvio, joka muistutti numeroa 9.

Yhdestä kivestä löytyi numero 9 muistuttava jälki, mutta sekin voi olla mitä tahansa luonnon muovaamasta kiemurasta jonkun hakkaukseen. Luultavasti kukaan ei olisi pelkkää yhtä numeroa alkanut takomaan kiveen, tai sitten on, mutta on lopulta kyllästynyt työn hitauteen tai jäljen huonouteen. Tiedä häntää.

Otetaan luolasta mittaa sitten, jos ei maalauksia löydy

Eipä sattunut maalauksia näkymään ainakaan tällä kertaa. Luolan sisällä oli todella kuivaa verrattuna talviseen retkeen, eikä siellä haissut luolamaiselle, eli märän maan, homeen ja lahon seokselle. Toisaalta kaikki, mitä luolassa oli ollut homeessa, luultavasti pöllysi nyt ilmassa, ja sen kyllä lopulta huomasi myös hengittäessä. Myös suussa alkoi maistua suurin piirtein samalta kuin olisi nuoleskellut vanhuuden lottokupongin kalkkeripaperia. Jos ette tiedä, mikä se on, käykääpä kuukkeloimassa!

Mittanauhan mukaan luolan alarinteessä olevalta suuaukolta luolan suoraan vastapäätä olevalle perälle vapaan tilan pituus on noin 5 metriä. Perältä jatkuu vielä pienempi loukko vähän matkaa. Sivusuunnassa luolan leveys on noin 4 metriä ja korkeutta keskimäärin 70 senttiä. Joten ryömimään siellä pääsee, ei juuri muuta. Vastannee ehkä niin sanotun rossipohjatalon ryömintätilaa.

Tilavuudeltaan luola on siis sellainen, että sinne mahtuisi sisään montakin ihmistä, jos pitäisi. Luola on kuitenkin niin matala, että siellä ei ole kovin helppoa tehdä juurikaan mitään, päinvastoin kuin vaikkapa Konneveden Pyhävuoren Pirunkammarissa, jossa on istumakorkeuttakin niin paljon, että siellä tekee vaikka saunavastoja tai pajupillejä. Tai käpylehmiä.

Kurren kävyt pysyvät hyvin jemmassa luolan kätköissä.

Katselin, josko luolassa olisi ollut mitään petoeläinten saaliiden jäänteitä tai muuta, ehkä jopa ihmisten jättämää sälää, mutta en huomannut mitään sellaista. En edes tiedä, onko geokätköäkään – ei ainakaan Geocaching.fi-sivuston tietojen perusteella. Voihan sitä taas silti joku viisastella, että ”siinähän se on ihan kohdalla, olen monta kertaa käynyt”, kuten tapahtui keväällä sen ison luolalöydön uutisoinnin jälkeen.

Ei maalausta, no pöh…

Vielä kerran huhhailin, että eipä ollut maalausta luolassa ei. Ehkäpä se olisikin ollut epätodennäköistä, mutta ei niitä kaikkia luola- ja kalliomaalauksia vielä ole Suomesta löydetty, kuten ei luoliakaan. Eipä siinä auttanut sitten muu kuin tulla pois luolasta.

Toisten on parempi ottaa ihan rauhallisesti ja vaikka istua, kun meikäläinen pääsee luoliin nuohoamaan.

John löytyi huhuilemalla ja Anne oli häipännyt johonkin, josta häntä ei tavoittanut Heikkikään puhelimella. John karjui puolestaan sen verran kovaa, että Suonenjoenkin puolella varmaan kuultiin. Anne oli sitten lopulta mennyt alas Vuori-Kalajan lammen rantaan fiilistelemään, ja siitä läksimme sitten kohti seuraavaa paikkaa, jossa oli tiedossa ruokailua, melontaa ja viimeiseksi hemmetin iso kivi. Mutta se on taas ihan eri juttu se.

Jos sattuupi kiinnostamaan, missä nämä jutussa painitut maikat tarkalleen ottaen ovat, pistäkää kyselyä. Jos taas ei, niin sieltähän ne löytyvät missä ovat olleet jo tuhansia vuosia!

 

 

Mainokset

3.9


Ja taas tuli tuommoinen otsikko. Onko riittävän kryptinen herättääkseen mielenkiinnon vai liian kummallinen, että tekisi edes mieli lukea ensimmäistäkään kappaletta? Jäänee nähtäväksi.

Vaan jos tähän toiseen kappaleeseen asti pääsit, niin kerron, että kyse on erä- ja luonto-oppaan opintojen opetussuunnitelman kohdasta 3.9, ”Erityisosaamiseen perustuva luonto-opastaminen”. Tähän liittyvän näytön nimittäin tempaisin äskettäin lauantaina syyslomaviikon alkupalaksi.

Erityisosaamisen kirjo on laaja, eli aika moni asia voidaan luokitella siihen kuuluvaksi. Tähän päätelmään luottaen ehdotin opinahjolleni, että tekisin näytön luolista ja asiakkaiden käyttämisestä niillä. Sehän passasi, ja päiväohjelma alkoi muotoutua kahden toisiaan suhteellisen lähellä olevan luolan ympärille.

Sain houkuteltua asiakkaiksi erään talvinäytössäkin mukana olleen tutun kautta viisi muuta henkilöä, joista koostuikin sitten ihan mukava retkiporukka.

Kello 12.00 lähtö Kivimäkeen

Tai oikeastaan high noonin aikaan kokoonnuimme ensin Konnevedellä sijaitsevan Ravintola Mierontien kahvilapuolelle tarkastelemaan tulevaa ohjelmaa ja käyntikohteita tuoreiden munkkikahvien tukemina. Kun ohjelma oli selvillä ja kahvit munkkiloineen nautittu, lähdimme ajamaan kohti ensimmäistä käyntikohdettamme, Hankasalmen puolella sijaitsevaa Kivimäen luolaa.

Kivimäen näkötornissa kurkkimassa Lauri Hiekkataipale.

Kööriämme täydentämään pyysin vuorokauden varoitusajalla suositun Retkeilyblogi Rinkkaputken Heikki Sulanderin, joka on aika fakiiri kuvaamaan kirjallisten ja retkeilyllisten ansioidensa ohella.

Yksi Heikin silmäteristä on DJI Spark -minidrone, jota hän tässä valmistelee lähtöön.

Heikki pistikin kamerat heti laulamaan ja meikkilaukkuun mahtuvan kuvauskopterin eli minidronen tulille. Kopteri pörähti taivaalle ja alkoi tallentaa maastossa talsivien retkeläisten matkaa muistikorttinsa syövereihin.

Kivimäen luolalle vievä reitti oli lehdistä liukas, mutta muutoin suhteellisen helppokulkuinen.

Kivimäen rinteeseen on muodostunut suuren luolan lisäksi joukko pienempiä sopukoita ja väyliä, joiden läpi kulkeminen ja niihin kurkistelu sopii hyvin seikkailuhenkiselle sielulle.

Ensin ylhäällä ja nyt alhaalla. Lauri kokeilemassa, miten ryömitään kiven läpi.

Kivimäen luola herätti monessa ansaittua hämmästystä. Ei tällaista paikkaa ihan joka nurkalla vastaan tule. Luolan uumeniin mahduimme hyvin kaikki. Punatakkista miestä tai muitakaan haamuja emme tällä kertaa kuitenkaan nähneet.

Kivimäen noin 13 metriä pitkään käytävään mahtuu kummastelemaan useampikin henkilö yhtä aikaa. Goprolla käsivaralla otettu kuva hieman enemmän tärähtänyt kuin ottajansa. Tai toisinpäin.

Ei retkeä ilman eväitä

Mikä se semmoinen retki on, jolla ei eväitä syödä. Ei mikään. Siksipä Kivimäessäkin piti ottaa särvintä kuka minkäkinlaista. Hyvä taukopaikka löytyy umpiluolan vierestä olevan lippaluolan alta.

Evästelymme oli hyvin ympäristöystävällistä ja huomaamatonta. Ei ollut edes risukeitin käynnissä. Kuvassa selin Lauri Hiekkataipale, seuraavana vasemmalta Eveliina Saloranta, Katriina Laukkanen ja Emilia Myllymäki.

Vajaan kilometrin patikka luolalle ja takaisin sekä käynti itse luolassa näyttivät tehneen ruokahalulle hyvää, mutta vielä oli toinen puoli ohjelmasta suorittamatta ja toinen luola käymättä. Maastosta olisi löytynyt vielä puolukkaakin vaikka millä ja mitalla, mutta keräsimme ainoastaan tavaramme ja palasimme autoille siirtyäksemme muutaman kilometrin Rautalammin puolella sijaitsevan Vuoreisenvuoren suuntaan.

C.S.I. Ilveslouhu

Kuka lie heittänyt, että ”rikospaikkatutkijat paikalla”, kun väki alkoi kiskoa valkoisia suojahaalareita päälleen ja vetää kumihanskoja käteen valmistautuessaan sisäistämään itsensä Vuoreisenvuoren luolaan. Niin tai näin, kyllä ne haalarit tarpeen olivat, kuten myös käsineet ja kypärät.

Tämä ei ole Kauppakadun appro, vaan Vuoreisenvuoren kenties jopa summa cum laude.

Ilveslouhun tutkiminen ei ole yhtä helppoa ja vaivatonta kuin Kivimäen luolan, sillä lohkareluolassa on aina oltava tarkempi kuin rakoluolassa, ettei esimerkiksi vetäisi kiviä omaan eikä muiden niskaan, jos ja kun joutuu ottamaan tukea jostakin. Oman ja muiden turvallisuuden vuoksi täytyy liikkua varoen ja riittävän rauhallisesti.

Vaikka Ilveslouhun luola on kohtalaisen laaja, siellä kannattaa liikkua harkitusti – tekee sen sitten pienemmällä tai isommalla joukolla.

Jos Kivimäen luola oli seikkailijoillemme ”ennennäkemätön”, sitä oli myös Vuoreisenvuoren luola. Jälkimmäisen uumenissa heräsi ehkä joillekin aivan uudenlaisia tuntemuksia, vaikka varsinaista ahtaanpaikan kammoa ei kukaan ainakaan sanonut potevansa.

”Löydä sisäinen luolahenkilösi”. Uudet kokemukset voivat olla myös tällaisia.

Edellisen kerran Ilveslouhussa käydessäni bongasin sieltä lepakon, mutta tällä kertaa emme sitä nähneet. Heikki onnistui sitä vastoin tallentamaan omalla kamerallaan luultavasti liuskayökkösen, joita tämmöisissä luolissa voi olla. Voihan siivekäs olla joku muukin laji, mutta esimerkiksi Sumiaisten Ukonvuoren Pirunpesässä liuskayökköseksi tunnistettuja perhosia oli useampiakin.

Kodan ykkönen

Kun meistä alkoi tuntua sekä siltä, että nyt oli luolaa tutkittu riittävästi ja että nälkä oli vaihtamassa paikkaa seikkailuhengen kanssa, olikin paras siirtyä luolalta asian niinsanottuun ytimeen, eli makkaranpaistoon ja kahvinkeittoon läheiselle kodalle, jota olimme saaneet luvan käyttää.

Kivan päivän kruunasivat kotakahvit makkaroineen, ja olihan siinä salaattia ja pullaakin.

Hienonpa kodan on rakentanut hirviporukka! Heti alkoi tehdä mieli rakentaa itselle samanlainen, vaikka laavu onkin jo. Meillä oli vielä niin hyvä tuuri päivän reissun suhteen, että vasta kun olimme tulistelemassa, alkoi sataa. Siinäpä vasta ajoitus!

Ajoituksesta vielä sen verran, että näyttösuunnitelman yhtenä arvostelukohtana on myös se, miten hyvin onnistuu suunnittelemaan ohjelman aikataulun ja miten siinä pysyy. No, asiakkaille annetussa ohjelmassa päättymisajaksi oli merkitty klo 18.00, ja kello oli 17.59, kun päivän ”virallinen” osuus oli suoritettu – tähän siis lukeutui myös olo kodalla. Sisäinen kello oli nähtävästi kohtalaisen hyvässä timmissä, vaikkei ranteeseen tullut jatkuvasti vilkuiltuakaan.

Ja kyllähän se tuo näyttökin taisi läpi mennä, kerran nimi pantiin paperiin. Näytön vastaanottajana toimi Olli Salmela Keski-Suomen Erämestareista. Iso kiitos kaikille mukana olleille (tahaton salaneikki)!

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Kotivuoren kotoinen kolonen


Pitihän sitä taas lähteä. Nimittäin mehtään ja luolien perrään. Karthagosta sitä ennen kotona katselin, että onpas jännän näköinen jyrkännelinja Kotivuoren kyljessä, ihan kuin olisi ompelukoneella vedetty kuvioneuletta. Päättelin siis, että jotakin jännää varmaan sellaisesta paikasta löytyy, johon on piirretty vinkuroiva viiva. Enkä hirveästi väärässä ollutkaan. Tai sanotaanko, että olin yllättäen oikeassa.

Potkaisin skootterin käyntiin, kun ajattelin, että täytyy nuo Hänniskylän suunnan reissut tehdä kaksipyöräisellä niin kauan kun vielä tarkenee. Ajelin jyttyyttelin kaikessa rauhassa kohti määränpäätä ja kun pääsin perille, pistin menopelin jalalle ja hilppasin maastoon. Kartassa Kotivuorelle päin vie vieno polku, joka osoittautui vanhaksi metsäkoneen jäljeksi, ja jonkinlainen kinttureitti näytti nousevan myös itse mäelle. Se kuitenkin vei sivuun jyrkänteestä, joten laskeuduin polkua takaisin ja aloin kulkea pohjois-eteläsuunnassa eteenpäin katsellen maaston muotoja.

Ensimmäisenä osuin pienelle ”kyykkyluolalle” eli semmoiselle, johon mahtuu kyllä kytröttämään kivien alle, mutta ei suuremmalti oikomaan. Parin pienehkön lohkareen alle oli jäänyt laavumainen luola.

Satteenpittoon mahtuu kyllä, mutta ei paljon muuta.
Satteenpittoon mahtuu kyllä, mutta ei paljon muuta.

Ei sinänsä paha löytö heti alkuun, mutta kaipasin kyllä jotakin näyttävämpää. Kallioseinämät antoivat kyllä luvan odottaa enemmän, sillä monessa paikkaa rakoilu oli sitä luokkaa, että myös kallioluolia pienempien lohkareluolien lisäksi voisi täällä olla.

Matka jatkui, ja huomasin, että oli helpompaa liikkua alempana, jossa joskus oli ollut paljon vetisempääkin. Nyt alueella oli vain kaksi pientä lampea, Niittylammit. Olisivatko jäänteitä joskus paikalla olleesta jokiuomasta tai isomman vesialueen reunoja, joista lähtee nykyisin itä-länsisuuntaisia kuivatusojia.

Kotivuoren alueen metsät ovat olleet tehokkaassa metsätalouskäytössä.
Kotivuoren alueen metsät ovat olleet tehokkaassa metsätalouskäytössä.

Jyrkänteiden tarkastelu osoittautui vaivattomaksi, sillä Kotivuoren seutua on aikojen saatossa rokotettu reilulla haukulla puista, joten harvakseltaan kasvavien havupuiden ja satunnaisten koivujen ja haapojen seasta ei tarvinnut hirveästi tihrustaa mahdollisia luolia.

Tavallisiin pieniin kalliolippoihin ja reikiin turtuu aika nopeasti, mutta koska vuoren länsireunan jyrkänne on kuitenkin reilu 200 metriä yhtämittaista tikkiä, ei ollut hommassa vielä luovutuksen makua, sillä tutkittavaa riitti. Pariin otteeseen palautui mieleen taas kerran, että kivikossa kannattaa katsella joskus myös jalkoihinsa, sillä erilaisia piilokoloja jyrkänteiden juurella riittää.

Varansa kannattaa pitää myös erilaisten lippojen ja lohkareiden alla.
Varansa kannattaa pitää myös erilaisten lippojen ja lohkareiden alla.

Kiipeilin varoen rinteellä etsiskellen, josko löytyisi sellaisia luolia, kuten Ukonvuorella, joihin pääsisi vain yläkautta. Erilaisia pieniä syvennyksiä ja pesiä väistämättä tällaisiin maastoihin muodostuu, mutta ei vielä mitään isompaa. Kunnes…viimeinkin silmiini osui kalliossa selkeästi muita reikiä suurempi ja korkeampi musta railo, joka ei voinut muu olla kuin kunnollinen luola.

Kauempaa katsottuna luola ei näytä erityisen isolta ainakaan syvyyssuunnassa.
Kauempaa katsottuna luola ei näytä erityisen isolta ainakaan syvyyssuunnassa.

Ja niinhän se olikin, vaikka kauempaa katsoen ei mitenkään erityiseltä näyttänytkään. Lähempi tarkastelu osoitti aivan muuta. Luola näyttäisi muodostuneen osittain kiintokalliosta ja osittain siitä joko irroneista lohkareista tai sitten ylempää rinteeltä valuneista kivistä, mutta kun en luolien muodostumisesta tiedä mitään, niin saattaapi olla ihan mitenkä vaan.

Joka tapauksessa suuaukon puoleen väliin on kiilautunut kapeampi kivi, joka erottaa alemman luolan ja ylemmän toisistaan. Luolan katto ei ole täysin umpinainen, vaan siinä on erikokoisia kiviä, joiden raoista katsottuna luolan kokonaiskorkeus kasvaa noin viiteen metriin ellei yli.

Tietysti tuli mieleen, että olisikohan kypärä ollut tarpeen...
Tietysti tuli mieleen, että olisikohan kypärä ollut tarpeen…

Suuaukon kohdalla leveyttä luolalla on 80 senttiä, mutta sisällä kapein kohta on vain noin kolmenkymmenen senttimetrin mittainen. Luolan suulta luolan perälle on noin 5 metriä, ja luola päättyy pieneen ”kammariin”, johon en lähtenyt tällä kertaa yksin ryömimään, vaikka olisin päässytkin. Matkapuhelimen kenttä on jostakin kumman syystä sen verran heikko tuolla sisällä, että jos olisin jäänyt juntturiin, olisin soitellut todennäköisesti vain päivän hitit ja sen pituinen se.

Luolan perällä on selkeästi erilaista kiveä kuin reunoilla.
Luolan perällä on selkeästi erilaista kiveä kuin reunoilla.

Edellisellä luolareissulla paikassa, josta ei ole hyvä kertoa, oli sen verran lahjakas karhun sköndä luolan lähellä, että suhtaudun pienellä varauksella jo tähän aikaan vuodesta kaikenlaisiin mustiin aukkoihin menemiseen. Katselin siis kivenkolojen lisäksi myös mahdollisia mesikämmenen jätöksiä tämänkin luolan lähistöltä, mutta en tällä kertaa sellaisia löytänyt.

Vaikka karhu olisikin kiva nähdä luonnossa Ähtärin ulkopuolella, ei varsinaisesti tee mieli joutua kohakkain, kun siinä tangossa sotkeentuu askelmerkkien lisäksi varmasti kalsaritkin.

Ehkä tämmöiset kapeat kammarit eivät ole otsojen suosiossa.
Ehkä tämmöiset kapeat kammarit eivät ole otsojen suosiossa.

Luolasta olisin voinut etsiskellä mahdollisia merkintöjä tai tutkailla, minkälaisia öttiäisiä sieltä löytyy, mutta jotakin täytyy jättää toiseenkin kertaan, varsinkin se luolan perillä käyminen. Siinä samalla voisi katsella vähän tarkemminkin, minkälaisia kivinäytteitä paikasta ehkä saisi.

Jyrkännettä oli vielä jäljellä koluttavaksi, jotenka jatkoin matkaa. Vähän ajan päästä ylhäällä rinteessä tuli näkyviin taas tumma syvennys jonkinlaisen lipan alla, mutta alhaalta sitä en nähnyt riittävän tarkasti. Kiipesin varoen ylös kohti lippaa. Lipan alla oli matala suoja, eikä se kovin syväkään ollut, mutta jonkin sortin taukopaikka oli kyseessä, koska paikalta löytyi polttopuun tapaisia palikoita ja mm. pari heinäseipään nysää.

Tosin en nähnyt polttamisen jälkiä, joten jäi epäselväksi, mitä virkaa noilla puilla sitten muuta olisi ollut.
Tosin en nähnyt polttamisen jälkiä, joten jäi epäselväksi, mitä virkaa noilla puilla sitten muuta olisi ollut.

Tältä taukopaikalta olisi ollut kiva katsella alhaalla olevaa metsälampea, mutta puusto peitti näkyvyyden aika lahjakkaasti. Samoin vuoren toiselta reunalta, josta olisikin ollut varsin mainio näkymä kohti Kynsivettä, mutta maisemaa ei ollut perattu niin tehokkaasti, että vesialue olisi kokonaan tullut näkyviin. Eikä sitä sen vuoksi kannattanut kameraankaan ikuistaa.

Aloin tehdä paluumatkaa pois vuorelta, ja kävelinkin takaisin mopolle ihan reilusti teitä myöten. Tieltä näki myös paljon paremmin järvelle, eikä alueen kesä- tai vakinaisilla asukkailla mitenkään pöhkömmät maisemat olekaan.

Tämän luolareissun ja luolan tieteelliset ansiot jäivät varsin ohuiksi, eikä mitään esi- tai muutakaan historiallista knoppia löydy. Edellisestä kerrasta joko viisastuneena tai tyhmentyneenä – riippuen katsantokannasta – katsoin parhaammaksi jättää kyselemättä luolan taustoista keneltäkään yhtään mitään.

Luultavasti joku isovihan aikainen piilo, metsämiesten saalisjemma, paikallisten poikien salaleiri tai joku muu tämäkin luola on saattanut olla, mutta liiallinen tiedustelu saattaisi johtaa kohta taas siihen, että tulee toppi jutunteolle. Kiva oli joka tapauksessa ”löytää” sellainenkin luola, jota en ainakaan parilla katsomiskerralla huomannut listatun esimerkiksi Suomen Luolat -kirjassa. Ehkä se siellä sitten oli kumminkin, tai sitten ei…

PAIKKA KARTALLA