luolasto – Sinisen repun kirous

Vai oliko se niin että ”ei sota yhtä miestä kaipaa”? Oli miten oli, mutta digitaaliseksi väännettyä Nimiarkistoa selatessani halusin katsoa, mitä paikkoja arkistossa on Rautalammilta, ja nimenomaan mitä luolapaikkoja. Koska onhan se niin, että joku tetsaa metsässä teerien perässä, toinen sinkoilee sienien jäljestä, mutta minähän etsin luolia. Ja halaan puita, jos siltä tuntuu. Olenko siis päästäni vialla? Voinhan ollakin, mutta onhan se niin kivaa kun löytyy uusia reikiä maailmasta!

No, mutta kumminkin, eli hommahan alkoi jo elokuussa niin, että näin Nimiarkistosta, että Rautalammilla, lähellä Kiesimä-järveä on paikka nimeltä Rautavuori ja Rautavuoressa on paikka nimeltä Sotamiestenluola. Arkiston nimikortissa keruutiedoissa seisoo, että ”paikka on Isonvihan aikainen vartiopaikka”. Niinpähän ne monet Suomen luolat ovat olleet vastaavantyyppisessä käytössä eri sotien aikaan.

Rautavuoren itäisellä rinteellä oleva jyrkänne ja louhikko näyttää maastokartankin mukaan sen verran jännältä, että en ihmettelisi yhtään, että paikassa olisi luola, vaikken mitään nimikorttia olisi nähnytkään. Rautavuoren vieressä kulkee Koipilahdentie, ja Koipilahdentien varresta lähtee kartassakin näkyvä kinttupolku, joka vie vuoren yli.

Ensimmäinen kerta elokuussa

Aloitin nimittäin tämän jutun kirjoittamisen jo elokuussa, mutta jätin sen kesken siksi, että halusin päästä paikalle toisen kerran muutoinkin kun perinteisen yksin, ja kirjoittaa sitten jutun loppuun. Toisen kerran kävin luolalla ihan vastattain, pari päivää sitten 3. marraskuuta, jolloin mukanani olikin jo kuusi muuta henkilöä. Heistä kaksi oli matkassa edellisellä luolareissulla ”Kokkovuoren Komejikolla”.

Mutta, elokuussa siis olin yksin, ja jyrryyttelin paikalle Googlen Street View -simulaation perusteella, eli katsoin etukäteen, miltä reitti paikalle ja tie näyttää, ja onko auton pysäköintiin mahdollisuutta. Olihan siellä, mutta koska Googlen tiekuva oli jo vuodelta 2009 (mitä järkeä näin vanhassa aineistossa?), kyseisen kuvan osoittaman tienpiston kohdalla oli hyvänkokoista puskaa ja nuorta puuta, eikä vasta hakattua metsää kuten lähes 10 vuotta sitten. Tienpisto oli kuitenkin siinä missä piti, ja siihen jätin auton.

Painuin pusikon läpi kohti Rautavuorta, ja niinpä sieltä ilmestyikin näkyviin ihan mukavan näköistä kalliota ja louhikkoa. GPS-täppä osoitti, että pitäisi mennä etuviistoon vasemmalle ja nousta ylemmäs rinteeseen, mutta halusin tarkistaa silti muutkin komeiden kallioseinämien lähistöllä olevat kohdat, kun kerran reissuun olin lähtenyt.

Ensimmäinen lupaavan näköinen paikka löytyikin vuoren pohjoiselta, Kiesimän puoleiselta rinteeltä ja aika ylhäältä. Kallionrako, jonka edessä oli pieni koivu. Paikasta näki selvästi, että kyseessä on vanhaa muinaisrantaa, sillä samanlaiset portattain nousevat kalliotasanteet ovat olleet muinaisia rantavalleja.

Tästä on hyvä aloittaa, vaikka se ”oikea” Sotamiestenluola tämä ei vielä olekaan.

Kallionrakoon saattoi juuri ja juuri päästä hivuttautumaan sivuttain. Seisomakorkeutta oli riittävästi, ja rakoluolan kattona oli paksu kerros turvetta ja eri kokoisia juuria. Hyvä tilaisuus nähdä, miltä kuntan alla näyttää. Luolan perällä oli pieni aukko ja aukon edessä pieni ”istuin”, joten ehkä tässäkin paikassa on joskus kykitty väijyssä tai sateenpidossa.

Tuosta pääsisi ainakin kettu tai supi sujahtamaan.

Katselin, näkyisikö luolan seinissä mitään merkintöjä, mutta eipä näkynyt. Luolataiteilijat olivat säästäneet luomistyönsä nähtävästi johonkin mielekkäämpään kohteeseen.

Tämän rakoluolan tutkiminen oli aika nopeasti ohi, mutta sentään jonkinlainen aloitus päivälle.

Lähistöllä oli myös pari muuta pienempää pesäluolaa, joista yhteen änkesin itseni, mutta joka ei oikein sen ihmeempää hehkutusta tarvitse. Arvasin, että parempaakin on tiedossa. Kuten oikeaksi osoittautui.

Lämpenee, lämpenee…

Rautavuoren rinteillä liikkuminen on osin tarkkaa peliä, sillä sammalten alla on täälläkin todella petollisia kolosia. Siksipä oli mukavaa, että paikassa näytti olevan myös jonkinlaisia polkuja, jotka kiersivät pahimmat kivikot ja jotka olivat sen verran selkeitä, että niitä oli turvallista seurata.

Seuraava jännän näköinen ilmestys oli vajaan 100 metrin päässä. Siinä isot kivet olivat muodostaneet reilusti seisomakorkean holvimaisen tilan, josta tuli ainakin itselle välittömästi mieleen, että kyseessä on voinut olla jonkinlainen seremoniapaikka. Tai sitten ei.

Tämän kiven alla mahtuisi vaikka vihkitoimituksen tekemään.

Tämän luolan perällä oli myös istumatilaa, ja useampikin ihminen olisi mahtunut tarvittaessa. Hyvin olivat siihen kivet paikkansa etsineet.

Vaikkapa holviluolakin oli ”ihan jees”, en vieläkään uskonut löytäneeni reissun kärkikohdetta. ”Kivikappeli” oli suhteellisen alhaalla rinteessä, joten kiipesin ylemmäs. Louhikko laajeni ja lohkareet isonivat, joten todennäköisyys monenkokoisten luolien löytymiseen kasvoi, ja niinhän niitä alkoi löytyä.

Rasittava rakoluola

Moneen ”luolaseen” mahtuisi kyllä yksin, ja ehkä tiukan paikan tullen jopa kaksin. Pyrin käymään jokaisessa, johon vain turvallisehkosti pääsin. Melkoista kömpimistähän se on, mutta täytyy yrittää kömpiä koko rahan edestä (ja takaa).

Eräskin luola oli oikeastaan kaksiosainen: toiseen osaan pääsi pudottautumalla syvään monttuun ja sieltä alarinteen puoleiseen luolaan, johon olisi ollut pääsy myös toista kautta ryömimällä suuaukon vieressä olevien koivujen taitse.

Luolan ylemmän suuaukon kohdalla huomasin, että paikassahan on toinenkin, vielä jännittävämpi luola. Se on suulta katsoen useita metrejä pitkä rakoluola, jossa on riittävästi seisomakorkeutta, mutta rako on niin kapea suuaukolta, että sinne ei pääse kuin korkeintaan sivuttain. Luola sitä vastoin laajenee perältä, eikä suulta katsoen pysty sanomaan, miten leveä luola sieltä onkaan, koska seinämät kaartuvat sivuille.

Perällä on tilaa, mutta miten sinne pääsisi?

Ensimmäisellä käyntikerralla elokuussa en luonnollisestikaan lähtenyt yrittämään tunkea itseäni tuohon rakoseen, eikä mukanani ollut mitään pitkää rassia, johon olisin voinut kiinnittää Gopron ja ujuttaa sitä luolan perälle. Paikasta piti siis ottaa revanssi syksyllä, mutta kuten lopulta sitten kävi ilmi, eipä tullut luolaan menemisestä mitään toisellakaan kerralla. Mutta siitä vielä tässä jutussa lisää myöhemmin…

Joka tapauksessa luolan perällä näkyisi olevan tosiaan tilavampaa, ja jos millään konstilla on joskus aikoinaan sinne joku päässyt, on varmastikin jotakin jälkeensä jättänyt. Näin ainakin toivon. Tosin jos puhutaan sota-ajasta, niin luultavamminkin vaihtoehtojen ollessa joko luoti, miekka tai köysi vs. piiloutuminen erittäin hankalasti päästävän luolan perälle, jälkimmäisin vaihtoehto arvatenkin voittaa.

Sotamiestenluola. Nyt.

Rakoluolasta poistuttuani siirryin vielä hieman ylemmäs ja vasemmalle louhikossa, kunnes viimein näin sen, mitä olin tullut etsimään. Tai ainakin vahvasti kaikki merkit viittasivat siihen. Voimakkaasti murtunut kiintokallion tai siirtolohkareen – en päässyt ihan tolkuille, kumman – alaosa, jossa oli luola. Ja luolassa puunrunko, jota oli selkeästi käytetty istumapaikkana. Myös joitakin poltettuja puunpalasia löytyi, mutta niiden iästä on paha mennä sanomaan. Todennäköisesti eivät ainakaan satoja vuosia vanhoja.

Tässähän sitä oli varmaan se sotapoikiin väijypaikka.

Mikä tekee Sotamiestenluolasta (tai sanotaanko -luolista) oivallisen väijy- ja piilopaikan, on mm. se, että luolan päälle kiipeämällä joskus päässyt näkemään varsin hyvin Kiesimän järven ja vettä tai jäätä myöten mahdollisesti tulleet vihulaiset. Nopeasti livahtamalla piiloon kivien alle ja kallionrakoihin on voinut ehkä pysytellä hiljaa ja tietämättä, ja ehkä sitten myös nasauttaa kuulan otsaan ennen kuin kukaan on huomannut. Mutta tämähän on täysin skepulatiivista, eikä näin välttämättä ole tapahtunut laisinkaan.

Nyt eletään kuitenkin nykyhetkeä, ja nykyhetkessä olin ilahtunut nähdessäni taas uuden luolan. Sisälle luolaan pääsemiseksi pitää hieman nöyrtyä, mutta kun sinne pääsee, huomaa, että kyseessä on kohtalaisen tilava paikka. Ja täyttää epäviralliset luolakriteerit, eli ”mahduttava vähintään 3 henkilöä sateenpitoon”.

Tätä luolaa pitää ehdottomasti saada ihailla myös sisältä.

Luolassa on yksi peräaukko(!?!) ja tosiaan istumiseen passaava puupölli. Vaikka äkkiseltään en löytänyt luolasta mitään muuta ihmisen jättämää jälkeä kuin tuon istumapuun ja muutaman mustuneen puunpalasen, hämmästyttävin juttu oli luolan katossa olevat luonnolliset kuviot.

Luonnon omaa taidetta

Kallioperäkartan tietojen mukaan Rautavuorenkin kallioperä on vähintään 1,9 miljardia vuotta vanhaa felsistä vulkaniittia ja gneissimäistä tonaliittia. Nämä tittelit eivät itselleni kovin paljon sano, mutta joka tapauksessa luolan katon ja joidenkin viereisten kivien (todennäköisesti emäkalliosta lohjenneita) kuviointi on upea: harmaassa pohjavärissä vaaleita ja kiemurtelevia ja aaltoilevia juonteita, kuin koko luolan katto olisi ollut elävää ainetta.

Luonnon kauneutta arvostava ei pety katsellessaan tämän luolan katon kuvioita.

Hyvän paikan ovat sotamiehet silloin ”Ison Rähinän” aikoihin ja kaikki paikalla rauhankin aikana poikenneet löytäneet. Itse asiassa Rautavuoren tarinassa on ollut varmasti muitakin sivujuonia, kuten muutamista paikoista kalliosta löytyneet porareiät ja vuoren päällä oleva pöytä ja penkit. Aidolla arseenilla aateloidut penkit ovat kuin eilen tehtyjä, mutta pöytää on jo ajan tekohammas järsinyt. Retkikohteena esimerkiksi Kiesimälle päin pällistelyyn edelleenkin varsin sopiva.

Moni-ilmeinen kalliomaasto

Luolien lisäksi Rautavuorella on muitakin katsomisen arvoisia paikkoja, kuten ilmeikäs ”laulava kivi” ja ristiin ratkennut kallioseinämä. Nämäkin ovat aivan Sotamiestenluolan lähellä.

Oikeasta kulmasta katsottuna ja vilkkaalla mielikuvituksella maustettuna kalliosta voi hahmottaa silmät kiinni hartaasti laulavan hahmon.

Olisiko ristiin murtunut kallio ollut jonkinlaisten uhrilahjojen jättöpaikka, tiedä häntä. Kolillahan on kuuluisa Uhrihalkeama, joka tosin on toisenlainen ja aivan erilaisessa kivilajissa. Kolilta löytyy runsaasti kvartsiittia, ja Kolin Uhrihalkeaman kivet ovat myös erittäin sileitä.

Rautavuori oli tuon ”ristikallion” jälkeen periaatteessa könytty silloin elokuussa. Noin neljän tunnin haahuilu kallioilla ja niiden koloissa tuotti varsin hyvän lopputuloksen. Silti paikkaan oli päästävä uudelleen.

Marraskuussa uusintaottelu, mutta luonto voitti 2-1 (toistaiseksi)

Joo, eli muutama kuukausi revähti näiden kahden reissun välillä, mutta kun ei talvi suostunut vielä tulemaan, niin mikäs maastossa on vieläkin kulkiessa. Mukaan tuli nyt kuusi muuta henkilöä, ja kuten alussa kerroin, niin pari herraa oli eräällä toisella luolaretkellä matkassa. Nyt mukaan tulivat Satunnainen Retkuilija -blogisti ja chercheur de falaises extraordinaire Anssi Toivanen, Kaalikosken Jussi, herra ”Rtwo Rose”, sekä Jyrkkäsen Hannu puolisoineen ja Pekka jonka sukunimeä en edelleenkään valitettavasti muista…

Väki äimistelemässä louhikkoa. Onhan tässä kiipeilemistä.

Meillä oli siis hyvä porukka kasassa, ja paikka oli kaikille uusi tuttavuus. Rautavuoren luolan lähellä on tehty hakkuita, joten suurin osa louhikosta ja jyrkänteestä näkyy hyvin kauemmaskin ja on helpohkosti saavutettavissa. Pitää vain varoa niitä petollisia koloja kivien välissä, ja märällä kelillä sammalet ja jäkälät ovat kuin liukumiinoja kenkien alla.

Esittelin osan edellisellä kerralla bongaamistani paikoista seurueelle, mutta ihan joka kolosta en heille osoittanut, koska kaikkiin ei ole mitään järkeä yrittää mennä sisälle.

Anssi tarkistamassa vaativimman luolan tilannetta.

Yritin siis tällä kerralla päästä ensimmäistä kertaa kapeaan rakoluolaan, ja olin varustautunutkin asianmukaisesti kypärällä ja tietysti haalareilla. Se olikin helpommin sanottu kuin tehty, sillä vaikka kuinka kokeilin ujuttaa vuoroin vasenta, vuoroin oikeaa kinttuani aukon suulla olevan kiven toiselle puolelle, siitä ei vain tullut mitään. Kenkää ei saanut käännettyä aukossa poikittain, koska rako kiilautuu alaspäin kapeammaksi.

Kiven toiselle puolelle olisi pitänyt saada ponnistettua toinen jalkansa yli ja samalla pystyä pitämään jostakin ylhäältä käsillä kiinni. Se on kuitenkin vaarallista, sillä jos joutuisi lisäämään vielä oma painonsa yläpuolisen kiven painoon, kivi saattaisi jopa irrota ja pudota päähän. Kypärä suojaisi ehkä hieman muttei välttämättä riittävästi.

Niin lähellä mutta silti niin kaukana. Kuka keksii konstin miten tuonne pääsee?

Toivottavasti kolmas kerta toden sanoo, ja sitten on jo keinot keksitty, miten luolaan pääsee. Jos mukana olisi joku liukas luikku, joka menee postiluukun kokoisesta aukosta tai sitten mäyräkoira, johon on kiinnitetty Gopro…

Ukot luolassa

Kävihän sitä Sotamiestenluolaa testaamassa suurin osa porukasta, mutta osa jäi suosiolla ulkopuolelle. Kaikillehan eivät kivenaluset maistu, eikä tarvitsekaan. Enhän minäkään välttämättä linkkimastoon haluaisi kiivetä. Ainakin Hannu vaimoineen sekä Anssi ja Jussi siellä kävivät istuskelemassa.

Sotamiestenluolan keruutieto Nimiarkistossa on vuodelta 1972 – aika hyvä vuosi, muuten 😉 – ja kerääjänä on ollut Jukka Kukkonen. Valitettavasti keruutiedoissa ei ole juuri muuta historiatietoa, eikä erinäisistä Rautalammin historiaa käsittelevistä kirjoistakaan ole löytynyt lisää tietoa paikasta. Voi tietysti johtua siitä, että en ole etsinyt oikeista lähteistä.

Könysimme vielä hetken vuorella, jonka päältä joku tosiaan löysi penkit ja pöydän sekä hyvät maisemat alapuoliselle järvelle. Kun olimme tutkineet sen mitä tutkittavissa oli, lähdimme polkua pitkin poispäin evästelypaikalle, joka ei ollut enää vuorella. Sen verran mielenkiintoinen paikka Rautavuori ja Sotamiestenluolan louhikko kuitenkin on, että kolmas erä rakoluolasta on pakko ottaa, kävi miten kävi.

Portti manalaan? Vai kanalaan?

Mainokset

Siis anteeksi mitä? Ihan samaa mietin, kun läksin erräänä päivänä tuulettamaan korvien väliä kotipitäjäni perämaille ja löytäessäni otsikossa mainitut esineet jylhän louhikon päältä keskeltä metsäistä mäkeä. Lähin vesialue on pikkuruinen Saukkolampi, mutta sekin on vajaan puolen kilometrin päässä, joten mitä ihmettä tuolla mäessä on kalastettu? Paikka oli nimittäin Pesälouhunmäki, Konneveden Hänniskylän puolella.

No minkä takia pitää lähteä johonkin Pesälouhunmäkeen ihan huvikseen? Siinäpä se, mutta taitaa olla vaan niin, että olen jäänyt tuohon luolien etsimiseen jollakin tapaa koukkuun, ja jos paikan nimi on Pesälouhunmäki, niin hyvin suurella todennäköisyydellä siellä on louhikkoa (louhu) ja ainakin jonkinlaisia luolia (pesä). Näistä mahdollisista luolista ei kuitenkaan ollut minulla mitään kirjallista tai suullista lähtöinformaatiota, joten pitkälti tuurilla siis lähdin mopolla pärryyttelemään kohti tuota paikkaa.

Moposkootterilla pääsee vähän huonommallakin tiellä, johon matalapohjaisella autolla ei välttämättä ole enää asiaa.

Jääkaudet ovat kivasti jättäneet omat jälkensä moneen paikkaan näillä seuduilla, ja yksi ehkä omasta näkökulmasta jännittävimmistä jäljistä ovat erilaiset lohkareikot ja luolat. Monet luolat ovat pieniä ja vain esimerkiksi kettujen ja supikoirien pesäpaikoiksi sopivia, mutta osaan mahtuu ihminenkin ja joihinkin jopa useampia. Keskisen Suomen kallioperään ei kuitenkaan liene hirvittävän monta jättiluolaa syntynyt, sillä periaatteessa graniittikivilajinen peruskallio on yllättävän kovaa, eikä siihen ainakaan näin maallikon käsityksen mukaan kovin suuria onkaloita pääse syöpymään, kuten esimerkiksi kalkkikivikallioihin.

Mitä kuitenkin syntyy, on erilaisia sortumia ja halkeamia, ja varsinkin monipuolinen valikoima lohkareluolia on jo löydetty, mutta paljon on varmasti vielä löytymättä. Uusia luolastoja tulee esiin harvakseltaan, mutta mitä enemmän metsätalousmetsiä hakataan ja kallioalueita sekä lohkareikkoja paljastuu, paljastuu usein pelkällä tuurilla myös uusia luolia. Tällaisia toivoin löytäväni Pesälouhunmäestä.

Autoa hitaammalla ajopelillä liikkuessa tulee tehtyä paljon enemmän havaintoja ympäristöstä ja pistettyä merkille huomattavasti paremmin ympäristöstä poikkeavia maastonmuotoja, joten seuraavaksikin kerraksi jäi monta mielenkiintoista paikkaa mieleen. Jo Pesälouhunmäkeä ennen oli sen näköistä kukkulaa ja jyrkännettä, että jotakin luulisi löytyvän myös niistä paikoista. Vaikka olisin päässyt paljon lähemmäksi retkikohdettani, jätin kulkuneuvoni noin kilometrin päähän parkkiin ja jatkoin kävellen, jotta saisin syyn paistaa makkaraa perillä hyvällä omallatunnolla ja näkisin paremmin jalkaisin, minkälaista alueella muutenkin on.

Ainakin alku vaikutti lupaavalta, sillä ensimmäinen ”luola” löytyi heti kättelyssä.

Karttaan merkitty katkoviivapolku oli muuttunut todellisuudessa metsäkoneen uraksi, jota pitkin jalkaisin oli paras kulkea, kun en ollut metsäkonetta käyttööni saanut. Jäljen päähän päästyäni huomasin, että jonkinlaista isompaa kivikkoa paikassa näyttäisi olevan. Hakkuut oli viisaasti päätetty ennen kallioaluetta, ja alueen raja oli merkitty punaisin kuitunauhoin. Aivan rajan tuntumassa oli heti sellainen kivikasa, että huomioni kiinnittyi siihen. Ensimmäinen luolantapainen paikka löytyikin saman tien. Isojen lohkareiden väliin oli jutkahtanut pienempi, joka jätti alleen kyyryssä läpi kömmittävän aukon, josta pääsisi nousemaan mäelle.

Hieno ja salaperäinen sisäänkäynti tähän luolanetsintäreissuun.

Olisipa ollut mukana joku geologi, joka olisi selittänyt, minkälaisesta paikasta tulee se voima, mikä tekee kiveen sellaiset jäljet kuin mitkä löytyivät ”sisäänkäynnin” toisesta seinäkivestä. Siinä oli nimittäin useita aaltomaisia kuvioita, ja kivi näytti erilaiselta kuin sen viereiset kivet. Olisiko kiveen hangannut etenevä jäämassa, mutta koska kivi oli tavallaan kyljellään, senkin itsensä on täytynyt ehkä tulla jostakin muualta. Tai sitten aaltokuviot on muokannut jokin voima, joka on kulkenut kivien välistä. Aukon vastakkaisella seinällä tällaisia jälkiä ei kuitenkaan ollut.

Päästyäni äimistelemästä kivisen portin alla olevia kuvioita, näin, että siirtolohkareet muodostivat takapuolelleen tavallaan lippaluolan, jonka alle mahtui oikein hyvin ja olisi voinut vaikka isompaakin sadetta olla suojassa tai olla vaikka tulilla. Tulentekijöitä ei tässä paikassa näyttänyt olleen, mikä ei sinänsä haitannut, eipähän nokeennu kalliot ja tule muutenkaan sotkua.

Tästähän se vasta seikkailu pääsi alkuun, ja vaikka Pesälouhunmäki ei mikään valtava mäki itsessään olekaan, varsinainen louhikko ja kalliot ulottuvat noin hehtaarin alalle, keskittyen mäen lounaispuolelle. Tälle alueelle mahtuu jos jonkinmoista isompaa ja pienempää lohkaretta, kallioseinämää ja tietenkin niitä ”pesiä”, eli pieniä syvennyksiä ja reikiä sekä lohkareiden alle muodostuneita luolia, joista osasta voi ryömiä läpi ja osasta ei.

Tässä yksi läpi päästävistä lohkareiden alla olevista luolista.

Mäen rinteellä oli liikuttava erittäin varovasti, sillä monen kivenkolon päälle oli kasvanut turve- ja sammalkerros, joka peitti vaaralliset reiät ja joihin olisi helposti voinut taittaa kinttunsa. Moni pienempi kivi sammalen alla maatessaan oli myös irtonainen ja kiikkui, kun sellaisen päälle astuin. Ihmeteltävää paikassa riitti ainakin minulle, mutta lohkareita ja ”pesiä” kummallisempaa oli mielestäni mäestä löytynyt, ainakin viiden metrin mittainen kokonaan karsittu riuku, joka lähinnä toi mieleen onkivavan. Mutta mitä hemmettiä täällä nyt joku onkisi? Tuskin vapa oli sentään Muinais-Päijänteen ajoilta asti täällä säilynyt.

Toinen kummastuksen aihe oli mäen päällä olleen näreen oksalle naulattu lauta, joka lahoamisen asteesta päätellen on ollut paikalla aika pitkään. Onko joku sitten istunut ”kalassa” tuossa oksalla, mutta mikä on ollut saalis? Olipa mikä tahansa, oma saaliini oli repussa ollut grillimakkara ja sen päälle perinteiset metsäkahvit. Risukeittimen kanssa tietysti olin liikkeellä, ja koska tuosta keittimestä lähtee ihan riittävästi ytyä, en oikein nuotiota osaa kaivatakaan. Eikä keittimen kanssa pelatessa tarvitse maanomistajalta kysellä lupia.

Pellettiä pesässä jälleen kerran. Eikä nokea kalliota tai heittele kipinöitä.

Evästettyäni itseäni katsahdin kelloa, että pirskatti soikoon, täällähän on mennyt aikaa jo melkein neljä tuntia, vaikka vastahan tulin! Jäähdyttelin keittimen ja pakkasin kamat, mutta ennen pois lähtöäni halusin vielä kiertää Pesälouhunmäen pysähtymättä jokaisen kiven kohdalle. Laskeuduin mäeltä alas, kävelin metsäkoneen jälkeä vuoren juurella, nousin mäelle lohkareikon yläpuolelle myötäpäivään, ja näin sokeriksi pohjalla paikan hauskimman kivikasan. Sen kohdalle oli kuitenkin aivan pakko pysähtyä.

Noin 2 m kanttiinsa olevan kiven alle on muodostunut todella jännä pesäpaikka. Ehkä tästä on tämänkin mäen nimi peräisin?

Ilman muuta sen alle oli mentävä, ja tosi kivan näköisesti oli tuohon mäen päälle kivi osannut matkallaan pysähtyä. Sanoin sanattoman kiitoksen näin hienosta paikasta ja moikkasin lähtiessäni kahta korppia, jotka siivet suhahdellen ja karheasti raakkuen kiertelivät mäkeä koko vierailuni ajan, kadoten johonkin kauemmas aina välillä. Mahtava päätös päivälle!

Ja muuten, se pitkä vapa on kuulemma ollut sitä varten, että on saatu kettuja ronkittua koloistaan. Saalishan se kettukin on, vaikka ei vedessä eläkään…