Between the rock and a hard place – again


28. huhtikuuta 2018

Jotenkin se suomenkielinen vastine ”puun ja kuoren välissä” ei nyt vaan sovi. Päätin käyttää siis elämästäni muutaman tunnin kovan luokan seikkailuun, eli luolien etsintään jälleen kerran. Edellisellä kerralla 11. päivänä huhtikuuta jäi tarkastamatta yksi potentiaalinen luolaehdokas, ja bonuksena – kuten kävi ilmi – löytyi ihan uusi paikka, jonka sivuitse olin kulkenut talvella kahdestikin sitä huomaamatta.

Seikkailukohteenani oli tälläkin kertaa Rautalammin Mustikkavuoren seutu, josta varmasti löytyy vielä paljon jännittäviä juttuja kunhan ehtimään ehtii. Ensimmäinen luolantapainen löytyi ihan sattumalta läheltä ”Mustikkavuoren Mörköä”. Tieltä katsottuna huomioni kiinnittyi kalliossa olevaan rakoseen, mutta näkyväisyyttä haittasi hieman sen eteen kaatunut kuusi.

Rakoluolan paikka.

Kuusen latvan alta pujottautuen pääsin katsomaan kalliota lähempää. Paljastui, että paikasta löytyi läheltä maanpintaa ensinnäkin pieni pesäkolo, johon yksi aikuinen ihminen juuri ja juuri mahtuisi kykkimään, ja toiseksi sitten useita metrejä pitkä kallionrako, jonka kokonaispituutta en osaa sanoa, koska sen toista päätä ei näy.

Kallionrakoon on kiilautuneena useita kiviä, ja raon etureunassa on iso kivi, jonka päällä kasvaa pieni kuusi. Kiven yläpuolelta voisi päästä menemään, ja alapuolellakin on reikä, josta ehkä mahtuisi ryömimään, mutta en tiedä, kannattaisiko.

Tuonne joku nuorempi ja rohkeampi kaveri olisi mennyt heittämällä. Minä sen sijaan haluan hieman varmistella.

Jalansijaa yläpuoleltakin kulkemiseen on hankala löytää, ja jos rakosta haluaa ehdottomasti mennä tutkimaan, pitää olla joku mukana. Yksin en lähtisi (enkä lähtenytkään) yrittämään, vaikka mielenkiintoista voisikin olla selvittää, mihin asti rako ulottuu, ja onko sen päässä kallion sisässä avoimempaa tilaa.

Oikein kunnon luolailijoille tämmöiset lävet lienevät enemmän kuin tuttuja.

Vaikka päälläni olikin haalarit, niin olisi pitänyt olla täysin vedenpitävät sellaiset, koska raon pohjalla oli vettä ja liejua. Eipä hänessä mitään, jääköön ehkä toiseen kertaan tuonne meneminen. Ei muuta kuin seuraavalle rastille.

Edellisellä kerralla huomasin lähellä tietä olevan kallion, josta erottuvimpana osana oli jyhkeä kalliolippa. Lipan alla on tilava lippaluola, jossa pystyy hyvin olemaan suojassa sateelta ja pitämään vaikka pienen evästaunon. Jossakin vaiheessa paikassa lienee tulisteltukin, sillä löysin eräästä kallionkolosta mustuneita puunpalasia.

Lippaluola on isompi kuin mitä kauempaa katsottuna näyttää.

Tässä kohdassa vielä maassa olevan lumen paljous yllätti siitäkin huolimatta, että osasin varautua jonkinlaiseen upottamiseen. Vaikka talsin mielestäni varoen kohti kalliolippaa, astuin kohtaan, johon toinen jalkani upposi ihan kokonaan. Hyvä, etten telonut itseäni tässäkään vaiheessa.

Lipan alla on tilaa riittävästi isommallekin porukalle, ja seisomakorkeutta on runsaasti. Pohjalla on pienempiä kiviä, joilta löytyy hyviä istumapaikkoja. Lipan edestä katsottuna vasemmalla puolella ylhäällä on syvälle kallioon ulottuvia rakoja, ja oikealla puolella alhaalla useiden metrien syvyinen vaakarako, johon mahtuisi matalana ryömimään.

Siellä se äijä taas poseeraa.

Vaikka lippaluola jo sinällään on ihan kiva paikka, minua kiinnosti enemmän ihan vieressä oleva rakoluola, jonne en edellisellä reissulla lähtenyt tunkeutumaan. Nyt olin varustautunut siis asiattoman mukaisesti haalarein ja kypärällä sekä kaiken varalta otsalampulla. Mukanani ei tosin ollut muita, mutta arvioin riskin hallittavissa olevaksi ja päätin toimia niin, ettei kenenkään tarvitsisi onkia minua kallionraosta pois.

Kuva 11.4. retkeltä. Rakoluola jää tuonne meikäläisen taakse vasemman käden puolelle. Suoraan selän takana (punaiset käsineet) on laaja vaakarako kalliossa.

Rako kalliossa ei ole järin leveä. Sinne ei minunkaan kokoiseni heppu mahdu suoraan kävelemään, vaan pitää ujuttautua sivuttain. Pohjalla on joitakin kiviä, joiden päälle ja väliin huolellisesti jalkansa asettelemalla pääsee etenemään.

En ole turvottanut itseäni onneksi roskaruoalla ja oluella.

Rako kaareutuu niin, että luolan perälle ei luolan suulta näe. Sen vuoksi pitää olla lamppu mukana. Kypärä suojaa päätä. Juuri missään kohdassa ei mahdu kääntymään, joten raossa pitää liikkua joko vasen tai oikea kylki edellä.

Perällä tien tukkivat rakoon joko pudonneet tai kallion liikkuessa lohjenneet kivet, mutta luolan suulta sen perälle on hatusta vetämällä noin 6-7 metriä. Voisinhan sen mittanauhankin kanssa joskus varmistaa. Luola jatkuisi vielä pidemmälle, mutta kuinka pitkälle – sen selvittämiseksi vaadittaisiin jo luolakoiraa tai fakiiria, joka pienestä reiästä itsensä pidemmälle tunkisi. Mahdollisuus isommankin tilan löytymiseen voisi olla, tai sitten reiän takana on vain pieni soppi, jonne ihmiskäsi ei jalallaan mahdu astumaan.

Kuollut loppu, eli Dead End?

Haalarin lahkeet, etupuoli ja selkäpuoli hankaavat erinomaisesti luolan seinämiin. Eipä tänne missään ykkösissä tullakaan, mutta onpahan vain uskomaton dunkkis, joka kamppeisiin tällaisista paikoista tarttuu. Pelkästään kaikki lika ja home ja mitä nyt päällysvaatteisiin tarttuukin, ei riitä, vaan haju ottaa kiinni myös haalareiden alla oleviin vaatteisiin. Pesuunhan ne menevät väistämättä.

Jos haluat pysyä siistinä ja raikkaana, älä harrasta luolien etsimistä!

Olisipa ollut mahtavaa löytää perältä kerrankin iso kammio! Mutta kyllä vielä sekin päivä koittaa. Tai sitten ei. Joka tapauksessa ei ihan täydellinen vesiperä tämäkään paikka ollut. Arvoitukseksi jäi toistaiseksi, mitä – anteeksi tahattoman karkea ilmaisu – luolan peräreiän takana olisi ollut.

Näkymää luolan uumenista suuaukolle päin.

Tultuani pois luolasta istahdin vielä hetkeksi lippaluolan alle huokaisemaan ja miettimään seuraavaa liikettä.

Ihminen on luonnon edessä pieni.

No, seuraava vaihe oli ihan perinteinen metsäkahvi eväineen. Aikaa oli vielä reilusti käydä tauon jälkeenkin tarkistamassa niin ikään aiemmin keväällä löytämäni louhikko, johon lumen määrän vuoksi ei ollut silloin järkevää mennä seikkaperäisempää selvitystä tekemään. Evästelin kaikessa rauhassa, koska halusin nauttia muustakin kuin luolien atmosfääristä.

Jäiden lähtö on jo joissakin pienissä lammissa hyvässä vauhdissa. Vesilintuja, kuten telkkiä, se ei varmasti haittaa.

Harppasin siis vielä päivän päätteeksi poikkimain katsomaan retkisuunnitelmani viimeistä kohdetta, mutta vaikka monin paikoin lumet olivat enää vain muisto, kohteen ympäristössä oli lunta, vettä ja sohjoa ihan liikaa vieläkin. Vaelluskenkien kanssa pääsin vain lyhyen matkaa; pitkävartiset saappaat olisivat olleet huomattavasti järkevämmät. Kivikkohan ei sieltä mihinkään karkaa, vaikka odottaisin toukokuun puolelle.

Taas kerran olisin voinut käyttää yhden kevätpäivän paljon turhempaankin touhuun, ja vaikka en nyt mitään etusivun otsikkomateriaalia löytänytkään, kartutin omaa paikkatietouttani runsaasti, kuten myös sain reilun annoksen raitista ilmaa, linnunlaulua, eläinhavaintoja sekä hyvää oloa ja terveyttä luonnosta.

Mainokset

Vuosi käy vähiin ennen kuin se loppuu


Niinpähän siinä taitaa käydä. Tarkoituksella olenkin viettänyt joulunseudun ja vuodenvaihteen ihan kotioloissa perheen parissa, enkä lähtenyt koluamaan luolia ja kivenkoloja tai muitakaan luontopaikkoja. Ehkäpä ne siellä 10 000 vuotta olleina vielä vuodenvaihteen jälkeenkin ovat, joten ehtineepi poiketa niitä katsomaan sittenkin.

Tosin lumikenkäilemässä käytiin eilen, ja mukavaahan se oli, kun oli kerran lunta ja kengät. Ensin mainittua ei viime talvena juuri ollutkaan, ja olipa joitakin vuosia takaperoisesti sellainenkin talvi, ettei ollut lunta ensinkään. On se vain melkoista veivausta nykyään noiden säiden kanssa. Tämänvuotisesta lumimäärästä tulevat mieleen 80-luvun talvet, jolloin puolikin metriä lunta ei ollut homma eikä mikään.

Monta kivaa asiaa mahtui tähän vuoteen, mutta lisääkin olisi mahtunut. Ehkä yksi mukavimmista oli itsenäisyyspäivän #metsälinnanjuhlat. Valitettavasti jäille ei oikein vielä pääse, eikä kannata yrittääkään, jos ei ehdottomasti halua joutua uimasilleen ja testaamaan pelastautumista omin voimin tai avustettuna.

Vuoden 2018 keväällä toivon mukaan valmistun viimein erä- ja luonto-oppaaksi, ja samaten pääsen lopulta tarjoamaan metsäkylpyretkiä ja niihin liittyviä palveluja sekä muutakin. Hiljaa hivuttamalla kyseisiä tavoitteita kohti mennään, vaikka ehkä joidenkin mielestä liian hiljaa. Kyllä se siitä, vaikka vähän kestääkin.

En tee mitään uudenvuodenlupauksia. Se ei tarkoita sitä, etten pitäisi lupauksiani, mutta esitän mieluummin toiveen, että saisin toteuttaa ainakin joitakin unelmiani vuonna 2018. Osa on kiinni itsestä, mutta osa ei. Tai sanotaanko niin, että joitakin juttuja on ollut kehitteillä, joiden toivoisin konkretisoituvan. Ehkä ei niinkään unelmia, mutta kuitenkin.

Onnekasta ja jännittävää uutta vuotta, ja kiitos tähän mennessä horinoitani lukeneille! Toivottavasti jotakin puutaheinää saan puitua vuonna kaksituhattakahdeksantoistakin!

 

3.9


Ja taas tuli tuommoinen otsikko. Onko riittävän kryptinen herättääkseen mielenkiinnon vai liian kummallinen, että tekisi edes mieli lukea ensimmäistäkään kappaletta? Jäänee nähtäväksi.

Vaan jos tähän toiseen kappaleeseen asti pääsit, niin kerron, että kyse on erä- ja luonto-oppaan opintojen opetussuunnitelman kohdasta 3.9, ”Erityisosaamiseen perustuva luonto-opastaminen”. Tähän liittyvän näytön nimittäin tempaisin äskettäin lauantaina syyslomaviikon alkupalaksi.

Erityisosaamisen kirjo on laaja, eli aika moni asia voidaan luokitella siihen kuuluvaksi. Tähän päätelmään luottaen ehdotin opinahjolleni, että tekisin näytön luolista ja asiakkaiden käyttämisestä niillä. Sehän passasi, ja päiväohjelma alkoi muotoutua kahden toisiaan suhteellisen lähellä olevan luolan ympärille.

Sain houkuteltua asiakkaiksi erään talvinäytössäkin mukana olleen tutun kautta viisi muuta henkilöä, joista koostuikin sitten ihan mukava retkiporukka.

Kello 12.00 lähtö Kivimäkeen

Tai oikeastaan high noonin aikaan kokoonnuimme ensin Konnevedellä sijaitsevan Ravintola Mierontien kahvilapuolelle tarkastelemaan tulevaa ohjelmaa ja käyntikohteita tuoreiden munkkikahvien tukemina. Kun ohjelma oli selvillä ja kahvit munkkiloineen nautittu, lähdimme ajamaan kohti ensimmäistä käyntikohdettamme, Hankasalmen puolella sijaitsevaa Kivimäen luolaa.

Kivimäen näkötornissa kurkkimassa Lauri Hiekkataipale.

Kööriämme täydentämään pyysin vuorokauden varoitusajalla suositun Retkeilyblogi Rinkkaputken Heikki Sulanderin, joka on aika fakiiri kuvaamaan kirjallisten ja retkeilyllisten ansioidensa ohella.

Yksi Heikin silmäteristä on DJI Spark -minidrone, jota hän tässä valmistelee lähtöön.

Heikki pistikin kamerat heti laulamaan ja meikkilaukkuun mahtuvan kuvauskopterin eli minidronen tulille. Kopteri pörähti taivaalle ja alkoi tallentaa maastossa talsivien retkeläisten matkaa muistikorttinsa syövereihin.

Kivimäen luolalle vievä reitti oli lehdistä liukas, mutta muutoin suhteellisen helppokulkuinen.

Kivimäen rinteeseen on muodostunut suuren luolan lisäksi joukko pienempiä sopukoita ja väyliä, joiden läpi kulkeminen ja niihin kurkistelu sopii hyvin seikkailuhenkiselle sielulle.

Ensin ylhäällä ja nyt alhaalla. Lauri kokeilemassa, miten ryömitään kiven läpi.

Kivimäen luola herätti monessa ansaittua hämmästystä. Ei tällaista paikkaa ihan joka nurkalla vastaan tule. Luolan uumeniin mahduimme hyvin kaikki. Punatakkista miestä tai muitakaan haamuja emme tällä kertaa kuitenkaan nähneet.

Kivimäen noin 13 metriä pitkään käytävään mahtuu kummastelemaan useampikin henkilö yhtä aikaa. Goprolla käsivaralla otettu kuva hieman enemmän tärähtänyt kuin ottajansa. Tai toisinpäin.

Ei retkeä ilman eväitä

Mikä se semmoinen retki on, jolla ei eväitä syödä. Ei mikään. Siksipä Kivimäessäkin piti ottaa särvintä kuka minkäkinlaista. Hyvä taukopaikka löytyy umpiluolan vierestä olevan lippaluolan alta.

Evästelymme oli hyvin ympäristöystävällistä ja huomaamatonta. Ei ollut edes risukeitin käynnissä. Kuvassa selin Lauri Hiekkataipale, seuraavana vasemmalta Eveliina Saloranta, Katriina Laukkanen ja Emilia Myllymäki.

Vajaan kilometrin patikka luolalle ja takaisin sekä käynti itse luolassa näyttivät tehneen ruokahalulle hyvää, mutta vielä oli toinen puoli ohjelmasta suorittamatta ja toinen luola käymättä. Maastosta olisi löytynyt vielä puolukkaakin vaikka millä ja mitalla, mutta keräsimme ainoastaan tavaramme ja palasimme autoille siirtyäksemme muutaman kilometrin Rautalammin puolella sijaitsevan Vuoreisenvuoren suuntaan.

C.S.I. Ilveslouhu

Kuka lie heittänyt, että ”rikospaikkatutkijat paikalla”, kun väki alkoi kiskoa valkoisia suojahaalareita päälleen ja vetää kumihanskoja käteen valmistautuessaan sisäistämään itsensä Vuoreisenvuoren luolaan. Niin tai näin, kyllä ne haalarit tarpeen olivat, kuten myös käsineet ja kypärät.

Tämä ei ole Kauppakadun appro, vaan Vuoreisenvuoren kenties jopa summa cum laude.

Ilveslouhun tutkiminen ei ole yhtä helppoa ja vaivatonta kuin Kivimäen luolan, sillä lohkareluolassa on aina oltava tarkempi kuin rakoluolassa, ettei esimerkiksi vetäisi kiviä omaan eikä muiden niskaan, jos ja kun joutuu ottamaan tukea jostakin. Oman ja muiden turvallisuuden vuoksi täytyy liikkua varoen ja riittävän rauhallisesti.

Vaikka Ilveslouhun luola on kohtalaisen laaja, siellä kannattaa liikkua harkitusti – tekee sen sitten pienemmällä tai isommalla joukolla.

Jos Kivimäen luola oli seikkailijoillemme ”ennennäkemätön”, sitä oli myös Vuoreisenvuoren luola. Jälkimmäisen uumenissa heräsi ehkä joillekin aivan uudenlaisia tuntemuksia, vaikka varsinaista ahtaanpaikan kammoa ei kukaan ainakaan sanonut potevansa.

”Löydä sisäinen luolahenkilösi”. Uudet kokemukset voivat olla myös tällaisia.

Edellisen kerran Ilveslouhussa käydessäni bongasin sieltä lepakon, mutta tällä kertaa emme sitä nähneet. Heikki onnistui sitä vastoin tallentamaan omalla kamerallaan luultavasti liuskayökkösen, joita tämmöisissä luolissa voi olla. Voihan siivekäs olla joku muukin laji, mutta esimerkiksi Sumiaisten Ukonvuoren Pirunpesässä liuskayökköseksi tunnistettuja perhosia oli useampiakin.

Kodan ykkönen

Kun meistä alkoi tuntua sekä siltä, että nyt oli luolaa tutkittu riittävästi ja että nälkä oli vaihtamassa paikkaa seikkailuhengen kanssa, olikin paras siirtyä luolalta asian niinsanottuun ytimeen, eli makkaranpaistoon ja kahvinkeittoon läheiselle kodalle, jota olimme saaneet luvan käyttää.

Kivan päivän kruunasivat kotakahvit makkaroineen, ja olihan siinä salaattia ja pullaakin.

Hienonpa kodan on rakentanut hirviporukka! Heti alkoi tehdä mieli rakentaa itselle samanlainen, vaikka laavu onkin jo. Meillä oli vielä niin hyvä tuuri päivän reissun suhteen, että vasta kun olimme tulistelemassa, alkoi sataa. Siinäpä vasta ajoitus!

Ajoituksesta vielä sen verran, että näyttösuunnitelman yhtenä arvostelukohtana on myös se, miten hyvin onnistuu suunnittelemaan ohjelman aikataulun ja miten siinä pysyy. No, asiakkaille annetussa ohjelmassa päättymisajaksi oli merkitty klo 18.00, ja kello oli 17.59, kun päivän ”virallinen” osuus oli suoritettu – tähän siis lukeutui myös olo kodalla. Sisäinen kello oli nähtävästi kohtalaisen hyvässä timmissä, vaikkei ranteeseen tullut jatkuvasti vilkuiltuakaan.

Ja kyllähän se tuo näyttökin taisi läpi mennä, kerran nimi pantiin paperiin. Näytön vastaanottajana toimi Olli Salmela Keski-Suomen Erämestareista. Iso kiitos kaikille mukana olleille (tahaton salaneikki)!

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Pieni seikkailuretki Kilpikonnakivelle


Kävin tuossa jokunen aika sitten ajaa pärryyttämässä skootterilla kotipaikkani lähistöllä olevilla metsäteillä. Muuten maasto oli hyvin pitkälti samanlaista kuivaa mäntykangasta, mutta muuttui ”yhtäkkiä” selkeästi mäkisemmäksi, kivisemmäksi sekä metsät lehtomaisemmiksi. Maastossa oli suhteellisen tasaisen ja avoimen kankaan sijasta suuria siirtolohkareita, syviä painanteita ja muutenkin koko lailla toisenlaista oli maisema kuin hetki sitten.

Siksi kiinnostuin kotiin palattuani tarkastelemaan kartasta, olisiko kyseisellä alueella jotakin mielenkiintoista käyntikohdetta. Tarkempi syynäys näytti, että olihan siellä ainakin yksi jyrkänne, joka oli nimetty – jyrkänteeksi. Eli mikään maailmannähtävyys ei ollut kyseessä, mutta olipahan syy lähteä käymään tuo paikka tarkastamassa.

Toisella kertaa jätin ajopelini kahden ja puolen kilometrin päähän päämäärästä ja jatkoin matkaa jalkaisin senkin vuoksi, että ehtisin katsella ympärilleni ja ottaa vaikka valokuvia matkan varrelta. Kesäinen päivä – jollaisia tänä vuonna on ollut vähän liian harvassa – sai viimein monet päiväperhosetkin liikkeelle, ja hiekkaisilla kankailla näkyikin monenlaisia perhosia pikkuruisista sinisiivistä hopeatäpliin ja hieman isompiin metsänokiperhosiin.

Metsänokiperhonen
Metsänokiperhonen

Tietysti nuo perhosten nimet voivat mennä metsään, kun en ole perhosasiantuntija(kaan). Mutta kuka paremmin ne tuntee, voi sitten ojentaa tyhmempäänsä. Joka tapauksessa kauniita perhosia kaikki, mutta valitettavasti vielä isommat päiväperhoset jäivät näkemättä. Tosin noita tälle elinympäristölle ominaisia lajeja oli runsaasti.

Aikani pysähdeltyäni perhosten kuvauksissa pääsin suurin piirtein niille kohdille, jolta arvelin pääseväni etsimälleni jyrkänteelle. Laitoin gps:n päälle ja valitsin suunnan kohti kohdetta. Tieltä sinne ei ollut kuin satakunta metriä. Paljon eri kokoisia kiviä tuli vastaan, mutta erehtymään en päässyt, sillä etsimäni paikka erottui selkeästi muusta ympäristöstä. Muhkeat kalliot näkyivät hyvin jo pitemmän matkan päästä.

Jonkinlainen ulkonema näyttäisi olevan kalliossa.
Jonkinlainen ulkonema näyttäisi olevan kalliossa.

Jyrkänne oli kuitenkin reippaasti yli viisi metriä, ehkä jopa lähemmäs kymmenen, korkea ja arviolta reilu parikymmentä metriä pitkä. Siinä oli selvästi erottuva lippa, joka ei kooltaan kovin mahtava ollut, mutta jännän näköinen silti.

Alta lipan taas vedettiin meikäläistä.
Alta lipan taas vedettiin meikäläistä.

Lipan lisäksi kivien väleihin oli jäänyt pieniä onkaloita, mutta mistään ei ollut oikein varsinaisesti luolaksi asti. Olisi kuitenkin kiva löytää joskus sellainen paikka, jossa olisi ainakin yhden äijän mentävä luola ja jota ei kukaan muu olisi aiemmin löytänyt. Sellaisiakin paikkoja tulee vielä joskus vastaan, sillä tätäkään maata ei ole ihan joka nurkasta koluttu. Moni jännittävä kohde voi olla aivan vieressä, mutta siitä saattaa kulkea ohi huomaamatta esimerkiksi peittävän kasvillisuuden vuoksi.

Tämä kivimuodostelma oli kuitenkin varsin hyvin näkyvissä melkein joka suunnasta, ja sen päälle pääsi suhteellisen näppärästi kiipeämään. Aika korkealla tunnuin olevan, mutta vielä ei vatsanpohjassa väpättänyt, vaikka korkeat paikat eivät oikein sovi minulle yleensä.

Näkymää kalliolipan päältä.
Näkymää kalliolipan päältä.

Paikalla ollessani en huomannut oikeastaan, miltä lippakivi näyttää kauempaa ja tietystä kulmasta katsoessani – saati sitten muut ryhmän kivet. Mutta ”kakkoskameran”, eli kepukan päähän kuvaamaan jätetyn GoPro-kameran kuvista hoksasin, että lippakivihän näyttää mielestäni kilpikonnan päältä. Jonkun toisen mielestä siinä on joku muu kuva, ja joku taas ei näe siinä yhtikäs mitään.

Verrattuna esimerkiksi Suolahden Loukkuvuoren lippaan tai Viitasaaren Koljattiin, tämä kivikasa oli varsin vaatimaton. Tosin päivähän oli verrattain mainio, oli lämmintä ja kaunista, eikä jyrkänteelle pääsykään ollut niin sanotusti kiven takana.

Ihan omassa lähiympäristössä voi olla siis vaikka mitä mielenkiintoista, kunhan sen vain löytää. Toivottavasti vielä tänä kesänä tai sitten ensi kesänä tulee vastaan paljon uusia ja kiehtovia paikkoja. Yleensä riittää, kun vain lähtee liikkeelle ja pitää silmänsä auki. Täytyy itsenikin yrittää muistaa, että katselee ja tutkiskelee varsinaisen käyntikohteen lähiympäristössä olevia juttuja myös tarkemmin, eikä kiinnitä liikaa huomiota vain yhteen asiaan.

Voi löytää vaikka jännittävän pesän isojen kivien välistä tai jotakin muuta kivaa, ja ainakin pienille lapsille vilkas mielikuvitus antaa vielä enemmän valinnanvaraa. Mutta voi aikuinenkin kuvitella.

Teksti ja kuvat Mikko Lemmetti