Niinpähän siinä taitaa käydä. Tarkoituksella olenkin viettänyt joulunseudun ja vuodenvaihteen ihan kotioloissa perheen parissa, enkä lähtenyt koluamaan luolia ja kivenkoloja tai muitakaan luontopaikkoja. Ehkäpä ne siellä 10 000 vuotta olleina vielä vuodenvaihteen jälkeenkin ovat, joten ehtineepi poiketa niitä katsomaan sittenkin.
Tosin lumikenkäilemässä käytiin eilen, ja mukavaahan se oli, kun oli kerran lunta ja kengät. Ensin mainittua ei viime talvena juuri ollutkaan, ja olipa joitakin vuosia takaperoisesti sellainenkin talvi, ettei ollut lunta ensinkään. On se vain melkoista veivausta nykyään noiden säiden kanssa. Tämänvuotisesta lumimäärästä tulevat mieleen 80-luvun talvet, jolloin puolikin metriä lunta ei ollut homma eikä mikään.
Monta kivaa asiaa mahtui tähän vuoteen, mutta lisääkin olisi mahtunut. Ehkä yksi mukavimmista oli itsenäisyyspäivän #metsälinnanjuhlat. Valitettavasti jäille ei oikein vielä pääse, eikä kannata yrittääkään, jos ei ehdottomasti halua joutua uimasilleen ja testaamaan pelastautumista omin voimin tai avustettuna.
Vuoden 2018 keväällä toivon mukaan valmistun viimein erä- ja luonto-oppaaksi, ja samaten pääsen lopulta tarjoamaan metsäkylpyretkiä ja niihin liittyviä palveluja sekä muutakin. Hiljaa hivuttamalla kyseisiä tavoitteita kohti mennään, vaikka ehkä joidenkin mielestä liian hiljaa. Kyllä se siitä, vaikka vähän kestääkin.
En tee mitään uudenvuodenlupauksia. Se ei tarkoita sitä, etten pitäisi lupauksiani, mutta esitän mieluummin toiveen, että saisin toteuttaa ainakin joitakin unelmiani vuonna 2018. Osa on kiinni itsestä, mutta osa ei. Tai sanotaanko niin, että joitakin juttuja on ollut kehitteillä, joiden toivoisin konkretisoituvan. Ehkä ei niinkään unelmia, mutta kuitenkin.
Onnekasta ja jännittävää uutta vuotta, ja kiitos tähän mennessä horinoitani lukeneille! Toivottavasti jotakin puutaheinää saan puitua vuonna kaksituhattakahdeksantoistakin!
Ja taas tuli tuommoinen otsikko. Onko riittävän kryptinen herättääkseen mielenkiinnon vai liian kummallinen, että tekisi edes mieli lukea ensimmäistäkään kappaletta? Jäänee nähtäväksi.
Vaan jos tähän toiseen kappaleeseen asti pääsit, niin kerron, että kyse on erä- ja luonto-oppaan opintojen opetussuunnitelman kohdasta 3.9, ”Erityisosaamiseen perustuva luonto-opastaminen”. Tähän liittyvän näytön nimittäin tempaisin äskettäin lauantaina syyslomaviikon alkupalaksi.
Erityisosaamisen kirjo on laaja, eli aika moni asia voidaan luokitella siihen kuuluvaksi. Tähän päätelmään luottaen ehdotin opinahjolleni, että tekisin näytön luolista ja asiakkaiden käyttämisestä niillä. Sehän passasi, ja päiväohjelma alkoi muotoutua kahden toisiaan suhteellisen lähellä olevan luolan ympärille.
Sain houkuteltua asiakkaiksi erään talvinäytössäkin mukana olleen tutun kautta viisi muuta henkilöä, joista koostuikin sitten ihan mukava retkiporukka.
Kello 12.00 lähtö Kivimäkeen
Tai oikeastaan high noonin aikaan kokoonnuimme ensin Konnevedellä sijaitsevan Ravintola Mierontien kahvilapuolelle tarkastelemaan tulevaa ohjelmaa ja käyntikohteita tuoreiden munkkikahvien tukemina. Kun ohjelma oli selvillä ja kahvit munkkiloineen nautittu, lähdimme ajamaan kohti ensimmäistä käyntikohdettamme, Hankasalmen puolella sijaitsevaa Kivimäen luolaa.
Kivimäen näkötornissa kurkkimassa Lauri Hiekkataipale.
Kööriämme täydentämään pyysin vuorokauden varoitusajalla suositun Retkeilyblogi RinkkaputkenHeikki Sulanderin, joka on aika fakiiri kuvaamaan kirjallisten ja retkeilyllisten ansioidensa ohella.
Yksi Heikin silmäteristä on DJI Spark -minidrone, jota hän tässä valmistelee lähtöön.
Heikki pistikin kamerat heti laulamaan ja meikkilaukkuun mahtuvan kuvauskopterin eli minidronen tulille. Kopteri pörähti taivaalle ja alkoi tallentaa maastossa talsivien retkeläisten matkaa muistikorttinsa syövereihin.
Kivimäen luolalle vievä reitti oli lehdistä liukas, mutta muutoin suhteellisen helppokulkuinen.
Kivimäen rinteeseen on muodostunut suuren luolan lisäksi joukko pienempiä sopukoita ja väyliä, joiden läpi kulkeminen ja niihin kurkistelu sopii hyvin seikkailuhenkiselle sielulle.
Ensin ylhäällä ja nyt alhaalla. Lauri kokeilemassa, miten ryömitään kiven läpi.
Kivimäen luola herätti monessa ansaittua hämmästystä. Ei tällaista paikkaa ihan joka nurkalla vastaan tule. Luolan uumeniin mahduimme hyvin kaikki. Punatakkista miestä tai muitakaan haamuja emme tällä kertaa kuitenkaan nähneet.
Kivimäen noin 13 metriä pitkään käytävään mahtuu kummastelemaan useampikin henkilö yhtä aikaa. Goprolla käsivaralla otettu kuva hieman enemmän tärähtänyt kuin ottajansa. Tai toisinpäin.
Ei retkeä ilman eväitä
Mikä se semmoinen retki on, jolla ei eväitä syödä. Ei mikään. Siksipä Kivimäessäkin piti ottaa särvintä kuka minkäkinlaista. Hyvä taukopaikka löytyy umpiluolan vierestä olevan lippaluolan alta.
Evästelymme oli hyvin ympäristöystävällistä ja huomaamatonta. Ei ollut edes risukeitin käynnissä. Kuvassa selin Lauri Hiekkataipale, seuraavana vasemmalta Eveliina Saloranta, Katriina Laukkanen ja Emilia Myllymäki.
Vajaan kilometrin patikka luolalle ja takaisin sekä käynti itse luolassa näyttivät tehneen ruokahalulle hyvää, mutta vielä oli toinen puoli ohjelmasta suorittamatta ja toinen luola käymättä. Maastosta olisi löytynyt vielä puolukkaakin vaikka millä ja mitalla, mutta keräsimme ainoastaan tavaramme ja palasimme autoille siirtyäksemme muutaman kilometrin Rautalammin puolella sijaitsevan Vuoreisenvuoren suuntaan.
C.S.I. Ilveslouhu
Kuka lie heittänyt, että ”rikospaikkatutkijat paikalla”, kun väki alkoi kiskoa valkoisia suojahaalareita päälleen ja vetää kumihanskoja käteen valmistautuessaan sisäistämään itsensä Vuoreisenvuoren luolaan. Niin tai näin, kyllä ne haalarit tarpeen olivat, kuten myös käsineet ja kypärät.
Tämä ei ole Kauppakadun appro, vaan Vuoreisenvuoren kenties jopa summa cum laude.
Ilveslouhun tutkiminen ei ole yhtä helppoa ja vaivatonta kuin Kivimäen luolan, sillä lohkareluolassa on aina oltava tarkempi kuin rakoluolassa, ettei esimerkiksi vetäisi kiviä omaan eikä muiden niskaan, jos ja kun joutuu ottamaan tukea jostakin. Oman ja muiden turvallisuuden vuoksi täytyy liikkua varoen ja riittävän rauhallisesti.
Vaikka Ilveslouhun luola on kohtalaisen laaja, siellä kannattaa liikkua harkitusti – tekee sen sitten pienemmällä tai isommalla joukolla.
Jos Kivimäen luola oli seikkailijoillemme ”ennennäkemätön”, sitä oli myös Vuoreisenvuoren luola. Jälkimmäisen uumenissa heräsi ehkä joillekin aivan uudenlaisia tuntemuksia, vaikka varsinaista ahtaanpaikan kammoa ei kukaan ainakaan sanonut potevansa.
”Löydä sisäinen luolahenkilösi”. Uudet kokemukset voivat olla myös tällaisia.
Edellisen kerran Ilveslouhussa käydessäni bongasin sieltä lepakon, mutta tällä kertaa emme sitä nähneet. Heikki onnistui sitä vastoin tallentamaan omalla kamerallaan luultavasti liuskayökkösen, joita tämmöisissä luolissa voi olla. Voihan siivekäs olla joku muukin laji, mutta esimerkiksi Sumiaisten Ukonvuoren Pirunpesässä liuskayökköseksi tunnistettuja perhosia oli useampiakin.
Kodan ykkönen
Kun meistä alkoi tuntua sekä siltä, että nyt oli luolaa tutkittu riittävästi ja että nälkä oli vaihtamassa paikkaa seikkailuhengen kanssa, olikin paras siirtyä luolalta asian niinsanottuun ytimeen, eli makkaranpaistoon ja kahvinkeittoon läheiselle kodalle, jota olimme saaneet luvan käyttää.
Kivan päivän kruunasivat kotakahvit makkaroineen, ja olihan siinä salaattia ja pullaakin.
Hienonpa kodan on rakentanut hirviporukka! Heti alkoi tehdä mieli rakentaa itselle samanlainen, vaikka laavu onkin jo. Meillä oli vielä niin hyvä tuuri päivän reissun suhteen, että vasta kun olimme tulistelemassa, alkoi sataa. Siinäpä vasta ajoitus!
Ajoituksesta vielä sen verran, että näyttösuunnitelman yhtenä arvostelukohtana on myös se, miten hyvin onnistuu suunnittelemaan ohjelman aikataulun ja miten siinä pysyy. No, asiakkaille annetussa ohjelmassa päättymisajaksi oli merkitty klo 18.00, ja kello oli 17.59, kun päivän ”virallinen” osuus oli suoritettu – tähän siis lukeutui myös olo kodalla. Sisäinen kello oli nähtävästi kohtalaisen hyvässä timmissä, vaikkei ranteeseen tullut jatkuvasti vilkuiltuakaan.
Ja kyllähän se tuo näyttökin taisi läpi mennä, kerran nimi pantiin paperiin. Näytön vastaanottajana toimi Olli Salmela Keski-Suomen Erämestareista. Iso kiitos kaikille mukana olleille (tahaton salaneikki)!
Kävin tuossa jokunen aika sitten ajaa pärryyttämässä skootterilla kotipaikkani lähistöllä olevilla metsäteillä. Muuten maasto oli hyvin pitkälti samanlaista kuivaa mäntykangasta, mutta muuttui ”yhtäkkiä” selkeästi mäkisemmäksi, kivisemmäksi sekä metsät lehtomaisemmiksi. Maastossa oli suhteellisen tasaisen ja avoimen kankaan sijasta suuria siirtolohkareita, syviä painanteita ja muutenkin koko lailla toisenlaista oli maisema kuin hetki sitten.
Siksi kiinnostuin kotiin palattuani tarkastelemaan kartasta, olisiko kyseisellä alueella jotakin mielenkiintoista käyntikohdetta. Tarkempi syynäys näytti, että olihan siellä ainakin yksi jyrkänne, joka oli nimetty – jyrkänteeksi. Eli mikään maailmannähtävyys ei ollut kyseessä, mutta olipahan syy lähteä käymään tuo paikka tarkastamassa.
Toisella kertaa jätin ajopelini kahden ja puolen kilometrin päähän päämäärästä ja jatkoin matkaa jalkaisin senkin vuoksi, että ehtisin katsella ympärilleni ja ottaa vaikka valokuvia matkan varrelta. Kesäinen päivä – jollaisia tänä vuonna on ollut vähän liian harvassa – sai viimein monet päiväperhosetkin liikkeelle, ja hiekkaisilla kankailla näkyikin monenlaisia perhosia pikkuruisista sinisiivistä hopeatäpliin ja hieman isompiin metsänokiperhosiin.
Metsänokiperhonen
Tietysti nuo perhosten nimet voivat mennä metsään, kun en ole perhosasiantuntija(kaan). Mutta kuka paremmin ne tuntee, voi sitten ojentaa tyhmempäänsä. Joka tapauksessa kauniita perhosia kaikki, mutta valitettavasti vielä isommat päiväperhoset jäivät näkemättä. Tosin noita tälle elinympäristölle ominaisia lajeja oli runsaasti.
Aikani pysähdeltyäni perhosten kuvauksissa pääsin suurin piirtein niille kohdille, jolta arvelin pääseväni etsimälleni jyrkänteelle. Laitoin gps:n päälle ja valitsin suunnan kohti kohdetta. Tieltä sinne ei ollut kuin satakunta metriä. Paljon eri kokoisia kiviä tuli vastaan, mutta erehtymään en päässyt, sillä etsimäni paikka erottui selkeästi muusta ympäristöstä. Muhkeat kalliot näkyivät hyvin jo pitemmän matkan päästä.
Jonkinlainen ulkonema näyttäisi olevan kalliossa.
Jyrkänne oli kuitenkin reippaasti yli viisi metriä, ehkä jopa lähemmäs kymmenen, korkea ja arviolta reilu parikymmentä metriä pitkä. Siinä oli selvästi erottuva lippa, joka ei kooltaan kovin mahtava ollut, mutta jännän näköinen silti.
Alta lipan taas vedettiin meikäläistä.
Lipan lisäksi kivien väleihin oli jäänyt pieniä onkaloita, mutta mistään ei ollut oikein varsinaisesti luolaksi asti. Olisi kuitenkin kiva löytää joskus sellainen paikka, jossa olisi ainakin yhden äijän mentävä luola ja jota ei kukaan muu olisi aiemmin löytänyt. Sellaisiakin paikkoja tulee vielä joskus vastaan, sillä tätäkään maata ei ole ihan joka nurkasta koluttu. Moni jännittävä kohde voi olla aivan vieressä, mutta siitä saattaa kulkea ohi huomaamatta esimerkiksi peittävän kasvillisuuden vuoksi.
Tämä kivimuodostelma oli kuitenkin varsin hyvin näkyvissä melkein joka suunnasta, ja sen päälle pääsi suhteellisen näppärästi kiipeämään. Aika korkealla tunnuin olevan, mutta vielä ei vatsanpohjassa väpättänyt, vaikka korkeat paikat eivät oikein sovi minulle yleensä.
Näkymää kalliolipan päältä.
Paikalla ollessani en huomannut oikeastaan, miltä lippakivi näyttää kauempaa ja tietystä kulmasta katsoessani – saati sitten muut ryhmän kivet. Mutta ”kakkoskameran”, eli kepukan päähän kuvaamaan jätetyn GoPro-kameran kuvista hoksasin, että lippakivihän näyttää mielestäni kilpikonnan päältä. Jonkun toisen mielestä siinä on joku muu kuva, ja joku taas ei näe siinä yhtikäs mitään.
Verrattuna esimerkiksi Suolahden Loukkuvuoren lippaan tai Viitasaaren Koljattiin, tämä kivikasa oli varsin vaatimaton. Tosin päivähän oli verrattain mainio, oli lämmintä ja kaunista, eikä jyrkänteelle pääsykään ollut niin sanotusti kiven takana.
Ihan omassa lähiympäristössä voi olla siis vaikka mitä mielenkiintoista, kunhan sen vain löytää. Toivottavasti vielä tänä kesänä tai sitten ensi kesänä tulee vastaan paljon uusia ja kiehtovia paikkoja. Yleensä riittää, kun vain lähtee liikkeelle ja pitää silmänsä auki. Täytyy itsenikin yrittää muistaa, että katselee ja tutkiskelee varsinaisen käyntikohteen lähiympäristössä olevia juttuja myös tarkemmin, eikä kiinnitä liikaa huomiota vain yhteen asiaan.
Voi löytää vaikka jännittävän pesän isojen kivien välistä tai jotakin muuta kivaa, ja ainakin pienille lapsille vilkas mielikuvitus antaa vielä enemmän valinnanvaraa. Mutta voi aikuinenkin kuvitella.
Teksti ja kuvat Mikko Lemmetti
Hopeatäplä
Ja taas kiveä…
Kivi kiristelee hampaitaan.
Kaunista kangasmaastoa
Sinisiipi
Ankara ilme tuolla kilpparilla.
Pieni pesäkolo
Lipan alla.
Tässä ei olla kyykkykakalla, vaikka kyykyssä ollaankin.
Kalliota tämäkin (mikä näitä kuvatekstejä oikein vaivaa!)
