Avainsana-arkisto: luonto

Tampereella tehdään arvokasta tutkimusta luonnon hyvinvointivaikutuksista


Huomasin netistä taannoin mielenkiintoisen ilmoituksen, jossa etsittiin osallistujia kävelytutkimukseen. Tampereen yliopiston yhteiskuntatieteellisen tiedekunnan toteuttama ja Koneen Säätiön rahoittama tutkimus on kaksivuotinen (2016–2017). Tutkimuksen tavoitteena on selvittää, onko luonnossa liikkumisella ja siellä tehtävillä aistiharjoitteilla tarkkaavaisuutta, hyvinvointia ja elpymistä parantavia vaikutuksia.

Kävelytutkimus käynnistyi siis jo vuonna 2016, jolloin kaikkiaan 150 tutkimukseen vapaaehtoisesti osallistunutta koehenkilöä kävelivät touko- ja syyskuun välisenä aikana Ikaalisten kylpylän läheisyydessä sijaitsevan Voimapolun. Tänä vuonna 2017 kävelytutkimuksen kenttäosuus toteutetaan vastaavasti Tampereella sijaitsevan Hatanpään arboretumin alueella.

Koska luonnon terveysvaikutukset ja niiden tutkiminen kiinnostavat itseäni kovasti, päätin ilmoittautua tutkimukseen ja tein varta vasten reissun Tampereelle nääs. Tutkimuksen ollessa kesken en valitettavasti voi kertoa sen yksityiskohdista tarkemmin, mutta pääpiirteittäin käytännön toteutus menee seuraavasti.

Kokonaiskestoltaan kahdesta kahteen ja puoleen tuntiin kestävän testin aikana vapaaehtoiset koehenkilöt saavat tehdä tietokoneella mm. mielialaa ja keskittymiskykyä mittaavia tehtäviä. Koehenkilöiltä otetaan myös sylkinäyte ja heille puetaan sykemittari, joka tallentaa syketiedot koko testin ajan. Tehtävien jälkeen seuraa kävelyvaihe, joka tehdään tänä vuonna siis Hatanpään arboretumin puistoalueella. Kävelyn aikana suoritetaan useita rastitehtäviä, joissa apuvälineenä käytetään älypuhelinsovellusta.

Kävelyn kesto on noin tunti, ja kävelyn jälkeen palataan takaisin tutkimustiloihin, joissa otetaan jälleen sylkinäyte ja tehdään vastaavanlaiset tehtävät kuin ennen kävelyä. Kaikista näytteistä, syketiedoista, paikkatiedoista ja testivastauksista koostuvasta tiedosta tutkijat voivat päätellä, millä tavalla kävely ja tietoisuusharjoitteet ovat vaikuttaneet koehenkilöihin, eli minkälaisia fysiologisia ja psyykkisiä muutoksia on mahdollisesti tapahtunut ja onko esimerkiksi koehenkilöiden tarkkaavaisuus parantunut.

Kyllähän kävely luonnon helmassa rentouttaa

Keskiviikkopäivälle oli lisäkseni ilmoittautunut yksi vapaaehtoinen, joten ruuhkaa Hatanpäässä ei meistä syntynyt. Sitä vastoin arboretumin alueella oli muuten väkeä kuin Vilkkilässä kissoja huolimatta erittäin vaihtelevasta säästä.

Hatanpään kartanon edustalla olevalla kentällä on vain osa kaikkiaan 200 eri ruusulajikkeesta.

Seuraten älypuhelimessa näkyvää karttaa ja sillä GPS-paikannuksen perusteella liikkuvaa täppää, joka näytti kulloisenkin sijaintini, kävelin rauhalliseen tahtiin rastilta toiselle ja tein puhelimen näytölle plävähtäneet tehtävät numerojärjestyksessä. Hatanpään puistoalue on mahtavan kokoinen (taitaa olla lähemmäs 20 hehtaaria kaikkinensa) ja kerrassaan upea.

Sadettakin saatiin, mutta ei tutkimuskävelyn aikana.

 

Itse asiassa kolmesta eri puistosta koostuvalla alueella kiertelisi vaikka kuinka kauan, mutta tutkimuksen osalta noin tunnissa ei hirveästi ehdi jäädä kukkia haistelemaan niin kuvainnollisesti kuin kirjaimellisestikaan.

”Wake up and smell the roses!” on kehotus, jonka voi hyvin toteuttaa Hatanpään puiston ruusutarhassa.

 

Senpä vuoksi paljastan tässä, että otin varaslähdön hommaan kiertämällä perheen kanssa puiston jo aamupäivällä kaikessa rauhassa, jolloin pääsin niin katselemaan kuin myös haistelemaan uskomattoman monipuolisia kukkaistutuksia ja tutustumaan erilaisiin puu- ja pensaslajeihin.

Hatanpään kartanossa järjestetään mm. erilaisia tapahtumia ja juhlia, kuten häitä. Kartanon lähistöltä löytyy myös linnamainen huvila.

 

Silloin, kun on riittävästi aikaa, kukkien haisteluun puistossa onkin oivat mahdollisuudet, sillä esimerkiksi ruusuja on kaupungin sivuston tietojen mukaan jopa 200 erilaista lajiketta! Puiston alueelta löytyy myös tunnelmallinen pikku Kahvila Arboretum. Aamupäivällä ennen tutkimuskävelyä oli aivan pakko poiketa sielläkin sateensuojaan sekä kaffelle.

Tutkimuksen ohjeissa muuten sanotaan, että noin 1,5 tuntia ennen tutkimusta ei paranisi juoda kofeiinipitoisia juomia kuten kahvia, mutta käytiin sumppendeeroksella sen verran aikaisin, että ei ollut sitä ongelmaa. Eli sykkeet eivät olleet tapissa ainakaan kahvin takia.

Kävelytutkimuksen kävelyreitin pituus on noin neljä kilometriä, joten siinä saa varsin hyvän käsityksen puiston koosta.

 

Onpa kyse sitten tieteellisiin tarkoituksiin suunnatusta liikkumisesta tai oma-aloitteisesta sellaisesta, kierros luonnossa tekee poikkeuksetta hyvää monella tavalla. Verrattuna esimerkiksi haja-asutusalueen metsäympäristöön kaupunkipuistoalue on tietysti erilainen mm. äänimaailmaltaan. Korpien kätköissä ei välttämättä kuule aina edes lintujen ääniä, eikä tyynellä säällä metsäkään humise.

Arboretumin alueella ääniä vastaavasti oli monenlaisia: aaltojen kohina ja liplatus, lehtipuiden havina, ihmisten äänet, puutarhakoneiden pärinä – hoidetaanhan puistossa nurmikoitakin huolella. Siihen, miten ympäristöämme havainnoimme, on äänillä yhtä lailla tärkeä vaikutus kuin sillä, mitä näemme tai haistamme.

Pysähdy kuuntelemaan vaikka puron solinaa.

 

Hyviä harjoitteita

Kävelytutkimukseen valitut harjoitukset kunkin rastin kohdalla saivat hyvin kiinnittämään huomion erilaisiin asioihin luonnossa, joita ei välttämättä ”omin neuvoin” liikkumalla tule havainnoineeksi, ellei sitten tarkoituksella niin tee. Siksi voi olla hyvä totutella havainnoimaan ympäristöään tarkemmin, jolloin luonnossa liikkumisesta voi saada paljon enemmän hyötyä, kun pääsee ikään kuin pintaa syvemmälle.

Kuvittele vaikka olevasi lokinpoikanen: miten kokisit luonnon ja ympäristösi, jos olisit lintu? Mitä ajattelisit? Mitä tekisit ja mihin menisit?

 

Puistossa suoritetun kävelyn vertailuksi voisin mielelläni tehdä vastaavanlaisen reissun jossakin kansallispuistossa. Viime vuonna Ikaalisissa edellisen testiryhmän kiertämä Voimapolku voisi olla myös mielenkiintoista kiertää. Sellainen rajoite vuoden 2017 kävelyssä kuitenkin on, että aiemmin Ikaalisissa olleet eivät voi osallistua Tampereen-kävelyyn.

Oma Voimapolku tai Metsäkävely?

Suomessa on jo useita Voimapolkuja (ks. esim Suomen Mielenterveysseuran julkaisu) ja muitakin vastaavanlaisia reittejä löytyy. Lisäksi on mahdollista osallistua mm. metsäkylpyretkille, joita itsekin olen kouluttautunut pitämään. Tällaisilla retkillä tehdään mm. erilaisia aisti- ja tietoisuusharjoituksia sekä myös voimaannuttavia ja rentouttavia harjoituksia, jotka yhdessä ympäröivän luonnon ”sisäänrakennettujen” hyvää tekevien ominaisuuksien kanssa lievittävät tutkitusti stressiä, laskevat sykettä, kohottavat mielialaa sekä jopa tehostavat kehon omien puolustusmekanismien toimintaa.

Hatanpään puistoalueella voit oppia myös tunnistamaan erilaisia kasveja, mikä ei ole huono juttu sekään.

 

Tällaisiin tutkimuksiin kannattaa osallistua

Viime vuonna kävelytutkimukseen otti siis osaa 150 henkeä, ja tutkijoiden tavoitteena olisi saada vastaava määrä täyteen tänäkin vuonna. Tähän mennessä osallistuneita on lähemmäs 90, joten lisääkin mahtuu. Jotta otanta olisi mahdollisimman edustava, mukaan tulisi saada osallistujia monipuolisesti. Tutkijoiden mukaan enemmistö tutkimushenkilöistä on kuitenkin tähän mennessä ollut keski-ikäisiä naisia, joten meitä miehiä varmaankin kaivattaisiin joukkoon lisää – kannattaisihan meidänkin omaan terveyteemme vaikuttaviin asioihin kiinnittää huomiota.

Osallistuminenhan ei maksa mitään, on täysin vapaaehtoista, ja palkkioksi saapi vielä elokuvalipun. Myöskään erityistä kuntoa ei vaadita, kunhan pystyy tuon nelisen kilsaa käppäilemään omaan tahtiinsa ilman kiirettä.

Itse osallistuin niin pelkästä mielenkiinnosta aihetta kohtaan kuin mahdollisuudesta vierailla hienossa puistossa sekä ulkoilla viihtyisässä luontoympäristössä, mistä luulisin olevan pelkästään hyötyä niin fyysiselle kuin psyykkiselle hyvinvoinnille.

Esimerkiksi näkökulman vaihtaminen saattaa tuottaa uudenlaisia aistimuksia. Luontoa voi havainnoida vaikkapa maanpinnan tasolta.

 

Kaikesta huolimatta, vaikka Hatanpään puistoalueella käveleminen oli rentouttavaa, kuten missä tahansa kauniissa puistoissa, huomasin silti kaipaavani ihan perinteiseen kangasmetsään, johon pääsen aivan vaikka takaoveltani. Samaten käyminen vaikka Etelä-Konneveden kansallispuistossa tai missä tahansa paikassa, jossa ei välttämättä kuule kuin oman äänensä (eikä sitäkään, jos on hiljaa paikallaan), sopii silti rauhoittumiseen ja rentoutumiseen ainakin itselleni paremmin.

Jos kuitenkin pääsee edes hetkeksi irti arjesta ja kaupungin melusta vaikka läheiseen puistoon ja pystyy viettämään siellä aikaa ainakin puoli tuntia – joka monen tutkimuksen mukaan on ”vähimmäisvaatimus” – huomaa varmasti suotuisat vaikutukset omassa hyvinvoinnissaan ja kehossaan hyvässä lykyssä jopa ensimmäisellä kerralla. Ja mitä useammin pystyy luontoympäristössä liikkumaan, sitä enemmän hyötyä siitä on monella tavalla.

Luonto hoitaa ihmistä kuin äiti lastaan.

Ensin tutkitaan ja sitten hut…analysoidaan tulokset

Tampereen yliopiston kävelytutkimus päättynee kenttätutkimusten osalta viimeistään syyskuussa, jonka jälkeen alkaa armoton datan järsiminen. Tutkimuksen tuloksia voitaneen odottaa joskus ensi vuoden puolella, ja ne tullaan tutkija Tytti Pasasen mukaan julkaisemaan alan tieteellisissä julkaisuissa, jonka jälkeen niistä voinen jopa minä jotakin blogissani kirjoittaa.

Sitä ennen toivon, että tutkijat saavat kokoon riittävästi osanottajia myös tämän vuoden osuuteen ja että tutkimusaineistosta nousee esiin mielenkiintoisia huomioita metsäkävelyjen vaikutuksesta ihmisiin. Lopputulostahan tässä vaiheessa ei tiedä vielä kukaan, joten nähtäväksi jää.

Tampereen yliopiston psykologian oppiaineeseen kuuluvassa projektissa työskentelevät projektin johtaja, professori Kalevi Korpela (kalevi.korpela[at]uta.fi), tutkija FM Tytti Pasanen (tytti.pasanen[at]uta.fi) ja tutkimusassistentti PsK Pia Jussila (jussila.pia.m[at]student.uta.fi).

Jatka lukemista Tampereella tehdään arvokasta tutkimusta luonnon hyvinvointivaikutuksista

Uppoa metsään – löydä luonto ja itsesi


Enää noin viikko, ja sitten suuntaan peltilehmän selässä kohti Etelä-Suomea ja Nuuksion kansallispuistoa. Siinäkin mielessä poikkeuksellinen blogikirjoitus, että tämä tulee nyt ennen kuin mitään on tapahtunut. Tai tapahtuuhan sitä koko ajan, nimittäin valmistautumista.

En ole menossa Nuuksioon vaeltamaan, vaan oppimaan uutta. Taivastalo-niminen taho järjestää 6.-12. toukokuuta kansallipuiston maisemissa metsään uppoutumisen koulutuksen. Koulutuksen sanotaan ammentavan vaikutteita niin mindfulnessista, kehontietoisuusharjoituksista, meditaatiosta kuin itämaisesta chi kungista.

Aihe kiinnostaa siksi, että olen hölpöttänyt silloin tällöin metsäkylvyistä ja metsäterapiasta tässä omassa blogissani, ja siksi, että voisin ehkä saada jotakin lisäarvoa käynnissä oleviin erä- ja luonto-oppaan opintoihini. Tietysti tarkoituksena olisi saada tarjota ihmisille jatkossa terapeuttisia metsäkylpyretkiä, joissa yhtenä elementtinä tai ohjaavana voimana olisi juuri em. metsään uppoutuminen.

Metsäänuppoutumisen kolme vaihetta – paluu juurille?

Tässä yhteydessä en aio edes yrittää antaa sellaista käsitystä, että tietäisin täysin, mistä puhun. Sen sijaan esittelen lyhyesti, miten Taivastalon koulutuksessa metsäänuppoutuminen käsitetään ja mitä siinä tehdään. Jos tässä kuvauksessa on jotakin pielessä, ammattilaiset kyllä varmasti älähtävät.

  1. vaihe – omaan kehoon ja kehon aistimuksiin tutustuminen. Tässä vaiheessa tehdään niin taputtelu- kuin hengitysharjoituksia. Oma keho käydään läpi ylhäältä alas puolelta toiselle kehon energia- ja akupisteet ja -kanavat huomioiden. Tunnistetaan, miltä koskettaminen ja taputtelu kehon eri osiin tuntuu ja minkälaisia aistimuksia se herättää. Aktivoidaan omaa läsnäolon tunnetta hetkessä ja paikassa. Hengitys tapahtuu koko ajan, ja hengitysharjoituksilla lisätään läsnäolon tunnetta sekä pyritään ”hengittämään koko keholla”.Jo tässä vaiheessa tulevat esiin luonto- ja metsäympäristön hyväätekevät voimat. Eli, kun puista ja kasveista erittyy hyödyllisiä yhdisteitä, koko kroppa vastaanottaa niitä sisäisesti ja ulkoisesti.
  2. vaihe – metsän ja luonnon aistiminen. Nyt otetaan sitten oikein isolla haukulla vastaan kaikkea, mitä metsä ja luonto meille antaa. Eli aistitaan niin näkö-, kuulo-, haju- kuin kosketusaistillamme. Katsotaan kaunista luontoa ja sen yksityiskohtia, kuunnellaan luonnon ääniä: tuulen huminaa, lehtien havinaa, lintujen laulua, veden liplatusta – aivan kaikkea. Nautitaan auringosta ja otetaan siitä voimaa, koska sitähän aurinko nimenomaan tuottaa.
  3. vaihe – varsinainen metsään uppoutuminen. Viimeisessä vaiheessa annetaan itsemme rentoutua ja tehdään rentoutusharjoitukset. Aivan lopuksi vaivumme unohdukseen. Eli unohdamme ajan, paikan, tilan, itsemme – jotta löytäisimme viimeksi mainitun taas uudelleen. Samalla olemme löytäneet myös luonnon ja metsän. Asiat, joista olemme saattaneet olla jo liian pitkään tai kokonaan erossa syystä tai toisesta.

Uudesta osaamisesta henkistä ja fyysistä pääomaa

Toivoa siis sopii, että tuleva koulutus klaarataan, varsinkin kun siihen täytyy rahallisesti investoida. Tosin huomattavasti kalliimpi metsäkylpyohjaajan koulutus olisi ollut tarjolla myös touko-kesäkuun taitteessa Ranskassa. Se olisi ollut kansainvälinen kurssi, mutta siihen ei lompsa taipunut, josko tähänkään. Mutta toivottavasti investointi maksaa itsensä takaisin – ainakin vähintään henkisen ja fyysisen terveyden kohenemisena, kun noita harjoituksia tahkoaa luonnossa.

Metsäänuppoutumisretkiä siis on luvassa joko alkuperäisen kaltaisella konseptilla tai sovellettuna – tai molempia. Hommaa on kuitenkin testattava (olettaen siis että kurssi tulee läpäistyä) ennen kuin siitä tehdään kaupallinen tuote. Parhaassa tapauksessa jo tulevana kesänä.

Mutta ei tipahdeta ennen kuin nuolaistaan, eli käydäänhän se kurssi ensin ja katsotaan sitten! Stay tuned!

 

Otsalamppujen valossa Sumiaisten Hitonhaudalla


Sain tilaisuuden lähteä Sisä-Suomen lehden toimittajan Heli Hyttisen kanssa lumikenkäretkelle, ja aikamme pohdittuamme mahdollista retken kohdetta ehdotin Äänekosken Sumiaisissa sijaitsevaa Hitonhautaa. Tämä on se ”toinen” Hitonhauta – ensimmäinen on Laukaassa ja ehkä se tunnetumpi, mutta Sumiaistenkaan versio ei jää kiehtovuudessaan juuri jälkeen. Samalla tavalla se on jääkausien muovaama rotkovajoama, jossa näkyvissä ovat myös muinaiset rantakerrostumat ja portaittaiset laaksot ja harjanteet.

Koska Suomen talvi on sitä mitä se on, myös keskitalvella voi olla ihan melkeinpä vesikeli, kuten tälläkin kertaa retkemme aikana. Se ei meitä lannistanut, vaan polkaisimme lumikengät jalkaan ja suunnistimme Hitonhaudan luontopolulle. Valitsimme niin sanotun alareitin, koska halusimme tulla turvallisesti takaisin, ja silloin olisi jo pimeää. Valoisaan aikaan meillä oli tarkoitus ottaa mahdollisimman paljon valokuvia nimenomaan lumikenkäilystä. Toinen tavoite oli testata uutta otsalamppua maastossa.

hitonhauta_blog-5926

Hitonhaudan maastossa oli yllättävän paljon lunta, ja siitä olimme tietysti mielissämme, sillä eihän sammalikossa ole mitään järkeä talsia lumikengin. Seurasimme hetken aikaa merkittyä polkua, jota oli kuljettu kohtalaisen lyhyen aikaa sitten, joten meillä oli hyvä jälki. Pian kuitenkin poikkesimme siltä, sillä halusin näyttää Helille louhikon, joka ei ole merkityn polun varrella eikä sitä ole varsinaisesti mainostettu. Se kuitenkin kuuluu samalla tavalla luonnosuojelualueeseen, vaikkakin sen reunalla.

Louhikko on näyttävä ilmestys talvellakin, sillä huurteiset mahtavan kokoiset lohkareet tuovat mieleen jonkinlaisen jään vallassa olevan linnoituksen. Kävin viime vuoden puolella sulan maan aikaan myös Hitonhaudalla, mutta silloin en huomannut kaikkia kiinnostavan näköisiä koloja, jotka nyt pistivät paremmin silmään ollessaan huomattavasti ympäröiviä kiviä tummempia.

hitonhauta_blog-5974

Ehkä kymmenisen metriä korkean louhikon puolessa välissä näkyi tumma reikä, jota piti ehdottomasti meikäläisen päästä katsomaan lähempää. Aiemmalla reissulla sulan maan aikaan jätin kiipeilyn sikseen, mutta nyt päätimme molemmat yrittää rohkeasti kömpiä lumikengillä kolosen luo katsomaan, mitä se pitäisi sisällään.

hitonhauta-5990-2
Kyllä tänne yksi immeinen mahtuu, tai sitten ilves tai kettu poikasineen. Mutta ei yhtä aikaa.

Kivenkolo ei ollut erityisen mukava paikka ihmiselle, mutta varmasti ketulle tai ilvekselle oikein passeli. Harmin paikka, että kumpiakaan ei ollut näköpiirissä, mutta ketun jälkiä sitä vastoin oli useammassakin kohdassa hangella.

Varoen laskeuduimme alas louhikosta ja kiersimme sen alakautta nousten takaisin merkitylle polulle. Pienen matkan päässä oli sitten jo toinen sellainen kohde, joka ei myöskään ole polulla saati opaskirjoissa mainittu. Mahtava jyrkänne ylikaltevine seinämineen erottui enää juuri ja juuri hämärtyvässä iltapäivässä polulle asti. Muistin sen paikan kuitenkin niin ikään edelliskerrasta.

hitonhauta-6002
Nämä kalliot ovat vain muutaman kymmenen metrin päässä polulta.

Jyrkänteen juurella oli tyhjä kyltti. Siitä ei siis käynyt selville, oliko kyse jostakin opastaulusta vai vallan kieltotaulusta tai vastaavasta. Mutta mitähän kieltämistä siellä nyt olisi ollut. ”Älä koske kallioon”, vai? No, olipa mikä tahansa kyltin tarina, tumman kallioseinämän katveessa on joskus muinoin saatettu kertoa kaikenlaisia tarinoita siitä, mitä hittoa Hitto oikein täällä touhusi.

Otsalamput olivat nyt jo tarpeen, vaikka päivä olikin pidentynyt huomattavasti vuodenvaihteen ajoista. Kello oli noin puoli viisi, ja pientä vetistä lumihitua satoi jatkuvasti. Takit alkoivat olla jo kohtalaisen märkiä.

hitonhauta-6052
Ei muuta kuin etiäppäin, sano Heli lumisateessa.

Laskeuduimme harjanteelta alas rotkoon, jossa oli vieläkin pimeämpää. Kaikki oli synkkää, ja jos olisi taipumusta vilkkaaseen mielikuvitukseen, olisi voinut vaikka hieman peljätä vaikka puun takana väijyvää Hittoa tai hänen kätyreitään.

Ei siellä tietenkään mitään pelättävää ollut, ja kirkkaat otsalamppujen valot karkoittivat pimeyden varjot tieltään. Rotkossa oli taas pakko pysähtyä ihastelemaan jyrkkiä kiviseinämiä, joita koristivat upeat jäätaideteokset miehekkään kokoisine jääpuikkoineen.

hitonhauta-6093

hitonhauta-6097
Monet Hitonhaudankin kallioseinämien jääpuikoista ovat jopa käsivarren paksuisia.

Vesi muodostaa todella kauniita muotoja, kun sillä on aikaa jäätyä rauhassa. Kerroksittain esimerkiksi kalliopinnoille muodostuvaa jäätä kutsutaan paannejääksi.

Lumikengin oli kuljettu syvänteessä aikaisemminkin, eikä kovinkaan pitkä aika sitten. Merkitty polku ei kuitenkaan jatkunut kohti edessämme ollutta soistumaa, jonka kautta kesäaikaan ei ole mikään miellyttävä kulkea.

Lumikenkien jälki lähti nousemaan viistosti rotkon pohjalta muutama kymmenen metriä ylempänä oleville harjanteille, ja siinä olivatkin sitten meikäläisellä sykkeet huolella koholla, kun se rinne tunkattiin ylös kohti paikkaa jossa kartalla on ”merkittävä luontokohde”. Lähellä sitä on myös parhaat päivänsä nähnyt tauko- ja näköalapaikka, josta toki päivällä ja hyvällä säällä jopa jotakin näkeekin.

hitonhauta-6113
Halusin pysähtyä vielä kuvaamaan, mikä oli oikeasti tekosyy saada vetää vähän henkeä, kun rinne noustiin aika rivakkaa tahtia ainakin omasta mielestäni.

Näköalapaikalta – jolta ei pimeässä ja sateessa otsalamppujen valosta huolimatta nähnyt juuri mitään – ei ollutkaan enää pitkä matka varsinaiselle tulipaikalle, joka sijaitsee luonnonsuojelualueen ulkopuolella.

Koska emme olleet ottaneet tulipuita mukaamme, virittelin kaasukeittimen valmiuteen ja laitoin tee- ja kahviveden tohisemaan. Eväinä oli leipää ja sämpylää; olisi Helillä ollut kuulemma makkaraakin, mutta nyt ei tehty tosiaan tulia eikä kaasulla kehtaa makkaraa paistaa.

hitonhauta-6133
Koko ajan tihuuttanut sade kasteli todellakin niin retkeilijät kuin kuvausvehkeetkin.

Evästelyn aikana meinasi ruveta jo vilu kapajamaan, ja olisihan se tuli ollut poikaa ja tyttöäkin, mutta kahvi ja tee sentään lämmittivät. Kellokin alkoi olla jo vaikka ja mitä, ja niinpä keräsimme romppeemme ja otimme suunnan kohti maalialuetta.

Hitonhaudan luontopolun reittimerkintöjä ja ylläpidettyä reittiä on muutettu niin, että aiemmin harjun päällä olevaa polkua ei varsinaisesti enää kuljettaisi. Kesäaikaan polku onkin suurimmalta osaltaan kasvanut jo umpeen varvikkoa. Nyt lumisena aikana näkyi kuitenkin niin eläinten kuin kaksijalkaistenkin jälkiä, jotka noudattivat linjausta, joka näkyy edelleen kartoissa mutta ei siis kesäisin ainakaan kovin selkeänä maastossa.

Kesällä paikka on silti parhaimmillaan, sillä kuiva ja valoisa jäkäläkangas on miellyttävä sekä katsella että kulkea, kunhan muistaa vain kulkea maastoa säästäen – ollaanhan luonnonsuojelualueella. Kesäaikaan onkin parempi pyrkiä pysymään vähintään sillä polulla, joka noudattaa karttaan merkittyä linjaa kuin tehdä monta uutta.

Poismenomatkalla tarkempikorvainen Heli kuuli tuttua ääntä metsän kätköistä. Vuodenajalle ominaisesti siellä huhuili helmipöllö lajilleen tunnusomaista pu-pu-pu-pu-pu-kutsuaan. Minäkin päätin näyttää erätaitojani ja kutsua pöllön lähemmäs…

No, tietäähän sen miten siinä kävi, kun ei ollut edes Johaugin huulirasvaa matkassa. Vihelleltiin kuitenkin kilpaa ”Tengmalmin pöllön” kanssa kotvasen ainakin sen verran, että saatiin se arviolta alle 100 metrin päähän. Sitten ääni vaikeni, joten arvelin, että joko se kyllästyi huutamaan itseänsä huonommalle tai sitten olin onnistunut pöllöjen kielellä toivottamaan sen hittoon.

Vielä kerran Örö


Örön saarelta löytyisi kerrottavaa ja kuvia vaikka kuinka moneen juttuun. Viimeksi pääsimme Örön länsirannalle, minkä jälkeen meidän reissumme vielä jatkui seuraavan vuorokauden puolelle, hyvin nukutun yön perästä kuitenkin. Tämä juttu luonnollisesti ansaitsisi huomattavasti huolellisemmankin käsittelyn, mutta valitettavasti ajanpuutteen vuoksi sen tekstillinen anti jäänee vielä aiempiakin juttuja ohuemmaksi, pahoitteluni siitä.

Tarkoituksemme oli kävellä vielä viimeisenä päivänämme saaressa sen pohjoispäähän, mutta koska lauttayhteyden lähtöaika oli jo klo 15, aikaa koko matkan kävelemiseen ei jäänyt. Silti nähtävää oli aivan riittävästi.

Pitkälti saaren itärantaa myötäilevä 120 mm reitti oli maisemiltaan ja kasvillisuudeltaan hyvin toisenlainen kuin sisempänä tai saaren länsipuolella kulkevat reitit. Karit ja luodot ovat lähempänä, ja näkymä on suljetumpi kuin toisella puolella saarta.

Kuvassa satama-alue jää oikealle niemen taakse.
Kuvassa satama-alue jää oikealle niemen taakse.

Reitin varrella on tykkiasema ja näköalapaikka, jolta näkee hyvin kaikki pienet karit ja luodot, joiden kautta pujotteleminen on varmasti haasteellista, eikä ihan kaikin puolin järkevääkään ainakaan vesiä tuntemattomille. Puolustuslinnoituksen sijoituksen kannalta taas vastaavasti on saattanut olla hyvinkin järkeä, sillä melkoinen sokkelo sotalaivoillekin tämä saaristo olisi ollut.

Pienveneillä juuri ja juuri pääsee navigoimaan lukemattomien karien ohi, mutta suuremman syväyksen veneillä ja laivoilla on väylä ainoa vaihtoehto.
Pienveneillä juuri ja juuri pääsee navigoimaan lukemattomien karien ohi, mutta suuremman syväyksen veneillä ja laivoilla on väylä ainoa vaihtoehto.

Sään synkkyydestä huolimatta ilma ei ollut kylmä, ja merituuli sai pienet elukatkin pysymään loitolla, joita muuten olisi saattanut olla runsaastikin. Käveleminen pitkin saaren rantoja olikin pelkkää juhlaa, kun mikään ei häirinnyt.

Polullamme kohtasimme yhden saaren hienoimmista ilmestyksistä, nimittäin vanhan petäjän, joka on varmasti useamman sata vuotta vanha, ja eittämättä sellainen puu, jolla on maagisia ominaisuuksia. Karhupetäjäksikin puu soveltuisi, jos vain saaressa olisi ollut karhuja. Halauspuuna ainakin sitä pidetään.

Pelkästään puun oksiston kattama pinta-ala on huomattava.
Pelkästään puun oksiston kattama pinta-ala on huomattava.

Kyseisestä puusta löytyykin lukuisia halauskuvia netissä, toinen toistaan parempia. Yllättävän vähän kuitenkin Instagramissa tunnisteella #Örö, joten ottakaahan käydessänne hyviä kuvia sinnekin lisää!

Havupuuosuuden jälkeen maisemaa hallitsivatkin rannan puolella hienosti kaartuvat lehtipuut, ja polusta vasemmalle avoimet laidunmaat, joista osalle ei ollut keksitty muuta käyttöä vielä kuin erinäisen metalliromun (mm. mattoteline) varastointi. Ei kuvauksen arvoista.

Suojainen lehtipuukatos kaareutuu kulkijoiden yllä.
Suojainen lehtipuukatos kaareutuu kulkijoiden yllä.

Kehittämiskohteita Örössä varmasti riittää niin maiseman kuin rakennustenkin suhteen. Vaikka saari on ollutkin vasta pari kesää yleisön saavutettavissa, tekemistä tulee olemaan niin, että mitään romukasoja ei vieraiden silmiin tarvitse mielestäni välttämättä muuten hienolla saarella tulla.

Palasimme polulta Pitkälle Ikävälle laidunten läpi portista kulkien kohdassa, jossa Örön pohjoiskärkeen olisi ollut matkaa tietä myöten hieman reilu kilometri. Paikassa oli yksi monista Örön rakennuksista, ja pihassa, aivan tien vieressä oli pelto-ohdake-esiintymä.

Valokuvauksen harrastajan yksitoikkoiseksikin joskus äityvän elämän eräs kohokohta koitti kuitenkin silloin. Nimittäin saaren luontotauluissakin mainittu ohdakeperhonen lenteli juuri niissä ohdakkeissa. Koska en ole raaskinut hommata minkäänlaista makro-objektiivia, eikä kameran kittiobjektiivin makro ole kovin kummoinen, ruuvasin Tamronin zoomin kiinni ja rupesin laukomaan muutaman metrin päästä.

Ohdakeperhonen lenteli kukinnosta toiseen kilpaa kimalaisen kanssa.
Ohdakeperhonen lenteli kukinnosta toiseen kilpaa kimalaisen kanssa.

Zoomin lähin tarkennusetäisyys on aika pitkä, mutta 300 millin vedolla kovin lähelle ei tarvitsekaan päästä. Hipsin kuitenkin niin lähelle säännöllisesti näpsäytellen kuin mahdollista terävyysalueen puitteissa. Perhonen ei juuri päässyt tästä häiriytymään.

Kirkkaan violetit ohdakkeet ja hieno perhosen kuviointi olivat lumoava yhdistelmä.
Kirkkaan purppuran väriset ohdakkeet ja hieno perhosen kuviointi olivat lumoava yhdistelmä.

Siinä samassa huomasin, että ohdakeperhosen seuraksi lenteli myös neitoperhonen. Hyvä sattuma, sillä usein en ole kahta hienoa – vaikkakaan ei mitenkään harvinaista – perhosta en ollut tähän mennessä onnistunut saamaan samaan ruutuun.

Perhosten saaminen riittävän lähelle toisiaan ja teräviksi olikin sitten eri juttu.
Perhosten saaminen riittävän lähelle toisiaan ja teräviksi olikin sitten eri juttu.

Hienoja yksilöitä olivat molemmat, mutta takaisin kassulle oli jo lähdettävä, vaikka kuvaamista olisi riittänyt. Nälkää Öröön jäi vielä paljon, ja ehkä ne hienoimmat isot ja pienet kohteet odottavat vielä löytämistään.

Laiva mua odottaa, jo mentävä on...
Laiva mua odottaa, jo mentävä on…

Tähän loppuun vielä näköjään tarpeellinen punkkitiedotus, sillä vaikka emme itsekään uskoneet oikein, että punkeista olisi ollut riesaa, niin vain yksi tuliaisiksi tuotiin korvan takana. Ehkä siksi ei kannata rantakalliolla makoilla, ja ainakin se suositeltava punkkisyyni olisi tehtävä niin pian kuin mahdollista. Punkeista varoittaa myös Örö Kompass -lehti, jossa on miljoonan mainoksen seassa ihan muitakin asiallisia juttuja.

Kalliolla köllöttelyn sijaan voi harkita vaikkapa laituria.
Kalliolla köllöttelyn sijaan voi harkita vaikkapa laituria.

Teijon ruukkikylistä Örön länsirannalle – Osa 1/2


Olipahan kesälomareissu – siis niin positiivisessä mielessä kuin vai voi kuvitella! Mietimme useita eri kohteita niin rannikolta kuin Itä-Suomesta, mutta suurimpana vaikuttimena lienee ollut Metsien Kätkemä -sarjan jakso Örön linnakesaaresta. Onhan siellä saaristossa lukemattomia muitakin upeita paikkoja, mutta tällä kertaa suuntasimme Öröön.

Asuinpaikastamme johtuen melkeinpä mihinkä tahansa Lounais-Suomen kohteeseen on reippaasti matkaa, ja omalla autolla kulkiessa saakin varautua persuksien puutumiseen. Tosin se lienee kaikkein kätevin ja edullisin matkustustapa perheen kanssa, ja pysähdykset saa valita oman mielen (tai rakon) mukaan.

Tarkoitus oli olla reissussa parin yön yli, ja ensimmäisen yöpymisen paikaksi valikoitui Kirjakkalan ruukkikylä Salon Teijossa. Teijon alueella on neljä vanhaa ruukkikylää, ja Kirjakkala on niistä yksi. Kirjakkalassa on hieno, vanha ruukkimiljöö, jossa on tarjolla hotellitasoista majoitusta ja yhteys suoraan Teijon kansallispuistoon aivan kirjaimellisesti kivenheiton päässä majapaikasta.

Kirjakkalan ruukissa voi ihastella mm. viehättäviä siltoja.
Kirjakkalan ruukissa voi ihastella mm. viehättäviä siltoja.

Vaikka kansallispuiston ehkä yleisemmin käytetty sisäänmenopaikka on Mathildedalin ruukkikylän puolella, Kirjakkalasta Hamarijärventieltä pääsee myös aivan saman tien puiston reiteille ja hienoihin Hamarijärven maisemiin. Puiston parkkipaikka on tosin ehkä vähän liian kompakti.

KIRJAKKALA_IMG_9201

Jos kiertääpi esimerkiksi Hamarijärven kierroksen, Hamarijärven lenkki kannattaa ehdottomasti tehdä pidempänä järven rantaa myötäillen. Silloin pääsee myös näkemään hienot ja laajat Nikkalliot, joilta näkee kauas yli Hamarinjärven. Sitä vain en ymmärrä, miksi kansallispuiston omilla sivuilla ei mainita Kirjakkalasta lähtevistä reiteistä yhtään mitään. Vai olenko niin sokea, että en vain huomannut? Sentään puiston kartassa on Kirjakkalassakin täppä.

Hamarijärvellä voi vaikkapa soudella tai meloa esim. vuokrakajakilla. Katso kaikki aktiviteetit tästä.
Hamarijärvellä voi vaikkapa soudella tai meloa esim. vuokrakajakilla. Näkymä Nikkalliolta. Katso kaikki aktiviteetit tästä.

Kirjakkalasta siis löytyi erinomaiseksi osoittautunut majapaikka, jota pitää yrittäjäpariskunta Risto Elo ja Eva Linnanlaakso-Elo. Paikalla on toiminut aikoinaan rautaruukin lisäksi nappitehdas. Metsähallitus kunnostutti kylän jäljellä olleet rakennukset, ja nyt niistä suurin osa on matkailukäytössä. Joillekin rakennuksille, kuten vanhalle makasiinille, ei ole ainakaan vielä järjestynyt kummoisempaa käyttöä, vaan se toimii pääasiassa varastona. Makasiiniin kuitenkin voisi mielestäni kehittää vaikka mitä toimintaa, joka heijastaisi alueen historiaa.

Kirjakkalan ruukkikylässä virtaa rauhallinen joki, jonka äärellä viihtyvät niin saniaiset kuin vierailijat.
Kirjakkalan ruukkikylässä virtaa rauhallinen joki, jonka äärellä viihtyvät niin saniaiset kuin vierailijat.

Ensimmäisenä matkapäivänä poikkesimme Kirjakkalasta Teijon kylään, jossa on mm. Suomen pienin kivikirkko. Kirkon sivuilla sanotaan mm. että kirkon katto paloi vuonna 1972, joka sattuu olemaan sama vuosi, jona synnyin. Mutta näillä kahdella tapauksella ei ole kerrassaan mitään tekemistä toistensa kanssa.

Teijon kirkossa on istumapaikkoja n. 100, kun taas vertailun vuoksi vaikkapa Merikarvian kirkossa niitä on vastaavasti n. 2 500.
Teijon kirkossa on istumapaikkoja n. 100, kun taas vertailun vuoksi vaikkapa Merikarvian kirkossa niitä on vastaavasti n. 2 500.

Teijossa olisi ollut paljon mielenkiintoisia käyntipaikkoja, kuten esimerkiksi vanha masuuni, ja Mathildedalissa myös monenlaista nähtävää, mutta joka paikkaan emme parin yön yli kestäneellä reissullamme valitettavasti ainakaan tällä kertaa päässeet. Onhan sitä ensi kesäkin.

Kansallispuiston Hamarijärven kierroksella kumminkin pysähdyimme Hamarijärven rannassa olevalle tulipaikalle makkaranpaistoon, josta sitten palasimme takaisin Kirjakkalaan rantaa myötäilevää polkua myöten ja Nikkallion kautta. Illan kruunasi uintihetki hienolla ja pehmeähiekkaisella Kirjakkalan uimarannalla.

Rannalla on tosi pehmeää hiekkaa, ja ranta viettää loivasti järvelle päin, joten se sopii hyvin myös lapsille.
Rannalla on tosi pehmeää hiekkaa, ja ranta viettää loivasti järvelle päin, joten se sopii hyvin myös lapsille.

Kirjakkalan ruukin ympäristö sopii erinomaisesti juuri hiljaisuutta ja rauhallista oleskelua etsiville. Majoituspaikkoja on runsaasti, ja valinnanvaraa löytyy varaustilanteen mukaan. Me majoituimme ns. Patruunatalossa, josta löytyy 3 kahden hengen huonetta (lisävuodemahdollisuudella) omalla WC:llä ja suihkulla. Yhteisessä ja todella viihtyisässä tilassa on jääkaappi ja kahvin- sekä vedenkeitin.

Jo 1700-luvulla valmistunut Patruunatalo remontoitiin perustuksista kattoon perinteitä kunnioittaen.
Jo 1700-luvulla valmistunut Patruunatalo remontoitiin perustuksista kattoon perinteitä kunnioittaen 2000-luvun vaihteessa monen muun alueen rakennuksen ohella.

Yö tuli nukuttua puhtaissa lakanoissa sikeästi, ja monipuolisen aamupalan nautimme päärakennuksen ruokasalissa, johon olisi mahtunut meidän lisäksemme vielä lähes 30 henkeä, mutta kylässä samoihin aikoihin vierailleet kiinalaiset taisivat vielä aamukahdeksan maissa kiskoa hirsiä omissa huoneissaan, joten saimme syödä aamiaista ihan kaikessa rauhassa.

Kirjakkala oli todella viihtyisä ja rauhallinen paikka, jota voisimme varauksetta suositella muillekin hyvää majapaikkaa etsiville. Samalla kannattaa muistaa, että kansallispuistoon pääsee erinomaisesti myös Kirjakkalasta.

Matka Kasnäsin kautta Öröön

Pientä seikkailun makua reissuumme rupesi tulemaan lähdettyämme Kirjakkalasta kohti Kemiönsaaressa sijaitsevaa Kasnäsiä, josta on laivayhteys Öröön. Wilson Charterin aluksen lähtöaika oli kello 10, ja vaikka läksimme mielestämme hyvissä ajoin noin 8.30, jouduimme navigaattorin hienon opastuksen vuoksi pyörimään turhaan Taalintehtaalla ennen kuin pääsimme taas kartalle ja kohti Kasnäsiä.

Navitaattoriin olin itse hölmösti ohjelmoinut reittisuosituksen lyhintä matkaa noudattaen, mutta lyhin matka vei sitten todella mutkaisille pikkupikkuteille, joita ei todellakaan sataa ajettu.

Vettä oli alkanut tulla kuin sitä kuuluisaa aisaa, ja kello läheni uhkaavasti kymmentä, vaikka olimme vielä Taalintehtaan keskustassa. Navigaattori kehotti vain meitä ajamaan lautalle, mutta ei siellä mitään lauttaa olisi ollut. Soitimme siinä sitten jo pienessä paniikinpoikasessa Wilsonille (Wilsooon!) ja sanoimme saattavamme hieman myöhästyä.

Vaan eipä hätää, he erittäin ystävällisesti sanoivat odottavansa meitä ja vielä opastivat Taalintehtaalta eteenpäin Kasnäsiin, sillä siinä vaiheessa navigaattori oli jo saanut vaieta. Perhanan rakkine. Eikä sitten muuta kuin kiireesti (mutta rajoitusten mukaan) Kasnäsiä päin kaatosateessa!

Muuten, matkalla tulee eteen ehkä yksi Suomen hienoimmista silloista, Lövön silta, joka valmistui vasta joitakin vuosia sitten korvaamaan sitä ennen paikassa ollutta lossia. Silta oli sen verran korkealla, että meikäläisellä meinasi jo käydä tekemään heikkoa, mutta ei auttanut muu kuin ajaa yli, sillä muuten olisi jäänyt Örön keikka väliin. Tältä väliltä ei ole kuvia, sillä niitä ei ollut todellakaan aika jäädä ottamaan.

No, saavuimmepa juuri kymmeneksi Kasnäsiin, ja yritimme löytää autollemme paikan, joka oli helpommin sanottu kuin löydetty. Vaikka Kasnäsin satamassa on useampikin isohko parkkipaikka, sille, jolle ajoimme, oli joku keksinyt älypääidean antaa pysäköidä autot myös kulkuväylän suuntaisesti keskelle parkkipaikkaa. Siihen kun vielä lisättiin pitkien trailereiden kanssa paikalle tulleet, niin jopa oli kiva paikka pysäköidä. Jos olisi ollut aikaa, olisimme tietenkin etsineet tilavamman kohdan, mutta silti alueen pysäköintijärjestelyissä olisi mielestäni huomattavasti hiomista.

Puolijuoksua jalat vain osittain maahan tavoittaen pistelimme autolta kohti laivarantaa, jossa meitä jo luonnollisesti odotettiin, mutta hyvissä tunnelmissa, eikä kukaan jo laivassa ollut matkustajakaan alkanut sättiä (ainakaan ääneen).

Vettä tuntui satavan yhä kovemmin, ja tuulikin oli melkoinen, joten yhteysaluksellamme ja sen kipparilla oli täysi työ kuljettaa laivallinen matkustajia Öröön. Merenkäynti oli ajoittain sitä luokkaa, että vielä kovempi myräkkä, niin todennäköisesti laiva olisi jäänyt satamaan. Noin tunnin laivamatka Örön saareen oli kuitenkin riittävä sään paranemiselle, eikä Öröön rantautuessamme enää edes juurikaan satanut. Hyvältä siis vaikutti.

Iltapäivällähän Örössä sitten oli jo tällaista.
Iltapäivällähän Örössä sitten oli jo tällaista.

Heti satamassa ilmeni, että tähän paikkaan on satsattu rahaa, sillä ensinäkemältä puitteet olivat melkoisen näyttävät. Laiturissa oli muutama Miami Vice -henkinen paatti ikään kuin esittelyssä, että rahhoo on – toisilla. Vaan eipä mitään, loimme pikaisen vilkaisun alueen opastukseen ja käppäilimme kamppeinemme Örön kasarmialueella n. puolen kilsan päässä satamasta sijaitsevaan respaan.

Huoneeseemme emme tietysti vielä päässeet puolenpäivän maissa, mutta respan yhteydessä oli onneksi tila, johon matkatavarat sai jättää siksi aikaa, kun huone vapautuisi. Samalla tavalla kapsäkit pystyy jättämään vastaanoton yhteyteen, jos on tarpeen ennen kuin yhteyskyyti poispäin Öröstä lähtee.

Jätimme siis isoimmat kantamuksemme säilöön, ja aloimme tutustua saareen. Koska Örö on ollut aiemmin Puolustusvoimien linnakesaarena ja osa Suomen meripuolustusta, ja vasta parisen vuotta sitten auennut Saaristomeren kansallispuistoon liitettynä yleisenä käyntikohteena, alueella on lukuisia sotilastoimintaan liittyviä rakennelmia, joihin voi käydä tutustumassa. Sotilaskäytössä ne eivät tietenkään enää ole.

Pimeät bunkkerit kiehtovat erityisesti lapsia, mutta ovat todella kiinnostavia myös omasta mielestäni.
Pimeät bunkkerit kiehtovat erityisesti lapsia, mutta ovat todella kiinnostavia myös omasta mielestäni.

Monelle saarelle tulevalle yksi ehdoton tutustumispaikka monen monituisten muiden paikkojen ohella lienee saaren poikki pohjois–eteläsuunnassa kulkeva mukulakivitie, jolle on annettu nimeksi Pitkä Ikävä. Se lienee vähän samaa luokkaa pakollisissa rasteissa kuin vaikkapa jenkkilässä  Route 66, eli jos et ole siellä käynyt, et ole oikeastaan käynyt missään.

Pitkä ikävä oli varmasti veemäinen kokemus Örössä palvelleille.
Pitkä ikävä oli varmasti veemäinen kokemus Örössä palvelleille.

Kun Pitkää Ikävää pitkin oli pakko (kuten aikoinaan oli) kävellä, sen ramppaaminen edestakaisin kuukaudesta toiseen ei ollut varmaankaan niitä positiivisimpia kokemuksia Örössä palvelleille sotilaille. Mutta nykyään sitä pitkin voi kulkea aivan vapaaehtoisesti jalan tai pyörällä, jonka voi puolestaan joko tuoda tullessaan tai vuokrata saarelta. Pyöriä on runsaasti.

Me kävelimme Pitkää Ikävää ja sen lyhyempää versiota Lyhyttä Ikävää pitkin ja katselimme avoimia niittyjä, joilla myös piti opastuksen mukaan olla laiduneläimiäkin. Ihan pilvin pimein ei niitä näkynyt, kunnes sitten lopulta Örön niin sanotun 6 tuuman reitillä kiipesimme eräälle näköalapaikalle, jonka vastarannalla olikin sitten iso lauma villasukkatarpeita.

"Missä miehet ratsastaa, siellä lampaat ei voi laihduttaa..."
”Missä miehet ratsastaa, siellä lampaat ei voi laihduttaa…”

Lampaat heittävät näköjään pitkää keikkaa saaren ympäri laidunalueellaan, joka on suljettu sähköistetyin aidoin ja portein (ei sähköistettyjä), joten ihan tien vieressä niitä ei välttämättä näy.

Lampaadan jälkeen kello olikin jo sen verran lähellä kolmea, että huoneemme piti kaiken järjen mukaan olla valmis. Olimme tehneet varauksen kassualueella sijaitsevaan Vierasmajaan, jossa oli monenkokoisia huoneita tarjolla parin hengen huoneesta isomman lössin tarpeisiin. Huone itse oli meidän tarkoituksiimme täysin riittävä, mutta jos jostakin pitäisi kitistä, oli se yhteisessä tilassa oleva mahdottomuus keittää kahvia taikka vettä.

Nimittäin sieltä ei löytynyt kahvinkeitintä eikä vedenkeitintä, ei minkäänlaisia kattiloita tai kippoja, eikä edes sähköhellaan tullut sähköjä. Mikroaaltouuni kumminkin oli. Kysäisinpä sitten tuosta asiasta asiakaspalvelijalta, joka totesi, että ”sesongin aikana keittiössä ei ole em. toimintoja”. Tuskinpa sentään veden- ja kahvinkeittimen käyttö olisi vienyt paikan kaffiloilta bisnekset, oli sitten sesonki eli ei. No, ainakin lättäteevee oli yhteisessä tilassa, pääasia, että joku saa katsoa Lemmetin viemää, vai mikä se itävaltalainen saippuasarja oli…

Mutta eipähän me sitä jääty itkemään organisaatiolle eikä keskenämme, tulipahan vain mieleen. Eikä se oikeasti mikään big deal olekaan. Ihan mallillaanhan siellä asiat oikeasti olivat, mitäpä pienistä kun ilmankin pärjättiin, kun tarkemmin ajateltiin.

Pienen huilin jälkeen ohjelmassa oli mm. ruokailua ja saareen tutustumisen jatkamista, mutta siitä lisää seuraavassa jaksossa. Eli jatkuupi ensi viikolla. Oikeasti. Lupaan sen.

 

Parasta aikaa metsässä


Jauhetaan taas sitä metsän terveysvaikutusasiaa. Lueskelin nyt ihan ajatuksella melko tuoretta metsälääketieteeseen liittyvää professori Qing Li’n toimittamaa artikkelisarjaa nimeltä Forest Medicine – Public Health in the 21st Century, ja sen 3. lukua, jossa japanilaiset tutkijat Tatsuro Ohira ja Naoyuki Matsui olivat selvittäneet mm. minkälaisia haihtuvia yhdisteitä metsän puut tuottavat ja milloin.

Tärkeimpiä haihtuvia yhdisteitä havu- ja lehtimetsissä olivat löydösten mukaan alfa-pineeni ja isopreeni, jotka kuuluvat laajaan terpeenien ryhmään. Koska en sen kummemmin kemiaa taida ja kemianopettajan mukaan parempi kun en niihin aineisiin koskekaan, mieluummin kerron yleisellä tasolla, mitä noista luonnon tuoksuista tutkimuksessa muuta sanottiin.

FOREST_20160502_130223

Ohiran ja Matsuin tutkimuksessa selvisi, että havumetsille ominaisemman alfa-pineenin pitoisuudet olivat suurimmillaan yöaikaan, kun taas lehtimetsien isopreeniarvot olivat päivisin koholla.

Muun muassa em. yhdisteitä pidetään niin sanottuina fytonsideina, joiden sanotaan olevan luonnon omia bakteerientappajia ja jotka toimivat kasvien kehittäminä suojamekanismeina erilaisia kasvitauteja ja tuholaisia vastaan. Ihmisiin fytonsidien sanotaan vaikuttavan samaan tapaan, eli tuhoavan haitallisia bakteereja ja pitävän terveyttä yllä.

Lehtipuuvaltaisissa metsissä isopreenin erittyminen oli tutkimustulosten perusteella erityisen voimakasta silloin, kun ilmankosteus oli suurimmillaan, kuten vaikkapa juuri sateen jälkeen. Mittalaitteiden antamien selkeiden lukemien ohella kukin voi itsekin todeta metsän tuoksuvan voimakkaasti tietynlaiselta, kun nuuhkii ilmaa nimenomaan silloin.

FOREST_IMG_1489

Yksi parhaista ajankohdista suunnata metsään ottamaan oikein aimo annos sen terveyttä edistäviä aineksia olisikin siis sopivasti sateen osuessa kohdalle.

Havupuuvaltaisissa metsissä luonto on tuoksuvimmillaan ja alfa-pineenin erittyminen voimakkaita tutkimuksen mukaan ilta-aikaan ja keskiyön seutuvilla tai hetkellisesti aikaisin aamulla, kun aamu-usva vielä lipuu hiljalleen metsien, peltojen ja järvien poikki. Eikä kyseinen aika muutenkaan liene hassumpi nauttia luonnosta ja rauhasta ennen kuin luontokappaleet taas heräävät uuteen päivään.

FOREST

Luonnollisesti terveydellekin edullisten haihtuvien yhdisteiden määrä on suurempi syvemmällä metsässä ja lähellä maan pintaa kuin metsän reuna-alueilla ja korkeammalla puustossa.

Näinpä voisin summata, että kun menee joko juuri ennen puolta yötä tai niin sanotusti aamusta ”ennen sianpierua” keskelle metsää sateen vasta tauottua, voi melkein takuuvarmasti saada suurimman mahdollisen annoksen luonnon terveysvaikutteisia ilmassa leijailevia eteerisiä tuoksuja. Mutta muuhunkin aikaan sinne sopii mennä.

Jatka lukemista Parasta aikaa metsässä