Voiko luontokuvaus olla mindfulnessia?


Siis minähän en ole mikään luontokuvaaja. Otan vain kuvia luonnossa ja luonnosta. Kuvien laatukin on vähän sitä ja tätä, enimmäkseen sitä. Mutta siitä viis, koska jopa minä olen tietävinäni, että varsinkin luontokappaleita kuvatessa ei parane mekkaloida, eikä kiire ole hätäisen hommaa. En ole myöskään minkään sortin mindfulness-guru, joogie boogie tai zen-mestaaja, mutta silti olen ollut löytävinäni useita yhtäläisyyksiä luontokuvauksen ja mindfulnessin välillä.

Voi kuinka usein olenkaan nähnyt hienon perhosen ja yrittänyt kuvata sitä onnistumatta. Usein tilanteen on pilannut liian nopea liikkuminen tai vastaavasti liian hitaat refleksit kameran ottamisessa esille ja saamisessa kuvauskuntoon. Tosin oikeilla luontokuvaajilla kamera on aina valmiina laulamaan, mutta vaikka se olisi ollut minullakin, ennen kohteen saamista tarkkana etsimeen kuvattava elukka on liian monta kertaa päässyt karkuun.

Haapaperhonen sattui tuurilla eteen Merikarvialla elokuussa 2016.

Perhoset reagoivat herkästi liikkeeseen ja lennähtävät nopeasti pois. Silloin on hyvä, jos on telemakro tai muu pitkä putki mukana, jolloin aivan viereen ei tarvitse päästä. Kännykkäkameralla ei ole juuri koskaan ollut pelkoa kunnon perhoskuvan saamisesta.

Saaliseläimet, kuten hirvet, peurat ja kauriit (joista viimeksi mainittuja en vielä ole kertaakaan kuvalle saanut) kuulevat pienenkin räsähdyksen tai haistavat saalistajan tai ihmisen jo kaukaa, jos sellainen sattuu olemaan tuulen yläpuolella. Pienestä tuulesta voi olla monella tapaa hyötyä kuvaajalle, koska se peittää liikkumisen ääniä tiettyyn rajaan asti ja oikeasta suunnasta puhaltaessaan estää eläimiä haistamasta kuvaajaa.

Onnistuin pari vuotta sitten ottamaan toistaiseksi parhaat hirvikuvani erään pellon reunasta, koska maltoin odottaa rauhassa, olla hiljaa ja tarkkailla ympäristöäni. Kuuntelin ja katselin ympärilleni pitkään täysin hiljaa ja liikkumatta, kunnes kuulin rapinaa läheisestä pusikosta. Ensin näkyviin tuli yksi hirvi, sitten toinen ja lopulta kolmas, jotka liikkuivat itse uskomattoman hiljaa pientä rapsetta lukuun ottamatta.

Komea kolmikko Konnevedellä maaliskuun lopussa 2016 .

Olin lopulta vain alle 50 metrin päässä hirvistä, koska ne eivät haistaneet minua, enkä uskaltanut liikkua senttiäkään. Jonkin verran hirvien korvat kääntyilivät kameran sulkimen rapsauksen vuoksi, mutta vasta sitten, kun tuulen suunta muuttui, hirvet säntäsivät juoksuun ja hävisivät pellon takana olevaan metsään. Olin kyykistellyt pellon reunassa varmaan puolitoista tuntia ennen kuin alkoi tapahtua.

Toisaalta helpoimpia kuvattavia ovat joutsenet, koska ne ovat niin yleisiä, mutta niitäkään ei pääse yllättämään. Linnutkin tarkkailevat väsymättä ympäristöään. Havahduin eräänä aamuna aikaisin telttaillessani lammelta kuuluviin ääniin ja raotin puoliunessa teltan vetoketjua nähdäkseni, mitä ulkona tapahtui. Lammelle oli juuri laskeutunut kolme joutsenta, joista tietenkin halusin saada kuvia.

Tulin ulos teltasta hiljaa kameran kanssa ja hiivin varovasti kohti rantaa. Joutsenet uiskentelivat kauempana eivätkä häiriintyneet (häiriintyneitä joutsenia?). Rantapusikko antoi hieman lisäsuojaa, jolloin pääsin aivan rantaviivaan saakka. Pienikin ylimääräinen liike ja ääni olisi saanut täydellisessä hiljaisuudessa lipuneet joutsenet todennäköisesti lennähtämään pois.

Nuori joutsen rupesi heti ojentelemaan siipiään, kun rannalta alkoi kuulua ääniä.

Missä on se pihvi, eli missä se mindfulness luuraa?

Sehän on jo täällä. Luontokappaleiden kuvaaminen on olemista hiljaa hetkessä ja kaikessa rauhassa, keskittymistä ympäristön havainnointiin. Kuuntelemista ja katselemista tarkkaavaisesti ja hengittämistä hiljaa ja rauhallisesti, ilman jännitystä. Jos kuvattava kohde on vaikkapa lintu, sen äänet voi kuulla jo kaukaa, jos pystyy olemaan täysin hiljaa ja kuuntelemaan.

Kuvaaja käyttää monia aistejaan: kuuloa, näköä, tuntoaistia liikkuessaan maastossa, jopa hajuaistiaan. Hän tekee havaintoja ja toimii tietoisesti niiden perusteella. Kameran etsimen tai näytön läpi maailmaa katsoo myös aivan eri tavalla kuin pelkillä silmillä.

Luontokuvaaja voi myös miettiä usein tarkkaan, mihin jalkansa asettaa tai minkä mättään luokse on päästävä, jotta pääsisi samalla mahdollisimman lähelle kohdettaan huomaamatta. Itselleen on annettava aikaa ja kiire on unohdettava, sillä ”oikeiden” kuvien saaminen voi kestää useita tunteja, joskus jopa kauemmin.

Luontokuvaajat voivat joutua olemaan myös pitkiä aikoja ahtaissa ja epämukavissa oloissa, vaikkapa kuumassa piilokojussa. Silloin oma olotilansa on vain hyväksyttävä ja ajateltava, että epämukavuus on vain tilapäistä. Samalla tavalla mindfulness-harjoituksissa omien tuntemusten on annettava vain tulla ja olla.

Kiire siis katoaa väistämättä, ja lopulta se rentouskin tulee, ehkä vasta sitten, kun on onnistunut saamaan hyviä otoksia kuvauskohteesta. Sitä ennen voi toki tuntea jännitystä, mutta se ei välttämättä ole negatiivista jännitystä vaan positiivista odottavaa jännitystä.

Vaikka kuvia ei saisikaan, uskoisin kuitenkin, että lopulta jokainen on onnistunut antamaan itselleen aikaa mietiskelyyn ja ajatusten selvittämiseen, sillä usean tunnin kuvausväijyn aikana väistämättä ehtii miettiä monenlaisia asioita ja antaa niiden olla, sillä kuvaustilanteessa niille ei voi tehdä mitään. Minusta tämä jos mikä on mindfulnessia.

Pää ja häntä

Vaikka luontovalokuvauksen ja mindfulnessin liitto voi monesta tuntua edelleen hyvin kaukaa haetulta, minusta näillä kahdella asialla on paljon yhteistä. Jos on olemassa lista, jossa on lueteltu ranskalaisin perunoin kaikki ne kriteerit, joita mindfulnessin on täytettävä ollakseen mindfulnessia, olkoon. Minusta luontokuvaus liippaa riittävän läheltä.

Mainokset

Alceskurssilainen


Eilissä päivänä piti hoidella parit viralliset asiat, mutta niiden jälkeen kalenteri oli vapaa. Olinkin suunnitellut jo etukäteen meneväni tarkistamaan, mitä yhdessä vanhahkossa kuusimetsässä olisi; jos vaikka pöllöihin törmäisi. Tai kettuun. Tai metsäkauriiseen.

Noita metsäkauriin jälkiä oli hangessa vähän siellä täällä, ja monia ”lukijoiden kuvia” näkyy televisiossa tänäkin keväänä, kun kauriit kerääntyvät pelloille ja ruokintapaikoille. Kettukuvia on kanssa vähän väliä, eikä se sinänsä ihme olekaan, jos niitä kerran uutisten mukaan on kohta melkein aamukahvipöydässä keskikaupungillakin.

Omat kohtaamiseni ketun kanssa ovat olleet käytännössä siinä, että ”Ahas, tuolla on kettu, mutta eipä ole kameraa tai se on niin kaukana, ettei kannata kuvata”. Eikäpä auta isokaan teletuutti, jos matkaa kettuun on satoja metrejä. Lähelle pitäisi päästä.

Mutta: kun olin lampsinut metsässä tovin, päätin pistäytyä sen vieressä olevalle pitkälle niitylle, jonka nimi oli – yllätys yllätys – Pitkäniitty. Semmoiset 700 metriä pitkä. Niityllä oli enimmäkseen lumisohjoa ja traktorin jäljissä virtaavaa vettä, mutta kyllähän siellä pääsi kulkemaan.

Jäin kuulostelemaan, että laskeutuisivatko kauempana karjuvat kurjet tuohon pellolle, ja asettauduinkin kameran kanssa kyykkysilleni pellon reunaan väijyyn. Ei alkanut pitkäkauloja kuulua, mutta sitten olin erottavinani taustakohinasta pientä risahtelua ja havaitsevani jonkinlaista liikehdintää vastapäisessä pusikossa.

Ja kehveli sentään, sieltähän tuli esiin hirvi! Ja toinen. Ja kolmas. Sepäs olikin melkoinen yllätys, sillä en ainakaan minä niitä ihan joka päivä pääse näkemään muutaman kymmenen metrin päästä ja vieläpä niin, että on järjestelmäkamera teleobjektiivilla ihan näpeissä valmiina.

Ei ollut morjestava hirvi.
Ei ollut morjestava hirvi.

Voisi luulla, että hirviähän nyt pääsee kuvaamaan ihan milloin ja missä vain, ja joidenkin kotipihallakin sellaisia parveilee harva se päivä. Eihän sitä nyt sinänsä muutamaa sataa metriä enempää ole meilläkään lähimpiin hirvenjälkiin, ja vielä reilu 10 vuotta sitten lähimmät papanakasat olivat käytännössä talon takana, kun oli vielä kuusikkoa pystyssä.

Hirvi pystyy halutessaan liikkumaan hiljaakin. Samaten pystyy useamman hirven porukka. Monessa paikassa ei ole edes niin hiljaista, että liikkumisen äänet voisi kuulla, ja ihminen taitaa melkein melskata eniten tuolla metsässä, jolloin niin hirvet kuin karhutkin häippäsevät suosiolla muualle ennen kuin niitä pääsee näkemään.

Kolmen kopla.
Kolmen kopla.

Edelliset hirvikuvat tuli otettua Repovedellä – silloinkin melkoisella tsägällä – auton sisältä kehnohkolla pokkarikameralla ja kännykkäkameralla. Järkkäri oli pakattu aiemmin laukkuunsa, ja laukku oli takapenkillä, eikä silloin hirvillä ollut aikaa jäädä poseeraamaan, joten oli pärjättävä sillä, mitä sattui olemaan käsillä.

Ainahan sitä kaipaisi parempaa kamerarunkoa, isompia ja teräväpiirtoisempia objektiiveja, mutta tällä kertaa sain laukoa menemään sarjakuvauksella riittävän hyvällä kuvauskalustolla ja ihan kaikessa rauhassa, eikä kerrankin muita tärähtäneitä sitten tuolta reissulta kotiin tullut kuin allekirjoittanut.