Avainsana-arkisto: luontopolku

Aamu-usvasta auringonpaisteeseen – maastopyörillä Saarijärven ja Multian erämaissa


Meillä oli eräopaskoulutuksessa lähiviikon yhtenä ohjelmanumerona maastopyöräilyä ja pyöräsuunnistusta. Maastopyöräilyaficionadot tosin sanovat, että metsäteillä ajaminen ei ole maastopyöräilyä, mutta ainakin pyörät olivat maastopyöriä. Sekaan mahtui jopa yksi läskipyörä. Reitiksi valikoituivat Saarijärven seudun lukuisat (ja pitkät) metsäautotiet, joiden varrella oli monta kivaa ja kaunista paikkaa.

Meillä oli peräkärryllinen maastopyöriä mukana, kun ajoimme lähtöpaikkaamme Saarijärven ja Multian rajamaille lähelle Kulhanvuorta. Kuten aamut yleensä tähän aikaan vuodesta syyskuun puolella, myös pyöräilypäivän aamu oli kylmä ja sumuinen.

Kartoissa näkyivät reitin lisäksi myös rastipisteet, ja erillisellä paperilla olivat rastitehtävät.

Porukka jaettiin taistelupareihin, jotka saivat kukin kartan tehtävineen. Aikataulullisesti tavoitteena oli päästä reitiltä takaisin suurin piirtein iltapäivä neljään mennessä, mutta aiemmilla vastaavilla reissuilla kuulemma oli mennyt pitempäänkin. Jokainen pari sai lähteä heti kun tunsi olevansa valmis.

Ensimmäinen siirtymätaival ensimmäiselle rastille oli gps:n jäljestä mitattuna jopa kolmannes kokonaismatkasta, eli noin 10 kilometriä. Päästessämme pyörien selkään hieman yli aamuyhdeksältä, ilmassa oli vielä runsaasti kosteutta, eikä sumu ollut vielä haihtunut. Olisi ollut oppikirjanmukainen metsäkanalinnustussää, jos vielä olisi saanut metsästää. Mukana ei kuitenkaan ollut edes pyssyä saati parempaa kameraa, joten linnut saivat jäädä rauhaan kahdella tavalla.

Maisemakuvia sentään sai, mutta oli harmillista, että niin metsot, teeret kuin hiirihaukat jäivät pyörän selästä kuvaamatta.

Siirtymätaipaleella näimme niin teeriä, metson kuin pari hiirihaukkaa. Kameran kanssa pitäisi tehdä keikka uudestaan jonain päivänä, jos vain kelit sallisivat vielä. Ja miksipä eivät sallisi, sillä taitaa olla melkein sääntö kuin poikkeus, että syyskuussa ovat Suomen ”kesän” parhaat kelit.

Syksy pani parastaan Salmijärvellä

Maastopyörät rullasivat pehmeästi pitkällä metsäautotiellä. Ensimmäinen rasti oli merkitty jo Multian puolella olevan Salmijärven rantaan. Se oli lähellä järven eteläpäätä olevassa lohkareikossa, joka ei kartalla näyttänyt juuri miltään, mutta paikan päällä oli todellinen yllätys.

Salmijärvelle päästyämme mukaamme oli lyöttäytynyt jo toinen pyöräilijäpari Jarin ja Jukan voimin. Nelistään parkkeerasimme pyörämme sopivalle levikkeelle Salmijärven länsipuolella ja aloimme suunnistaa kohti rastimerkkiä. Jättäydyin muusta porukasta tarkoituksella jälkeen ja päätin katsoa, mitä muuta paikasta löytyisi ennen varsinaista rastia. Ja löytyihän sieltä, mm. iso siirtolohkare, joka lepäsi pienempien kivien ja peruskallion päällä niin, että lohkareen alle jäi tilaa useammankin henkilön ryömiä täysin suojaan.

Jääkauden jälkiä nämäkin.
Parempi kiven alla kuin tossun alla?

Isoa kiveä riittävästi äimisteltyäni liityin muiden joukkoon paikassa, joka osoittautui todella mainioksi paikaksi. Lisää suuria kiviä ja mitkä maisemat!

Aivan upea paikka!

Sumu oli jo hälvennyt, ja aurinko paistoi kirkkaasti. Lammen vesi kimmelsi ja lämmintä oli kuin kesällä. Rastipisteellä oli kasvien tunnistustehtävä, joka taisi meikäläiseltä mennä vähän vasemmalla kädellä, koska ihastelin niin paljon paikkaa ja syksyn upeutta.

Tänne voisin tulla uudestaankin – ja suositella muidenkin tekevän niin.

Vähän evästä naamariin, vettä putelista ja takaisin pyörille, jotta päästäisiin jatkamaan. Vaikka tähänkin paikkaan olisin voinut jäädä koko päiväksi. Seuraavalle rastille olikin sitten lyhyempi, noin neljän kilometrin matka.

Joensuonkankaan luontopolku ja mahtavat puut

Toinen rasti oli reilun parin kilometrin mittainen Joensuonkankaan luontopolku. Enpä ollut paikasta kuullutkaan aiemmin, mutta ehkä olisi pitänyt. Nimittäin esimerkiksi aika makeita kelopuita ja vielä eläviäkin sellaisia löytyy polun varrelta! Löytyypä polulta lisäksi entinen kotkan pesäpuu, joka on rauhoitettu ja myös erikoisesti kasvava Tapion pöytäkuusi.

Joensuonkankaalla piisaa näitä mahtavia keloja.
Pituuskasvun toinen ääripää lienevät omalaatuiset pöytäkuuset, jotka kasvavat vain sivusuunnassa.

Helppokulkuisella luontopolulla on mukava liikkua varsinkin aurinkoisessa ja kuivassa säässä. Oman säväyksensä toki antaisi vesisade tai sitten kulkeminen paikassa lumisena pakkaspäivänä.

Luontopolun varrella seurueemme sen kuin kasvoi, sillä myös Anne ja Markku olivat löytäneet paikalle kierrettyään rasteja toista kautta. Sitten meitä olikin jo kuusi.

Kangasjärven hiekkakankaat

Joensuonkankaalta siirryimme taas kohtalaisen pitkän välin Kangasjärvelle, jonka rantamille vei pehmeähiekkainen (tai olikohan jo hiesuinen) tie. Kangasjärven alueella mäntykankaat olivat avoimia ja valoisia, ja harvennusta oli tehty jossakin vaiheessa ihan huolella. Maastosta saattoi huomata, että kyse on erittäin hiekkaisesta maaperästä, jossa ei ole paljon kiviä. Saattaa hyvinkin olla vanhaa jäätikön reuna-aluetta. Lähistöltä löytyykin soranottopaikka.

Minulla oli mukana risukeitin – pelleteillä tottakai – jolla sain keitettyä itselleni niin kahvit kuin kuumat vedet teenjuojalle. Joillakin oli termarissa kahvia. Risukeittimellä paistui luontevasti myös retkeilijän perusvihannes.

Kangasjärvenkankaan hakkuuaukkoa. Hiekkamonttu jää kuvaajasta takaoikealle. Jari ja Jukka puskevat sinnikkäästi eteenpäin.

 

Kun olimme uudistaneet henkivakuutuksemme, jatkoimme taas matkaa, sillä olimmehan vasta puolessa välissä rasteja, eli kolme paikkaa oli vielä jäljellä. Taukopaikalta eteenpäin vei metsäkoneen ura, jota pitkin ajaminen onnistui joten kuten, mutta jokaiselta, kuten minulta, ei koko matkaa. Läskipyörä veti tässäkin maastossa pidemmän korren paksuilla renkaillaan.

Rakennusperintöä ja mennyttä aikaa

Nelosrastipaikaksi oli merkitty vanha savottakämppä Kulhassa. Nykyisin metsästysseuran käytössä olevan kämpän pihapiirissä oli muitakin vanhoja rakennuksia, mm. hevostalli ja sauna, jossa aikoinaan rankoista savotoista sai elpyä tukevissa löylyissä.

Oi mennyttä aikaa…

Nykyään ei kirves paukkaa puuta haukkaa, eikä pokasaha soi, vaan soi Ponsse tai joku vastaava. Vanhuuen savotat ovat olleet oma maailmansa, jota ei enää näe kuin kuvissa ja elokuvissa. Jos kuka ei ole elokuvaa Koirankynnen leikkaaja vielä katsonut, hopiti hop katsomaan.

Käppäilyä Köpissä

Kämpän jälkeen suunta kävi kohti Köpin lampia, eli Salmi-Köppiä, Valkea-Köppiä ja Iso-Köppiä, joista etenkin Valkea-Köppi on erikoisuus muiden lähivesien joukossa, sillä se on aivan kirkasvetinen. Kun en itse tiennyt, katsoin netistä, että lammessa on vallalla oligohumoosi oligotrofia, eli ”vesi on karua ja kirkasta ja että ravinnepitoisuudet ovat pieniä ja väriä aiheuttavaa humusta vähän”. Selväpä se sitten.

Liikkeellä lampien välisellä kannaksella.

Köpin lampien seutuvilla oli tarkoitus ottaa kompassisuuntimia ja arvioida etäisyyksiä paikasta toiseen jne. Lämmintä taisi olla parisenkymmentä, mitä ei olisi kylmästä aamusta uskonut. Myös muutama hirvari pörähti nahkaan joillekin, mutta itse en koko päivän aikana niistä kiusankappaleista kärsinyt.

”Viimeiset viisi kilometriä…” ja niin edelleen

Köpin käpistelyjen jälkeen ei ollut jäljellä enää kuin viitisen kilometriä viimeiselle rastille Pirttipuron myllyllä. Johan sitä olikin tullut poljettua ihan yhdelle päivälle riittävästi. Vaativahan reitti ei ollut, eikä jyrkkiä ylä- tai alamäkiä käytännössä yhtään, mutta äkkinäiselle matka oli ihan riittävä. Onneksi pyörät olivat sentään kunnolliset.

Jaksaa jaksaa!

Pirttipuron myllyn ympäristössä on taas vanhan ajan tunnelmaa. Mylly ei enää jauha, eikä vesiratas pyöri, mutta joskus näinkin on ollut. Puron yli menee silta, jota on korjattu, ja polku jatkuu kohti Kulhanvuorta ja Syväojannotkoa, joilla kannattaa ehdottomasti käydä sulan tai lumisen maan aikaan.

Matkalla viimeiselle tehtävälle.

Viimeinen tehtävärasti oli muutaman sadan metrin päässä myllyltä. Siellä piti arvioida puusta niin pituus, rinnankorkeusläpimitta kuin runkotilavuus. Pientä metsätaitoknoppia siis. Omat laskelmat menivät vähän sieltä tännepäin, mutta joku sai ihan suhteellisen tarkatkin lukemat. Hyvä niin.

Pähkimisvuorossa Markku, Anne ja Jani.

Kello alkoi olla jo niin sanotusti pykälässä, eli hieman iltapäivä neljän pintaan. Aika hyvin ajettu, sanoisi Tommi Mäkinen, sillä matkaa kertyi kuitenkin reippahasti yli 30 kilsaa, ainakin jos gps:n jälkeen on uskominen.

Myllyltä olikin vain kukon luikaus takaisin autolle, jossa lastasimme pyörät takaisin kyytiin, tarkistimme tehtävät ja läksimme tekemään paluuta kohti Tarvaalaa. Että semmoinen päivä se oli.

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Mainokset

Oho, sano Eemeli kun Seinävuoren rotkolaaksossa vieraili


Pohjois-Savosta, Tuusniemeltä, löytyy yksi maamme upeista rotkolaaksoista. Siitä on kirjoitettu jo useita blogijuttuja eri retkiblogeissa, mutta paikka on sen verran mahtava, että se ansaitsee ainakin vielä yhden kirjoituksen. Seinävuoren rotkolaakso sattui juuri sopivasti Kolille suuntautuneen kesälomareissumme ajoreitin varrelle, joten pitihän siellä vierailla.

Seinävuorelle pääsee kätevästi autolla monestakin suunnasta. Esimerkiksi 9-tietä Joensuusta tai Kuopiosta ajavat pääsevät kääntymään Loukeisentielle, jota ajetaan vain pari kilometriä kunnes rotkolaakson viitta ohjaa pienelle soratielle (Seinävuorentie) ja perille. Vastaavasti tietä 566 Riistavedeltä Kaaville (tai päinvastoin) ajavat kääntyvät niin ikään Loukeisentielle (568), jota on ajettava kymmenisen kilometriä ennen soratien risteystä.

Seinävuoren rotkolaakson pysäköintialue ja tulipaikka wc:ineen ja puolikotineen on aivan Seinävuorentien vieressä.

Tulipaikka ja muut rakenteet olivat erittäin siistit ja asialliset. Olipa jykevillä pöydillä jopa kukkiakin. Huussissa oli sekä normi- että invapuoli, joka ei kuitenkaan mielestäni ollut esteetön kuin korkeintaan pyörätuoliluiskansa ja leveän ovensa osalta.

Sisällä nimittäin ei ollut minkäänlaisia tukikahvoja, ja WC-reiänkin sijoittelu oli vähintäänkin epäjohdonmukainen, joten melko hankalaksi uskoisin asioimisen pyörätuolin kanssa. Mutta koska en ole liikuntarajoitteinen, näkemykseni asiasta on vain näkemys. Tosin Tuusniemen sivuilla olevassa paikan esittelyssä ei huussia väitetäkään esteettömäksi.

SEINÄVUORI-9722
Puoliavoimeen kotaan pääsee myös luiskaa myöten. Kota oli myös siisti, ja paikkaa ylläpitävä taho on tehnyt todella ansiokasta työtä paikan rakenteiden eteen.

Heti kodan läheisyydestä alkaa Seinävuoren rotkolaakson kiertävä vajaan kolmen kilometrin mittainen polku, ja suloisen Pienen Seinälammen rannassa on pikku laituri, jolta voi ihastella maisemia.

SEINÄVUORI-9654
Pienen Seinälammen rannalla on rauhallista. Vastarannalla näkyvät hienot avokalliot. Luontopolku kulkee kallioiden päältä, josta avautuu myös hyvä näkymä kaukaisuuteen.

Varsinaisen rotkolaakson kierroksen voi tehdä kumpaan tahansa suuntaan. Lähdimme itse kiertämään sitä myötäpäivään. Lueskeltuani muiden kirjoittamia juttuja rotkolaaksosta ja katseltuani kuvia niistä on varsin vaikea yrittää saada mitään uutta kuvakulmaa paikkoihin. Sanottava kuitenkin on, että heti, kun polulla päästään parhaimmillaan yli 25 metriä korkean jyrkänteen reunalle, heikompihermoista alkaisi jo tutisuttaa.

Pohjois-Savon yksi tunnetuimmista nähtävyyksistä muistuttaa hyvin pitkälti Keski-Suomessa Laukaassa olevaa Hitonhautaa.

Tutinalle ei ole kuitenkaan sijaa, sillä jyrkänteen reunalla ei ole missään kohdin kaiteita, joten varovainen saa olla. Pudotuksesta alas rotkoon kun ei välttämättä selviä pelkällä laastarilla. Tiedossani ei kuitenkaan ole, että sinne olisi kukaan pudonnut ainakaan ihan äskettäin. Turvallisin paikka ihastella rotkoa on kuitenkin sen partaalla olevalta näköalatasanteelta, jonne pääsee helpoimmin suoraan Seinävuorentieltä myös esteettömästi.

Rotkolaakson yläpuolinen näköalatasanne kuvattuna rotkon itäpuolelta.

Monet kuvat rotkolaaksosta on otettu nimenomaan ylhäältä, mutta rotkoon pääsee toki myös laskeutumaan, sillä sen päässä on pieni silta, jonka alta virtaa kuuluvasti soliseva puro. Itse asiassa niin kuuluvasti, että sen äänen kuulee jopa ylös asti. Alhaalla rotkossa on niin kosteaa, että hyttysiä piisaa ihan vaikka myyntiin asti.

Puro virtaa Isosta Seinälammesta Pieneen Seinälampeen monin paikoin kivien suojissa. Kuten joskus eräissä urheilukisoissa, ääni kuuluu mutta kuvaa ei näy. Joskus vuonna kuokka ja vasara Seinälammit ja niiden yläpuoliset pienet Mustilammit ja Kuukkeli lienevät olleet kaikki yhtä vesialuetta.

Rotkon muodostuminen joskus noin 10 000 vuotta sitten oli varmasti semmoinen tapahtuma, että oksaset pois. Kun 25 metriäkin paksu peruskallio kajahtaa halki, niin siinä on ollut kurat housussa muinaismiehillä.

Rotkovajoaman kehittyminen nykyiseen mittaansa lienee vienyt pitkän tovin, sillä yhtäkkiä 20–40 metriä leveä halkeama maankamaraan ei muodostune.

Rotkon itäpuolelta vajoaman profiilin näkee mielestäni selkeämmin. Rotkon pohjalla kasvavat pääasiassa kuuset, ja ne ovat ehtineet jo sellaiseen mittaan, että monin paikoin varsinkin itäjyrkänteiden seinämät jäävät niiden peittoon. Muutoin maasto rotkon laella on avointa mäntykangasta, ja reitin ehkä parhaat maisemat avautuvat juuri varsinaisen Seinävuoren rinteeltä.

Pienen Seinälammen taukopaikan laituri näkyy lammen vastarannalla.

Vaikka itse Seinävuoren taukopaikka ja näköalatasanne ovat esteettömät, itse reitti ei valitettavasti ole. Reittinä Seinävuoren polku ei ole sinänsä vaativa, mutta juurakoita ja kivikkoakin löytyy. Portaita on parissa kohdassa, ja kaikista paikoista hyvällä yleiskunnolla varustettu ja liikuntakykyinen retkeilijä kyllä selviytyy vaivatta.

Pienen Seinälammen soistuneesta eteläpäästä avautuva näkymä on ehkä kaikkein kaunein.

Vajaan kolmen kilometrin mittaisen Seinävuoren rotkolaakson reitin kiertäisi heittämällä, ellei pysähtyisi vähän väliä ihastelemaan luontoa ja hämmästelemään, mitä kaikkea jääkausi ja sitä seuranneet vuosituhannet ovat saaneet aikaan luonnossamme.

Voisin sanoa, että vaikka päälomakohteemme Koli olisikin vertaansa vailla lähes kaikilla kriteereillä, Tuusniemen Seinävuoren rotkolaaksoa ei kannata ohittaa. Jos haluaa tulla vain makkaranpaistoon tai turisemaan tulilla, sekin onnistuu, mutta jos vain pystyy, rotkolaakson kierrosta ei kannata jättää tekemättä.

Rotkolaaksossa pistäytyvän on hyvä laittaa nimensä kodassa olevaan vieraskirjaan, josta ylläpitäjät voivat tilastoida mm. kävijämääriä.

Vaativampi vaeltaja voi myös patikoida Seinävuorelta halutessaan vaikka Kaavinkoskelle, jolloin joutuu rampsimaan noin 20 kilometrin matkan. Muitakin retkeilyreittejä alueelta löytyy, ja niitä pääsee tarkastelemaan vaikkapa Tuusniemen sivuilta (tietojen paikkansapitävyydestä vastaa sivuston ylläpitäjä).

Mutta älä tyydy vain lukemaan Seinävuoren rotkolaaksosta – käy kokemassa se! Tästä pääset kartalle.

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

”Sukkula Veenukseen” ja muita muistiinpanoja Keskisenkosken kodan vieraskirjassa


Tämä tapahtui jo tammikuussa, mutta huonot jututhan eivät vanhene koskaan. Poikkesin Konneveden Kärkkäälässä sijaitsevalla Keskisenkoskella, sen luontopolulla ja polun varrella olevalla kodalla.

Kodan lämmössä aloin selailla jo parhaat päivänsä nähnyttä vieraskirjaa, josta litteroin tässä kokonaisuudessaan yhden sivun eräältä kesäkuiselta sunnuntaipäivältä vuonna 2009.

Mukava nähdä, että paikalla käyneellä nuorisolla oli oletettavastikin hauskaa – eikä kukaan tekstannut genitaalien nimiä tai piirtänyt niiden kuvia vieraskirjan sivulle. Tässäpä heidän kirjalliset tuotoksensa:

”On kesäloma. Aurinko paistaa kauniisti. Katrilla on Crocsit. Tulimme hirmisen matkan hirmuisen Lukkarilammen kautta 🙂 hirmuisilla maastopyörillä. Emme ottaneet ruokaa mukaan. Vesi on kovin korkealla. Kuuntelemme hirmuista musiikkia Hantan MP3:sta.

SUKKULA VEENUKSEEN ++++ ❤

Katrin pyörä meni rikki, Hantan pöksyt kastui, Katrin housuilla oli mato, Heliä söi itikat !!

KATRI LAULAA KAUNIISTI ❤ Kiihkeitä tuulia…KIKKAA.

Hei Teini äksät. Kuulitteko, kuinka kala hyppäsi järvessä? Heli tutkii simpukoita ja kiduttaa Katria, samalla kun auto hurisee kaukaisuudessa tai no tossa pellon takana. Katrilla on pääkallosukat. Tässä näyte siitä (oho, näyte hävis…)

NYT TIPPU MP3!”

Mitäpä tuohon sitten lisäämään.

HANKASALMI_IMG_8267

Lintutorneille kannattaa nyt mennä ennen kuin ne katoavat


Äitienpäivän ja tämän päivän julkaisun välissä on ollut vähän kaikenlaista, mikä ei kuulunut suunnitelmiin. Mutta niinhän se yleensä elämässä menee. Mutta siitä kuus, ja asiaan. Eli vastikään Keski-Suomen ELY-keskus tuli sellaiseen tulokseen, että Viitasaarella olevan Heinä-Suvannon lintujärven huonokuntoiset reittirakenteet ja lintutornit pistetään lihoiksi.

Sitähän se käytännössä meinaa, kun ELY ei itse niistä pysty huolehtimaan tai halua huolehtia vaan tykkäisi heittää pallon Metsähallitukselle. Metsähallituksessakaan ei näytetä olevan pallonpeluusta kiinnostuneita vaan tämäkin viranomainen kääntää katseensa Viitasaaren kaupungin suuntaan.

Niin monta kertaa on nähty sama saippuaooppera, että kaupungin tai kunnan pitäisi alkaa vastaamaan sellaisista paikoista, joita se ei ole alun perinkään välttämättä ollut tekemässä, tai jos on, niin vain yhtenä osallistujana. Esimerkiksi Laukaan kunnassa Saraakallion kalliomaalauksille vienyt polkukin jäi kunnan kontolle, mutta kun ei paukkuja löytynyt eikä muutakaan ylläpitäjää, oli ratkaisu pistää opasteet hävitykseen ja jättää polku luonnon kiertokulkuun.

Samankolaista kuviota ollaan piirtelemässä myös Heinä-Suvannolle, eli paikka kyllä säilyy lintuineen, mutta kukin menköön sinne omalla vastuullaan ja omia reittejään tai olkoon menemäti.

Totta toinen puoli, mutta tällaisten lintutornien ja luontoreittien tekemisen kulta-aikana 90-luvulla ja 2000-luvun alkupuolella, kun hankerahaa saatiin, innostuttiin hommasta niin paljon, ettei ehkä ajateltu tulevaisuutta ja sitä, miten esimerkiksi 10, 15 tai 20 vuoden päästä paikoille käy.

Paljon on sellaisia hankkeita tehty ja tehtäneen, jossa hankkeen päättymisen jälkeen joku hoitelee paikkoja hetken tai sitten ei hoitele ensinkään, kun rahat on käytetty. Usein vastuu jää kyläyhdistykselle tai jollekin pienelle porukalle, josta aikaa myöten hiipuu sekä into että tekijät.

Lieneekö mahdollista, että EU:n tai kansallisten hanketukirahojen saannin yhtenä edellytyksenä on pitkäaikainen hoitovelvoite, joka ulottuisi ainakin sen 20 vuoden päähän. Tietysti turha toivo, jos hanketukea ei tänä hoitoaikana tulisi mistään. Mutta että olisi edes jonkinlainen ”hoitoraha” tai muu sellainen, jolla kohtalaiset korjaus- ja ylläpitokustannukset saataisiin katettua.

Hyvin alun perin tehty kestää kyllä ainakin sen 10 vuotta suurin piirtein ilman isompia remontteja, ja sitä vähemmän korjausrahaa kuluu, mitä paremmat paikkojen ylläpitoedellytykset ovat. Eikä tarvitse sitten tehdä sellaista ratkaisua, kuten nyt esimerkiksi Viitasaarella, että ainoa vaihtoehto on purkaminen. Johan siinä tapauksessa pitäisi hankerahat periä takaisin tai jotakin.

Heinä-Suvannon lintutornit ovat kuitenkin loppujen lopuksi melko hyvässä kunnossa, eikä ongelma lienekään niissä, vaan koko reitissä, jonka pitkoksista suurin osa on pistetty parinkymmenen sentin pätkiin ja nosteltu kasoihin polun viereen. Suo on siellä ja vetelä täällä, sekä tuulenkaatoja pitkin poikin polkua useamman sadan metrin matkalla.

Innokas luontoihminen menee kyllä torneille ja selviää esteradasta, mutta Heinä-Suvannon tornit ja polku tai romahtamispisteessä oleva tulipaikka eivät todellakaan palvele yhteistä hyvää tai vähemmän maastokelpoista kulkijaa. Mitähän tällekin paikalle tapahtuu? Toivottavasti jotakin positiivista.

Teksti ja kuva (C) Mikko Lemmetti