”Lite spännande” risteily Bengtskärin majakalle


Kuvitelkaapa, jos ajaisitte sohjossa autoa, jossa on kesärenkaat ja perässä väärin (yli)kuormattu peräkärry. Sellaiselta voisin arvella, että venekuskista tuntui ohjatessaan yhteysalusta Kasnäsin satamasta Rosalan viikinkikylän kautta Bengtskärin majakalle. 

Mutta ennen kuin päästään pohjoismaiden korkeimmalle majakalle, poiketaan tuhatkunta vuotta taaksepäin ajassa rautakauden lopun tunnelmiin viikinkiaikaa kuvastavassa Rosalan viikinkikylässä. Kylän sanotaan olevan rekonstruktio aidosta kyseisen aikakauden viikinkikylästä, ja sinne järjestetään kesäisin risteilyjä, jotka lähtevät Kasnäsin satamasta.

Risteilyvieraille on Rosalassa järjestetty maistuva keittolounas jälkiruokakahveineen sekä opastettu esittely kylästä. Myös omatoimisesti voi liikkua, ja kannattaakin, sillä päärakennuksen eli päällikön talon lisäksi alueella on monta muutakin rakennusta ja jopa luonnollisen kokoinen viikinkilaiva.

Päällikön talo

Lounas tarjoiltiin upeassa päällikön talossa, jossa kynttilöiden ja pienistä ikkunoista tuleva valo luo mystisen tunnelman. Päällikön talon sisustus mukailee aikakauden kuvastoa, ja viikinkiajalle ominaisissa vaatteissa kiertävä henkilökunta tekee kokemuksesta sitäkin autenttisemman.

Siitä olin tyytyväinen, että henkilökunta ei vetänyt mitään teatteriroolia asiakaspalvelussa, kuten eräässä viikinkiravintolaketjussa. Teatteriesitykset mm. viikinkitaisteluineen ovat sitten asia erikseen, ja niitä järjestetään viikinkipäivien aikaan.

Keskellä taloa katossa on avattava luukku, josta alapuolella olevan tulisijan savu pääsee ulos.

Päällikön talossa on iso tulisija keskellä lattiaa, mutta oli hyvä, että siinä ei palanut kuin kynttilöitä. Päivä oli nimittäin tarpeeksi kuuma muutenkin. Sisällä talossa ei ollut onneksi läheskään niin kuuma kuin olisi voinut kuvitella.

Pitkän talon päätyovesta saatiin hyvin raitista ilmaa ja valoa. Jauhesammutin ei ole viikinkiajalta.

Ulkona on suuri piha, jota reunustavat erilaiset viikinkiajalle tyypilliset ulkorakennukset. Yksi niistä on kauppapaikan kopio, jossa on esillä erilaisia muinoin kaupan olleita tavaroita ja ruokatarvikkeita, kuten ilmakuivattua sianpotkaa ja kalaa.

Tämäntapaista ”kalasäilykettä” ovat viikingit joskus järsineet.

Rosalan viikinkikylässä on tietysti paljon muutakin nähtävää. Siksi oli hyvä, että aikaa oli varattu suhteellisen paljon lounaankin jälkeen omaehtoiseen kiertelyyn. Pidempäänkin paikassa olisimme viihtyneet, mutta matkamme täytyi jatkua kohti Bengtskärin majakkaa. Onneksi emme kohdanneet monen merimiehen (tai -naisen) kohtaloa matkalla majakalle, mutta läheltä meinasi pitää…

Rosalan viikinkikylässä tässä paatissa pötköttelee kylän päällikkö matkalla Valhallaan.

”Meripoikki meit varjelkkon daevas!”

Kuten tiedetään, Saaristomeren saaristossa voi äkkinäiselle tulla äitiä ikävä, sillä karikkoinen ja haastava merialue on muinoinkin vaatinut useamman uhrin. Nykyisin onneksi tarkat merikartat, navigointivälineet ja merkityt väylät auttavat merenkulkijoita, mutta meri elää edelleen omaa elämäänsä. Joskus se on rauhallinen, mutta toisinaan se muistuttaa, että tekniikasta ja muustakin modernista apuvälineestä huolimatta kunnon merimiestaitoja ei päihitä mikään.

Tarkistin tuuli- ja säätiedot Kasnäsistä ja Bengtskäristä, ja ellen ihan väärin muista, keskituulen nopeudeksi oli sääennusteessa kerrottu n. 10 metriä sekunnissa. Se varmaankin piti paremmin kuin hyvin paikkansa, sillä siinä missä meri oli suhteellisen suotuisalla päällä vielä matkalla Kasnäsistä Rosalaan, saimmekin sitten niin sanotusti jännitystä koko rahan edestä (ja takaa) Rosala–Bengtskär-välillä.

Maista katsottuna aallokko ei näytä oikeastaan miltään, mutta veneen kyydissä oli ihan toinen maininki.

Meri oli nimittäin valkoisenaan vaahtopäistä, joita tuppaa syntymään silloin, kun tuulen nopeus on navakkaa, eli 8–13 m/s. Siitä kovempi tuuli on jo kovaa tuulta, ja myrskyä sitten kun tuulee yli 20 metriä sekunnissa. Myrskyähän ensimmäisenä reissupäivänämme 18.7. ei toki ollut, mutta ihan räyhäkkää oli menomatka Bengtskäriin, sillä sinne ei ajeta ihan miten sattuu, vaan väylällä olisi pysyttävä ettei pamahda kiville. Veneen ohjaaminen pahan tuntuisessa tuulessa ja aallokossa olikin yllättävän kova urakka nuorelle kipparille, joka tosiaan sai veivata ruoria hauikset punaisina ja seurata navigointilaitteiston näyttöä herkeämättä.

Parhaimmillaan mentiin ihan kunnon loikilla, ja katselinkin ympärilleni, josko jollakin pyrkisi aamupala aallonharjalle. Mutta matkustajilla taisi olla kokemusta merillä olosta, sillä yhtään kaurapuurohaukotusta en nähnyt. Pieni jänskäkakka taisi kuitenkin joillakin tulla, mutta kukaan ei sitä tietenkään yleisesti myöntänyt.

Aivan viimeiset metrit mentiin sitten tyyliin käsijarrukäännöksellä. Kuski tokaisi juuri ennen rantaan pääsyä, että ”me ei välttämättä päästä maihin, sillä tuohon kapeaan salmeen pitäisi vene saada sattumaan”. Venelaituri sijaitsee nimittäin sellaisessa kapeikossa, josta itse en välttämättä menisi edes tyynemmälläkään säällä, saati sitten semmoisella, jossa sivuaalto painaa juuri kohti rantakallioita. Vaan pääsimme ehjinä ja hengissä perille.

Eipähän sitä oikein osannut kunnolla pelätä, sillä jos tarkoitus olisi ollut kohdata määränsä pää juuri tällä reissulla, niin sittenhän se olisi varmaan ollut niin. Toteamus ”tee ikimuistoinen matka majakkasaarelle” kyllä pitää paikkansa. Veneen kippari kuului toteavan jollekin puhelimessa ankkuroinni jälkeen, että ”De va lite spännande”…

Tähänkö sitä pitäisi sitten veneellä mahtua? No näköjään.

Lohdutusta ”kärsimykseen” ja helpotusta helteeseen

Bengtskäristä on kirjoitettu niin monta juttua, että ehkä ei kannata samoja jaarituksia toistaa tässä blogissa, mutta onhan se hieno paikka ja hieno majakka historioineen kaikkineen. Paikasta on tehty mm. kirja ja video nimeltään Bengtskär – majakka, koti ja taistelutanner. Kirja on lukemisen ja video katsomisen arvoinen. Myös YLE:n Elävässä arkistossa on pieni lyhytfilmi majakasta, julkaistu vuonna 1999.

Hienon näköinen majakka ja mahtavat merimaisemat rantaan iskevine tyrskyineen ja tuulen sekä veden siloittamine kallioineen veivät kuitenkin nopeasti ajatukset muualle hetki sitten uhkaavalta vaikuttaneesta tilanteesta.

On se komea, ja syystäkin suosittu. Vaan onko se jo liiankin suosittu?

Bengtskärin majakalla vierailee vuosittain reilusti toistakymmentätuhatta kävijää, mikä on mielestäni aika paljon tämän kokoiselle paikalle. Meidänkin vierailumme aikaan kierreportaissa ja lyhtyhuoneessa oli jatkuva tungos. Tuskinpa tuo trafiikki siitä mihinkään laantuu, sillä yhtä aikaa saaressa voi olla useampikin turistiryhmä kerralla.

Majakalla on myös kaksi kahviota, yksi alakerrassa ja toinen ylemmässä kerroksessa. Niistä saa mm. kahvia ja virvokkeita sekä leivonnaisia. Kyllähän se jäätelö ja limppari ynnä muut virvoitusjuomat kauppansa näkyivät tekevän. Bengtskäristä voi lähettää myös majakkapostia – moni laittaakin majakalta juuri postikortin matkaan.

Tornitouhua

Miksipä mennä Bengtskäriin, ellei kävisi myös majakan tornissa? Sehän kuuluu toki asiaan. Vielä jokin aika sitten oli tilanne, jolloin en olisi kavunnut minkäänlaiseen torniin, mutta metsämeditaatiosta löytyi apu siihenkin vaivaan. Eli nykyään ei juuri puntti tutise, jos pitää johonkin ylös kiivetä. Ehkä enemmän ottaa reisiin ja hengityseläimiin, sillä ylös lyhtyhuoneeseen on yli 250 askelmaa kaikkinensa.

Majakka on Turun Yliopistosäätiön omistuksessa, ja sitä ylläpitää Paula ja Per Wilsonin perhe.

Matkalla ylös nähdään ikkunasyvennyksistä, miten paksut seinät majakkatornissa on ja minkälaista esineistöä ja eläimistöä Bengtskärissä on ollut ja on edelleen. Esimerkiksi haahkoja saarella pesii todella runsaasti; yhtenäkin vuonna havaittuja pesiä oli yli 300, ja pesintämäärät vaikuttavat vain kasvavan.

Kun betoniportaat päättyvät, seuraa pieni ylätasanne. Siitä nousevat vielä yhdet teräsrappuset itse lyhtyhuoneeseen. Lyhtyhuone on kaksitasoinen, ja ylimmältä tasolta näkyykin sitten viimein mahtava merimaisema (tosin melko likaisen lasin takaa).

Selkeällä säällä majakalta nähnee varmasti kymmenien kilometrien päähän.

Majakan ollessa toiminnassa sen valo kantautui parhaimmillaan tietojen mukaan n. 40 kilometrin päähän. Silloin majakka eli vasta ensimmäisiä vuosiaan; sehän on rakennettu jo vuonna 1906. Alkuun majakan valo oli petrolitoiminen ja käytännössä samanlainen kuin varsinkin vanhemman sukupolven eräilijöille tutut polttonestekäyttöiset valaisimet Tilley tai Petromax, jossa on hehkusukka. Sitä käyttäneet muistavat varmasti, miten kirkas valo kyseisenlaisesta valaisimesta saadaan. Sittemmin majakan valo on toiminut niin sähköllä, kaasulla kuin taas sähköllä.

Majakalla on ollut aikoinaan myös valtaisa sumutorvi. Sen paikalla on nykyisin suuri pyöreä ikkuna.

Majakasta olisi voinut mielellään katsella maisemia pidempäänkin ja varsinkin eri vuorokaudenaikana. Valitettavasti torniin ei voi jäädä käkkimään kovin pitkäksi aikaa, jotta muutkin vierailijat pääsevät ihastelemaan näkymiä.

Kohti Naantalia

Hörppäsimme vielä limpparit majakkarakennuksen toisen kerroksen kahviossa ja kirjoitimme postikortin. Sitten olikin jo melkein aika palata alukseen ja kohti Kasnäsiä. Menomatka oli onneksi vähemmän jännittävä, vaikka meri alkoikin pomputtaa venettä saman tien sen irrottua laiturista.

Takaisin päin ajettiin vielä Rosalan kautta ja jätettiin eräs matkustaja kyydistä – ihan matkustajan omasta pyynnöstä siis. Meri oli jo hieman rauhallisempi, ja hyvä niin, sillä tulomatkalla veneessä pomppivat niin matkustajat kuin majakkasaaren kahvilaan nähtävästi menossa olleet pullatkin.

Kesälomaroadtripimme jatkui siis Kasnäsistä Naantaliin ja sieltä seuraavana päivänä Merikarvialle. Mutta se onkin toisen jutun paikka se.

Mainokset

Teijon Ruukkikylistä Örön länsirannalle – osa 2/2


No niin, nyt jatkuu. Mihinkäs me jäätiin? Niin, siihen majoittumiseen. Eli sehän oli ihan perussettiä, huone oli siisti ja tilaa meille riittävästi. Ruokaillakin piti, ja koska aina ei huvita itse laittaa ruokaa ja tiskailla perään, hyödynsimme Örön kasarmialueella olevaa ravintolaa, joka on aiemmin ollutkin varuskunnan ruokalana. Ravintolasta piti ottaa tietysti kalapitoista vaihtoehtoa, kun kerran merellisessä ympäristössä oltiin. Päivän kalana oli kuhaa, ja hyväähän se olikin.

Ruoan jälkeen reilu lenkki

Valtion aikahan oli jo seitsemän paikkeilla iltasella, kun läksimme uudelle kierrokselle sinisten täppien perässä, eli niin sanottua 6 tuuman kierrosta.

Länsirannan suuntaan kannattaa ehdottomasti lähteä ilta-aikaan.
Länsirannan suuntaan kannattaa ehdottomasti lähteä ilta-aikaan.

Länsirannan suuntaan kannattaa ehdottomasti lähteä ilta-aikaan, ennen kaikkea siksi, että auringon laskiessa valo värjää maaston ja maiseman aivan omalla tavallaan, jota ei keskellä päivää pysty näkemään.

Tähän väliin, että Örössä voi tietysti myös uida. Yksi uimapaikka on uuden saunarakennuksen rannassa, mutta se soveltuu uimataitoisille, koska vesi on jo laiturin päästä syvää. Toinen uimapaikka (jota ei ole itse paikalla merkitty mitenkään), on niin sanottu Solkuro.  Siellä on hieno ja pitkälle matala hiekkaranta, jossa lapsienkin pitäisi pystyä uimaan, mutta: rantaan oli huuhtoutunut paljon merilevää, joka kaiken lisäksi oli alkanut mädäntyä. Huussilta haisevassa vedessä tuskin olisi kovin miellyttävä polskia kenenkään.

Hieno ranta ja paljon pehmeää hiekkaa, mutta hemmetisti myös levää.
Hieno ranta ja paljon pehmeää hiekkaa, mutta hemmetisti myös levää.

Hieno ranta ja paljon pehmeää hiekkaa, mutta hemmetisti myös levää, jolle ei toki paikan ylläpitäjä paljon mitään mahda. Meri tuo, mitä meri tuo. Eli vaikka rantaa yrittäisi siivotakin levästä (olivat kuulemma niin koettaneet tehdä), sitä todennäköisesti tulisi kohta uudestaan lisää.

Yhteistä molemmille uimapaikoille oli, että kummassakaan ei ollut pelastusrengasta, eikä Solkurosta löytynyt minkäänlaista merkintää ensinnäkään siitä, että siinä on uimaranta, saati että olisi ollut huomautusta levästä. Ehkäpä eivät katsoneet tarpeelliseksi.

ORO_IMG_9521
Ehkä levän määrä aiemmin kesällä on vähäisempää.

Ehkä levän määrä aiemmin kesällä on vähäisempää. Enipävei, koska uimisesta ei tullut mitään (myös aallokko oli liian kova), jatkoimme eteen päin ja kurkistelimme mennessämme rannalla oleviin bunkkereihin.

Solkurossa on myös tuommoisia pieniä pesäkkeitä, joista ei ainakaan paikalla ollut tarkemmin kerrottu.
Solkuron pienistä pesäkkeistä ei ollut ainakaan paikalla minkäänlaista tietoa.

Solkuron pienistä pesäkkeistä ei ollut ainakaan paikalla minkäänlaista tietoa. Olisivatko olleet konekivääriasemia tai jotakin. Täytyy jostakin kaivaa tietoa esiin. Bunkkereilta rampsimme kohti 6 tuuman kasarmialuetta (ks. Örön kartta), jota ennen polku haarautuu kohti hienoa taukopaikkaa kallioilla (nimetty englanniksi picnin area). Taukopaikka on aiemmin ollut 23 millimetrin ilmatorjuntatykin asema. Vieläkin siellä on entisiä linnoitusrakenteita ja bunkkereita, ja picnin-väelle pöytä ja penkit.

IT-neuvottelut ovat päättyneet, vain bunkkerit ovat jäljellä.
IT-neuvottelut ovat päättyneet, vain bunkkerit ovat jäljellä.

Aurinko paistoi upeasti taukopaikalle, jolta näkyi yllättäen (ainakin minut se yllätti), tunnettu Bengtskärin majakka. Entisestä IT-asemasta noin 13 kilometriä kaakkoon sijaitsevan Bengtskärin mahtava harmaakivinen majakka on varmasti mainio kohde tutustuttavaksi, mutta meidän kalenteriimme se ei valitettavasti tällä kertaa mahtunut.

Siellä se siintää kaukaisuudessa. Tämän lähemmäksi ei tällä kertaa päästy.
Siellä se siintää kaukaisuudessa. Tämän lähemmäksi ei tällä kertaa päästy.

Kohti Länsirantaa

Iltapalan jälkeen ensimmäinen ajatus oli jo lähteä takaisin majoituksen suuntaan, mutta sitten tuli onneksi toinen aatos, joka ohjasi meidät ehkä Örön kaikkein upeimpaan paikkaan, saaren länsirannalle, joka kylpi koko matkaltaan laskevan auringon valossa.

Koko aikana meidän takaamme eikä meitä vastaan tullut kerrassaan ketään, vaikka saarella oli porukkaa vaikka kuinka. En tiedä sitten, missä luurasivat, mutta länsirannalla ei ollut kuin yksi nuori naisihminen, joka karkasi meidät nähdessään vaaleansinisellä jopolla jonnekin. Olimme siis aivan yksin – kolmestaan.

Voe mahoton ku ol kaanista!
Voe mahoton ku ol kaanista!

Matalan kasvillisuuden seasta löytyy muuten yksi Örön erikoisuus, nimittäin merikaali, joka on Suomessa harvinainen mutta jota löytyy paljon nimenomaan Öröstä. Muistathan, että sitä ei saa poimia salaattiin eikä kaalikeiton tarpeiksi, eikä tietysti muutenkaan. Mutta ihmetellä saa!

Harvinainen Crambe maritima on jännä kasvi.
Harvinainen Crambe maritima on jännä kasvi.

Aurinko jatkoi laskemistaan, ja sillä olikin tilaa laskea, vaikka koko ilta olisi saatu seurata sen vaipumista hiljalleen kohti taivaanrantaa ja sen taakse. Merilintujen siluetit näkyivät taivasta vasten, ja joutsenpariskunta valmisteli yöpuulle menoa rannalla. Aallot murtuivat kauempana näkyviin pieniin ja vähän isompiin kareihin ja länsirannan rantakallioihin. Kaikki oli niin kaunista.

ORO_IMG_9610
Joutsenpariskunta valmisteli yöpuulle menoa rannalla.

Jos Pyhä-Nattasta sanotaan paikaksi, jonka nähtyään voisi kuolla, voisin itse sanoa melkeinpä samaa Örön Länsirannasta. Ei meistä sentään kukaan nyt kylmää pierua päästänyt paikan nähtyään, mutta jos tämmöistä näkymää ei väki tule sankoin joukoin ja ämpärein katsomaan, niin kumma on.

ORO_IMG_9589
Jos tämmöistä näkymää ei väki tule sankoin joukoin ja ämpärein katsomaan, niin kumma on.

”Ja sitten ei oteta enää yhtään kuvaa”

Näin totesin Örön reissulla jo monesti illan aikana, mutta näköjään ei parane sanoa mitään ja laittaa kameraa takaisin kassiin, sillä auringonlaskun kuvaamisen jälkeen se piti ottaa pois sieltä vielä ainakin kerran.

Kello kun lähenteli jo puolta kymmentä, ja hämärää alkoi olla muualla kuin auringon puoleisella rannalla, jouduimme erittäin vastahakoisesti lähtemään pois päin. Palailimme samaa reittiä Solkuron kautta, jolloin se kamera piti todellakin kaivaa jälleen esiin.

Nimittäin aivan veden pintaa viistäen lenteli parvi vielä sillä hetkellä tunnistamattomia pienikokoisia lintuja, jotka vaihtoivat salamannopeasti suuntaa sinne tänne kuin yhdestä narusta nykäisemällä. On todella kiehtovaa, miten niin lintu- kuin kalaparvetkin pystyvät niin saumattomaan ja ongelmattomaan yhteistyöhön ja liikkumaan kuin yhtenä.

Merisirrithän ne siinä olivat ruoanetsinnässä.
Merisirrithän ne siinä olivat ruoanetsinnässä.

Merisirrithän ne siinä olivat ruoanetsinnässä. Tarkemmin katsoen parven seassa pyöri myös ainakin yksi tylli, mutta useampiakin siellä saattoi olla. Rantaan huuhtoutuneen levän seasta löytyikin varmasti vaikka mitä herkkuja linnuille.

Lintujen touhut olivat niin mielenkiintoisia, että niitäpä olisin voinut seurailla vaikka seuraavat pari tuntia, jos vain valoa olisi riittänyt. Toisille alkoi tulla jo vilu, eikä olisi ollut kivaa enää venyttää takaisin majapaikkaan menoa pidempään. Olisihan se päivä vielä seuraavanakin.

ORO_DSC_0938
Ja tähän loppuun kuulemme kappaleen ”Soi maininki hiljainen”.

Ja tähän loppuun kuulemme kappaleen ”Soi maininki hiljainen”. Öröstä jäi vielä kerrottavaa, mutta myöhemmin. Nyt on nukkumaanmenon aika.

Continue reading ”Teijon Ruukkikylistä Örön länsirannalle – osa 2/2”