Avainsana-arkisto: metsä

Konnevedellä taimia tonttiin 100-vuotiaan Suomen kunniaksi!


Terve, metsä, terve, vuori,
terve, metsän ruhtinas!
Täs on poikas uljas, nuori;
esiin käy hän, voimaa täys,
kuin tuima tunturin tuuli.

Mietin taas, millähän tekstinpätkällä aloittaisi tämän horinan. Koska oma runosuoneni on kohjuinen, tuumailin että parempi lienee käyttää oikean runoilijan materiaalia, joka sopisi tähän tarkoitukseen. Aleksis Kiven runostahan tuo on tuo ensimmäinen säe. Ehkä artikkelikuvaa katsomalla voisi löytää perusteen sille, miksi juuri tämä runo tuli valittua.

Tänä vuonna oi maamme Suomi juhlii 100-vuotista itsenäisyyttään. Monella paikkakunnalla tempaistaan eri tavoin juhlavuoden kunniaksi. Joillakin paikkakunnilla saatetaan istuttaa esimerkiksi juhlapuu.

Konnevedellä – jota metsien ja vesien pitäjäksikin tituleerataan – päätettiinkin istuttaa kokonainen metsikkö. Istutuspuuksi valikoitui kuusi ja istutuspaikaksi Lapunmäen maasto lähellä uuden uutukaista koulukeskusta ja suositun pururadan varrella.

Istutustempaus innosti paikalle monta yhdistystä.

Lukuisa joukko eri konnevetisten yhdistysten edustajia saapui perinteisessä suomalaisessa kesäsäässä (lue: satoi ja paistoi ja paistoi ja satoi) Lapunmäelle tiistaina 27. kesäkuuta klo 18.00 alkaen istuttamaan oman taimensa ravinteikkaalle ja aurinkoiselle kasvupaikalle.

Paikassa tulee kasvamaan toivon mukaan sadan vuoden päästä uljas kuusikko. Kaikkein pienimmät mukana olleet ehkä saattavat sen nähdäkin.

Taimivakka paakkutaimineen, kolme kuokkaa ja istutusputki odottamassa istuttajia.

Kullekin taimelle oli varattu omat mättäänsä, jonka vieressä olevaan merkkipaaluun merkittiin sitten järjestysnumero, jotta tiedettäisiin jatkossakin, kenen istuttama taimi on kyseessä.

Ensimmäisenä oman taimensa istutti Konneveden Reserviläiset ry.

Kaiken kaikkiaan istuttamaan ilmoittautuneita yhdistyksiä oli lähemmäs 30. Ihan jokaiselta yhdistykseltä ei ollut omaa edustajaa paikalla, mutta muut avustivat istuttamisessa heidän puolestaan. Lista kaikista ilmoittautuneista yhdistyksistä on tämän jutun lopussa.

Metsänhoitoyhdistys Keski-Suomen edustaja, metsäasiantuntija Juho Laitinen oli paikalla opastamassa istutuksessa sekä tekemässä tarvittavat merkinnät taimien istutusmättäiden viereisiin tolppiin.

”Siitä se ajatus sitten lähti”

Mistä sitten idea kokonaisen kuusikon istuttamiseen sai alkunsa, sillä yleensähän tosiaan istutetaan vain yksi puu? Syyttää saadaan kaiketi Konneveden kunnansihteeri Jouko Hyppöstä, Viime vuoden puolella kunnassa pidettiin ideapalaveri, mitä juhlavuoden kunniaksi kunnassa voitaisiin tehdä.

Hyppönen totesi puolileikillään, että kun Konnevedellä ovat viime vuosina tahtoneet myrskyt tehdä tuhojaan ja kaataa metsää, niin tällä kertaa toimittaisiin toisin päin eli istutettaisiin sitä.

Kuusikon istuttaminen yhden puun sijasta sai kannatusta, ja vaikka on epävarmaa, miten monta puuta on todella vielä sadan vuoden päästä pystyssä, aina kannattaa yrittää ja toivoa. Jokainen yhdistys voi seurata oman puunsa kasvua, ja myöhemmin tänä vuonna alueen ympärille tullaan rakentamaan pisteaita sekä taimikkoa siistimään jatkossa niin, että mitään muita puita ei paikassa kasvaisi kuin istutuskuusia.

Syksymmällä yksi tärkeimmistä taimikonhoidollisista toimenpiteistä on taimikon heiniminen eli uusien taimien kasvua haittaavien heinien niitto tai käsittely muulla tavoin, kuten esimerkiksi tallomalla. (ks. esim. https://www.storaensometsa.fi/heinikko-pois-taimien-paalta/)

Sukupolvelta toiselle

Istuttajien ikäjakauma vaihteli taaperoikäisestä lähemmäs sataa, mutta tällainen tapahtumahan on juuri monen sukupolven tilaisuus. Yhtä lailla nuoret kuin vanhemmatkin voivat näin jättää jälkensä tuleville polville.

Nuoren polven edustajiin lukeutui esimerkiksi Matias Tikka (artikkelikuvassa), joka tarttui innokkaasti toimeen ja taimeen sekä pottiputkeen ja oli valmis auttamaan myös muita istuttajia. Taisipa Matiaksen käsien kautta maahan jäädä juurtumaan useampikin taimi.

Ikähaitarin yläpäätä vastaavasti edusti 96-vuotias Kalle Varis (kuvassa vasemmalla).

Itse olen jo siinä iässä, että 100 vuoden päästä kasvan jo horsmaa ja tattia, mutta ehkä jos elän ja terveenä olen, voisin vielä puolen vuosisadan päästä käydä muistelemassa, mitä yhtenä kesäkuisena iltana Konnevedellä tehtiin kotimaamme kunniaksi. Kokemuksena istuttajajoukon pienimmille oman taimen istuttaminen jää toivottavasti mieleen loppuiäksi.

Taimien istuttajayhdistykset

1. Konneveden Reserviläiset ry
2. Sotainvalidien Veljesliiton Konneveden osasto ry
3. Suomen Punaisen Ristin Konneveden osasto ry
4. Sirkkamäen kyläyhdistys ry
5. MTK-Konnevesi ry
6. Konneveden 4H-yhdistys ry
7. Konneveden Kotiseutuyhdistys ry
8. Konneveden Sotaveteraanit ry
9. Konneveden Eläkkeensaajat ry
10. Konneveden Riistanhoitoyhdistys ry
11. Konneveden Moottorikerho/Urheiluautoilijat ry
12. Rantin Rämpijät ry
13. Konneveden seudun vanhustenkotiyhdistys ry
14. Ilomäen Erä ry
15. Konneveden Hevosystäväinseura ry
16. Jyty Konnevesi ry
17. Eläkeliiton Konneveden yhdistys ry
18. Konneveden Kristilliset Eläkeläiset ry
19. Konneveden Ammattiautoilijat ry
20. Konneveden Urheilijat ry
21. Konneveden Ampujat ry
22. Konneveden vasemmistoliitto ry
23. Mannerheimin Lastensuojeluliiton Konneveden paikallisyhdistys ry
24. Siikakoski-Puteron osakaskunta
25. Konneveden Työväenyhdistys ry
26. Keskustan Konneveden kunnallisjärjestö ry
27. Konneveden kokoomus ry
28. Särkisalon kyläyhdistys ry

Lisäksi Konneveden kunta istutti taimet 29–32.

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

 

Selittämättömiä tarinoita tosielämästä – kadonneen sormuksen mysteeri


Aarteenetsintä metallinpaljastimen kanssa on nyt kova sana, ja menneiden aikojen mysteerien tonkiminen maastosta mullan alta on todellakin kiehtova harrastus, joka on monelle käytännössä täyttä työtä.

Kansantarinoissa ja kertomuksissa mainitaan usein erilaisia aarteita, joita joku ihminen tai taruolento on piilottanut johonkin paikkaan, kuten lähteeseen, järveen, suonsilmään tai maakuoppan tai kiven alle. Esimerkiksi näiden kertomusten perässä moni seikkailee taas tulevana kesänä selvittääkseen, onko niissä perää ja onko jossakin kätköpaikassa todella aarre.

Usein kuitenkin aarteenetsintään on perusteita sillä syyllä, että ennen meitäkin Suomea on asutettu satoja ja tuhansia vuosia, ja menneiden aikojen ihmiset ovat jättäneet omat jälkensä ja omia tavaroitaan ja esineitään, joita nykyään löydetään ja kaivetaan esiin.

Omasta elämästäni ajattelinkin kertoa hieman toisenlaisen aarretarinan ja mysteerin, jonka koin jo toistakymmentä vuosia sitten. Näin se meni ja se on totta.

Olin ollut naimisissa vasta varsin lyhyen aikaa, ja olin hankkinut vaimolleni Kalevala-korun Uskela-sormuksen vihkisormukseksi. Hän piti luonnollisesti sitä sormessaan käytännössä jatkuvasti, eikä ottanut sitä pois sormesta myöskään yhtenä päivänä lähtiessään sienimetsään ystävänsä kanssa.

En ollut mukana sienessä vaan jäin kotiin, kunnes sitten myöhään illalla puolisoni palasi siipi maassa takaisin ja kertoi harmissaan hukanneensa sormuksen johonkin sinne metsään.

En tietysti ollut asiasta iloinen, mutta päätin että sormushan mennään etsimään ja löytämään ensi tilassa, vaikka sattumalta sormuksen löytäminen epämääräisesti osoitetulta alueelta vaikutti jo alkuunsa toivottomalta tehtävältä. Kyse oli kuitenkin vihkisormuksesta, joka on avioliiton tärkeyden muistaen erittäin merkityksellinen jo sinällään, ja tunnearvoltaan suuri eikä mikään Kinder-yllätysmunalelu.

Lainasin jostakin – en nyt muista mistä – kuitenkin metallinpaljastimen, jos siitä olisi edes henkistä tukea. Seuraavana päivänä menimme kolmen hengen voimin niille huudeille, jossa vaimo oli ystävänsä kanssa muistinsa mukaan liikkunut. Maastohan oli perinteistä suomalaista mänty- ja kuusimetsää, jossa ei ollut merkittyjä polkuja eikä muutakaan selkeää paikkaa, johon etsinnän olisi voinut keskittää.

Kuljeskelimme noin-suunnalla ristiin rastiin jalkoihimme katsellen, ja minä huitelin metallinpaljastimella kuin sillä nyt yleensä kuvien mukaan huidellaan ja kuunnellaan, missä vinkuu vai vinkuuko. Värkki vikisi ihan miten sattui ja ihan missä sattui, eikä siitä lopulta tuntunut olevan muuta kuin haittaa. Senpä vuoksi pistin koko laitoksen pimeäksi ja jatkoin ihan niin sanotusti perstuntumalta.

Nyt päästäänkin siihen mysteeriosuuteen. Maasto oli siis kaikkialla enimmäkseen samannäköistä, mutta yhdessä tietyssä kohdassa minusta alkoi tuntua jotenkin oudolta. Outohan meikäläinen taitaa monen mielestä olla aina, mutta nyt oli ihan erilainen fiilis, jonka tunsin itsekin selvästi.

Jokin tuntui sanovan (en kuullut päässäni ääniä), että tässä paikassa on jotakin, ja että ikään kuin ”katsopas tuon mättään juurelta”. Jalkojeni juuressa oli vanha sammaleen peittämä kanto, jonka ääreen kyyristyin ja siirsin sammalet sivuun…

Kannon tyvessä juurakossa oli pieni kuoppa, jonka pohjalla hankkimani vihkisormus lojui kuin se olisi sinne ihan laittamalla laitettu, mitä se ei todellakaan voinut olla, sillä kuka täyspäinen jättäisi sormuksensa tarkoituksella metsään ja laittaisi vielä jonkun toisen sitä etsimään – koska kyseessä ei ollut mikään peli tai leikki.

Vaimoni oli ystävänsä kanssa useiden kymmenien metrien päässä minusta etsiskelemässä kumpikin omista paikoistaan, joten he eivät olleet myöskään antamassa mitään vinkkejä (jos sormuksen hävittäminen olisi siis ollut tarkoituksellista) ja ohjailemassa minua oikeaan suuntaan.

Kylmät väreet nousivat pintaan kun näin sormuksen kuopassa. Eihän tämmöinen voi olla totta ja mitenkään mahdollista! Mutta niin se vain oli. Voin rehellisesti sanoa, että isolta pojalta meinasi itku tirahtaa.

Otin vapisevin käsin sormuksen pois kuopasta ja huusin toisille: ”Tulkaapa käymään vähän täällä!” He tulivat, ja kun pääsivät paikalle, sanoin että arvatkaapa minkä löysin ja näytin sormusta. Siinä sitten oli meitä kolme toinen toisiaan hämmästyneempiä ”aarteenetsijöitä”, eikä kukaan meistä vielä tänäkään päivänä pysty selittämään, miten löysimme sattumanvaraisesti esineen, josta tiesimme ainoastaan sen alueen, jolle se oli voinut pudota. Ja kyseinen alue oli parin-kolmen hehtaarin suuruinen.

Sen tapauksen jälkeen minkäänlaisia sormuksia ei ole viety metsään vaan ne ovat pysyneet turvallisessa paikassa neljän seinän sisällä.

Tämän kertomuksen vakuutan todeksi vaikka käsi Raamatulla.

Parasta aikaa metsässä


Jauhetaan taas sitä metsän terveysvaikutusasiaa. Lueskelin nyt ihan ajatuksella melko tuoretta metsälääketieteeseen liittyvää professori Qing Li’n toimittamaa artikkelisarjaa nimeltä Forest Medicine – Public Health in the 21st Century, ja sen 3. lukua, jossa japanilaiset tutkijat Tatsuro Ohira ja Naoyuki Matsui olivat selvittäneet mm. minkälaisia haihtuvia yhdisteitä metsän puut tuottavat ja milloin.

Tärkeimpiä haihtuvia yhdisteitä havu- ja lehtimetsissä olivat löydösten mukaan alfa-pineeni ja isopreeni, jotka kuuluvat laajaan terpeenien ryhmään. Koska en sen kummemmin kemiaa taida ja kemianopettajan mukaan parempi kun en niihin aineisiin koskekaan, mieluummin kerron yleisellä tasolla, mitä noista luonnon tuoksuista tutkimuksessa muuta sanottiin.

FOREST_20160502_130223

Ohiran ja Matsuin tutkimuksessa selvisi, että havumetsille ominaisemman alfa-pineenin pitoisuudet olivat suurimmillaan yöaikaan, kun taas lehtimetsien isopreeniarvot olivat päivisin koholla.

Muun muassa em. yhdisteitä pidetään niin sanottuina fytonsideina, joiden sanotaan olevan luonnon omia bakteerientappajia ja jotka toimivat kasvien kehittäminä suojamekanismeina erilaisia kasvitauteja ja tuholaisia vastaan. Ihmisiin fytonsidien sanotaan vaikuttavan samaan tapaan, eli tuhoavan haitallisia bakteereja ja pitävän terveyttä yllä.

Lehtipuuvaltaisissa metsissä isopreenin erittyminen oli tutkimustulosten perusteella erityisen voimakasta silloin, kun ilmankosteus oli suurimmillaan, kuten vaikkapa juuri sateen jälkeen. Mittalaitteiden antamien selkeiden lukemien ohella kukin voi itsekin todeta metsän tuoksuvan voimakkaasti tietynlaiselta, kun nuuhkii ilmaa nimenomaan silloin.

FOREST_IMG_1489

Yksi parhaista ajankohdista suunnata metsään ottamaan oikein aimo annos sen terveyttä edistäviä aineksia olisikin siis sopivasti sateen osuessa kohdalle.

Havupuuvaltaisissa metsissä luonto on tuoksuvimmillaan ja alfa-pineenin erittyminen voimakkaita tutkimuksen mukaan ilta-aikaan ja keskiyön seutuvilla tai hetkellisesti aikaisin aamulla, kun aamu-usva vielä lipuu hiljalleen metsien, peltojen ja järvien poikki. Eikä kyseinen aika muutenkaan liene hassumpi nauttia luonnosta ja rauhasta ennen kuin luontokappaleet taas heräävät uuteen päivään.

FOREST

Luonnollisesti terveydellekin edullisten haihtuvien yhdisteiden määrä on suurempi syvemmällä metsässä ja lähellä maan pintaa kuin metsän reuna-alueilla ja korkeammalla puustossa.

Näinpä voisin summata, että kun menee joko juuri ennen puolta yötä tai niin sanotusti aamusta ”ennen sianpierua” keskelle metsää sateen vasta tauottua, voi melkein takuuvarmasti saada suurimman mahdollisen annoksen luonnon terveysvaikutteisia ilmassa leijailevia eteerisiä tuoksuja. Mutta muuhunkin aikaan sinne sopii mennä.

Jatka lukemista Parasta aikaa metsässä

Kun kupoli alkaa pehmetä, mene vaikka savottaan


Ei pitäisi tietysti vikistä koko ajan siitä, että ei ole töitä. Mutta kun ei ole niin ei kai sitten ole. Varsinkin sellaisina päivinä, jolloin taivaan vesihuolto pelaa 24/7, ei ulos kauheasti tee mieli, vaikka pitäisikin. Joskus alkaa panta puristaa, kun odotettavissa on n kappaletta takuuvarmasti samanlaisia päiviä niin pitkälle kuin mielikuvitus antaa myöten. Ja sehän antaa.

Kuten olen aiemminkin sanonut, luonto yleensä pelastaa tilanteen, kunhan sinne vain pääsee. Retkeily tai muuten luonnossa liikkuminen tekee aina pehmeäksi käyvälle kupolille hyvää ja ukko palaa takaisin kuosiin, mutta myös ihan kunnon risu- tai puusavotta pelittää myös kybällä.

Tässä on terapiasessiota.
Tässä on terapiasessiota.

Yleensä kaikki sellainen toiminta, jossa voi vain ajatella sitä senhetkistä tekemistä, vie erittäin tehokkaasti ajatukset pois vallitsevasta tilanteesta. Ja mikäpä sitä on luonnon lahkeissa ollessa, kun vesilinnut viuhtovat järvellä edestakaisin, majava duunaa pesää, laulurastas imitoi kaikkia muita lintuja ja korppikin rohahtaa jossakin yli lentäessään.

Pieni ja iso risukeitin.
Pieni ja iso risukeitin.

Hommaa ei tarvitse edes laittaa isolleen. Riittää, kunhan touhuaa jotakin mielekästä. Tietysti aina parempi, jos on joku tavoite, kuten vaikkapa laavun rakentaminen, sata mottia polttopuita tai molemmat yhdessä. Oman järjenjuoksun kannalta mikä tahansa vähäpätöiseltäkin ulkopuolisesta vaikuttava saavutus voi olla merkittävä voimaannuttava tekijä.

Pelkkiä telkkiä.
Pelkkiä telkkiä.

Tosin lopulta kävi sitten niin, että pikku-Tilhi ei enää suostunut lähtemään tulille, joten viikonloppuna ohjelmakartalla onkin sitten vianetsintä ja korjaus. Mutta äijä on ainakin kunnossa taas.

 

Näin(kin) voit valmistaa bataattiranskalaisia retkikeittimellä!


Kuten jo aikaisemminkin olen tainnut sanoa, tyhjään päähän mahtuu paljon ideoita sinkoilemaan. Sellainen idea singahti jo vähän aikaa sitten, että onnistuisikohan ranskalaisten tekeminen retkikeittimellä. Aivan lähimenneisyydessä hittiresepti oli avokadopasta, sittemmin ovat tainneet bataattiranskalaiset tulla rytinällä niin ravintoloiden kuin kotikokkaajienkin listoille. Ja sehän on erittäin katukeittiöuskottavaakin, kun tavallisten ranskalaisten perunoiden sijasta tarjotaan jotakin muuta mukulajuuresta.

Ranskalaisten perunoiden valmistaminen retkikeittimellä ja vieläpä uppopaistamalla ei ollut ennen tätä hetkeä tuttua itselleni laisinkaan, vaikka te metsien Jamie Oliverit ovat tehneet niitä varmasti jo maailman sivu ja yli ja ali. Oletetaan kuitenkin nyt oman mielenrauhani vuoksi, että vielä löytyy niitäkin, joille tällainen retkiruoanlaitto ei ole tuttua huttua.

”Hyvin suunniteltu on puoliksi pilattu”, kuten sanonta kuuluu. Siispä suunnittelin kokkaushetken hankkimalla ensiksikin uppopaistamiseen sopivan paistokorin, mikä meinasi ensin olla hankalaa, mutta sitten ei kuitenkaan ollutkaan. Nimittäin netistä löytyi verkkokauppa nimeltä Kitchentime.fi. Sieltä sain oikein näppärän pienen ruostumattomasta teräksestä valmistetun korin kohtuuhintaan. Loput tarvikkeista löytyivätkin jo valmiiksi kotoa, ja tarvittavat elintarvikkeet sitten tutusta lähikaupasta.

Tarvittava välineistö ja ainekset

Retkikeitinkokkaukseen tarvitaan luonnollisesti polttonestettä ja retkikeitin (Ai tarvitaan vai?), ja vaikka yleensä suosin risukeitintä, niin tällä kertaa päätin käyttää Trangiaani, koska siinä ei ole ihan yhtä älytön hönkä kuin Solo Stovessa. Sitten tietysti se hankittu paistokori, pieni teräskattila (mieluiten varrellinen), pullollinen (vähintään 1 l, mielellään 1,5 l) ruokaöljyä, kansi mahdollisen rasvapalon tukahduttamiseen (jota ei toivottavasti tule) sekä bataattia suikaleina sen mukaan, kuinka paljon haluaa niitä laittaa ja syödä. Itse aloitin kokeilemalla puolikkaalla murkulalla.

Koska ajattelin ensisijaisesti paloturvallisuutta ja kulmakarvojani, niin halusin pelata varman päälle parissakin asiassa. Itselläni oleva pikkuinen teräskattila on vähän liian nafti Trangian sisään, joten käytin lisäksi pientä teräsverkkoa kattilan alla. Ja vielä varmemman päälle pelatakseni, käsillä oli myös lämpötila-anturilla varustettu yleismittari.

RANUT_IMG_1756
Ihan ensimmäisellä kerralla en arvannut luottaa näppituntumaan.

Jälkeenpäin huomasin, että Trangian poltin kannattaa täyttää ihan täyteen, koska ainakin ylimääräisen verkon kanssa käytettynä neste palaa aika nopeasti loppuun. Jos kattila olisi sisällä keittimessä tukien päällä, paloaika olisi pidempi. Ranskalaisten kanssa ei kuitenkaan parane keittimen kylmetä kesken touhun.

Paistoöljyn lämpötilan lunttasin netistä, ja siellä sanottiin, että sen täytyy olla vähintään 170 ºC tai välillä 180–190 ºC. Niille paikkeille pidin lämpömittaria öljyssä, kunnes lykkäsin paistokorin ranskalaisineen uimasille.

RANUT_IMG_1766
Bataatit kuumassa lähteessä.

Netissä olleissa paisto-ohjeissa sopiva paistoaika oli 3–5 minuuttia, ja muutaman minuutin bataattiranskalaisia kylvetinkin. Huomasin senkin, että rasvakattilan voi nostaa huoletta pois tulilta ja paistuminen jatkuu kiivaana silti. Näin voi ehkä myös ehkäistä rasvan kuumenemista liikaa.

Asiantuntijoiden ohjeiden mukaan parhaan lopputuloksen saa paistamalla ranskalaiset kahdesti, joten nostin ne hetkeksi pois öljystä ja noin minuutin päästä upotin ne öljyyn uudelleen pieneksi toviksi toiselle kierrokselle. Näin niihin kuulemma saa lisää rapeutta ja väriä.

RANUT_IMG_1771
Valmista tuli!

Valutin valmiit ranskalaiset ja kippasin ne kuppiin. Halutessansahan ranut saapi maustaa ihan millä tahtoo, eli vaikka tacomausteseosta ripotella päälle. Itse nakkasin ranskalaisten niskaan vain suolaa ja ei kai siinä muuta kuin tuulensuojaan ja ääntä kohti!

RANUT_IMG_1776
Ei tullu pahhoo, vaikka ite teinkin.

Totuttuun tapaan esillepano oli hieman karu, mutta pääasiahan oli nyt kokeilla, onnistuuko uppopaisto retkioloissa (eli tällä kertaa perämetässä M-koekeittiössä). Ja onnistuihan se. Tästä rohkaistuneena sitten vaan keksimään, mitä kaikkea sitä voi valmistaa tällä menetelmällä. Seuraavalla kerralla saattaakin olla sitten kalaa kaverina tai jotakin muuta.

Silmäniloksi ja maunkin vuoksi retkiateriaan voi lisätä ainakin kesäaikaan erilaisia villiyrttejä, mutta talvella täytynee tyytyä kaupan persliljaan tai muihin heiniin, ellei niitä satu omassa kasvihuoneessa olemaan. Nyt vain odottelemaan meikäläistä huomattavasti taitavampien puskakokkien versioita ja ateriakuvauksia!

Luonto voi hoitaa työttömänkin mieltä ja kehoa


Valtakunnassa ei ole kaikki hyvin. Se on nähty viime aikoina monellakin eri tavalla. On maahanmuuttoon liittyviä kysymyksiä, valtion talouden vakaa jalusta horjuu, työttömyys lisääntyy ja vaikka mitä ikävää.

Tämän jutun punainen jalka on tuo työttömyys. Miten siitä oikein selviää, jos ei ole työpaikkaa tiedossa, eikä ihan äkkiäkään? Työttömyys – varsinkin pitkittynyt sellainen – voi käydä pällin päälle ja kovasti.

Eli sen lisäksi, että töitä vailla oleminen voi käydä kukkaron päälle, se on usein henkisesti hyvin raskasta. Tekisi mieli jäädä vain neljän seinän sisälle ja maata sängyssä tai sohvalla kaivellen nenäänsä. Aamut, päivät ja illat ovat toistensa kopioita, ja samalla kaavalla mennään päivästä, viikosta ja kuukaudesta toiseen.

Mutta näin ei tarvitse olla! Uskon nimittäin, että luonto tarjoaa erinomaiset mahdollisuudet selvitä työttömyysjaksoista ainakin kotona makoilua paremmin, jos ei muuta!

Lähde vaikka järven rantaan katselemaan aaltoja ja kuuntelemaan niiden ääntä!
Lähde vaikka järven rantaan katselemaan aaltoja ja kuuntelemaan niiden ääntä!

Esimerkiksi veden liike ja ääni on uskomattoman rauhoittavaa, oli se sitten järven rannassa, metsäpurolla, kosken partaalla tai vaikkapa mahdollisuuksien salliessa saaristossa, tyrskyjen pauheessa.

Vastaavasti voisi mennä vaikka metsään kuljeskelemaan valmiita polkuja, kiivetä mäen päälle, lähteä syksyllä marjaan, sieneen tai vain muuten vaan tutkimaan, olisiko vaikka isojen haapojen kyljissä tikankoloja tai merkkejä liito-oravien liikkeistä. Metsässä voi kuulla palokärjen kimeän huudon tai korpin karhean raakunnan, tai sitten ei kerrassaan mitään.

Syksyllä metsän hiljaisuus korostuu entisestään. Sumu tekee maisemasta salaperäisemmän.
Syksyllä metsän hiljaisuus korostuu entisestään. Sumu tekee maisemasta salaperäisemmän.

Hiljaisuudellakin on valtava vaikutus ihmisen mieleen ja kehoon. Esimerkiksi Keski-Suomessa on kartoitettu 36 eri hiljaiseksi alueeksi merkittyä paikkaa, joissa ympäristön äänet ovat poikkeuksellisen vähäiset: ”Hiljaiset alueet ovat alueita, joissa vallitsevina ääninä ovat luonnon äänet: lehtien kahina, veden liplatus ja linnunlaulu. Ihmisen toiminnan äänet hiljaisilla alueilla ovat satunnaisia, lyhytkestoisia tai hyvin vaimeita.” (Hiljaiset alueet Keski-Suomessa, 2013).

Vaikka mitatusti hiljaisia alueita on olemassa, se ei tarkoita sitä, että muualla olisi vastaavasti mekkalaa. Hiljaisuutta voi löytää aivan mistä tahansa paikasta, joka on riittävän kaukana liikenteestä ja muista ei-luonnollisista melunlähteistä. Eikä haitanne, vaikka liikenteen satunnaisia ääniäkin joskus metsän sisään kantautuisi.

Myös lintujen seuraaminen ja kuunteleminen voi rentouttaa.
Myös lintujen seuraaminen ja kuunteleminen voi rentouttaa.

Pääasia kuitenkin lienee, että luonnosta löytyy aina jokin juttu, joka vie ajatukset pois työttömyydestä tai muusta hankalasta elämäntilanteesta. Mikä tahansa tapa nauttia luonnosta hoitaa suunnattoman paljon ihmisen henkistä puolta ja vaikuttaa myös fyysisesti.

Itselleen voi halutessaan tehdä jopa suunnitelman, että päättää vaikka etsiä jonkun hienon kalliorannan kartasta ja sitten lähteä sinne syömään eväitä. Mahdollisia kohteita luonnossa elpymiseen ja ajatusten huuhtomiseen riittää enemmän kuin jaksaa laskea.

Oman lähiympäristön tutkiminenkin voi olla erittäin jännittävää ja antoisaa, saati sitten lähteminen kotinurkkia kauemmas. Läheltä ja kaukaa voi löytää vaikka mitä mielenkiintoista, ja mukaansa voi ottaa esimerkiksi syksyllä vaikka sienikirjan ja lähteä selvittämään, minkälaisia sieniä lähimetsässä on, vaikkei niitä alkaisi syötäväksi asti edes poimia.

Mistä sen tietää, vaikka innostuisit opiskelemaan sieniasiantuntijaksi.
Mistä sen tietää, vaikka innostuisit opiskelemaan sieniasiantuntijaksi.

Avaimet omaan henkiseen ja fyysiseen terveyteen ja parempaan seuraavaan päivään ovat luonnossa ja omassa itsessä!