Melkein kuin Saariselällä – paitsi että Mustikkavuorella


Jos on persus avoinna 24/7 kuten meikäläisellä, haaveet matkasta Lappiin pysyvät haaveina. Siksipä on todellinen onni, että hienoihin maisemiin pääsee hankkijanlakkibudjetillakin. Pyrin tekemään vähintään kerran viikossa reissun Rautalammille, mutta en aina välttämättä kansallispuistoon, vaikka kiva paikka sekin on.

Tammikuun 10. päivänä poikkesimme Rautalammin Hanhitaipaleessa sijaitsevalle Mustikkavuorelle Retkeilyblogi Rinkkaputken Annen ja Heikin kanssa vain hetkeksi, mutta nyt viimeisenä tammikuun päivänä tein ihan reilun retken vuorelle uudestaan. Itse asiassa laitoin ilmoituksen lumikenkäilyretkestä ylläpitämälleni Metsäkylpy Suomi -Facebook-sivulle, koska vuori on osoittautumassa varsin mainioksi retkikohteeksi.

Esimerkiksi Metsähallituksen laatimassa Etelä-Konneveden suojelualuekokonaisuuden hoito- ja käyttösuunnitelmassa Mustikkavuori mainitaan yhtenä kohteena, joka on maisemallisesti, geologisesti ja muiltakin luontoarvoiltaan arvokas. Sitä se toden totta on.

Retken ajankohta oli sään puolesta optimaalinen, mutta keskellä viikkoa työpäivänä (niille ketkä siis ovat työelämässä ja päivätöissä) tietysti hieman haasteellinen, joten en odottanutkaan mitään suurta yleisöryntäystä. Lopulta matkaan lähti yksi ilmoittautuja, mikä ei sinänsä haitannut mitään, sillä kuten hänellekin totesin, olisin lähtenyt joka tapauksessa, oli muita retkeilijöitä tai ei.

Kun kello kymmenen löi, suuntasimme ilman lumikenkiä vuorta kohti tietä pitkin, sillä tasaisella ja kovalla pohjalla lumikengin kävely tuntuu varsin oudolta. Mustikkavuoren päälle on oikeastaan turha yrittää sen itäreunalta muiden kuin kalliokiipeilijöiden ja vuorikauriiden, joista viimeksimainittuja ei tietääkseni tässä maassa ole. Senpä vuoksi kiersimme ihan reilusti vuoren koilliskulmalle, josta lähtee vuoren päälle kartassakin katkoviivana näkyvä vanha metsäkoneen jälki.

Hanki kantoi juuri sopivasti, ja jälkeä pitkin nouseminen vuorelle oli yllättävän näppärää. Kyllähän se reisiin ja hengityseläimiin otti silti, mutta oli ehdottomasti sen arvoista. Päästyämme tarpeeksi ylös kuusikon suojista silmiemme eteen avautuivat maisemat, joita voisi huonollakin mielikuvituksella kuvailla upeiksi.

Suotta ei ole Etelä-Konneveden kansallispuiston seutua kuvailtu hyvin lappimaiseksi. Kuin olisi tuntureilla. Puita on tietysti huomattavasti enemmän.

Mustikkavuoren laella oli niin avointa, että siellä olisi mahtunut vaikka hiihtämään tai päästelemään liukulumikengin. Mielenkiintoista olisi ollut kokeilla myös uutuutena markkinoille tulleita vaahtolumikenkiä, joiden toimivuudesta kunnon hangilla ainakin tässä vaiheessa minulla vallitsee melkoinen epäusko. Todistakoon joku uskomukseni vääräksi.

Kovin korkealle aurinko ei vielä tammikuun lopulla nouse, mutta kaikki käy, kunhan paistaa.

Minulla oli omat muoviset TSL:t ja retkikaverilla putkirunkoiset ”kalvokengät”, jotka näyttivät toimivan maastossa suurin piirtein yhtä hyvin. Itsellä oli vain yksi sauva, perinteisesti rottinkinen, jollaista käytän luolanetsintäreissuillanikin. Kaverilla teleskooppisauvat.

Voisiko parempaa tapaa viettää päivää ollakaan kuin lumikenkäily tällaisella ilmalla? Ei tule heti mieleen…

Jos ovat näkymät Kalajanvuoren päältä hulppeat, ei Mustikkavuorikaan juuri kalpene maisemissaan. Konnevesi-järven ja Käpynänlahden rannat ovat parhaimmillaan vain noin 700 metrin päässä, ja kirkkaalla ilmalla näkyvyyttä on vesien ja metsien yli kilometri- ellei peninkulmatolkulla.

Näitä maisemia ei kyllästy ihailemaan. Omasta ja monen muunkin puolesta toivoisin niiden säilyvän.

Mitä useamman askeleen otin lumikengillä vuorella, sitä suuremman vaikutuksen paikka minuun teki. Patikoimme sopivaa reittiä etsien Mustikkavuoren itäreunalle saakka, jossa sitten odottivat yhtä lailla suupielet ylöspäin vetävät näkymät.

Hitsin pampula, mikä vuori!

Mustikkavuoren korkein kohta jää vain hieman alle 200 metrin merenpinnasta, mutta verrattuna vuoren alapuolisiin pieniin lampiin, se on yli 90 metriä korkeammalla. Sellaisen korkeuseron jo huomaa ja tuntee.

Jyrkänteen reunalle ei tehnyt mieli hivuttautua, sillä alaspäin olisi ollut nopea, mutta kivulias matka. Mustikkavuoren eräässä noin 60 metriä alempana olevassa kallionseinämässä on luola, mutta epäilen, että myös ylemmän jyrkänteen seuduilla saattaa jonkinlaista luolamaista rakoilua olla. Sitä ei vain pääse varmistamaan muuten kuin köysien avulla. Valitettavasti sitä(kään) osaamista ei vielä ole tullut hankittua.

Ihasteltuamme maisemia silmiemme ja kameroidemme kautta päätimme käydä palailemaan takaisin, sillä olihan meillä vielä eväätkin syömättä ja aikataulunsa itse kullakin. Näin mainiosta paikasta ei vielä yhdellä käynnillä saa lähellekään tarpeekseen, mutta se hyvä puoli siinä on, että vuorelle pääsee varmasti uudestaankin.

Lumi kantaa tosi hyvin, mutta vuoren päällä on myös syviä painanteita, joihin astumista on syytä varoa.

Mustikkavuoren päällä maastonmuodot ovat sen verran vaihtelevia, että kaukomaisemaa ei joka kohdasta pääse näkemään. Onneksi vuorella on ympäristöään korkeammalla olevia kohoumia, joille nousemisen avarat maisemat palkitsevat.

Kyllä meilläkin osataan nämä maisemat!

Harmin paikka, että Sulanderin Heikki veti dronensa näreeseen ja maisema oli ummessa sumun takia 10. päivänä. Nyt olisi ollut sekä ilmaa että lentovehkeelle tilausta. Olipa miten tahansa, kuten yleensä on, niin retkipäivä oli mitä parhain. Odottelen innolla seuraavaa kertaa, milloin pääsen takaisin, ja niin paljon on koluamatta nurkkia alueella, että saa pitää melkein tehdä säännöllinen retkikalenteri.

Laskeuduimme korkeuksista takaisin ”maan pinnalle” ja menimme syömään eväitämme laavulle idyllisen lammen rannalle. Reisissä tuntui jo ihan riittävästi, että vuorella on käyty, ja paluumatka tietä myöten vaikutti siitä syystä tavallistakin pidemmältä. Retki oli mielestäni onnistunut, eikä käsitykseni mukaan retkikaveriakaan hirveästi sylettänyt.

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Mainokset

Mustikkavuorella Hanhitaipaleella on muutakin kuin mustikkaa


Mustikka-aika alkaa olla ohi, mutta luolien aika ei. Nimittäin taas kerran yllätin iloisesti itseni löytämällä Rautalammin Hanhitaipaleelta Mustikkavuori-nimisen paikan rinteiltä hienon luolan.

Horisin jo viime vuonna eräässä jutussa, miten runsaasti Rautalammilla on monenlaisia luonnonmuodostelmia, ja tietysti luoliakin. Vielä silloin en kuitenkaan itsekään osannut arvata, miten paljon niitä itse asiassa onkaan, kun saa käytettyä vain tarpeeksi aikaa ja vaivaa etsimiseen.

Onhan alueen geologia erittäin otollinen luolien syntymiselle. Vaikka monet luolista eivät yllä koossa kansallisella listalla kovin korkealle, ehkä määrässä kuitenkin tavallista ylemmäs. Minulla on joka tapauksessa aavistus, että jotakin suurta on vielä löytämättä.

Rottinkisauva käteen, gps-laite toiseen ja menoksi

Kun lähden luolia etsimään tai ylipäänsä louhikoille, pyrin pitämään mukanani joko modernimpaa vaellussauvaa tai sitten perinteistä rottingista tehtyä suksisauvaa sommalla tai ilman. Se on yllättävän hyvä apuri paikoissa, joissa ei voi välttämättä tietää, mitä milloinkin askeleen alla on. Hyvinkin usein sammalen alla piilossa voi olla metrinen monttu, jossa koipi voipi katketa, jos oikein huonosti käy.

Tämänkertaisen etsintäreissun suuntasin Rautalammin Hanhitaipaleella sijaitsevien Kaupparisenvuoren ja Mustikkavuoren maastoihin, koska lähistöltä olen jo löytänyt monta muuta mahtavaa paikka luolista valtaviin hiidenkiviin asti. Todennäköisyys uusien luolien löytymiseen olisi siis suuri. Viime viikolla bongattu hiidenkivi sai kylmät väreet kulkemaan pitkin selkä kolmea pilkku neljäätoista, eikä tämänkertainen löydös paljon siitä jälkeen jäänyt.

Painuin puskaan Tampintien mutkasta läheltä Pitkä-Kaupparisen järven eteläpäätä suunnaten Mustikkavuoren itäpuolen rinnettä kohti.  Minkäänlaista ennakkotietoa mistään luolasta ei ollut (kuten yleensä viime aikoina), joten arvalla mentiin. GPS:n jäljestä kotona katsomalla huomasin, että olinkin kävellyt melko lailla suoraan luolan löytymispaikalle, noin sata metriä tieltä ja noin 30 metriä korkeussuunnassa ylempänä.

Mistäpä tämänkään olisi tiennyt, ellei olisi omin silmin nähnyt.

Tasamaatahan tuo vuorenrinne ei luonnollisestikaan ole, eli pientä kiipeilyä ja tasapainoilua oli harrastettava. Sauvasta oli paljon apua. Vaikka en vielä siinä vaiheessa tiennytkään, niin ensimmäisten pystysuorien kallioseinämien kätköistä tulisin löytämään jännittävän paikan.

Kiire ei ole hätäisen hommaa

Etsintähommiin olin varannut vain kaksi tuntia aikaa, joten olisi tietysti ollut ehkä paikallaan liikahdella rivakamminkin, mutta tällaisissa paikoissa se ei vain onnistu. Lenkin pituudeksi tuli metsässä vain kilometrin verran mutta aikaa meni todellakin pari tuntia.

Kun saavuin ensimmäiselle jyrkänteelle, ajatuksena oli vain laittaa merkintä gps:ään ja tulla paikalle uudestaan myöhemmin, mutta päätin onneksi tutkia paikkaa tarkemmin. Katsoin yläpuolelleni kohoavaa kalliota, jossa oli selkeä halkeama. Se vaikutti mielenkiintoiselta ja herätti kysymyksen, miten pitkä halkeama on ja mitä mutkan takaa löytyy. Selvitettyäni turvallisen reitin halkeamalle nousin ylemmäs ja kurkistin nurkan taakse.

Että tämmöinen tapaus tällä kertaa.

Sieltä löytyi juuri se, mikä pitikin. Tosin luolan suulle oli vielä viitisen metriä matkaa, joten en tiennyt, miten iso tai pieni tai minkään muunkaan lainen paikka suuaukon takana oli ennen syvempää tutkimista (kirjaimellisesti).

Luolaan johtavan kapeikon yläpuolella näytti olevan kiilaantuneena iso kivi, jota en olisi halunnut saada niskaani. Enkä muitakaan kiviä, joita suuaukon yläpuolelle oli kertynyt. Piti vain luottaa siihen, että ne eivät putoaisi. Yksin seikkaillessa on tietysti aina vaara olemassa, että jää kiven alle eikä voi viheltää sitten kun sattuu.

Rohkea rotan syö.

Eipä siinä muu auttanut kuin otsalamppu päähän ja rohkeasti sisään. Kuulostelin kyllä ennen sisään menoa, että kuuluuko luolasta murinaa tai sähinää. Ei kuulunut onneksi kumpaakaan. Aina pitäisi periaatteessa olla kaveri mukana, mutta käytännössähän se ei tahdo onnistua. Tämmöiset paikat eivät välttämättä nappaa oikeita luolaharrastajia, ja muut eivät sitten innostu muuten tai ovat niin matkan päässä, että pitäisi olla isompata sorttia tiedossa ennen kuin latukka liikahtaa.

Tämä paikka menee varmasti omaan luolalistaan.

Sievä pikku kammari

Sisältä paljastui sitten pienoinen yllätys. Olin arvellut, että luola olisi todella pieni, mutta se ei pitänyt täysin paikkaansa. Arviolta alle kaksi metriä kanttiinsa pohjan alalta sekä vähintään istumakorkea ”eteinen” liittyi suuaukolta katsoen oikealle alas ja syvemmälle kallion sisään viettävään osuuteen.

Luola jatkuu tuonne.

Jos meitä olisi ollut kaksi, niin olisin yrittänyt joko itse tai yllyttänyt kaverin menemään kapeasta raosta eteenpäin. Siitä nimittäin saattaisi päästä luolan osaan, jossa on enemmän kuin tarpeeksi seisomatilaa. Mitään latotansseja peräkammarissa ei vastaavasti mahdu järjestämään, korkeintaan lambadaa paritanssina voisi yrittää.

Olisiko luola neljästä viiteen metriä syvä kyseiseen suuntaan? Olen aika kehno arvioimaan etäisyyksiä ja mittoja, mutta kun ei ole mitään teknologista vimpainta kuten laserkeilainta. Olisi mielenkiintoista joskus tämmöisiä paikkoja päästä skannailemaan ja nähdä, mitkä ovat luolan mitat ja muodot niin kuin kone ne näkee.

Tutkittavaa jäi vielä.

Olisinpa ottanut järkkärin mukaan, mutta nyt oli tyytyminen vain erinomaiseksi luolakameraksi osoittautuneeseen kolmosversion GoProhon ja kuvanlaadultaan surkeahkoon Canonin PowerShot -pokkariin. Tai vähintään olisi pitänyt olla kaksi pikku jalustaa matkassa aikavalotuksille. Alla olevasta hämppiksenverkosta ja itse hämppiksestäkin olisi tullut jopa tarkka kuva. Mutta se on nyt sitten mikä se on.

Ehkä pieni kuvakoko antaa vähän epätarkkuutta anteeksi.

Luola päivässä, kaksi parhaassa

Sisällä luolassa oli – kuten arvata saattaa – lähestulkoon hiljaista. Nimittäin hetken aikaa siellä oltuani alkoi kuulua pörinää ympäriltä, ja joitakin kärppäsiä tai mitä lienevät olleet, kävi lentelemään luolassa edestakaisin. Valon houkuttelemina ehkä aktivoituivat. En huomannut muita elukoita, kuten liuskayökkösiä, joita oli esimerkiksi Ukonvuoren Pirunpesässä.

Huomioni kiinnittyi ihan muihin asioihin luolassa, joten huomasin vasta valokuvasta luolassa olleen hämähäkinverkon keskellä päivystäneen, olisiko ristilukin. Aika iso kaveri se oli, enkä hirveästi pidä hämähäkeistä, joten hyvä ettei tarttunut päähäni luolassa könytessä.

Olin erittäin tyytyväinen päivän saaliiseen siksikin, että ehdin etsiä luolaa vain lyhyen aikaa kunnes sen löysin. Halusin vielä jatkaa matkaa, joten poistuin peruuttamalla varoen tökkimästä yläpuolellani olevia kiviä. Mustikkavuoren mahtavat jyrkänteet ja luolalta parinsadan metrin päässä oleva louhikko kätkevät varmasti sisäänsä vielä lisää yllätyksiä löydettäväksi. Eikä vielä koko vuorta edes tullut kierrettyä, kiivettyä ja tongittua!

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

P.S. Miksi en laita paikasta karttalinkkiä? Siksipä, että jos näkee hieman vaivaa sen löytämiseksi, uskoisin, että se on palkitsevampaa sillä tavalla. Kyllähän tuossa jutun alussa lienee riittävästi vihneitä sellaiselle, jota aihealue oikeasti kiinnostaa.