Retkiruoka, jota on ihan pakko santsata: tuhti papupata savujerkkymurulla


Pääsin vasta nyt hyödyntämään tähän saakka käyttämättä jäänyttä savukuivalihamurua, jota Kuivalihakundi laittoi talvella testiin muiden firman kuivalihatuotteiden kanssa. Savunmakuinen jerkkymuru maistuu kyllä sellaisenaankin, mutta johonkin lämpimään retkiruokaan sitä oli ihan pakko myös kokeilla. Ja niinpä kokeilin.

Tutkiskelin netistä jo olemassa olevia kuivalihareseptejä, ja satuin Mountain America Jerkyn sivuille, jossa olikin muutama kivanoloinen ohje sovellettavaksi. Sivun ohjeista tempaisin Beans with beef jerky -nimisen. Valinta oli siinä mielessä looginen, että parhaat höröt amerikkalaisissa lännenelokuvissa lähtevät aina siitä, kun cowboyt vetävät papupataa ja sen jälkeen piereskelevät joukolla leirissä. Siksipä pavut olivat yhtenä reseptin ainesosana. Tosin valmiiksi kypsytetyt ja sellaisenaan käyttövalmiit pavut eivät tätä tärkeää kansanperinnettä välttämättä pidä leirinuotiolla yllä, mutta kypsennykseen ei toisaalta tarvitse tuntikaupalla käyttääkään.

Alkuperäinen resepti

2 rkl oliiviöljyä
3 kuppia* pilkottua sipulia
1 kuppi pilkottua vihreää paprikaa
5 hienonnettua valkosipulinkynttä
1,5 kuppia kanalientä
0,5 kuppia muruksi jauhettua kuivalihaa
2 rkl siirappia
2 tl jauhettua kuminaa
3 prk (15 unssia/prk) pintopapuja

*1 kuppi = n. 2,4 dl

Jenkit eivät ole laittaneet minkäänlaista mainintaa siitä, monelleko tuosta reseptistä riittää, mutta se oli selvää, että kun itselleni tein tätä ruokaa tällä kertaa, määrät olivat osin pienempiä, osin eivät. Kysyinkin Mountain America Jerkyltä, kuinka monta annosta tuosta reseptistä tulee, ja vastaus oli että 9. Yleensä jenkkilässä annokset ovat hervottomia, joten kyllä vahvasti epäilen, että näinköhän on yhdeksälle syömistä. Mutta voihan siinä ollakin.

Oma resepti

Luraus rypsiöljyä
1 punasipuli pilkottuna
1 vihreä paprika pilkottuna ja siemenkota poistettuna
2 valkosipulinkynttä pilkottuna
1 kanaliemikuutio
5 dl vettä
1 pussi Kuivalihakundi Savujerkkymurua
2 rkl kuusenkerkkäsiirappia
hyppysellinen kuminansiemeniä
1 purkki papuja (esim.Pirkka ruskeat pavut suolaliemessä 380g/230g)
Turaus tomaattisosetta (esim. Pirkka tomaattisose 140 g) maun mukaan

Yhden retkeilijän parin ruokailukerran raaka-ainemäärä tai kahden yhden ruokailukerran.

Suosin punasipulia tavallisen sipulin sijasta aika monessa ruoassa, mutta varsinkin tulilla tehdyssä ruoassa ja kaikenlaisissa pannuruoissa. Jotenkin sen maku on vaan parempi, ja värimaailma ainakin. Jenkkiohjeessa ei ollut mainintaa tomaattisoseesta, mutta senkin kanssa voi pelata niin, että jos löytääpi papuja tomaattikastikkeessa, se ajaa saman asian. Ja tuollaisen tuubisoseen voi korvata ihan vaikka tomaattimurskalla, sen kuin hujauttaa pataan.

Valmistustapahtuma

Retkiolosuhteissa harvoin pystyy kelkkomaan mukanaan lähes 20 kilon valurautapataa, joten tämänkin ruoan voi vallan hyvin laittaa sopivan kokoisessa retkikattilassa ja vaikka Trangian kattilassa, jos valitsee joko riittävän suuren kattilan tai pienentää raaka-aineiden määrää (taikka tekee useammassa erässä). Mutta koska käytössä nyt sattui olemaan tuollainen Petromaxin miehekkään kokoinen potta, niin käytin sitä. Eihän sitä tarvinnut raahata kuin viiden metrin matka laavulta Muurikan kotakeittiöön.

Tämä Petromaxin pata on nimittäin aivan mahtava vempele ruoanlaitossa todella suurellekin porukalle.

Pata sai lämmitä tulen sivussa (ei päällä), kun pilkoin ensin sipulit. Öljyä lurautin jo padan pohjalle odottelemaan. Määrä ei niin lusikkanuukaa ole, mutta kunhan on kohtuus tässäkin. Ei ole kuitenkaan tarkoitus uppopaistaa ruokaa. Kunnon tulella iso rautapata ottaa herkästi lämmöt, joten sen voi mielestäni siirtää tulen päälle huoletta vasta sitten, kun on osa raaka-aineista jo padassa.

Punainen ja vihreä tulevat hyvin esiin. Onhan retkiruokailussa silmänruoallakin osansa.

Eli, ensin pataan siis öljyä, perään pilkotut puna- ja valkosipulit ja pilkottu paprika. Kuullotetaan viitisen minuuttia, eikä haittaa, vaikka vähän sipulikin ruskistuisi. Avotuli ei ole välttämättä kuitenkaan ihan niin säätötarkka kuin jos kaasulla tai sähköllä tekisi.

Lisätään kanaliemikuutio ja puolisen litraa vettä, kuivalihamuru, kaksi ruokalusikallista siirappia, hyppysellinen kuminaa ja pavut, joista suolaliemi on valutettu pois. Käytin tietenkin itse tekemääni kuusenkerkkäsiirappia, jossa on ihan omanlaisensa maku. Kuusenkerkkäsiirappi osoittautui tässäkin ruoassa nappivalinnaksi. Tomaattisosetta turautin tuubista melkein kaikki. Ei siitä haittaakaan ole.

100 gramman pussi kuivalihamurua on ihan passeli määrä. Joukossa on toki joitakin isompia sattumia, mutta ne voi halutessaan poimia erilleen tai pistää puukolla pienemmiksi ennen pataan laittoa.

Sitten vaan hautumaan kannen alle kuten se entinen merimies. Normaalistihan tuossa tajuttoman painavassa Petromaxin padassa on tajuttoman painava valurautakansi, mutta tein taannoin elämääni helpottaakseni pataa (ja muitakin isompia ruoanvalmistusastioita) varten pyöreän peltikannen, joka on sekä nopea että helppo nostaa pois ja laittaa paikalleen. Valurautakantta varten on nimittäin olemassa padan mukana tuleva nostokoukku, joka toki myös toimii kyseisen kannen kanssa, mutta on hieman kömpelöhkö tietyissä tilanteissa.

Sen tietää jo tuoksusta, milloin ruoka onnistuu.

Hiljaa! Hyvä tulee.

Alkuperäisessä reseptissä sanottiin, että pataa pitäisi haudutella kannen alla hiljaisella tulella tunnin kaudet. Nyt, kun oli hädin tuskin ison padan pohjan täytteeksi raaka-aineita, ja pavutkin olivat valmiiksi kypsytettyjä, haudutusaika taisi jäädä noin pariinkymmeneen minuuttiin. Pitää muistaa hämmennellä välillä ja katsoa, miten vesi on haihtunut. Ohjeessa sanottiin, että nesteen määrän pitäisi olla pienentynyt noin puoleen, mutta lähtötilanteessa sitä oli alkuperäisessä ohjeessa huomattavasti vähemmän. Lopulta näkyvää nestettä ei omassa padassa ollut käytännössä laisinkaan.

Petromax ja Muurikka tuovat metsäuskottavuutta ruoanlaittoon tulilla.

Kuivalihaakaan ei tarvitse tuntitolkulla huudattaa, joten tämä ruoka on oikeastaan tosi nopea valmistaa. Eikä siinä sitten muuta kai kuin että lautaset jonoon! Tai oikeastaan yksi lautanen, kun ei ollut muita syöjiä.

Padan kanssa sopivat vaikka kotona leivotut sämpylät.

Pakko santsata

Yllätin itsenikin, miten hyvää pataruoasta tuli. No, toisaalta en ainakaan tarkoituksella mitään huonoa huttua teekään, silloin kun kauhan varressa olen. Setti oli jopa niin hyvää, että piti ottaa oikein toisellekin jalalle. Samalla näin, että tästä raaka-ainemäärästä – siis siitä, mikä typistetyssä omassa reseptissä oli – riittää varsin hyvin yhdelle syöjälle ainakin kahdeksi kerraksi, ja kahdelle syöjälle vähintään kerraksi.

Varmastikin voi käyttää raaka-aineina myös kuivattua sipulia ja paprikaa, ja reseptiä voi täydentää mielensä mukaan muillakin ainesosilla. Savujerkkymuru sopii tähän ruokaan erinomaisesti, mutta jos haluaa tehdä ärjymmän version ruoasta, voi käyttää vaikka Kuivalihakundin NaGa- tai HaBa-jerkkyä, tai sitten lisätä joukkoon vaikka jalapenoja tai muunlaista chiliä.

Tässä ravintolassa on atmosfääri kohdallaan.

Potkua patikalle

Täytyy sanoa, että en ole ynnäillyt annoksen energiasisältöä sen enempää, mutta tuntuisi, että kyllä tuosta saa poweria pusikkoon ihan varmasti. Kuivalihassa on 100 grammassa tavaraa energiaa 360 kilokalometriä, pavuissa on 97 kcal per 100 g, ja tomaattisoseessa 70 kcal sadassa grammassa tavaraa. Paprikassa 21 kcal /100 g ja sipuleissa sitten mitä lienee. Eli kyllä siitä ihan saa sekä energiaa, proteiineja kuin hiilareita. Ateriaa voi täydentää haluamallaan tavalla ja tehdä siitä sitten vieläkin tukevamman, jos tahtoo. Mutta tällaisenaankaan siitä ei pitäisi nälkä tulla. Eli ei kai tässä sitten enää muuta kuin tervemenoa kokkailemaan!

Mainokset

Pata ei soimannut kattilaa, kun eräruokanäyttöä tehtiin


Eräopasopintojeni loppusuoralle sattui vielä valinnaiseksi tutkinnonosaksi valitsemani erä- ja maastoruokapalveluiden järjestäminen ja siihen liittyvä näyttö. Aloin suunnitella näyttöä vasta vain reilu kuukausi ennen varsinaista näyttötilaisuutta, vaikka ajatus siitä, missä se pidetään ja mitä siellä tehdään, olikin jo hautunut padassa pitempään.

Koska toteutin näytön yksin, tarvitsin noin 10 hengen asiakasryhmän. Jos näyttö olisi tehty parityönä, silloin asiakkaita olisi pitänyt olla tuplasti. Lopulta asiakkaita olikin 11, mutta sillä ei oikeastaan ollut merkitystä, koska jos kymmenelle pystyy tekemään ruoat ja järjestämään tarjoilun, voi sen tehdä yhdellekintoista. Asiakkaikseni sain osan jo syksyllä pitämäni erikoisosaamisen näytön asiakkaina olleita ihmisiä, mutta myös joitakin uusia ”naamoja”.

Valmistelu vaatii aikaa

Riippuen siitä, mitä aikoo valmistaa ja millä tavalla (sekä vielä missä sen aikoo tehdä), ennen h-hetkeä voi joutua tekemään reilustikin esivalmisteluja. Jos haluaa ja pystyy, voi kaiken toki valmistaa alusta loppuun ruokailupaikalla, mutta erinäisistä syistä (kuten omaa elämääni helpottaakseni) leivoin menuun kuuluvat ruisleivät ja rosmariinileivän eli focaccian jo aiemmin. Myös ruoassa käytettävät juurekset pesin, kuorin ja pilkoin edellisenä iltana sekä valmistin jälkiruoan uunissa. Pääruokaan kuuluneen paistilihan ostin Juonolan tilalta Konnevedeltä paria viikkoa aiemmin, ja liha sai olla rauhassa pakastimessa siihen saakka, kun se piti ottaa sulamaan päivää ennen käsittelyä ja kypsennystä.

Muut tarvikkeet olivat pääasiassa kauppatavaraa, mutta myös itse poimittuja luonnontuotteita löytyi. Nimittäin syksyllä kerättyjä ja kuivattuja mustatorvisieniä pataruokaan ja jälkiruoan kanssa tarjottavaksi keväällä omasta metsästä kerätyistä kuusenkerkistä valmistettua kuusenkerkkäsiirappia. Kuusenkerkkien keräämiseen tarvitaan maanomistajan lupa, eli kerääminen ei kuulu jokamiehenoikeuksiin. Tässä tapauksessa lupa keräämiseen heltisi yllättävän helposti.

Kaikkea ei kuitenkaan voi näytön vaatimusten puitteissa tehdä kotikeittiössä valmiiksi, vaan riittävän osan ruoanvalmistuksesta on tapahduttava myös maasto-olosuhteissa, oli se sitten vaikkapa tavallisella nuotiolla tai kotakeittiössä ja tulipadan päällä, kuten minulla. Näytön suorituksen edellytyksenä ei toki ollut sellaisten varusteiden omistaminen, mutta käytin niitä kuitenkin, koska olin ne aiemmin hankkinut. Tarvitseehan niitä muuhunkin kuin pelkkään ruokanäyttöön, eli siis jatkossa eräoppaan ammatissa ja asiakaspalvelussa.

Tähän juttuun minulla ei ole kuvia esivalmisteluista, mutta eivätköhän suurin osa arvoisista lukijoista ole aiemminkin pilkottuja juureksia nähneet.

Pelkästään esivalmistelut veivät hyvän osan edellisestä päivästä ja illastakin. Eipä siinä mitään, koska se, mihin näkee vaivaa etukäteen, helpottaa hommia huomattavasti myöhemmin. Ihan helposti seuraavana aamuna ei kuitenkaan kaikki sujunut…

Pientä pintasäätöä

Poikkeuksellisen luminen on ollut vuoden 2017 joulukuu ja 2018 tammikuu. Mutta pakkasta ei ole ollut juurikaan, eikä myöskään sitä mukaa kunnollisia jääkelejä. Sitä vastoin suojasäätä, räntää ja vettäkin on saatu runsaan lumen lisäksi. Näyttöpäivää edellisenä päivänä oli ollut taas täysi loskakeli, mikä tarkoitti, että kaikki pienet yksityis- ja metsätiet olivat suurella todennäköisyydellä tosi ikäviä ajettavia. Sää ei siis luvannut hyvää näyttöä ajatellen.

Olin käynyt rikospaikalla viikolla yhtenä päivänä, ja jo silloin sinne johtavan tien risteyksessä oli mahtava kasa pääväylältä aurattua lunta. Vaara oli, että sama kasa (tai vielä isompi) odottaisi aamulla sekä minua, näytön vastaanottajaa että varsinkin kaikkia autoilevia asiakkaita, ja luvassa saattaisi olla ylimääräisenä ohjelmanumerona autojen työntämistä, lumitöitä, pahimmassa tapauksessa traktorimiehelle vetoavun soittamista – ja muutama ärräpää siihen sekaan.

Sääkartalla tosin sunnuntaipäivälle oli luvattu pakkasta, joten ihan sohjossa tuskin olisi tarvinnut puskea. Mutta se, mikä olisi lauantaina pehmeää huttua, olisi sunnuntaina sitten renkaita kurittavaa rouhetta ja teräviä jääreunoja. Yritin tavoitella auramiestä lauantaina siinä onnistumatta, joten piti luottaa siihen, että tarvittaessa olisin saanut hänet kiinni näyttöaamuna ennen asiakkaiden saapumista.

Ajelin kohteeseen kaikkine varusteineni, joita oli sitten useampi yksikkö. Onneksi olin jo vuosia sitten hommannut korkeareunaisen ahkion, jolla oli hyvä viedä tavaroita hankea myöten useampi kerralla tarvitsematta kantaa kaikkea yksitellen. Kun pääsin paikalle, tienristeys oli juuri sellainen kuin olin pelännytkin. Siitä oli kuitenkin päästävä yli; onneksi oli alla hieman korkeammalla maavaralla varustettu ajopeli, mutta kaikilla asiakkailla sellaista ei ollut. Soitto auraajalle odotti.

Tiellä olleista ajojäljistä päätellen sitä myöten oli yritetty taiteilla jonain edeltävänä päivänä. Melkoista luikertelua näytti olleen, ja epäilemättä eteneminen tavallisella autolla oli ollut hankalaa. Sunnuntaiaamun pakkanen hieman paikkasi ongelmaa. Sujuvaa meno ei vieläkään ollut, joten päätin tavoitella auraajaa uudestaan. Sainkin hänet kiinni, ja lopulta kävi niin onnellisesti, että tie ja risteys oli aurattu juuri ennen ensimmäisten asiakkaiden tuloa. Kiitos siitä!

Aamu alkoi näyttää lupaavalta pienen epävarmuushetken jälkeen.

Koneet tulille

Pikkupakkasta ja auringonpaistetta sekä valkoisena kimaltava hanki. Siinä olivat palikat kohdallaan. Pienen pakkasen hyvä puoli oli lisäksi siinä, että kylmäketju varmasti säilyi, eikä toisaalta ollut liian kireää, jotta raaka-aineet olisivat päässeet jäätymäänkään. Kun olin saanut kaikki tavarat roudattua paikalle, seuraava toimenpide oli tulien tekeminen. Tuulta ei juuri ollut, mikä oli pelkästään hyvä asia, sillä tuuli vie aina tehoja nuotiosta ja saattaa hankaloittaa ruoanvalmistusta ja lämpimänä pitämistä.

Hätäratkaisu tuulta vastaan olisi ollut kotakeittiön ympärille pystytettävä kuormapeitteestä saatava väliaikainen tuulisuoja, jota en onneksi tarvinnut, sillä se ei olisi ollut ensinnäkään mikään silmänilo ja toisekseen se olisi peittänyt suuren osan hienosta näkymästä.

Lihaa palasiksi ja pöytä koreaksi

Kun kotakeittiössä oli iloinen tuli, ja tulipata vielä odotti sytyttämistään, alkoi paistin paloittelu. Veitsi oli hyvässä terässä ja teki selvää noin kahden kilon sisäpaistista kuin itsestään. Toisella leikkuulaudalla paloittelin pekonin eri veitsellä tietenkin. Tarkoitus oli tehdä burgundinpata, johon kuuluva pekoni sai kunnian mennä isoon Petromaxin valurautapataan ensin ruskistumaan. Sinne perään edellisenä päivänä pilkotut sipulit, seuraavaksi lihapalat ja kun ne olivat ruskistuneet riittävästi, punaviini ja muut ainesosat vähitellen. Lihojen ruskistuttua siirsin padan toisen tulen päälle, jossa koko pata sitten sai kaikessa rauhassa valmistua mureaksi.

Padan kypsyessä oli aika tehdä muita valmisteluja, kuten ruokailupaikan siistimistä ja pöydän kattamista. ”Oikeaan” asiakasruokailuun hankitut Kupilkan retkiastiat saivat palvella ensimmäistä kertaa näytön asiakkaita.

Kotakeittiön kääntyville tasoille tuli tilaa muille keitto- ja paistoastioille, ja koska olin luvannut tarjota vieraille alkuun niin glögiä kuin rosmariinileipää, nostin sekä glögikattilan että muurikkapannun (jossa olin leivän uunissa edellisenä päivänä paistanut) lämpenemään.

Mustikkaista Juhlaglögiä ja ”Mustaa Kissaa”, eivät mitenkään huonon makuisia…

Kello kaksitoista lyö…

Ensimmäiset vieraat ilmoittivat saapuvansa jo puolen päivän aikaan ja haluavansa käydä ennen ruokailua lumikenkäilemässä. Aika tarkalleen kahdentoista maissa tulikin jo enemmistö vieraista. Vastaanotin heidät pysäköintipaikalla ja ohjasin laavulle lämpimän glögin pariin. Pakkasellä glögi teki tehtävänsä eli maistui ja lämmitti. ”Virallinen” tapahtuman alkamisaika oli klo 13, mutta vieraita tuli sen verran porrastetusti, että osa sai glöginsä ja alkupalansa hieman toisia aiemmin. Pääruoka tarjottiin kaikille samaan aikaan.

Laavun sisällä sopii kohtuullisen hyvin ruokailemaan 10 henkeä, yhdelle paikka löytyi pöydän päästä.

Mitä tarjottiin?

Eli alkumaljana oli alkoholiton mustikkainen glögi, lämpimähkönä alkupurtavana rosmariinileipä pannulta ja sen seurana kylmäsavulohi-tuorejuusto-smetana-persiljatäyte sitruunamehulla kipakoituna. Pääruokana oli pitkään ja hartaasti hautunut herkullisesta Juonolan tilan lihasta valmistettu burgundinpata, jossa käytin myös itse syksyllä keräämiäni ja kuivaamiani mustatorvisieniä. Liharuoka sai hautua järkälemäisessä Petromaxin ft12-valurautapadassa, johon olisi toki mahtunut vieläkin enemmän tavaraa kuin mitä nyt siinä oli.

Padan kanssa tarjosin paikalla isolla Muurikan paellapannulla valmistetun juuresmixin, jossa oli bataattia, perunaa, porkkanaa, palsternakkaa ja punasipulia. Leipää oli myös, eli niitä samaisia ”reissarin” kokoisia ruisleipäsiä, joita yleensäkin teen. Ruokajuomana oli raikas vesi. Jälkiruokana neljän viljan omenapaistosta, vaahdotettua vaniljakastiketta ja omatekoista kuusenkerkkäsiirappia sekä kahvia.

”Ruoka oli lämmintä ja riittoisaa”

Semmoinen kestoläppä on vuosien varrelta jäänyt muistiin, kun joltakin kysyttiin, miltä ruoka maistui. Ei kehdannut muuta sanoa, kuin että ”No, ainakin se oli lämmintä ja sitä oli paljon”. Tarkoittikohan, että syötiin pitkin hampain vai mitä… Mutta siihen nähden, miten pata tyhjeni ja juureksetkin tekivät santsikierroksen, ruoka näytti tälle porukalle maistuneen. Oikeastaan mitään muuta ei jäänyt jäljelle, kuin pieni määrä omenapaistosta ja kahvinporot. Ja tietysti reilu kasa tiskattavaa.

”Kaik män, mutta piisasi”

Jälkiruoan jälkeen oli pienoinen ihme, että väki jaksoi vielä päättää päivänsä pienellä opastetulla retkellä läheiselle kivenjärkäleelle. Retkipaikassakin siitä kerrotaan, kunhan saan jutun valmiiksi. Tätä kirjoitettaessa se on vielä vaiheessa.

Zen pituinen ze

Tapahtuma näytti olevan vieraiden mieleen, näytön suhteenkin kaikki olennaiset asiat sujuivat hyvin. Vieraiden lähdettyä keskustelimme näytöstä ja muustakin jäljellä olevasta tutkintoon liittyvästä sälästä, ja samalla ja vielä näytön vastaanottajan lähdettyä, keräilin kamppeita ja siistin paikkoja. Päivällä oli mukavasti mittaa, sillä heräsin kuudelta ja olin takaisin kotona myös kuudelta. Aika lailla tarkalleen 12 tuntia tujahti. Vaan mikäpä siinä, kivaa oli. Kiitos vieraille ja muillekin!

Kunnon välineillä oli myös ilo tehdä ruokaa. Varsinkin kotakeittiö, tulipata ja Petromaxin valurautapata olivat loistavia! Pelkästään valurautapadan koko ja paino luovat vankkaa metsäuskottavuutta, ja kun padan huoltaa ja käsittelee asianmukaisesti, se palvelee varmasti käyttäjänsä eliniän, ellei pidempäänkin. Kiinteän kotakeittiön ansiot on myös todettu ja osoitettu, kuten tulipadan käytännöllisyys ja liikuteltavuus. Ja komposiittiretkiruoka-astiat kruunasivat kaiken hyvällä ulkonäöllään ja laadullaan.

Continue reading ”Pata ei soimannut kattilaa, kun eräruokanäyttöä tehtiin”

Metsälinnanjuhlat. Nyt.


Oi maamme Suomi juhli 6.12.2017 itsenäisyytensä 100. vuotta. Onnea Suomelle!

Yleensähän sitä tulee katsottua hölmötettyä television ääressä Linnan Juhlia, eli toiselta nimeltään Itsenäisyyspäivän juhlavastaanottoa. Vaan ei tällä kertaa. Mepä vetäisimme yhdessä seitsemän Retkipaikan bloggaajan ja valokuvaajan voimin omanlaisemme vaihtoehtoiset linnan juhlat – nimittäin Metsälinnanjuhlat.

Koko juttuhan alkoi oikeastaan purkautua siitä, että kirjoittelin aiemmin Savotan tehdasvierailusta, jossa sitten keskustelin savottalaisten kanssa myös Retkipaikan testijutusta, jossa esillä olisivat Savotan Hawu 4 -teltta ja Hawu-kamiina.

Koska teltta on tarkoitettu yhtä henkilöä isommalle porukalle, ja koska halusin, että jutun kuvista tulee oikeasti hyviä (itse olen niin skeida kuvaaja) – niin halusin pyytää testijuttua tekemään muitakin kuin itseni. Ja oli siinä vielä sekin, että roolini tapahtuman ”isäntänä” ja pääkokkina sai olla nyt tärkeämpi kuin oman järkkärin kanssa haahuilu. Siksipä tämän jutun kuvat ovatkin laadultaan aiempaakin syvempää sysihuttua.

Mitä, missä ja milloin – ja kenen kanssa?

Sain suostuteltua mukaan Retkeilyblogi Rinkkaputken Anne ja Heikki Sulanderin, blogisti ja valokuvaaja Caj Koskisen puolisonsa Katja Koskisen kanssa, Jalkaisin-blogia pitävän Upe Nykäsen sekä valokuvaaja Ulla Keiturin. Suostuttelu oli huomattavasti helpompaa, kun tarjolla oli pelkän testauksen lisäksi myös syömistä, juomista, seikkailun tuntua sekä yö luonnon lahkeissa.

Paikaksi ehdotin (tai sanoin) isännän etuoikeudella omaa laavua, jossa oli mahdollisuus laittaa ruokaa, ruokailla, testailla telttaa, tehdä luontoretki että yöpyä. Aloitusaika oli liukuva, sillä Caj ja Katja ajoivat Turuust yötä myöten jo paikalle ja yöpyivät autossansa, minä saavuin paikalle aamukymmeneksi, Sulanderit, Upe ja Ulla tulivat iltapäivällä yhden jälkeen.

”Se jää ei sitten muuten kestä”

Sain ennakkoon valmistella paikkoja Koskisten kanssa ja käpistellä niitä näitä. Näihin viimeksi mainittuihin kuului ”ihan kiva” tapaus, joka meni näin: olin nimittäin siirtänyt riistakameran rantaan kuvaamaan saukkoa, joka oli tehnyt aiemmin avannon jo jäätyneeseen lampeen ihan rannan tuntumaan.

Ei ollut riistokameran kuviin tarttunut saukkoa vaan pehmeä jänis.

Viime päivien miedot pakkaset olivat kuitenkin jäädyttäneet avannon umpeen, minkä vuoksi ajattelin koputella tuuralla uuden reiän saukkosta varten. Eipä siinä mitään, mutta osasin näppärästi tallata vaelluskenkäni (niin, pidän vaelluskenkiä muulloinkin kuin vaeltaessa) rannan yllättävän ohuesta jääkerroksesta läpi sillä seurauksella, että varsi hörppäsi vettä ja a vot, niin olivat sekä kenkä että molemmat sukat heittämällä märät. Eipä ollut goretexwilleristä apua…

”Kestääkö jää?” -Kestää! ”Kiitos!” -Eipä kestä!

Onneksi Caj’lla oli sukkapari varalla (itsehän en ollut varustautunut millään tavoin varavaattein tai -jalkinein – miksi olisi pitänytkään), joten sain ainakin hetkeksi kuivat sukat jalkaan. Tosin märkä kenkä kasteli kohta nekin, eikä kotakeittiön paistotasolle kuivumaan ripustetut sukat niin nopeasti kuivuneet. Ei niitä kuitenkaan paistumaan kehdannut pistää. Mitä opimme tästä? Jos ei mitään, niin ainakin sen, että jää ei tosiaan kestä vielä, jos on vain nollan pinnassa pakkanen.

Vähitellen itse asiaan

Upe oli luvannut ostaa Konnevedeltä tullessa Juonolasta meille pihvilihat – olihan aikomus pitää juhlat nyyttäriperiaatteella. Kimppakyydillä egologisesti tulleet joutuivat siis tekemään pienen kiepauksen kylän kautta, joten he olivat paikalla vähän myöhemmin. Mutta yhden jälkeen iltapäivällä koko sakki olikin sitten koossa.

Nokipannukahvi maistuu aina. Caj ja Katja Koskinen testaamassa soroppia.

Koska valoisa aika on tosiaan tähän aikaan vuodesta kellokortilla, ja tarve saada Savotan teltasta kuvia päivällä oli ilmaistu, kävimme nopeasti pystytyspuuhiin. Itse olin pystyttänyt teltan perämehtääni aiemmin kelloa katsomatta, mutta joukolla siihen meni vielä lyhyempi aika. Maa oli jo jäässä, mutta Hawu-teltan maakiilat olivat sen verran järeää materiaalia, että niitä sai huoletta lyödä kirveen hamaralla.

Teltta on kamiinaa ja torveloa vaille pystyssä. Heikki ja Anne Sulander sekä Caj Koskinen kuvassa.

Pientä palasta oli jo nälkä, ja Upe olikin valmistanut sekä karvajalanpiirakoita että saaristolaisleipää, jotka olivat todella maukkaita.

Pientä välitankkausta. Anne Sulander ja Upe Nykänen.

Teltta nousi siis näppärästi, ja kamerat lauloivat. Heikki pyöräytti myös kuvauskopteria (tai droneksi kai sitä nyt kaikki jo kutsuvat) ilmassa, kun oli vielä sen verran valoa.

Vihainen amppariparvi taivaalla.

Neljän paikkeilla sitä ei enää ollutkaan, mutta koska ilta oli vielä nuori, niin lähdimme seikkailemaan lähiympäristöön. Halusin näyttää porukalle erään luolan sekä herwottoman kokoisen siirtolohkareen, liekö jopa hiidenkiven.

Otsalamppuoperaatio

Lähdimme letkassa käppäilemään kohti läheistä luolaa, jonka paikan kyllä periaatteessa tiesin ilman apuvälineitäkin, mutta pimeässä suunnan hahmottaminen voi olla hankalaa ja näkyvyys hyvälläkin otsavalaisimella rajallinen. Siksipä olin laittanut täpän GPS:ään, ja sitä kohti aloimme suunnistaa, osin tiellä kulkien ja lopulta metsässä.

Heikki se rohkeana poikana painumassa luolan uumeniin. Ei nähtävästi jäänyt traumoja edelliseltä reissulta.

Rakoluolassa oli melkoisen luolamainen tuoksu, ja tippuva vesi oli jäätynyt hienoiksi puikoiksi, mutta myös todella liukkaaksi kuoreksi kivien päälle. Varovainen sai olla, ettei olisi liukastunut ja kolauttanut kaaliaan kallioon.

Nyt ei tippunut kivi eikä ollut tippukiviä, vaan jääpuikkoja.

Muutkin pyörähtivät joko sisällä luolassa tai ainakin luolan suulla. Pimeässä kaikki näyttää jännittävämmältä, vaikka valoisaankin aikaan tuo luola on mielestäni jännä. Seuraava rasti oli sitten noin puoli kilometriä edempänä, aiemmin tänä vuonna bongaamani hiidenkivi.

Kukahan tokaisi, että ”eihän tuo kivi lopu koskaan”? Sen verran jyhkeä tapaus on kyseessä. Kiven alla on lippaluola, josta vaivoin näkyvät seikkailijoiden päässä olevat voisilmät.

Isossa kivessä riitti äimisteltävää, ja samalla aina niin hillitty ja korrekti Heikki poseerasi tunnelmakuvissa.

Spooky Sulander.

Kolmas luontokohde olisi ollut sen verran hankalassa paikassa etenkin pimeällä, että jätimme sen toiseen kertaan ja palasimme takaisin laavulle aloittelemaan ruoanlaittoa. Kellohan ei ollut vielä paljon ketään, mutta yksi illan pääohjelmanumeroista oli testauksen lisäksi nimenomaan syöminen, joten toimeen oli ryhdyttävä.

Pötyä pöytään!

Nyyttikestiajatuksella kun kerran oltiin lähdetty, olivat kaikki kantaneet kortensa kekoon enemmänkin kuin kiitettävästi: oli lihaa, kalaa, juureksia, leipää, piirakoita, Koskisen keksejä, suklaata, glögiä, kahvia sekä jopa vinettoa ja vielä henkilöä väkevämpääkin.

Upe leikkasi ja maustoi Juonolan entrecoten sekä alkoi sen kanssa paistopuuhiin Muurikan kotakeittiössä, minä hujautin juuresmixin Espegardin tulipadan päällä olevalle Muurikan paellapannulle ja naulitsin lohet lautaan.

Pihvimestari Nykänen vauhdissa.

Porkkanaa, perunaa, bataattia, punasipulia ja palsternakkaa. Sillä pitäisi nälän lähteä yhdessä muiden tarjottavien kanssa.

Berunat, borkkanat ja bataatti saivat ensin tuntea lämmön. Bunasibuli ja balsternakka olivat joutuisampia, ne kypsyivät joukossa viimeisenä.

Kun liha ja juurekset olivat valmiita, päästiin asian ytimeen, eli syömään. Laavun suojissa oli mukava istua ja jutella samalla kun ruokaa maistui.

Loimulohi otti oman aikansa, mutta sitäkin päästiin viimein syömään.

Tuli paloi tunnelmallisesti niin kotakeittiössä kuin tulipadassa, ja öljylamput/myrskylyhdyt loivat lisätunnelmaa.

Vaikka aikamoinen rimpula halpa öljylamppu onkin, valaisee se tunnelmallisesti.

Eipä todellakaan olisi arvannut vielä muutama viikko sitten, miten totaalitäärisen erilainen itsenäisyyspäivä tämä tulisi olemaan. Vaikka siellä resitentinlinnassa varmasti oli hanhenmaksapallerot ja kaviaarit maullaan, oli meidän metsälinnassa vähintään yhtä hyvää sapuskaa – ja seuraa!

Bisness is bisness

Vaan eihän sitä teltan ja kamiinankaan testausta ihan kokonaan unohdettu. Tuntien kuluessa alkoi osalla jo tehdä mieli levolle, ja Hawu-teltan sisään asennettua kamiinaa oli jo kertaalleen lämmäytelty. Toisen kerran sitä käytiin lämmittämään hieman ennen yöpuulle vetäytymistä.

Olin viritellyt teltan ympärille muutaman ulkoisen tulen fiilistä lisäämään.

Sissijoukkueen mielestä kamiina lämmitti teltan tosi nopeasti ja lämpimäksi. Teltta tietysti alkoi lämmityksen jälkeen vähitellen jäähtyä, mutta kenellekään ei hennottu nakittaa kipinävuoroja. Makuupussit ja -alustat olivat hyviä, ja mukaan saamamme paksu SA-10-pohjakangas pelitti erittäin hyvin.

Hawu-kamiina lämmittää vaeltajaporukan telttaa ja mieltä.

Pystyssä kukkumisen kesto vähenee meikäläisellä aina näin vanhemmiten, ja siksipä alkoi yhdentoista maissa jo luomi lumpsamaan sen verran, että sanoin yöt ja kiipesin omaan telttaani. Osa väestä jäi vielä jorisemaan ja tekemään selvää juomista.

Mahottoman mukavaa porukkaa! Juttua piisasi osalla aamuyön tunneille. Minä hyydyin jo klo 23 jälkeen.

Vaikka tuli syödyksi (vai syötyä) erittäin huolellisesti ja tuntui väsyttävän, niin vietin jälleen perusyön heräillen ja säätäen vähän väliä. Omaan Marmotin makuupussiin olisin kaivannut hieman enemmän lämpöä, mutta kun kroppa ei sitä nähtävästi tuota riittävästi, niin ehkä seuraavalla kerralla kokeilen lämminvesipulloa pussin sisällä. Pienessä pintahorteessa meni siis yö taas kerran.

Komppaniassa herätys!

Ilman erillistä sopimusta porukka alkoi heräillä jossakin ysin pintaan. Sinnittelin vielä itsekin puoliväkisin pussissa. Onneksi ei tarvinnut yöllä nousta huussiin. Joku sahaili aamuyöstä lahjakkaasti, en tiedä kuka, mutta muuten oli hiljaista.

Caj oli aloittanut jo tulien teon, ja itsekin tein seuraa samoissa merkeissä. Vaikka pakkasta ei juuri ollut muutamaa astetta enempää, kyllä aamukahvit piti saada keitettyä ja samalla lämmitellä tulien ääressä.

Se kun on se Heikki, se Sulanderin Heikki! Tikkana pystyssä heti aamusta.

Aamupalan jälkeen alkoi leirin purku, ja kun kaikki olivat Hawu-teltasta ulostautuneet, sekin pistettiin pakettiin ja luovutettiin jatkotestausta varten Cajdelle. Savotan kanssa sovimme, että teemme tämän itsenäisyyspäivän keissin enemmän fiilispohjalta, ja Caj ottaa kamat sitten talvivaellukselle, josta tulee oma juttunsa enemmän aidossa käyttöympäristössä ”oikeassa erämaassa”.

Osalla oli 7.12. aikuisten oikea työpäivä, joten sanoimme Upelle, Ullalle ja Sulandereille kiitos ja näkemiin, ja Koskisen pariskunnan kanssa viimeistelimme hommat laavulla ennen heidän lähtöään. Itse pääsin poistumaan rikospaikalta puolenpäivän maissa ja jätin riistakameran väijyyn.

Tänk juu, tänk juu ja sii juu ögein!

Tämä itsenäisyyspäivä jää kyllä muistoihin ainakin niin pitkäksi aikaa kuin altshaimeri iskee! Eli suurenmoiset kiitokset kaikille mukana olleille ja eväitä tuoneille (ja syöneille ja juoneille), eli Caj’lle, Katjalle, Upelle, Ullalle, Annelle ja Heikille! Sekä tietysti Savotalle, Muurikalle, Espegardille ja Juonolalle, elokuva-akatemialle, isälle ja äidille, serkun pojan sisaruksille jne. Eli ihan kaikille!

Muiden mukana olleiden blogeista ja somesta löytynee aikanaan juttua ja jo nyt kuviakin, joten katsomaan vaan, ketä kiinnostaa. Retkipaikassa on sitten Savotan testikeisseistä tarinata, kunhan sinne asti ehditään.

Niin, ja ne mun sukatkin kuivuivat lopulta yön aikana. Mutta oikean jalan kenkä oli kova kuin laskettelumono aamulla.

Continue reading ”Metsälinnanjuhlat. Nyt.”

Muurikan Kotakeittiöllä valmistuu monenlaisia herkkuja


Ruoanlaitto ulkona tulilla on yhtä nautintoa muutenkin, mutta kun sitä saa tehdä semmoisilla välineillä, joilla syntyy tarvittaessa melkeinpä mitä vain, nautinto vain kasvaa. Eikäpähän se syöminenkään ikävältä tunnu, kun on saanut herkut valmiiksi!

Kotimaista laatutyötä Mikkelistä tekee OpaMuurikka, jonka tuotevalikoimasta löytyy esimerkiksi perinteikäs Kotakeittiö. Englanniksi sille on annettu taiganomainen nimi ”Tundra Grill”. OpaMuurikka valmisti ensimmäiset Kotakeittiöt jo vuonna 1993, ja mallisto on nykyään niin laaja, että ihme on, jos joku ei löydä itselleen sopivaa mallia.

Sain käyttööni korkeamman Muurikka Kotakeittiö® 100 -mallin, joka on ainakin omalle selälleni työskentelykorkeudeltaan juuri passeli, sillä oikea työergonomia takaa sen, että isojakaan aterioita kokkailtaessa paikat eivät mene jäkkiin.

Isossa pahvilaatikossa osissa toimitettavan Kotakeittiön perusvarusteisiin kuuluu muun muassa kolme erikokoista keitto- ja paistotasoa, joiden ansiosta Kotakeittiöllä voi pitää useampaakin astiaa tulilla yhtä aikaa, etenkin, jos tulipuut levittää ison tulialustan laajuudelle.

Samaten mukana tulee vakiona grillausritilä, kaksi loimulautaa ja tuotelistauksen mukaan muurikkapannu, mutta omassa kotakeittiöversiossani lootaan oli paketoitu Pislan valurautapannu. Valurautapannu sopii monenlaiseen paistamiseen, mutta etenkin pihvien tiristämiseen se passaa kuin Mustanaamion nyrkki roiston poskeen.

Teimme parisen päivää sitten Retkipaikkaan Muurikalle tuotekuvauksia, joihin sain konnevetiseltä Juonolan tilalta mahtavaa entrecôte-pihvilihaa. Huttusen Antti oli pääkuvaajana ja minä hoitelin kokin virkaa.

Auringonpaiste korosti entisestään bataattisuikaleiden kauniin oranssia väriä.

Lihan kanssa olin valmistellut paistettavaksi bataattiranskalaiset, jotka olin maustanut paprikajauheella, chilillä ja pienellä hipsauksella salviaa. Valurautapannussa bataatit saivat kunnian kypsyä ensin, ja kun ne olivat valmiit, ne oli kätevä siirtää toiselle keittotasolle astiaan odottamaan pihvien paistumista.

Kolmannella keittotasolla oli kiehumassa kahvivesi.

Annoksen esillepano oli meikäläiseen tapaan hieman krouvi, eli siinä sai vihreiden vihannesten virkaa hoitaa kuusenhavun pätkä, mutta siitä on mahdollista mennä vain ylöspäin lisukkeiden määrässä ja ulkonäössä.

Ihan kelvollisen näköinen annos pelkiltäänkin, mutta hienon siitä saa lisäämällä mielensä mukaan vaikka kesäkaudella tuoreita villiyrttejä.

Valurautapannu ei ole läheskään ainoa lisävaruste, jota Kotakeittiöön saa, vaan Muurikan tuotekartasta löytyy kattava valikoima monta muutakin kätevää vermettä ulkoilmakeittiömestareille. Olin jo aiemmin hommannut itselleni ison teräksisen paellapannun ja vähän aikaa sitten todella näppärän pienen Leisku-retkipannun.

Leisku-pannu sopii mainiosti keskikokoisen paistotason päälle, tai sitten sitä voi tietysti kannatella tukevasta kahvasta ilman tasoakin vaikka avotulen päällä.

Leisku on rakenteeltaan ja painoltaan juuri sellainen, jonka voi kantaa mukanaan rinkassa omassa säilytyspussissaan, koska pannun varsi on taittuva. Upouuden pannun ostajan kannattaa kuitenkin varoa pannun reunoja, sillä ne ovat monessa pannussa todella terävät tehtaan jäljiltä. Viilalle saattaa olla siis tarvetta.

Itseämme emme teloneet, kun terävyysasia oli tullut tietoon toiselta pannun käyttäjältä. Kaikki meni siis hyvin ja turvallisesti, joten ei muuta kuin ääntä kohti ja tuulen suojaan.

Kyllä kelpaa ja maistuu.

Retkikokkaajahan on tietysti myös luonnonystävä ja kestävän kehityksen kannattaja. Siksipä käytössä olivat ekologiset puulautaset, joita saa erittäin edullisesti vaikkapa kansainvälisestä verkkokaupasta. Samaten sieltä voi hankkia aivan käsittämättömän halpoja puisia ruokailuvälineitä, jotka ovat yllättävän kestäviä.

Vaihtoehtoisesti voi kannattaa kotimaisia ruokapäreitä, joita valmistaa mm. Matin Puupaja Suonenjoella.

Pääruoka tarjoiltiin neliskanttisilta ja jämäköiltä bambulautasilta ja jälkkärii kivannäköisistä venettä muistuttavista ”kulhoista”, jotka olivat niin ikään bambua.

Huolella haudutettu nokipannukahvi kruunasi maistuvat ja tilkalla rommia ja mustaherukkamehulla maustetun mansikkahillon kanssa pistellyt letut. Voin sanoa ainakin omasta puolestani, että nälkä lähti, eikä tullut ihan heti takaisin!

Kotakeittiön ääressä voi tunnelmoida myös pimeän aikaan, vaikka ruokaa ei laittaisikaan.