Between the rock and a hard place – again


28. huhtikuuta 2018

Jotenkin se suomenkielinen vastine ”puun ja kuoren välissä” ei nyt vaan sovi. Päätin käyttää siis elämästäni muutaman tunnin kovan luokan seikkailuun, eli luolien etsintään jälleen kerran. Edellisellä kerralla 11. päivänä huhtikuuta jäi tarkastamatta yksi potentiaalinen luolaehdokas, ja bonuksena – kuten kävi ilmi – löytyi ihan uusi paikka, jonka sivuitse olin kulkenut talvella kahdestikin sitä huomaamatta.

Seikkailukohteenani oli tälläkin kertaa Rautalammin Mustikkavuoren seutu, josta varmasti löytyy vielä paljon jännittäviä juttuja kunhan ehtimään ehtii. Ensimmäinen luolantapainen löytyi ihan sattumalta läheltä ”Mustikkavuoren Mörköä”. Tieltä katsottuna huomioni kiinnittyi kalliossa olevaan rakoseen, mutta näkyväisyyttä haittasi hieman sen eteen kaatunut kuusi.

Rakoluolan paikka.

Kuusen latvan alta pujottautuen pääsin katsomaan kalliota lähempää. Paljastui, että paikasta löytyi läheltä maanpintaa ensinnäkin pieni pesäkolo, johon yksi aikuinen ihminen juuri ja juuri mahtuisi kykkimään, ja toiseksi sitten useita metrejä pitkä kallionrako, jonka kokonaispituutta en osaa sanoa, koska sen toista päätä ei näy.

Kallionrakoon on kiilautuneena useita kiviä, ja raon etureunassa on iso kivi, jonka päällä kasvaa pieni kuusi. Kiven yläpuolelta voisi päästä menemään, ja alapuolellakin on reikä, josta ehkä mahtuisi ryömimään, mutta en tiedä, kannattaisiko.

Tuonne joku nuorempi ja rohkeampi kaveri olisi mennyt heittämällä. Minä sen sijaan haluan hieman varmistella.

Jalansijaa yläpuoleltakin kulkemiseen on hankala löytää, ja jos rakosta haluaa ehdottomasti mennä tutkimaan, pitää olla joku mukana. Yksin en lähtisi (enkä lähtenytkään) yrittämään, vaikka mielenkiintoista voisikin olla selvittää, mihin asti rako ulottuu, ja onko sen päässä kallion sisässä avoimempaa tilaa.

Oikein kunnon luolailijoille tämmöiset lävet lienevät enemmän kuin tuttuja.

Vaikka päälläni olikin haalarit, niin olisi pitänyt olla täysin vedenpitävät sellaiset, koska raon pohjalla oli vettä ja liejua. Eipä hänessä mitään, jääköön ehkä toiseen kertaan tuonne meneminen. Ei muuta kuin seuraavalle rastille.

Edellisellä kerralla huomasin lähellä tietä olevan kallion, josta erottuvimpana osana oli jyhkeä kalliolippa. Lipan alla on tilava lippaluola, jossa pystyy hyvin olemaan suojassa sateelta ja pitämään vaikka pienen evästaunon. Jossakin vaiheessa paikassa lienee tulisteltukin, sillä löysin eräästä kallionkolosta mustuneita puunpalasia.

Lippaluola on isompi kuin mitä kauempaa katsottuna näyttää.

Tässä kohdassa vielä maassa olevan lumen paljous yllätti siitäkin huolimatta, että osasin varautua jonkinlaiseen upottamiseen. Vaikka talsin mielestäni varoen kohti kalliolippaa, astuin kohtaan, johon toinen jalkani upposi ihan kokonaan. Hyvä, etten telonut itseäni tässäkään vaiheessa.

Lipan alla on tilaa riittävästi isommallekin porukalle, ja seisomakorkeutta on runsaasti. Pohjalla on pienempiä kiviä, joilta löytyy hyviä istumapaikkoja. Lipan edestä katsottuna vasemmalla puolella ylhäällä on syvälle kallioon ulottuvia rakoja, ja oikealla puolella alhaalla useiden metrien syvyinen vaakarako, johon mahtuisi matalana ryömimään.

Siellä se äijä taas poseeraa.

Vaikka lippaluola jo sinällään on ihan kiva paikka, minua kiinnosti enemmän ihan vieressä oleva rakoluola, jonne en edellisellä reissulla lähtenyt tunkeutumaan. Nyt olin varustautunut siis asiattoman mukaisesti haalarein ja kypärällä sekä kaiken varalta otsalampulla. Mukanani ei tosin ollut muita, mutta arvioin riskin hallittavissa olevaksi ja päätin toimia niin, ettei kenenkään tarvitsisi onkia minua kallionraosta pois.

Kuva 11.4. retkeltä. Rakoluola jää tuonne meikäläisen taakse vasemman käden puolelle. Suoraan selän takana (punaiset käsineet) on laaja vaakarako kalliossa.

Rako kalliossa ei ole järin leveä. Sinne ei minunkaan kokoiseni heppu mahdu suoraan kävelemään, vaan pitää ujuttautua sivuttain. Pohjalla on joitakin kiviä, joiden päälle ja väliin huolellisesti jalkansa asettelemalla pääsee etenemään.

En ole turvottanut itseäni onneksi roskaruoalla ja oluella.

Rako kaareutuu niin, että luolan perälle ei luolan suulta näe. Sen vuoksi pitää olla lamppu mukana. Kypärä suojaa päätä. Juuri missään kohdassa ei mahdu kääntymään, joten raossa pitää liikkua joko vasen tai oikea kylki edellä.

Perällä tien tukkivat rakoon joko pudonneet tai kallion liikkuessa lohjenneet kivet, mutta luolan suulta sen perälle on hatusta vetämällä noin 6-7 metriä. Voisinhan sen mittanauhankin kanssa joskus varmistaa. Luola jatkuisi vielä pidemmälle, mutta kuinka pitkälle – sen selvittämiseksi vaadittaisiin jo luolakoiraa tai fakiiria, joka pienestä reiästä itsensä pidemmälle tunkisi. Mahdollisuus isommankin tilan löytymiseen voisi olla, tai sitten reiän takana on vain pieni soppi, jonne ihmiskäsi ei jalallaan mahdu astumaan.

Kuollut loppu, eli Dead End?

Haalarin lahkeet, etupuoli ja selkäpuoli hankaavat erinomaisesti luolan seinämiin. Eipä tänne missään ykkösissä tullakaan, mutta onpahan vain uskomaton dunkkis, joka kamppeisiin tällaisista paikoista tarttuu. Pelkästään kaikki lika ja home ja mitä nyt päällysvaatteisiin tarttuukin, ei riitä, vaan haju ottaa kiinni myös haalareiden alla oleviin vaatteisiin. Pesuunhan ne menevät väistämättä.

Jos haluat pysyä siistinä ja raikkaana, älä harrasta luolien etsimistä!

Olisipa ollut mahtavaa löytää perältä kerrankin iso kammio! Mutta kyllä vielä sekin päivä koittaa. Tai sitten ei. Joka tapauksessa ei ihan täydellinen vesiperä tämäkään paikka ollut. Arvoitukseksi jäi toistaiseksi, mitä – anteeksi tahattoman karkea ilmaisu – luolan peräreiän takana olisi ollut.

Näkymää luolan uumenista suuaukolle päin.

Tultuani pois luolasta istahdin vielä hetkeksi lippaluolan alle huokaisemaan ja miettimään seuraavaa liikettä.

Ihminen on luonnon edessä pieni.

No, seuraava vaihe oli ihan perinteinen metsäkahvi eväineen. Aikaa oli vielä reilusti käydä tauon jälkeenkin tarkistamassa niin ikään aiemmin keväällä löytämäni louhikko, johon lumen määrän vuoksi ei ollut silloin järkevää mennä seikkaperäisempää selvitystä tekemään. Evästelin kaikessa rauhassa, koska halusin nauttia muustakin kuin luolien atmosfääristä.

Jäiden lähtö on jo joissakin pienissä lammissa hyvässä vauhdissa. Vesilintuja, kuten telkkiä, se ei varmasti haittaa.

Harppasin siis vielä päivän päätteeksi poikkimain katsomaan retkisuunnitelmani viimeistä kohdetta, mutta vaikka monin paikoin lumet olivat enää vain muisto, kohteen ympäristössä oli lunta, vettä ja sohjoa ihan liikaa vieläkin. Vaelluskenkien kanssa pääsin vain lyhyen matkaa; pitkävartiset saappaat olisivat olleet huomattavasti järkevämmät. Kivikkohan ei sieltä mihinkään karkaa, vaikka odottaisin toukokuun puolelle.

Taas kerran olisin voinut käyttää yhden kevätpäivän paljon turhempaankin touhuun, ja vaikka en nyt mitään etusivun otsikkomateriaalia löytänytkään, kartutin omaa paikkatietouttani runsaasti, kuten myös sain reilun annoksen raitista ilmaa, linnunlaulua, eläinhavaintoja sekä hyvää oloa ja terveyttä luonnosta.

Mainokset

Aaro hellaa koski ja runoili: ”Teitä käyden tien on vanki, vapaa vain on umpihanki”. Ja oli oikeassa.


En yhtään ihmettele, että maamme maisemat ovat saaneet lukuisat runoilijamme, kirjailijamme ja taidemaalarimme tarttumaan kynään tai siveltimeen, ja lopputulos on ollut historiaa. Irtosipa itseltänikin männä keskiviikkona ”Metsän poika tahdon olla” omana sovituksena, kun seikkailin taas kerran Rautalammin Mustikkavuoren maisemissa. Kyseisen tempauksen historiallisuudesta ei ehkä kannata puhua.

Huhtikuun puoliväliä melkeinpä eletään, mutta lunta on ja piisaa vielä ainakin keskisessä Suomessa. Päivät ovat kyllä aurinkoisia ja lämpimiä, mutta yöllä on vielä ollut sen verran pakkasta, että hankikelit ovat juuri nyt somimmoillaan – ainakin aamupäivästä. Niinpä en millään malttanutkaan käkäillä kotosalla vaan pakkasin matkaan lumikengät ja muut romppeet ja lähdin heti ysiltä liikenteeseen. Tosin vieläkin aikaisemmin olisi ehkä kannattanut, mutta eipä juuri enää myöhemmin.

Hangella kulkeminen kannattaa.

Aivan Etelä-Konneveden kansallispuiston kupeessa, lähimmillään alle puolen kilometrin päässä puiston reunasta, Mustikkavuoren päältä avautuvat maisemat ovat vähintään yhtä näyttävät kuin puiston parhailta vuorilta. Kirjoittelin jo aiemmin tästä samasta paikasta, joten ihan samoja kuvia en meinannut laittaa tähän juttuun. Komeata on silti!

Lumikenkäilen, siis olen.

Edellisellä reissulla piti hieman valikoida reittiään, sillä lumen alla on paikka paikoin melkoisia kuoppia, joihin voi hujahtaa kytkentäkaappia myöten lumikengistä huolimatta. Hankikannolla niistä ei niinkään tarvinnut välittää, mutta joissakin kohdin oli silti upottavampaa kuin toisissa.

Olin ottanut mukaani kahdet eri lumikengät ihan sen vuoksi, jos toisissa ei olisikaan kantavuus enää piisannut. Mutta eipä hätää, ei tarvinnut ottaa ensimmäistä paria jalasta pois ennen kuin päivän päätteeksi. Eli hyvin pärjättiin.

Reittivalinta on hankiaisilla vapaa.

Aikaisemmilla retkilläni vuorelle kuljin pitkälti samoja reittejä, mutta nyt aikaa oli enemmän, joten sain kaikessa rauhassa kierrellä ja pysähdellä välillä mielenkiintoisiin kohtiin. Yksi sellainen oli jonkun metsänelävän juhlapöytä erään kelopuun juurella.

Käpy on tainnut maistua. No, onhan tuossa lähellä Käpynänlahti, Käpynänsaari ja Käpynänvuorikin.

Tikka se oli nautiskellut oikein ajan kanssa maukkaista kävyistä, joita olikin kertynyt puun juurelle melkoinen kasa. Aikoinaan ammattikoulun tupakkapaikalle oli syntynyt tupakannatsoista vähän samantapainen kokoelma…

Lompsiessani eteenpäin huomasin, että en ole ollut ainoa lumikengillä liikkuja vuorella – ja miksipä olisinkaan, sillä eihän Mustikkavuori mikään salaisuus ole.

Jollakin on ollut hieman vintagempaa lumikenkämallia jaloissaan; melkoisilla lautasilla on liikuttu. Tai sitten asialla on ollut lumimies…

Mustikkavuoren itäreunalla on mahtavia jyrkänteitä, joiden reunalle varoen menijä saa nauttia kyllä kaikin siemauksin todellisesta kansallismaisemasta, vaikka näkymää isoille vesille ei tältä puolelta vuorta löydykään.

Tässä maisemassa ei ole hirveästi moittimista, vaikka avohakkuaukko tuolla kaukaisuudessa paistaakin. Metsääkin on jäljellä.

Istahdin kaikessa rauhassa katselemaan ja kuuntelemaan, antaen tuulen puhaltaa lämmintä kevättä kasvoille ja auringon paistaa kirkkaasti. Laitoin silmät kiinni ja kuvittelin tuulen huminan olevan jossakin meren rantaan paiskautuvien aaltojen kohinaa. Muutoin oli lähes hiljaista, silloin tällöin kuului tiaisten sirkutusta ja korppikin jossakin lähistöllä korahteli.

Tähän voisin jäädä.

Itselleni ehkä syvintä sielunmaisemaa Mustikkavuorella onkin juuri itäpuolella, vaikkei tosiaan järvelle näkisikään. Onhan toisaalta alhaalla avautuva metsämaisema kuin puiden meri.

Kävin lyhyen keskustelun korpin kanssa, mutta nähtävästi en oikein osannut hänen murrettaan, koska pian raakkuminen kuului vain entistä kauempaa. Ehkäpä oli aika lähteä jatkamaan matkaa.

Oikaisin vuoren poikki sen länsireunalle, josta aloin etsiä sopivaa alasmenopaikkaa. Kantava hanki antoi paljon enemmän valinnanvaraa, mutta rinteen jyrkkyys oli silti otettava huomioon – kuten myös se, että lumi saattoi silti olla joissakin kohdissa pehmeää.

Joku rämäpää olisi voinut tulla tuolta vaikka suksilla.

Alemmas päästyäni huomioni kiinnittivät isot lohkareet, joten heti alkoi tietysti kiinnostaa, mitä niiden alla mahdollisesti on, vai onko mitään. Ei olisi nimittäin ensimmäinen kerta, jos jokin luolantapainen olisi löytynyt.

Pieni suojainen kolo vaan. Hätätilanteessa sopii yhden ihmisen säänsuojaksi, mutta ehkä enemmän metsäneläinten piilopaikaksi.

Eipä tällä kertaa sen ihmeempää loukkoa ollut tarjolla, vaikka mahdollisuus olisi ollutkin. Siispä matka jatkui. Kuljin jonkin matkaa painanteessa, joka kartoissa näkyy soistumana. Aikoinaan täällä on ollut varmasti rehellistä vettä. Nyt lähinnä ohutta pajukkoa ristiin rastiin ja satunnaista kitukasvuista kuusta.

Hanki kannatteli painanteessa vain paikoin, ja joissakin kohdissa sai stepata ihan urakalla että pääsisi eteenpäin. Hankalampiakin reittejä – mutta myös paljon helpompia – on tullut vastaan. Pian saavuin sellaiseen paikkaan, jota voisin kuvailla jopa hengelliseksi.

Vähän mielikuvitusta kutittamalla tämä kallio saattaa näyttää ihan kaskelotilta.

Vaikka en mikään hengellinen heppu mitenkään erityisesti mielestäni olekaan, niin jostakin syystä kohdalle sattunut kallio ja sen ympäristö tuntuivat henkivän jonkinlaista syvempää rauhaa. Mieleen tuli väistämättä Kolin kansallispuistossa Paha-Kolilla oleva paikka, johon on pystytetty risti ja pieni kivialttari.

Voisikohan tämä olla puolestaan Mustikkavuoren ”kalliokappeli”? Toisaalta paikka saattaisi sopia myös jonkinlaiseen lausunta- tai lauluesitykseen, mikseipä pieneen soittohetkeenkin. Tässä kohdassa irtosi pieni pätkä Sibeliuksen Metsämiehen laulusta. Paikan akustiset ominaisuudet ovat joka tapauksessa mainiot.

Pari kaatunutta puuta muodostivat valmiit penkitkin yleisölle, jos sellaista olisi ollut.

Kalliokappelilta olisi ollut vain reilun 50 metrin matka tieuralle, mutta en halunnut vielä poistua korven kätköistä, vaan suunnistin luoteeseen etsien sopivaa paikkaa nousta takaisin ylempään maastoon. Päivä oli edennyt jo siihen vaiheeseen, että varsinkin aurinkoiset rinnepaikat olivat aivan pehmeitä.

Tulin lumen peittämälle kapealle tieuralle vasta noin puolen kilometrin päästä, eikä kartassa näkynyt enää mitään erityisen mielenkiintoisia kohteita, joten paluumatka autolle oli melkeinpä perussettiä. Olin hyvää vauhtia menossa siis auton jättöpaikalle, kunnes silmänurkastani huomasin erään kallion, jonka kohtaan minun oli aivan pakko pysähtyä.

Huhuu! Onko kotka kotona?!

Kalliossa oli ensinnäkin kohtalaisen suuri lippaluola, mutta sen lähellä oli myös sellainen rako, joka voi parhaassa tapauksessa johtaa isompaankin luolaan. Ei ollut ensimmäinen kerta, että jännittävimmät paikat löytyvät vasta paluumatkalla, kun kellossa ei ole enää aikaa jäljellä riittävästi.

Kallionrako oli kapea, mutta ehkä sinne saattaisi mahtua ujuttautumaan ja näkemään, mihin nurkan taakse taipuva rako lopulta päättyy ja onko kalliossa mitään merkittävämpää nähtävää ja tutkittavaa. Voi hyvinkin olla, sillä Mustikkavuori on jo useasti päässyt yllättämään.

Mitähän tuolla mahtaa olla piilossa?

Tai sitten voi olla, että rako päättyy saman tien eikä mitään isompaa tilaa löydy. Jääköön seuraavalle kerralle tämänkin tutkimusprojektin jatko, kuten pari muutakin paikkaa alueella. Kevät vaikuttaa etenevän nyt vauhdilla, joten ei välttämättä mene pitkään, että kaikkia viime syksyn tai tämän talven aikana löytyneitä paikkoja pääsee tonkimaan kunnolla.

Olin erittäin tyytyväinen tämänkertaisen reissun antiin, en vähiten maisemien ja sään puolesta, mutta nyt pääsin kulkemaan Mustikkavuorella huomattavasti pidempään kuin aiemmin, ja muutenkin aikaa oli jotakuinkin riittävästi. Olin metsässä kolmisen tuntia, mutta kauemminkin olisin voinut olla. Kun ei ole sinänsä tavoitetta eikä valmista suuntaa, johon pitäisi mennä, voi liikkkua rauhallisemmin ja vapaammin. Siitä minä pidän.

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

 

 

Kotivuoren kotoinen kolonen


Pitihän sitä taas lähteä. Nimittäin mehtään ja luolien perrään. Karthagosta sitä ennen kotona katselin, että onpas jännän näköinen jyrkännelinja Kotivuoren kyljessä, ihan kuin olisi ompelukoneella vedetty kuvioneuletta. Päättelin siis, että jotakin jännää varmaan sellaisesta paikasta löytyy, johon on piirretty vinkuroiva viiva. Enkä hirveästi väärässä ollutkaan. Tai sanotaanko, että olin yllättäen oikeassa.

Potkaisin skootterin käyntiin, kun ajattelin, että täytyy nuo Hänniskylän suunnan reissut tehdä kaksipyöräisellä niin kauan kun vielä tarkenee. Ajelin jyttyyttelin kaikessa rauhassa kohti määränpäätä ja kun pääsin perille, pistin menopelin jalalle ja hilppasin maastoon. Kartassa Kotivuorelle päin vie vieno polku, joka osoittautui vanhaksi metsäkoneen jäljeksi, ja jonkinlainen kinttureitti näytti nousevan myös itse mäelle. Se kuitenkin vei sivuun jyrkänteestä, joten laskeuduin polkua takaisin ja aloin kulkea pohjois-eteläsuunnassa eteenpäin katsellen maaston muotoja.

Ensimmäisenä osuin pienelle ”kyykkyluolalle” eli semmoiselle, johon mahtuu kyllä kytröttämään kivien alle, mutta ei suuremmalti oikomaan. Parin pienehkön lohkareen alle oli jäänyt laavumainen luola.

Satteenpittoon mahtuu kyllä, mutta ei paljon muuta.
Satteenpittoon mahtuu kyllä, mutta ei paljon muuta.

Ei sinänsä paha löytö heti alkuun, mutta kaipasin kyllä jotakin näyttävämpää. Kallioseinämät antoivat kyllä luvan odottaa enemmän, sillä monessa paikkaa rakoilu oli sitä luokkaa, että myös kallioluolia pienempien lohkareluolien lisäksi voisi täällä olla.

Matka jatkui, ja huomasin, että oli helpompaa liikkua alempana, jossa joskus oli ollut paljon vetisempääkin. Nyt alueella oli vain kaksi pientä lampea, Niittylammit. Olisivatko jäänteitä joskus paikalla olleesta jokiuomasta tai isomman vesialueen reunoja, joista lähtee nykyisin itä-länsisuuntaisia kuivatusojia.

Kotivuoren alueen metsät ovat olleet tehokkaassa metsätalouskäytössä.
Kotivuoren alueen metsät ovat olleet tehokkaassa metsätalouskäytössä.

Jyrkänteiden tarkastelu osoittautui vaivattomaksi, sillä Kotivuoren seutua on aikojen saatossa rokotettu reilulla haukulla puista, joten harvakseltaan kasvavien havupuiden ja satunnaisten koivujen ja haapojen seasta ei tarvinnut hirveästi tihrustaa mahdollisia luolia.

Tavallisiin pieniin kalliolippoihin ja reikiin turtuu aika nopeasti, mutta koska vuoren länsireunan jyrkänne on kuitenkin reilu 200 metriä yhtämittaista tikkiä, ei ollut hommassa vielä luovutuksen makua, sillä tutkittavaa riitti. Pariin otteeseen palautui mieleen taas kerran, että kivikossa kannattaa katsella joskus myös jalkoihinsa, sillä erilaisia piilokoloja jyrkänteiden juurella riittää.

Varansa kannattaa pitää myös erilaisten lippojen ja lohkareiden alla.
Varansa kannattaa pitää myös erilaisten lippojen ja lohkareiden alla.

Kiipeilin varoen rinteellä etsiskellen, josko löytyisi sellaisia luolia, kuten Ukonvuorella, joihin pääsisi vain yläkautta. Erilaisia pieniä syvennyksiä ja pesiä väistämättä tällaisiin maastoihin muodostuu, mutta ei vielä mitään isompaa. Kunnes…viimeinkin silmiini osui kalliossa selkeästi muita reikiä suurempi ja korkeampi musta railo, joka ei voinut muu olla kuin kunnollinen luola.

Kauempaa katsottuna luola ei näytä erityisen isolta ainakaan syvyyssuunnassa.
Kauempaa katsottuna luola ei näytä erityisen isolta ainakaan syvyyssuunnassa.

Ja niinhän se olikin, vaikka kauempaa katsoen ei mitenkään erityiseltä näyttänytkään. Lähempi tarkastelu osoitti aivan muuta. Luola näyttäisi muodostuneen osittain kiintokalliosta ja osittain siitä joko irroneista lohkareista tai sitten ylempää rinteeltä valuneista kivistä, mutta kun en luolien muodostumisesta tiedä mitään, niin saattaapi olla ihan mitenkä vaan.

Joka tapauksessa suuaukon puoleen väliin on kiilautunut kapeampi kivi, joka erottaa alemman luolan ja ylemmän toisistaan. Luolan katto ei ole täysin umpinainen, vaan siinä on erikokoisia kiviä, joiden raoista katsottuna luolan kokonaiskorkeus kasvaa noin viiteen metriin ellei yli.

Tietysti tuli mieleen, että olisikohan kypärä ollut tarpeen...
Tietysti tuli mieleen, että olisikohan kypärä ollut tarpeen…

Suuaukon kohdalla leveyttä luolalla on 80 senttiä, mutta sisällä kapein kohta on vain noin kolmenkymmenen senttimetrin mittainen. Luolan suulta luolan perälle on noin 5 metriä, ja luola päättyy pieneen ”kammariin”, johon en lähtenyt tällä kertaa yksin ryömimään, vaikka olisin päässytkin. Matkapuhelimen kenttä on jostakin kumman syystä sen verran heikko tuolla sisällä, että jos olisin jäänyt juntturiin, olisin soitellut todennäköisesti vain päivän hitit ja sen pituinen se.

Luolan perällä on selkeästi erilaista kiveä kuin reunoilla.
Luolan perällä on selkeästi erilaista kiveä kuin reunoilla.

Edellisellä luolareissulla paikassa, josta ei ole hyvä kertoa, oli sen verran lahjakas karhun sköndä luolan lähellä, että suhtaudun pienellä varauksella jo tähän aikaan vuodesta kaikenlaisiin mustiin aukkoihin menemiseen. Katselin siis kivenkolojen lisäksi myös mahdollisia mesikämmenen jätöksiä tämänkin luolan lähistöltä, mutta en tällä kertaa sellaisia löytänyt.

Vaikka karhu olisikin kiva nähdä luonnossa Ähtärin ulkopuolella, ei varsinaisesti tee mieli joutua kohakkain, kun siinä tangossa sotkeentuu askelmerkkien lisäksi varmasti kalsaritkin.

Ehkä tämmöiset kapeat kammarit eivät ole otsojen suosiossa.
Ehkä tämmöiset kapeat kammarit eivät ole otsojen suosiossa.

Luolasta olisin voinut etsiskellä mahdollisia merkintöjä tai tutkailla, minkälaisia öttiäisiä sieltä löytyy, mutta jotakin täytyy jättää toiseenkin kertaan, varsinkin se luolan perillä käyminen. Siinä samalla voisi katsella vähän tarkemminkin, minkälaisia kivinäytteitä paikasta ehkä saisi.

Jyrkännettä oli vielä jäljellä koluttavaksi, jotenka jatkoin matkaa. Vähän ajan päästä ylhäällä rinteessä tuli näkyviin taas tumma syvennys jonkinlaisen lipan alla, mutta alhaalta sitä en nähnyt riittävän tarkasti. Kiipesin varoen ylös kohti lippaa. Lipan alla oli matala suoja, eikä se kovin syväkään ollut, mutta jonkin sortin taukopaikka oli kyseessä, koska paikalta löytyi polttopuun tapaisia palikoita ja mm. pari heinäseipään nysää.

Tosin en nähnyt polttamisen jälkiä, joten jäi epäselväksi, mitä virkaa noilla puilla sitten muuta olisi ollut.
Tosin en nähnyt polttamisen jälkiä, joten jäi epäselväksi, mitä virkaa noilla puilla sitten muuta olisi ollut.

Tältä taukopaikalta olisi ollut kiva katsella alhaalla olevaa metsälampea, mutta puusto peitti näkyvyyden aika lahjakkaasti. Samoin vuoren toiselta reunalta, josta olisikin ollut varsin mainio näkymä kohti Kynsivettä, mutta maisemaa ei ollut perattu niin tehokkaasti, että vesialue olisi kokonaan tullut näkyviin. Eikä sitä sen vuoksi kannattanut kameraankaan ikuistaa.

Aloin tehdä paluumatkaa pois vuorelta, ja kävelinkin takaisin mopolle ihan reilusti teitä myöten. Tieltä näki myös paljon paremmin järvelle, eikä alueen kesä- tai vakinaisilla asukkailla mitenkään pöhkömmät maisemat olekaan.

Tämän luolareissun ja luolan tieteelliset ansiot jäivät varsin ohuiksi, eikä mitään esi- tai muutakaan historiallista knoppia löydy. Edellisestä kerrasta joko viisastuneena tai tyhmentyneenä – riippuen katsantokannasta – katsoin parhaammaksi jättää kyselemättä luolan taustoista keneltäkään yhtään mitään.

Luultavasti joku isovihan aikainen piilo, metsämiesten saalisjemma, paikallisten poikien salaleiri tai joku muu tämäkin luola on saattanut olla, mutta liiallinen tiedustelu saattaisi johtaa kohta taas siihen, että tulee toppi jutunteolle. Kiva oli joka tapauksessa ”löytää” sellainenkin luola, jota en ainakaan parilla katsomiskerralla huomannut listatun esimerkiksi Suomen Luolat -kirjassa. Ehkä se siellä sitten oli kumminkin, tai sitten ei…

PAIKKA KARTALLA