Aika kituuttaa hiljalleen Kituvuoren luolassa


Päätin viettää taas yhden päivän elämästä etsimällä uutta luolaa. Samanlaisia päiviä on vietetty jo aika monta tähän hetkeen mennessä, joten mitä yksi lisää. Tätä kirjoittaessani nenässäni haisee vieläkin luolamainen ödööri, vaikka ponkaisin suihkuun heti kotiin päästyäni. Haalaritkin menevät pesuun huomenna.

Annoin kertoa itselleni pariinkin otteeseen, että Etelä-Konneveden kansallispuistossa monelle tutumman Kalajanvuoren vierestä löytyvän Kituvuoren rinteillä pitäisi olla jonkinlainen luola. Tarkentava vihje oli, että luola on Kitulammen puolella. Siinäpä ne vihneet sitten olivatkin, sanoi mies kun ahventa söi. Eli taas kerran mentiin aikalailla arvalla, mutta mentiin kuitenkin. Ja kannatti.

Tokihan toivoin löytäväni taas tosi ison ja mahtavan luolan, mutta eipä niitä täältä Suomesta ihan tuosta vaan löydy. Ja rakoluola olisi aina kivempi kuin lohkareluola. Yli puolet maamme kallioperästä on graniittisia kivilajeja, ja kuten tiedetään, graniittihan on varsin kovaa. Jos meillä olisi vaikkapa kalkkikiveä, niin luolatkin olisivat toisenlaisia.

Mä näitä polkuja tallaan…kunnes niiltä erkanen

Kituvuoren suuntaan matkaavat monet, jotka haluavat kiertää kansallispuistossa niin sanotun Kolmen vuoren vaelluksen. Polku johdattaa kulkijan Kitulammin ja Kituvuorenkin pohjoispuolelta, mutta luolien suhteen parhaita tutkimuspaikkoja on Kituvuoren itärinne. Tai ainakin sieltä sopi aloittaa, koska vihjeeni ohjasi todellakin ”lammen puoleisille rinteille”.

Kansallispuiston, kuten monen muunkin Rautalammin alueen vuorten profiilit ovat jykeviä kuin Supermanin leukaperät, joten todennäköisyys luolien löytämiseen on tavallista suurempi. Kun mukaan lisätään erilaisia lohkareikkoja, osumatarkkuus paranee entisestään.

DJ Jytkä

Kituvuorenkin jyrkänteet huimaavat päätä, eikä niille oikein muuta voi kuin kurkistella, näkyisikö jossakin välissä rakoluolaksi kelpaavaa uraa. Muutenhan en kalliokiipeilyä (valitettavasti) harrasta, mutta joihinkin paikkoihin on pakko yrittää nousta (ja tulla vastaavasti takaisin alas) nähdäkseen paremmin. Sykkeen saa nousemaan melkoisen helposti; osa siitä on rehellistä fyysistä ponnistusta ja osa sympaattisen hermojärjestelmän toimintaa, jossa vaaran mahdollisuus laittaa adrenaliinit liikkeelle.

Talvinen reikä oli vesiperä

Kävin Kituvuoren juurella viime talvena lumikengillä, koska järven yli pääsi silloin oikaisemaan. Lunta oli melkoisesti, joten kuvittelin erään ison kiven alla olleen mustan reiän olevan tie johonkin isompaan tilaan kiven alla. Päätin siksi tarkistaa paikan uudestaan, mutta nyt sulan maan aikana reikä oli vain reikä, eikä sinne saanut työnnettyä vaellussauvaa kuin joitakin kymmeniä senttejä.

No, eipä mitään, jatkoin matkaani, kunnes eteeni alkoi ilmestyä ihan reilummasti suurempia lohkareita. Arvasin (tai oikeastaan tiesin) että nyt aletaan olla mestoilla, sillä tällaisista louhikoista olen aiemminkin luolia löytänyt. Ollaanpa ihan rehellisiä, että näin selkeässä paikassa ovat varmasti muutkin kulkijat luolaan lopulta törmänneet, jos ovat vain malttaneet vähän huolellisemmin katsella.

Vanha kelo seisoo vartiossa luolan lähistöllä.

Lähestyin paikan isointa kiveä, tai pikemminkin isoimpia kiviä, ja katselin, että niiden alla on lupaavan näköisiä koloja useita. Eräänkin kolosen suulta näin jo, että ”tunnelin” toinen pää on kaukana kiven toisella puolella. En vielä lähtenyt siitä ryömimään, koska en ollut vielä pukenut mukanani ollutta haalaria, vaan halusin etsiä toista mahdollista sisäänkäyntiä luolaan. Siispä kiertämään kiviä.

Lähellä, mutta ei sikaria.

Kiersin suuren kelon puolelle, jossa näkyi ison kiven alla jonkinlainen myös ryömittävän tuntuinen reikä. Nykäisin haalarit päälle ja kypärän päähän, ja änkeydyin reikään jalat edellä. Havaitsin, että ei tästä tule mitään, ja tulin saman tien pois. Onkalo oli auttamatta liian ahdas. Tokkopa se siitä auttamisestakaan olisi yhtään sen isommaksi tullut.

Sitten tärppää, tuumaa Nalle Puh

Lohkareen ympäri kierrettyäni viimein näin sen, eli luultavamminkin vihjeiden mukaisen luolan ”virallisen” suuaukon. Mikään muu se ei voinut olla. Oppikirjamainen onkalo, johon oli tietenkin aivan pakko päästä sisään. Ryömimiseksi näytti menevän, eikä luolan suuaukonkaan jälkeen seisoskelemaan päässyt nousemaan.

Todiste on aukoton. Tai siis…aukollinen.

Mutta tilaa luolan ”ensimmäisessä” kammarissa oli ainakin yhdelle, ellei jopa kahdelle, vaikkakaan ei runsain mitoin. Siinä joutuisi suomalaisen luonto koetukselle, jos pitäisi liian lähellä toista ihmistä olla. Siksipä olikin kannattavaa katsella otsalampun loimussa ympärilleen, josko luola laajenisi mihinkään suuntaan. Ja laajenihan se, useampaankin. Mutta ensin oli etsittävä sopiva paikka asettaa itsensä riittävän mukavaan asentoon.

Ei täällä sentään sometella, kenttä kyykkää kiven sisällä takuuvamasti. Ohjaan puhelimen wi-fi-yhteydellä kameraa.

Onkaloita riittää

Keskuskammarista lähtee ensiksikin oikealle aukko, jonka perällä muutaman metrin päässä on pikkuruinen soppi. Aukosta pääsee ryömimällä kahden toisiaan vasten painautuneen kiven toiselle puolelle, jolloin selviää, että heti vasemmalle lähtee vastaavasti useita metrejä pitkä ”käytävä”, johon käyminen on vähän niin ja näin, eli matelutyylillä olisi liikuttava. Teräväsärmäisten kivien päällä se on helpommin sanottu kuin ryömitty. Keskuskammarista suuaukolta katsoen eteenpäin johtaa niin ikään omanlaisensa käytävä ison kiven sille puolelle, josta ensimmäisenä luolaan kurkistin. Tämäkin reitti on molemmin päin ryömittävissä, jos vain polvet kestävät.

Valoa tunnelin päässä. Omassa päässä otsavaloa.

Ja vielä kolmas soppi, joka sitten näytti sen verran työläältä ryömittävältä, että katsoin parhaaksi jättää sen tutkimisen toiseen kertaan ja mahdollisesti seurassa. Onkalo näytti ulottuvan todella pitkälle vähän niin kuin maan alle konsaan, joten se olisi kyllä tarkistettava joskus huolellisemmin. Tuumin kyllä, että mitenkähän syvälle se käytännössä voisi mennä, sillä siinä tapauksessa järven rannan louhikon täytyisi sijaita todella jyrkällä jääkauden jälkeisellä rantatörmällä. Tai sitten ei. No, ne on näitä maallikkokekologin pohdintoja nämä.

Liikkuminen luolan sisällä on jokseenkin vaivalloista. Voi, kun olisi enemmän tilaa!

Luolaryömijän parasiitti

Mielelläni löytäisin välillä semmoisenkin luolan kuin esimerkiksi Kolin Pirunkirkko tai Kivimäen Luukku, joissa pääsee paikoin liikkumaan reilusti seisten ja kävellen eikä mutkalla ja kippurassa kuin käärmeenlumoojan käärme. Mutta jos joku tykkää ryömimisestä ja siitä että kamppeet haisevat reissun päätteeksi kuin parisataa vuotta haudassa maanneella, niin Kituvuoren ”kammari” on siihen tarkoitukseen juuri passeli.

Kituvuoren luola ja naapurinsa Kalajanvuoren luola ovat kuin yö ja päivä, mutta omalla tavallaan kiehtovia molemmat. Ehkä tässäkin luolassa on joskus piiloteltu tai luolaan on piilotettu jotakin, mutta mitään esineistöä tai muutakaan ylimääräistä sälpää ei luolasta löytynyt. Myöskään tarinoista tätä paikkaa ei välttämättä löydy, sillä yleensähän tunnetuimmilla luolilla on ainakin joku nimi ja nimen takana tarina.

Aikaa Kituvuoren luolan kolosissa menee joka tapauksessa paljon – ainakin minulla. Ja jos ei luola itsessään ole riittävän hieno, niin on ainakin sen edustalla oleva vanha puu ja siitä hieman eteenpäin todella upea jyrkänne lippaluolineen!

Tässä on mielestäni eräs Kituvuoren näyttävimpiä osia (siis tuo kallio ja lippaluola, en minä).

Paljon tutkimatta jäi

Reilun neljänkään tunnin kuhkaamisella ei vielä paljon saada aikaan. Tai kuka saa, kuka ei. Siispä Kituvuoren jyrkänteitä ja sopukoita jäi tutkimatta vielä vaikka millä mitalla. Pakkasin kamppeeni ja lähdin louhikolta eteenpäin vain huomatakseni, miten pienen osan vuoresta pystyin käymään läpi. Karttaohjelman rinnevarjostuskuvassa näkyy monen monituista uurretta ja painannetta, joiden kätköistä voi löytyä vielä vaikka mitä mahtavaa, kunhan vain on aikaa etsiä. Ja aina se etsijäkaveri pitäisi olla. Näissäkin paikoissa kun itsensä teloo, saattaa joutua jollottamaan pitkään ennen kuin joku tulee apuun.

Rauhoittava paikka.

Peace, man!

Siitä kuitenkin voinen olla itseni kanssa yhtä mieltä, että tämä on rauhoittava paikka. Jostakin kauempaa kantautui parin ihmisen ääniä, mutta en pystynyt paikallistamaan tarkalleen, mistä. Saattoivathan muutkin olla kulkemassa omia polkujaan ja vaikka sieniä tai marjoja poimimassa, mikä on kansallispuistossa täysin luvallista. Muuten sai olla ihan kaikessa rauhassa, enkä mitään mekkalaa ylipäänsä pidä, kun luonnossa itsekseni liikun, joitakin satunnaisia kenkien alla poikki rapsahtavia risuja lukuun ottamatta. Tämmöinen reissu tällä kertaa.

Mainokset

Mikäpä rauhoittaisi sielun paremmin kuin melonta


Auringon kimallus. Tuulenvireessä väräjävä vedenpinta. Isolumpeen valkoinen lyhty. Tumman vuorenrinteen juurella tyventä. Täydellisen hiljaisuuden rikkoo vain melan ajoittainen loiskahdus. Elämä on tässä.

Monenlaisia juttuja voi ihminen rauhoittuakseen tehdä. Eräs parhaimmista on omasta mielestäni liikkuminen vesillä. Vaikka olen metsässäkin kuin kerrassaan kirkossa, ehkä vielä astetta korkeammalle nousee kokemus rauhallisesta lipumisesta kanootissa pienellä erämaisella lammella.

Vielä toistaiseksi ei ole ollut varaa hankkia omaa vesikulkuneuvoa, ja sen ainoankin myin jo vuosia sitten että olisin voinut rakentaa perijättärelle leikkimökin. Ehkä se kuitenkin hommuuttaa ensi kesäksi tuollaisen avokanootin, sillä jotenkin pidän siitä enemmän kuin soutuveneestä – vaikka puolensahan silläkin on.

Onneksi sain mahdollisuuden lainata kanoottia kesän ajaksi, ja onhan se ollut käytössä aina kun vain mahdollista. Melontakaudenhan olisi voinut käynnistää toki heti, kun jäät lähtivät ja jatkaa sitä sinne asti, kun (tai jos) ne taas tulevat, mutta aika kesäkuun alusta elokuun puoleenväliin on sekin parempi kuin ei mitään.

Mikä on paras: lampi, järvi, joki, koski, avomeri?

Jaa-a, sanopa se. Meitähän on vanhan sanonnan mukaan moneen junaan – ja osa mahtuu kanoottiinkin. Siitä syystä myös mielipiteitä ”oikeasta” melontapaikasta ja -tavasta lienee yhtä paljon kuin on melojia. Joillekin melomisesta ei kannata edes puhua, ellei mainitse samassa yhteydessä kohisevaa koskea tai aavaa järven- tai merenselkää. Ja ihan oikeasti melonnasta jotakin tietävien lisäksi löytyy koko joukko oman elämänsä eksperttejä, joilta löytyy neuvoja niin melomisen tekniikkaan kun muihinkin asioihin ihan kysymättä.

Itselleni melomiseksi kelpaa melottavaksi tarkoitetun vesikulkuneuvon kuljettaminen melaa käyttäen. Tekniikka voi olla sieltä, missä jalat ja selkä kohtaavat ja mela väärin kädessä, mutta voidaanhan antaa miehen pitää melastaan kiinni kuten lystää. Ajan kanssa taito karttuu ja Turkka opettaa.

Samaten minulle riittää vesielementiksi ainakin toistaiseksi syrjäinen metsälampi, jolla lillutellessa pääsen heittämällä – tai pikemminkin melomalla – oman mukavuusalueeni ytimeen ja flow-tilaan. Tai miksi sitä kukakin tahtoo sanoa. Lampi on zen.

Mitä myöhäisemmäksi ilta ehtii, sitä tyynemmäksi lammen pinta käy. Ainakin hyvin usein. Silloin on mielestäni paras hetki lähteä vesille, vaikka mikä muukin ajankohta sopii oikein mainiosti. Joka välissä ei ole tarpeen edes meloa, vaan voi antaa kanootin olla ihan paikallaan tai antaa sen hakea oman suuntansa. Vähän niinkuin melojansakin.

Kun lammelle vielä laskeutuu yksinäinen kuikka tai joutsen, ja miksipä ei useampia, niin mitä muuta voisi kaivata. Eipä kerrassaan mitään. Jos ihmisen saa tyyneyden tilaan ja onnelliseksi näin yksinkertaisilla asioilla, kaikki muu paitsi navigointi on turhaa.

”What sets a canoeing expedition apart is that it purifies you more rapidly and inescapably than any other travel. Travel a thousand miles by train and you are a brute; pedal five hundred on a bicycle and you remain basically a bourgeois; paddle a hundred in a canoe and you are already a child of nature.”

— Pierre Elliott Trudeau

Rautalampi on oikea luolaintoilijan aarreaitta


Mietin tässä pari päivää sitten, että toivottavasti uudelleen herännyt lapsenomainen uteliaisuuteni ei vähässä kummassa katoa. Nimittäin uteliaisuus luontoa ja sen ihmeellisyyksiä kohtaan. Viimeisimmällä reissullani juutuin onneksi vain kuvainnollisesti erääseen luolaan, jonka bongasin ensimmäistä kertaa vain noin viikko sitten. Kaikki alkoi seuraavasti.

Ensimmäinen näytös

Olimme tosiaan tuttavapariskuntamme kanssa sopineet, että kiipeäisimme ennen evästelyä Kolmisoppisenvuoren päälle, ja koska kukaan meistä ei ollut sinne mennyt aiemmin, piti etsiä sopiva reitti nousta vuorelle. Summassa päättelin Garminin GPS:n maastokartasta paikan, josta voisimme lähteä yrittämään ylöspäin.

Kävelimme saniaisten ja muiden lehtomaiselle metsälle ominaisten aluskasvien seassa ja ylitimme pienen mutta äänekkäästi solisevan puron.

Lapissa jos olisin ollut, olisin vaikka varastanut vaskoolin ja ruvennut leikkimään kullanhuuhdontaa.
Lapissa jos olisin ollut, olisin vaikka varastanut vaskoolin ja ruvennut leikkimään kullanhuuhdontaa.

Aika pian puron jälkeen eteen ilmestyi puiden takaa kallion harmaa seinämä, jolloin ensimmäinen toteamus oli, että tästähän ei suoraan ainakaan mennä, ja toinen toteamus oli, että hetkinen, mikäs musta reikä se siinä kalliossa on.

HANHITAIPALE_MG_9810

Tulimme kalliolle sellaisesta suunnasta, että luolan suuaukosta näkyi lähinnä vain sen leveämpi alaosa, eikä pystyrakoa juuri laisinkaan. Lähempää katsottuna rakokin sitten näkyi, ja se näytti johtavan sisälle kallioon.

Osa naisväestä kävi tutustumassa myös paikkaan.
Osa naisväestä kävi tutustumassa myös paikkaan.

Sisällä ilman otsalamppua ensimmäisellä reissulla ei oikeastaan näkynyt muuta kuin pystyraon johtaminen johonkin eteenpäin ja ylös, ja luolan yläosassa oli kallion halkeamaan kiilautuneina erikokoisia irtokiviä.

HANHITAIPALE_MG_9618
Luolan suuaukkoa lukuun ottamatta luolaan ei ylhäältä päin liiemmalti valoa riittänyt.

Ensimmäisellä kerralla ei ollut järkevää jäädä käkkimään luolaan pitemmäksi aikaa, koska muitakin oli mukana. Myöskään kameralla ei kovin kummoisia kuvia ilman lisävaloa taikka jalustaa lopulta saanut. Luola oli kuitenkin niin mielenkiintoinen, että siitä piti ottaa revanssi niin pian kuin mahdollista.

Toinen näytös

Viisi päivää myöhemmin otin suuntiman samoihin maisemiin, ja tällä kertaa lastasin mukaan autoon niin polkupyörän kuin kamerajalustan, otsalampun ja GoPro-kameran, joka on osoittautunut erinomaiseksi luolakameraksi myös heikohkossa valaistuksessa. 

Polkupyörä oli mukana ei sen takia, että sillä olisi voinut liikkua luolassa, vaan sen takia, että saman päivän suunnitelmissa oli kiertää pitempi lenkki teitä myöten ja käydä Kolisevanvuoren maastossa. Siitä toinen blogijuttu. Mutta siis sinne luolalle uudestaan.

Sisälle mahtuu yllättävänkin hyvin kamppeineen, kun paikkaan tutustuu ja huomaa sopivat levennykset ja syvennykset.
Sisälle mahtuu yllättävänkin hyvin kamppeineen, kun paikkaan tutustuu ja löytää sopivat levennykset ja syvennykset.

Hilasin itseni lisäksi luolaan sisälle tällä kerralla myös reppuni, joka sisälsi perinteisesti retkikeittimen polttoaineineen, ehdottoman välttämättömät eväät ja reilusti juotavaa (ei vettä vahvempaa). Ja näköjään 127 309 hyttystä. Ne jäivät suuaukon sisäpuolelle innittämään valmiina iskemään kaikkiin mahdollisiin kohtiin, joissa kangas oli riittävän ohutta tai iho kokonaan paljaana. Tarkempi tutkimus sai alkaa.

Rakoa ylös, alas ja sivulle

Otsalampun avulla ja nöyrtymällä maanpinnan tasalle aloin tutkailla luolaa tarkemmin, ja huomasinkin, että suuaukon jälkeen vasemmalta alkaa laaja vaakarako, joka näytti olevan useita metrejä pitkä, mutta ilman tarkempia mittavälineitä etäisyys aukon suulta sen perälle jäi toistaiseksi arvailun varaan.

Rako oli myöskin suurelta alalta liian matala yritettäväksi ryömiä, mutta ehkäpä joku luolafakiiri tulee seuraavalla kerralla mukaan ja onnistuu ahtautumaan raosta pidemmälle. Pizzasta ja hamppareista kannattaa kuitenkin pidättäytyä ennen areenalle astumista.

Pohjalla näyttäisi olevan hienoa soraa alueen maaperälle ominaisesti.
Pohjalla näyttäisi olevan hienoa soraa alueen maaperälle ominaisesti.

Hieman syvemmällä luolassa on enemmän tilaa, ja tulosuunnassa vasemmalla kivihyllyjä ja syvennyksiä, joiden kohdalta ujuttautuminen vaakarakoon voisi ehkä onnistuakin. Syvennyksen kohdalla mahtuisi hyvin istumaan ja myös pitämään retkikeitintä romppeineen.

Pystyrako sen sijaan jatkuu vielä istumakelpoisesta kohdasta metritolkulla eteenpäin, mutta sen näkyvän osuuden päässä kallio kaareutuu niin, että luolan loppua ei näy. Viistosti ylöspäin katsottaessa rako kuitenkin laajenee, joten mahdollisesti myös luola suurenee mutkan takana.

Hölmöyttäni yritin kuvata rakoa käsivaralta, ja vaikka ISO-luku oli 1600, suljinaika jää liian pitkäksi. Olisi pitänyt sittenkin valita 3200 tai yli, mutta sitten kohinaa olisi jo alkanut tulla liikaa. Toinen vaihtoehto olisi ollut virittää se kolmijalka ja ottaa kuva vitkalaukaisulla. Mutta enpä tehnytkään niin, pönttö kun olin.

Ei sitä tyhmä tajua, että ihmissilmälle riittää paljon vähempikin valo kuin kameralle.
Ei sitä tyhmä tajua, että ihmissilmälle riittää paljon vähempikin valo kuin kameralle.

Yksin ollessani syväluotaavampi analyysi sai jäädä, sillä jos tähänkin luolaan jää jumiin kirjaimellisesti tai teloo siellä itsensä, niin aivan varpisti ei kännykällä apua soitella. Toisaalta jos haluaa oikeasti olla tavoittamattomissa, niin täällä se onnistuu. Ei päivity Facebookit ja Twitteri tai lähde Instan kuvapostaukset, eikä pomon soittelut häiritse – ainakaan niitä, jotka ovat siis ansiokkaassa työssä.

Retken loppuhuipennus ja grande katastr…eikun finale

Aina pitää olla silmänruoan lisäksi jotakin muutakin ruokaa mukana retkellä, ja varsinkin kesäisin myös reilusti juotavaa. Retken kuin retken kruunaavat eväskahvit, ja mikäpä jännittävämpi paikka nauttia ne kuin luola. Niinpä aloin asetella retkikeitintä asemiin.

Uskollinen ja varmasti hyvin noettu Trangian kahvipannu Solo Stoven päällä.
Uskollinen ja varmasti hyvin noettu Trangian kahvipannu Solo Stoven päällä.

Retkikeittimessä tietysti pellettiä polttoaineena, ja kun tuo peli lähtee kunnolla käyntiin, se lämmittää myös kylmänkalsean luolan todella tehokkaasti. Tai sitten se on meikäläisen mielikuvitus. Pannullinen vettä ei myöskään kauan kiehuvaksi huikase, ja myös hyttyset tuntuivat kaikkoavan sopivasti kahviveden kiehumiseen mennessä.

The Cave Café on avattu.
The Cave Café on avattu.

Jotakin mystistä on tauossa järkähtämättömien kiviseinien tummanpuhuvassa syleilyssä. Tuskin tässä luolassa kovin monta kahvihetkeä on tätä ennen vietettykään. Kupilkan kupista kahvia siemaillessani ja pekaanipähkinäviineriä pistellessäni tuumailin, että mitä sitä taas turhia murehtimaan.

HANHITAIPALE_MG_9849

Mietin myös, että kumpi on tärkeämpää: löytää uusi luola vai ottaa luonto sellaisena, kuin se on ja mennä sinne sellaisena, kuin itse on. Kyllä se on tuo jälkimmäinen, sillä löytyi luolaa tai ei – mikä sinänsä on aina jännittävää ja mahtavaa – pelkästään meneminen ja oleminenkin riittää.

Loppuhorinat

Tapoihin kuuluisi ehkä kertoa tämän luolan sijainti, jotta sitä muutkin sen tuntemattomat pääsisivät halutessaan tutkailemaan. Taidanpa kuitenkin tällä kertaa tehdä pirullisen tempun ja sanoa, että jos joku haluaa paikan nähdä ja tarkemmin tonkia, ottakoon yhteyttä.

Lähinnä tässä on perimmäisenä ajatuksena se, että uuden löytämisen ilo ja jännitys pitäisi antaa toistenkin kokea. Jos kertoisin aina tarkat pistekoordinaatit, mikä ilo siinä olisi, kun pääsee suoraan kävelemään kuin markettiin. Ja tästä politiikasta saapi ihan reilusti natkuttaa, jos siltä tuntuu. Tiedot kuitenkin saa, kun rehellisesti tiedustelee. Eli tässä kokeillaan nyt sitäkin, lukeeko näitä horinoita kukaan ja onko aihe kiinnostava.

Tutkittavaa paikassa joka tapauksessa riittänee muillekin. Ja kai sitä on joku jo tutkinutkin, mutta ihan jokaiseen arkistoon ja tarina-arkkuun sitä ei tämmöinen tittelitön pölvästi pääse kurkistamaan, ja kaikkea ei guukkelistakaan löydy.

Oli mitenkä hyvänsä, Rautalammin maastot ovat tosiaankin todellisia aarreaittoja luolien ja kivenkolojen etsijöille, hienoista kallionjyrkänteistä, metsälammista ja maisemamäistä puhumattakaan.

(Linkkien takaa löytyvät jälleenmyyjät tai tahot eivät ole sponsoroineet tätä blogia…)

Muistojen kalapaikka


Laitetaan noiden luolajuttujen sekaan välillä vähän vintagemateriaalia, ainakin mitä tuohon artikkelikuvaan tulee. Se on otettu joskus 60-luvun lopussa tai 70-luvun alkupuolella, jolloin meikäläisellä oli korkeintaan tutti suussa, jos sitäkään. Kameran kanssa en tuolloin vielä luonnollisesti heilunut.

Paikka ei ole tiedossa, koska kuvan ottajalta sitä ei voi enää tiedustella, ja kuvassa oleva henkilö on myös jo siirtynyt paremmille kalavesille reilut 20 vuotta sitten. Ehkä paras arvaus voisi olla jossakin Luonetjärven rannalla Tikkakoskella.

Heittovapa on luultavasti 9-jalkainen, ja kelana on Abu Cardinal 66, jollaisella kuulemma heitteli myös ihan maamme ykkösjehu Urho Kekkonen – ei tosin juuri tuolla nimenomaisella kappaleella. Kekkosella lienee ollut yleensä aina huomattavasti parempi kalaonni, eikä miehen vieheeseen tainnut juuri vesikasveja tarttua.

Kuvassa näkyy kuitenkin myös haavi (kun kuvan klikkaa näkymään kokonaan) joten isompaa kalaa varmaankin haettiin tuolta kalareissulta. Reppu ei ole valitettavasti se kuuluisa kirottu sininen reppu. Ehkä siitä syystä tuo keli oli niin mainio.

Itse en ole koskaan ollut mikään kummoinen kalastaja, ja virvelivapaan olen tainnut koskea viimeksi vain silloin, kun se piti siirtää muiden tavaroiden tieltä pois. Saattaisin tietysti kalastaa enemmänkin, jos tuossa kalastuslupahommassa olisi vähän enemmän järkeä. Ehkä uusi, vuonna 2016 voimaan tuleva kalastuslaki on pikkuisen nykyistä systeemiä selväpäisempi tavallisen satunnaiskalastajan osalta – tai sitten ei.

Olkoon muut mitä mieltä tahansa, mutta minun mielestäni tavallisen tuurikalastajan, joka silloin tällöin kävisi uistinta kastelemassa, ei tarvitsisi maksella minkään sortin maksuja ja hommailla osakaskuntien lupia uisteluun. Tuskin normaali järvikala häviää satunnaisella heittelyllä – tai vaikka kävisi kerran pari viikossakin – vesistä mihinkään.

No, en taida työntää kahluusaapasta sen syvemmälle suuhuni kuin mitä jo saatoin tehdä, joten parempi ehkä olla kommentoimatta koko touhua, kun en tosiaan ainakaan vielä ole kalastuksesta millään vehkeellä innostunut. Joskus isäukolla oli katiskoita ja verkkoja vesillä, ja niitä käytiin yhdessä monesti laittamassa. Soudeltiin kaikessa rauhassa ja juteltiin mukavia.

Katiskan tai verkon käyttö oli kuitenkin monesti turhauttavaa, sillä varsinkin katiskat kävi joku muu kokemassa ennen kuin me ehdimme sen tehdä, ja vei sitten mahdollisesti pyydyksissä olleet kalat mennessään. Se on kyllä yksi p-maisemmista tempuista, jonka voi toiselle kalastajalle tehdä. Tai ehkä vielä siitä p-maisempaa on jättää kala kuolemaan pyydykseen. Ei niitä pyytöjä voi kuitenkaan kellon ympäri vahtia.

Se on vähän niinkuin retkeilypaikkojen polttopuiden kanssa, että ne on jonkun mielestä parempi ottaa omaan pesään palamaan kuin jättää retkeilijöille. Miksipä kalaakaan jättää varsinaiselle pyydyksen omistajalle, kun sen voi syödä omassa pöydässä?

Palatakseni kuitenkin vielä tuohon jutun kuvaan, olen iloinen siitä, että ulkona olemisesta voi nauttia, vaikka kalaa ei tulisikaan, mikä toivon mukaan näkyy myös kuvasta. Ennen kaikkea muistot mukavista kalareissuista tai mistä tahansa reissuista yksin tai porukassa muuttuvat sitä paremmiksi, mitä kauemmin niistä on aikaa.

Kiire ei kuulu luontoon


Käväisin viikonloppuna itse pirun luona. No, en sentään sen vanhan vihtahousun juttusilla, vaan Mustavuoren ”Pirunpäätä” katsomassa, kun kerran sain hyvän vihjeen, että sellainenkin lähistöllä olisi. Sivuseikka kuitenkin on, missä olin (retkijuttu on toisessa sivustossa), mutta tämän jutun juonena onkin se, että minulla ei ollut mitään paineita eikä minuuttiaikataulua pirulliseen tapaamiseen.

Tällaisia aikatauluja on vain valitettavan monella vaeltajalla, retkeilijällä, geokätköilijällä, maastopyöräilijällä tai satunnaisella liikkujalla, eli lasketaan tarkka aikataulu ja asetetaan kireät tavoitteet, että jokin tietty väli pitää ehdottomasti päästä käytännössä juoksun kanssa läpi.

Tuttavani kertoi yhdestä vaeltajaparista, joka halusi ehdottomasti kiertää Karhunkierroksen niin ja niin nopeasti, koska heille tavoitteena tuntui olevan suorittaa tehtävä mahdollisimman tehokkaasti eikä paljonkaan keskittyä itse reittiin. Pääasia, että äkkiä mentäisiin koko lenkki läpi ja päästäisiin sitten leuhkimaan ennätysajalla.

Muitakin esimerkkejä vastaavista retkeilijöistä löytyy varmasti, mutta mitä ihmeen ideaa siinä on, että sama kiire, joka on esimerkiksi töissä, pitää viedä mukanaan luontoon? Seurataan työaikaa, valvotaan aktiivisuusrannekkeen avulla kellon ympäri, kuinka monta askelta on otettu ja kaloria poltettu optimialueella, ja pusketaan sykemittari vinkuen salilla maksimia hipoen.

Jääkö aikaa kurkistaa kiven koloon...
Jääkö aikaa kurkistaa kiven koloon…?

Jos asetetaan tavoite, että kohde x pitää löytää ehdottomasti äkkiä ja mahdollisimman vähällä kävelemisellä, väijytään gps:n matkamittaria, ja mölytään metsässä: ”Nyt on 231 metriä perille, lisää vauhtia!”, mitä oikeasti nähdään ja kuullaan muuta kuin tähtiä ja oma äänensä?

Metsässä sellainen ihminen, joka malttaa katsella ja kuunnella, voi hyvin tunnistaa tietyt ihmistyypit ja arvata heidän olevan juuri samanlaisia päällepäsmäreitä ja puskijoita myös luonnossa liikkuessaan kuin työ- tai kotielämässään. ”Nyt pitää saada se 1 400:s kätkö löydettyä, pistähän ukko vauhtia vaelluskenkiin!”

Itse en halua olla enkä tulla sellaiseksi retkeilijäksi, jolla ei ole aikaa jäädä katsomaan vaikka sammaleen kasvamista. Tosin sen homman tahti on kohtalaisen verkkainen, joten otetaan esimerkiksi vaikka kallionseinämässä olevan jääkannen alla tosiaan takaa ajavat vesipisarat.

Huomaatko esimerkiksi jään alla vesipisaroiden kilpa-ajot...?
Huomaatko esimerkiksi jään alla vesipisaroiden kilpa-ajot…?

Metsässä ei pidä mennä täydellä höökillä laput silmillä vaan kaikessa rauhassa. Annetaan luonnon oman 3D-teatterin ympäröidä itsemme surround-äänellä, autenttisilla tuoksuilla ja tuntemuksilla. Jätetään kiire konttoriin, eikä pingoteta, vaikka se 1 400:s kätkö tai salainen luola ei tällä kertaa löydykään.

Esimerkiksi Keski-Suomen peruskalliokin on ollut paikallaan jo noin 2 miljardia vuotta, eikä se siitä huomennakaan vielä katoa. Jäkälä kasvaa neljä milliä vuodessa, eikä siis silläkään ole kiire. Miksi meillä pitäisi olla?

Ei siis viedä kiirettä luontoon mukanamme. Kyllä sitä taas ehtii seuraavana työpäivänä singahdella nakkimagneettina, juosta salille spinningtunnille ja sen jälkeen vielä kahva edellä kaahata kauppaan ostamaan perheelle särvintä. Otetaan rauhallisesti, eli chillataan!

Lyhyt video vesipisaroiden kilpa-ajosta on Youtubessa täällä.

Kuvien oikeudet / Photo Rights by
(C) Mikko Lemmetti