Kaupparisenvuoren lohkareluola ja Kannut


Joopa joo, mikähän se sopisi paremmin meikäläisen ohjelmaan kuin pienet luolaseikkailut! Poikkesin taas männä päivänä Rautalammin Hanhitaipaleessa suunnitelmana löytää ainakin yksi itselleni uusi luola. Samalla olin sopinut esitteleväni eräälle paikalliselle asukkaalle parikin aiemmin löytämääni luolaa, joista hän ei omien sanojensa mukaan tiennyt mitään.

Ensimmäiseksi kävimme Mustikkavuoren luolassa ja heti perään Kolmisoppisenvuoren luolassa. Vettä alkoi sataa jo Mustikkavuoren luolalle menon aikana, eikä sade hellittänyt hetkeen. Hyttiäisiäkin oli ihan jaettavaksi asti, eikä ”vieraani” vaatetus ollut sopiva likaisiin paikkoihin, joita luolat varsinkin märällä kelillä saattavat olla.

Toinen kertani tässä luolassa. Kyllä se ensimmäisellä kerralla paljon isommalta tuntui.

Kun molemmat luolat oli näytetty, paikallinen isäntä lähti takaisin kotiinsa ja minä jatkoin oman suunnitelmani mukaisesti kohti läheistä Kaupparisenvuorta. Itse asiassa lähellä on toinenkin Kaupparisenvuori, josta en ole toistaiseksi saanut tietää, miksi kahdella vuorella on sama nimi. Joku ehdotti, että on toisen kunnan puolella, mutta kun ei. Samassa kunnassa ja vieläpä vain vajaan kilometrin päässä toisistaan. Joka tapauksessa menin vuoresta sille, joka on kartoissa pohjoisempana.

Lompsottelin talvella lumikengillä kyseisen Kaupparisenvuoren rinteillä pikaisesti, ja silloin kiipesin kohtaan, jossa oli isoja lohkareita. Lunta oli niin paljon, että en nähnyt kaikkea, mitä paikka piti lopulta sisällään, enkä uskaltanut astua ihan mihin tahansa, sillä olisin varmasti telonut itseni. Jokin paikassa jäi kaivelemaan, ja halusinkin varmistaa, olisiko vuorella luolaa vai ei.

Lohkareluola

Kaupparisenvuoren pohjoispäässä maasto on sen verran jyrkkää, että ihan joka paikasta ei vuoren päälle pääse, mutta pääsee kuitenkin. Aluskasvillisuus rehotti, ja märällä kelillä housut ja kengät kastuivat alta aikayksikön, joka oli muutamia minuutteja. GPS-piste talvelta osoitti, että matkani kohde oli noin sadan metrin päässä tieltä, noin 30 metriä tietä ylempänä. Sitten alkoikin ilmestyä näkyviin lupaavan näköisiä kiviä.

Tarkastelin lohkareita mielenkiinnolla, sillä talvella paikka oli jo lupaillut hyvää. Lopulta saavuin päivän ensimmäisen herkkupalan kohdalle. Siitä ei voinut olla epäselvyyttä, että kyseessä oli jälleen uusi luola alueella, josta niitä näyttää löytyvän aina, kun haahuilen näissä metsissä.

Jälleen yksi lohkareluola. Moneskohan jo…

Ison kiven alle oli jäänyt luolamainen tila, johon mahtuisi yksi henkilö aivan vaivatta ja pari muutakin, kun hieman tiivistää. Suurempi kivi lepää usein jo nähtyyn tapaan pienempiensä varassa, ja ison sisäänkäynnin lisäksi luolassa on pari muutakin aukkoa, josta päivä mahtuu paistamaan.

Kivi on kuitenkin niin iso ja sellaisessa asennossa, että sateesta huolimatta luolan lattia oli aivan kuiva, joten voisi olettaa, että siellä pystyisi olemaan huonommaltakin säältä suojassa. Soran, pikkukivien ja käpyjen lisäksi luolasta ei löytynyt mitään muuta sälpää, eikä onneksi ainakaan ihmisen jättämiä.

Oivallinen piilopaikka ja vaikka nukkumapaikka rohkealle retkeilijälle.

Ja on ihme, ellei paikka ole ollut vähintään jonkinlaisena taukopaikkana, sillä sen sijainti ja asema vuorella on aivan optimaalinen. Luolan suulta näkisi istuessaankin erinomaisesti hienot maisemat – ja kauaskin, jos puita olisi vähemmän. En toki toivo, että niitä kaadetaan. Emmehän kuitenkaan ole millään suuren yleisön retkeilyreitillä.

Luola on näköalapaikalla. Jos vain näkisi jotakin…

Vettä tuli sen verran riehakkaasti, että päätin norkoilla mieluummin luolan sisä- kuin sen ulkopuolella. Mikäs sitä oli ollessa, kun ei kastunut, eikä muutenkaan ollut pöllömpi paikka istuskella. Luolaanhan voisi laittaa vaikka makuualustan ja makuupussin. Ehkä jopa toisenkin.

Vaatteet märkinä mutta mies mielissään.

Olisi niin tehnyt mieli viritellä pieni nuotio luolan suulle tai johonkin nurkkaan hyttysille piruillakseni ja tunnelmankin vuoksi, mutta enhän sitä tietenkään tehnyt, koska olin ”vieraalla maalla”, enkä edes henkeni pitimiksi sellaista tarvinnut. Risukeittimelle sen sijaan olisi ollut evästä vaikka millä mitalla, mutta sekin oli autossa yli 250 kilometrin päässä kyseisellä hetkellä. Olinpa siis ihan sellaisenaan, ja pistelin poskeeni yhden Twixin sekä join putelista muutaman hörpyn vettä, ja huokasin tyytyväisenä löytööni.

Kun sade viimein hellitti, kömmin luolasta pois ja aloin tutkiskella aluetta hieman tarkemmin.

Luolakiven ja sen kannattajien vieressä oli toinen melkeinpä saman kokoinen omine fanijoukkoineen. Sanoin kuvaamallani videolla, että tässähän taitaakin olla vartijakivet. En tiedä, miksi semmoinen nimitys tuli mieleen, mutta tulipahan kumminkin. Olisiko jopa mahdollista, että kyseessä olisi ollut joskus isompi yhtenäinen kivi, joka olisi vain aikoinaan paukahtanut erilleen. Ehkä, ehkä ei.

Kivenkova kaksikko.

Toisenkin kiven alta olisi voinut hyvin löytää luolan, mutta jostakin syystä yllä olevassa kuvassa oikeassa alakulmassa kiven alla näkyvää aukkoa en tainnut muistaa tarkistaakaan. Jääköön se sitten seuraavaan kertaan. Huomioni lienee kiinnittynyt muualle, mutta sehän ei olisi ensimmäinen – eikä varmasti viimeinenkään – kerta.

Mutta sen huomasin, että olinpa tullut melkoisen mukavaan paikkaan, jossa kyllä viihtyisi ilman luolaakin.

Tänne on tultava uudestaan.

Käytin vielä vähän aikaa lisäluolien etsimiseen, mutta en onnistunut ainakaan toistaiseksi löytämään tästä nimenomaisesta paikasta sellaisia. Ajattelin ensin, että lähtisin laskeutumaan takaisin tielle, mutta onneksi päätin lopulta toisin, ja jatkoin vielä matkaani vuoren päällä. Maasto oli melko avointa ja helppokulkuista. Vettä tihuutteli taas hiljalleen, mutta ei haitaksi asti. Suurin piirtein kaikki oli mainiosti.

Kannut

Noin parinsadan metrin päässä ensimmäisestä luolasta oli jälleen aikani hämmästyä. Kirjoitin aiemmin vaihteeksi Retkipaikkaan isosta siirtolohkareesta Kaupparisenvuoren lähellä olevan Mustikkavuoren kupeessa. Itse astiassa Mustikkavuori jää Kaupparisenvuoren ja Kaupparisenvuoren väliin, ja varmaankin lienee ollut saman jääkautisen liikehdinnän vaikutusalueella.

Nimesin kyseisen siirtolohkareen Mustikkavuoren Möröksi, ja nyt Mörkö sai seurakseen kiven, jolle voisi antaa varmasti joidenkin mielestä härskihkön nimen Kaupparisenvuoren Kannut. Miksi, se selviää hetken kuluttua. Joka tapauksessa satuin näköetäisyydelle kivestä yllättäen ja pyytämättä.

Jo kymmenien metrien päästä näki, että nyt on iso.

On se vaan jännä, miten noita kiviä löytyy. Tästä kivestä luultavasti jutun alussa mainitsemani paikallinen asukas vinkkasi, tai sitten se on ollut joku toinen kivi. Mustikkavuoren Möröstä poiketen tämä kivi ei ollut viettävässä rinteessä vaan keskellä metsää, mutta perskallion päällä kumminkin. Muhkean kokonsa lisäksi kiven ehkä huomiota herättävin piirre oli sen oikealla sivulla olevat ”epämuodostumat”.

Eräälle mielikuvitusrikkaalle kaverille tuli mieleen nähtävästi jokin muu mielleyhtymä kyseisestä näkymästä.

Kyllähän siirtolohkareen ulokkeet kieltämättä tietystä kuvakulmasta näyttävät ihan joltakin muilta ulokkeilta. Olipa mitenkä vaan, mutta näiden ulokkeiden alapuolella oli ehkä viiden metrin korkuinen ja muutaman metrin syvyinen lippaluola, jonka edustalla näkyi joskus päästään palaneita puunpätkiä. Kivi oli lohjennut todella eriskummallisesti, eikä tämän mallista siirtolohkaretta välttämättä kovin usein tule vastaan.

Tällaisilla paikoilla on täytynyt olla muinaisuskonnossa jotakin merkitystä.

Tästä paikasta varmasti olisi jollakin tarina tai kaksi kerrottavana! Niin mystisen oloinen kivi on. Paikasta voisi vinkata vaikka jonkun metsänpeikkofilmin kuvauspaikkojen etsijälle. Tai vaikka jäätelömainoksen. Pimeällä, kun pistää soihdun palamaan luolan perälle, niin jo lähtee mielikuvitus liikkeelle!

Tässä luolassa ei välttämättä päiväsaikaan valoa tarvitse, mutta tehosteena se käy.

Sisäpuolelta luola lienee noin 5 metriä korkea, ja kivi ulkoa lähentelee ehkä 7 metriä korkeudeltaan. Ympärys- enkä muita mittoja ottanut. Oli joka tapauksessa iso. Näkymät luolan peränurkasta ulospäin olivat myös aika jännät.

Luolan peränurkassa kykkiessä voisi kuvitella olevansa vaikka dinosauruksen mahassa.

Nyt on jo löytynyt sen verran monta paikkaa aivan läheltä toisiaan, että niistä saisi vaikka laajemmaltikin retkeilijöitä ja matkailijoita kiinnostavan kokonaisuuden. Voisin heittää ihan lonkalta jo näillä löydöksillä niin monta rastia toisiaan lähellä, että ei luulisi olevan tylsää kenelläkään, joka haluaisi luoliin ja lohkareisiin tutustua.

Samaten haluaisin kyllä lukea tai kuulla jostakin tai joltakin tarinat ja kertomukset näiden paikkojen takaa, ennen kuin on liian myöhäistä.

Luolasta ruoanlaittoon

Vaikka olisin voinut taas kerran jäädä seikkailemaan kivenkoloihin pidemmäksikin aikaa, olin mielestäni saanut nähdä yhdelle päivälle ihan riittävästi uusia ja hienoja paikkoja. Oli siis aika lähteä viimeinkin vuorelta. Jostakin kumman syystä myös vaelluskenkäni olivat vettyneet läpikotaisin, vaikka niidenhän pitäisi vettä pitää. Eipä tietenkään tullut vaihtojalkineita eikä -sukkia mukaan, koska en arvannut kenkien kastuvan myös sisältä.

Erittäin hienon luolapäivän päätti sitten erittäin hieno retkiateria, josta kirjoitin aiemmassa jutussani. Jos jaksatte vielä tämän horinan lisäksi katsoa ja kuunnella videota tältä retkeltä, se löytyy tämän linkin perästä.

Mainokset

Between the rock and a hard place – again


28. huhtikuuta 2018

Jotenkin se suomenkielinen vastine ”puun ja kuoren välissä” ei nyt vaan sovi. Päätin käyttää siis elämästäni muutaman tunnin kovan luokan seikkailuun, eli luolien etsintään jälleen kerran. Edellisellä kerralla 11. päivänä huhtikuuta jäi tarkastamatta yksi potentiaalinen luolaehdokas, ja bonuksena – kuten kävi ilmi – löytyi ihan uusi paikka, jonka sivuitse olin kulkenut talvella kahdestikin sitä huomaamatta.

Seikkailukohteenani oli tälläkin kertaa Rautalammin Mustikkavuoren seutu, josta varmasti löytyy vielä paljon jännittäviä juttuja kunhan ehtimään ehtii. Ensimmäinen luolantapainen löytyi ihan sattumalta läheltä ”Mustikkavuoren Mörköä”. Tieltä katsottuna huomioni kiinnittyi kalliossa olevaan rakoseen, mutta näkyväisyyttä haittasi hieman sen eteen kaatunut kuusi.

Rakoluolan paikka.

Kuusen latvan alta pujottautuen pääsin katsomaan kalliota lähempää. Paljastui, että paikasta löytyi läheltä maanpintaa ensinnäkin pieni pesäkolo, johon yksi aikuinen ihminen juuri ja juuri mahtuisi kykkimään, ja toiseksi sitten useita metrejä pitkä kallionrako, jonka kokonaispituutta en osaa sanoa, koska sen toista päätä ei näy.

Kallionrakoon on kiilautuneena useita kiviä, ja raon etureunassa on iso kivi, jonka päällä kasvaa pieni kuusi. Kiven yläpuolelta voisi päästä menemään, ja alapuolellakin on reikä, josta ehkä mahtuisi ryömimään, mutta en tiedä, kannattaisiko.

Tuonne joku nuorempi ja rohkeampi kaveri olisi mennyt heittämällä. Minä sen sijaan haluan hieman varmistella.

Jalansijaa yläpuoleltakin kulkemiseen on hankala löytää, ja jos rakosta haluaa ehdottomasti mennä tutkimaan, pitää olla joku mukana. Yksin en lähtisi (enkä lähtenytkään) yrittämään, vaikka mielenkiintoista voisikin olla selvittää, mihin asti rako ulottuu, ja onko sen päässä kallion sisässä avoimempaa tilaa.

Oikein kunnon luolailijoille tämmöiset lävet lienevät enemmän kuin tuttuja.

Vaikka päälläni olikin haalarit, niin olisi pitänyt olla täysin vedenpitävät sellaiset, koska raon pohjalla oli vettä ja liejua. Eipä hänessä mitään, jääköön ehkä toiseen kertaan tuonne meneminen. Ei muuta kuin seuraavalle rastille.

Edellisellä kerralla huomasin lähellä tietä olevan kallion, josta erottuvimpana osana oli jyhkeä kalliolippa. Lipan alla on tilava lippaluola, jossa pystyy hyvin olemaan suojassa sateelta ja pitämään vaikka pienen evästaunon. Jossakin vaiheessa paikassa lienee tulisteltukin, sillä löysin eräästä kallionkolosta mustuneita puunpalasia.

Lippaluola on isompi kuin mitä kauempaa katsottuna näyttää.

Tässä kohdassa vielä maassa olevan lumen paljous yllätti siitäkin huolimatta, että osasin varautua jonkinlaiseen upottamiseen. Vaikka talsin mielestäni varoen kohti kalliolippaa, astuin kohtaan, johon toinen jalkani upposi ihan kokonaan. Hyvä, etten telonut itseäni tässäkään vaiheessa.

Lipan alla on tilaa riittävästi isommallekin porukalle, ja seisomakorkeutta on runsaasti. Pohjalla on pienempiä kiviä, joilta löytyy hyviä istumapaikkoja. Lipan edestä katsottuna vasemmalla puolella ylhäällä on syvälle kallioon ulottuvia rakoja, ja oikealla puolella alhaalla useiden metrien syvyinen vaakarako, johon mahtuisi matalana ryömimään.

Siellä se äijä taas poseeraa.

Vaikka lippaluola jo sinällään on ihan kiva paikka, minua kiinnosti enemmän ihan vieressä oleva rakoluola, jonne en edellisellä reissulla lähtenyt tunkeutumaan. Nyt olin varustautunut siis asiattoman mukaisesti haalarein ja kypärällä sekä kaiken varalta otsalampulla. Mukanani ei tosin ollut muita, mutta arvioin riskin hallittavissa olevaksi ja päätin toimia niin, ettei kenenkään tarvitsisi onkia minua kallionraosta pois.

Kuva 11.4. retkeltä. Rakoluola jää tuonne meikäläisen taakse vasemman käden puolelle. Suoraan selän takana (punaiset käsineet) on laaja vaakarako kalliossa.

Rako kalliossa ei ole järin leveä. Sinne ei minunkaan kokoiseni heppu mahdu suoraan kävelemään, vaan pitää ujuttautua sivuttain. Pohjalla on joitakin kiviä, joiden päälle ja väliin huolellisesti jalkansa asettelemalla pääsee etenemään.

En ole turvottanut itseäni onneksi roskaruoalla ja oluella.

Rako kaareutuu niin, että luolan perälle ei luolan suulta näe. Sen vuoksi pitää olla lamppu mukana. Kypärä suojaa päätä. Juuri missään kohdassa ei mahdu kääntymään, joten raossa pitää liikkua joko vasen tai oikea kylki edellä.

Perällä tien tukkivat rakoon joko pudonneet tai kallion liikkuessa lohjenneet kivet, mutta luolan suulta sen perälle on hatusta vetämällä noin 6-7 metriä. Voisinhan sen mittanauhankin kanssa joskus varmistaa. Luola jatkuisi vielä pidemmälle, mutta kuinka pitkälle – sen selvittämiseksi vaadittaisiin jo luolakoiraa tai fakiiria, joka pienestä reiästä itsensä pidemmälle tunkisi. Mahdollisuus isommankin tilan löytymiseen voisi olla, tai sitten reiän takana on vain pieni soppi, jonne ihmiskäsi ei jalallaan mahdu astumaan.

Kuollut loppu, eli Dead End?

Haalarin lahkeet, etupuoli ja selkäpuoli hankaavat erinomaisesti luolan seinämiin. Eipä tänne missään ykkösissä tullakaan, mutta onpahan vain uskomaton dunkkis, joka kamppeisiin tällaisista paikoista tarttuu. Pelkästään kaikki lika ja home ja mitä nyt päällysvaatteisiin tarttuukin, ei riitä, vaan haju ottaa kiinni myös haalareiden alla oleviin vaatteisiin. Pesuunhan ne menevät väistämättä.

Jos haluat pysyä siistinä ja raikkaana, älä harrasta luolien etsimistä!

Olisipa ollut mahtavaa löytää perältä kerrankin iso kammio! Mutta kyllä vielä sekin päivä koittaa. Tai sitten ei. Joka tapauksessa ei ihan täydellinen vesiperä tämäkään paikka ollut. Arvoitukseksi jäi toistaiseksi, mitä – anteeksi tahattoman karkea ilmaisu – luolan peräreiän takana olisi ollut.

Näkymää luolan uumenista suuaukolle päin.

Tultuani pois luolasta istahdin vielä hetkeksi lippaluolan alle huokaisemaan ja miettimään seuraavaa liikettä.

Ihminen on luonnon edessä pieni.

No, seuraava vaihe oli ihan perinteinen metsäkahvi eväineen. Aikaa oli vielä reilusti käydä tauon jälkeenkin tarkistamassa niin ikään aiemmin keväällä löytämäni louhikko, johon lumen määrän vuoksi ei ollut silloin järkevää mennä seikkaperäisempää selvitystä tekemään. Evästelin kaikessa rauhassa, koska halusin nauttia muustakin kuin luolien atmosfääristä.

Jäiden lähtö on jo joissakin pienissä lammissa hyvässä vauhdissa. Vesilintuja, kuten telkkiä, se ei varmasti haittaa.

Harppasin siis vielä päivän päätteeksi poikkimain katsomaan retkisuunnitelmani viimeistä kohdetta, mutta vaikka monin paikoin lumet olivat enää vain muisto, kohteen ympäristössä oli lunta, vettä ja sohjoa ihan liikaa vieläkin. Vaelluskenkien kanssa pääsin vain lyhyen matkaa; pitkävartiset saappaat olisivat olleet huomattavasti järkevämmät. Kivikkohan ei sieltä mihinkään karkaa, vaikka odottaisin toukokuun puolelle.

Taas kerran olisin voinut käyttää yhden kevätpäivän paljon turhempaankin touhuun, ja vaikka en nyt mitään etusivun otsikkomateriaalia löytänytkään, kartutin omaa paikkatietouttani runsaasti, kuten myös sain reilun annoksen raitista ilmaa, linnunlaulua, eläinhavaintoja sekä hyvää oloa ja terveyttä luonnosta.

Aaro hellaa koski ja runoili: ”Teitä käyden tien on vanki, vapaa vain on umpihanki”. Ja oli oikeassa.


En yhtään ihmettele, että maamme maisemat ovat saaneet lukuisat runoilijamme, kirjailijamme ja taidemaalarimme tarttumaan kynään tai siveltimeen, ja lopputulos on ollut historiaa. Irtosipa itseltänikin männä keskiviikkona ”Metsän poika tahdon olla” omana sovituksena, kun seikkailin taas kerran Rautalammin Mustikkavuoren maisemissa. Kyseisen tempauksen historiallisuudesta ei ehkä kannata puhua.

Huhtikuun puoliväliä melkeinpä eletään, mutta lunta on ja piisaa vielä ainakin keskisessä Suomessa. Päivät ovat kyllä aurinkoisia ja lämpimiä, mutta yöllä on vielä ollut sen verran pakkasta, että hankikelit ovat juuri nyt somimmoillaan – ainakin aamupäivästä. Niinpä en millään malttanutkaan käkäillä kotosalla vaan pakkasin matkaan lumikengät ja muut romppeet ja lähdin heti ysiltä liikenteeseen. Tosin vieläkin aikaisemmin olisi ehkä kannattanut, mutta eipä juuri enää myöhemmin.

Hangella kulkeminen kannattaa.

Aivan Etelä-Konneveden kansallispuiston kupeessa, lähimmillään alle puolen kilometrin päässä puiston reunasta, Mustikkavuoren päältä avautuvat maisemat ovat vähintään yhtä näyttävät kuin puiston parhailta vuorilta. Kirjoittelin jo aiemmin tästä samasta paikasta, joten ihan samoja kuvia en meinannut laittaa tähän juttuun. Komeata on silti!

Lumikenkäilen, siis olen.

Edellisellä reissulla piti hieman valikoida reittiään, sillä lumen alla on paikka paikoin melkoisia kuoppia, joihin voi hujahtaa kytkentäkaappia myöten lumikengistä huolimatta. Hankikannolla niistä ei niinkään tarvinnut välittää, mutta joissakin kohdin oli silti upottavampaa kuin toisissa.

Olin ottanut mukaani kahdet eri lumikengät ihan sen vuoksi, jos toisissa ei olisikaan kantavuus enää piisannut. Mutta eipä hätää, ei tarvinnut ottaa ensimmäistä paria jalasta pois ennen kuin päivän päätteeksi. Eli hyvin pärjättiin.

Reittivalinta on hankiaisilla vapaa.

Aikaisemmilla retkilläni vuorelle kuljin pitkälti samoja reittejä, mutta nyt aikaa oli enemmän, joten sain kaikessa rauhassa kierrellä ja pysähdellä välillä mielenkiintoisiin kohtiin. Yksi sellainen oli jonkun metsänelävän juhlapöytä erään kelopuun juurella.

Käpy on tainnut maistua. No, onhan tuossa lähellä Käpynänlahti, Käpynänsaari ja Käpynänvuorikin.

Tikka se oli nautiskellut oikein ajan kanssa maukkaista kävyistä, joita olikin kertynyt puun juurelle melkoinen kasa. Aikoinaan ammattikoulun tupakkapaikalle oli syntynyt tupakannatsoista vähän samantapainen kokoelma…

Lompsiessani eteenpäin huomasin, että en ole ollut ainoa lumikengillä liikkuja vuorella – ja miksipä olisinkaan, sillä eihän Mustikkavuori mikään salaisuus ole.

Jollakin on ollut hieman vintagempaa lumikenkämallia jaloissaan; melkoisilla lautasilla on liikuttu. Tai sitten asialla on ollut lumimies…

Mustikkavuoren itäreunalla on mahtavia jyrkänteitä, joiden reunalle varoen menijä saa nauttia kyllä kaikin siemauksin todellisesta kansallismaisemasta, vaikka näkymää isoille vesille ei tältä puolelta vuorta löydykään.

Tässä maisemassa ei ole hirveästi moittimista, vaikka avohakkuaukko tuolla kaukaisuudessa paistaakin. Metsääkin on jäljellä.

Istahdin kaikessa rauhassa katselemaan ja kuuntelemaan, antaen tuulen puhaltaa lämmintä kevättä kasvoille ja auringon paistaa kirkkaasti. Laitoin silmät kiinni ja kuvittelin tuulen huminan olevan jossakin meren rantaan paiskautuvien aaltojen kohinaa. Muutoin oli lähes hiljaista, silloin tällöin kuului tiaisten sirkutusta ja korppikin jossakin lähistöllä korahteli.

Tähän voisin jäädä.

Itselleni ehkä syvintä sielunmaisemaa Mustikkavuorella onkin juuri itäpuolella, vaikkei tosiaan järvelle näkisikään. Onhan toisaalta alhaalla avautuva metsämaisema kuin puiden meri.

Kävin lyhyen keskustelun korpin kanssa, mutta nähtävästi en oikein osannut hänen murrettaan, koska pian raakkuminen kuului vain entistä kauempaa. Ehkäpä oli aika lähteä jatkamaan matkaa.

Oikaisin vuoren poikki sen länsireunalle, josta aloin etsiä sopivaa alasmenopaikkaa. Kantava hanki antoi paljon enemmän valinnanvaraa, mutta rinteen jyrkkyys oli silti otettava huomioon – kuten myös se, että lumi saattoi silti olla joissakin kohdissa pehmeää.

Joku rämäpää olisi voinut tulla tuolta vaikka suksilla.

Alemmas päästyäni huomioni kiinnittivät isot lohkareet, joten heti alkoi tietysti kiinnostaa, mitä niiden alla mahdollisesti on, vai onko mitään. Ei olisi nimittäin ensimmäinen kerta, jos jokin luolantapainen olisi löytynyt.

Pieni suojainen kolo vaan. Hätätilanteessa sopii yhden ihmisen säänsuojaksi, mutta ehkä enemmän metsäneläinten piilopaikaksi.

Eipä tällä kertaa sen ihmeempää loukkoa ollut tarjolla, vaikka mahdollisuus olisi ollutkin. Siispä matka jatkui. Kuljin jonkin matkaa painanteessa, joka kartoissa näkyy soistumana. Aikoinaan täällä on ollut varmasti rehellistä vettä. Nyt lähinnä ohutta pajukkoa ristiin rastiin ja satunnaista kitukasvuista kuusta.

Hanki kannatteli painanteessa vain paikoin, ja joissakin kohdissa sai stepata ihan urakalla että pääsisi eteenpäin. Hankalampiakin reittejä – mutta myös paljon helpompia – on tullut vastaan. Pian saavuin sellaiseen paikkaan, jota voisin kuvailla jopa hengelliseksi.

Vähän mielikuvitusta kutittamalla tämä kallio saattaa näyttää ihan kaskelotilta.

Vaikka en mikään hengellinen heppu mitenkään erityisesti mielestäni olekaan, niin jostakin syystä kohdalle sattunut kallio ja sen ympäristö tuntuivat henkivän jonkinlaista syvempää rauhaa. Mieleen tuli väistämättä Kolin kansallispuistossa Paha-Kolilla oleva paikka, johon on pystytetty risti ja pieni kivialttari.

Voisikohan tämä olla puolestaan Mustikkavuoren ”kalliokappeli”? Toisaalta paikka saattaisi sopia myös jonkinlaiseen lausunta- tai lauluesitykseen, mikseipä pieneen soittohetkeenkin. Tässä kohdassa irtosi pieni pätkä Sibeliuksen Metsämiehen laulusta. Paikan akustiset ominaisuudet ovat joka tapauksessa mainiot.

Pari kaatunutta puuta muodostivat valmiit penkitkin yleisölle, jos sellaista olisi ollut.

Kalliokappelilta olisi ollut vain reilun 50 metrin matka tieuralle, mutta en halunnut vielä poistua korven kätköistä, vaan suunnistin luoteeseen etsien sopivaa paikkaa nousta takaisin ylempään maastoon. Päivä oli edennyt jo siihen vaiheeseen, että varsinkin aurinkoiset rinnepaikat olivat aivan pehmeitä.

Tulin lumen peittämälle kapealle tieuralle vasta noin puolen kilometrin päästä, eikä kartassa näkynyt enää mitään erityisen mielenkiintoisia kohteita, joten paluumatka autolle oli melkeinpä perussettiä. Olin hyvää vauhtia menossa siis auton jättöpaikalle, kunnes silmänurkastani huomasin erään kallion, jonka kohtaan minun oli aivan pakko pysähtyä.

Huhuu! Onko kotka kotona?!

Kalliossa oli ensinnäkin kohtalaisen suuri lippaluola, mutta sen lähellä oli myös sellainen rako, joka voi parhaassa tapauksessa johtaa isompaankin luolaan. Ei ollut ensimmäinen kerta, että jännittävimmät paikat löytyvät vasta paluumatkalla, kun kellossa ei ole enää aikaa jäljellä riittävästi.

Kallionrako oli kapea, mutta ehkä sinne saattaisi mahtua ujuttautumaan ja näkemään, mihin nurkan taakse taipuva rako lopulta päättyy ja onko kalliossa mitään merkittävämpää nähtävää ja tutkittavaa. Voi hyvinkin olla, sillä Mustikkavuori on jo useasti päässyt yllättämään.

Mitähän tuolla mahtaa olla piilossa?

Tai sitten voi olla, että rako päättyy saman tien eikä mitään isompaa tilaa löydy. Jääköön seuraavalle kerralle tämänkin tutkimusprojektin jatko, kuten pari muutakin paikkaa alueella. Kevät vaikuttaa etenevän nyt vauhdilla, joten ei välttämättä mene pitkään, että kaikkia viime syksyn tai tämän talven aikana löytyneitä paikkoja pääsee tonkimaan kunnolla.

Olin erittäin tyytyväinen tämänkertaisen reissun antiin, en vähiten maisemien ja sään puolesta, mutta nyt pääsin kulkemaan Mustikkavuorella huomattavasti pidempään kuin aiemmin, ja muutenkin aikaa oli jotakuinkin riittävästi. Olin metsässä kolmisen tuntia, mutta kauemminkin olisin voinut olla. Kun ei ole sinänsä tavoitetta eikä valmista suuntaa, johon pitäisi mennä, voi liikkkua rauhallisemmin ja vapaammin. Siitä minä pidän.

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

 

 

Melkein kuin Saariselällä – paitsi että Mustikkavuorella


Jos on persus avoinna 24/7 kuten meikäläisellä, haaveet matkasta Lappiin pysyvät haaveina. Siksipä on todellinen onni, että hienoihin maisemiin pääsee hankkijanlakkibudjetillakin. Pyrin tekemään vähintään kerran viikossa reissun Rautalammille, mutta en aina välttämättä kansallispuistoon, vaikka kiva paikka sekin on.

Tammikuun 10. päivänä poikkesimme Rautalammin Hanhitaipaleessa sijaitsevalle Mustikkavuorelle Retkeilyblogi Rinkkaputken Annen ja Heikin kanssa vain hetkeksi, mutta nyt viimeisenä tammikuun päivänä tein ihan reilun retken vuorelle uudestaan. Itse asiassa laitoin ilmoituksen lumikenkäilyretkestä ylläpitämälleni Metsäkylpy Suomi -Facebook-sivulle, koska vuori on osoittautumassa varsin mainioksi retkikohteeksi.

Esimerkiksi Metsähallituksen laatimassa Etelä-Konneveden suojelualuekokonaisuuden hoito- ja käyttösuunnitelmassa Mustikkavuori mainitaan yhtenä kohteena, joka on maisemallisesti, geologisesti ja muiltakin luontoarvoiltaan arvokas. Sitä se toden totta on.

Retken ajankohta oli sään puolesta optimaalinen, mutta keskellä viikkoa työpäivänä (niille ketkä siis ovat työelämässä ja päivätöissä) tietysti hieman haasteellinen, joten en odottanutkaan mitään suurta yleisöryntäystä. Lopulta matkaan lähti yksi ilmoittautuja, mikä ei sinänsä haitannut mitään, sillä kuten hänellekin totesin, olisin lähtenyt joka tapauksessa, oli muita retkeilijöitä tai ei.

Kun kello kymmenen löi, suuntasimme ilman lumikenkiä vuorta kohti tietä pitkin, sillä tasaisella ja kovalla pohjalla lumikengin kävely tuntuu varsin oudolta. Mustikkavuoren päälle on oikeastaan turha yrittää sen itäreunalta muiden kuin kalliokiipeilijöiden ja vuorikauriiden, joista viimeksimainittuja ei tietääkseni tässä maassa ole. Senpä vuoksi kiersimme ihan reilusti vuoren koilliskulmalle, josta lähtee vuoren päälle kartassakin katkoviivana näkyvä vanha metsäkoneen jälki.

Hanki kantoi juuri sopivasti, ja jälkeä pitkin nouseminen vuorelle oli yllättävän näppärää. Kyllähän se reisiin ja hengityseläimiin otti silti, mutta oli ehdottomasti sen arvoista. Päästyämme tarpeeksi ylös kuusikon suojista silmiemme eteen avautuivat maisemat, joita voisi huonollakin mielikuvituksella kuvailla upeiksi.

Suotta ei ole Etelä-Konneveden kansallispuiston seutua kuvailtu hyvin lappimaiseksi. Kuin olisi tuntureilla. Puita on tietysti huomattavasti enemmän.

Mustikkavuoren laella oli niin avointa, että siellä olisi mahtunut vaikka hiihtämään tai päästelemään liukulumikengin. Mielenkiintoista olisi ollut kokeilla myös uutuutena markkinoille tulleita vaahtolumikenkiä, joiden toimivuudesta kunnon hangilla ainakin tässä vaiheessa minulla vallitsee melkoinen epäusko. Todistakoon joku uskomukseni vääräksi.

Kovin korkealle aurinko ei vielä tammikuun lopulla nouse, mutta kaikki käy, kunhan paistaa.

Minulla oli omat muoviset TSL:t ja retkikaverilla putkirunkoiset ”kalvokengät”, jotka näyttivät toimivan maastossa suurin piirtein yhtä hyvin. Itsellä oli vain yksi sauva, perinteisesti rottinkinen, jollaista käytän luolanetsintäreissuillanikin. Kaverilla teleskooppisauvat.

Voisiko parempaa tapaa viettää päivää ollakaan kuin lumikenkäily tällaisella ilmalla? Ei tule heti mieleen…

Jos ovat näkymät Kalajanvuoren päältä hulppeat, ei Mustikkavuorikaan juuri kalpene maisemissaan. Konnevesi-järven ja Käpynänlahden rannat ovat parhaimmillaan vain noin 700 metrin päässä, ja kirkkaalla ilmalla näkyvyyttä on vesien ja metsien yli kilometri- ellei peninkulmatolkulla.

Näitä maisemia ei kyllästy ihailemaan. Omasta ja monen muunkin puolesta toivoisin niiden säilyvän.

Mitä useamman askeleen otin lumikengillä vuorella, sitä suuremman vaikutuksen paikka minuun teki. Patikoimme sopivaa reittiä etsien Mustikkavuoren itäreunalle saakka, jossa sitten odottivat yhtä lailla suupielet ylöspäin vetävät näkymät.

Hitsin pampula, mikä vuori!

Mustikkavuoren korkein kohta jää vain hieman alle 200 metrin merenpinnasta, mutta verrattuna vuoren alapuolisiin pieniin lampiin, se on yli 90 metriä korkeammalla. Sellaisen korkeuseron jo huomaa ja tuntee.

Jyrkänteen reunalle ei tehnyt mieli hivuttautua, sillä alaspäin olisi ollut nopea, mutta kivulias matka. Mustikkavuoren eräässä noin 60 metriä alempana olevassa kallionseinämässä on luola, mutta epäilen, että myös ylemmän jyrkänteen seuduilla saattaa jonkinlaista luolamaista rakoilua olla. Sitä ei vain pääse varmistamaan muuten kuin köysien avulla. Valitettavasti sitä(kään) osaamista ei vielä ole tullut hankittua.

Ihasteltuamme maisemia silmiemme ja kameroidemme kautta päätimme käydä palailemaan takaisin, sillä olihan meillä vielä eväätkin syömättä ja aikataulunsa itse kullakin. Näin mainiosta paikasta ei vielä yhdellä käynnillä saa lähellekään tarpeekseen, mutta se hyvä puoli siinä on, että vuorelle pääsee varmasti uudestaankin.

Lumi kantaa tosi hyvin, mutta vuoren päällä on myös syviä painanteita, joihin astumista on syytä varoa.

Mustikkavuoren päällä maastonmuodot ovat sen verran vaihtelevia, että kaukomaisemaa ei joka kohdasta pääse näkemään. Onneksi vuorella on ympäristöään korkeammalla olevia kohoumia, joille nousemisen avarat maisemat palkitsevat.

Kyllä meilläkin osataan nämä maisemat!

Harmin paikka, että Sulanderin Heikki veti dronensa näreeseen ja maisema oli ummessa sumun takia 10. päivänä. Nyt olisi ollut sekä ilmaa että lentovehkeelle tilausta. Olipa miten tahansa, kuten yleensä on, niin retkipäivä oli mitä parhain. Odottelen innolla seuraavaa kertaa, milloin pääsen takaisin, ja niin paljon on koluamatta nurkkia alueella, että saa pitää melkein tehdä säännöllinen retkikalenteri.

Laskeuduimme korkeuksista takaisin ”maan pinnalle” ja menimme syömään eväitämme laavulle idyllisen lammen rannalle. Reisissä tuntui jo ihan riittävästi, että vuorella on käyty, ja paluumatka tietä myöten vaikutti siitä syystä tavallistakin pidemmältä. Retki oli mielestäni onnistunut, eikä käsitykseni mukaan retkikaveriakaan hirveästi sylettänyt.

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

3.9


Ja taas tuli tuommoinen otsikko. Onko riittävän kryptinen herättääkseen mielenkiinnon vai liian kummallinen, että tekisi edes mieli lukea ensimmäistäkään kappaletta? Jäänee nähtäväksi.

Vaan jos tähän toiseen kappaleeseen asti pääsit, niin kerron, että kyse on erä- ja luonto-oppaan opintojen opetussuunnitelman kohdasta 3.9, ”Erityisosaamiseen perustuva luonto-opastaminen”. Tähän liittyvän näytön nimittäin tempaisin äskettäin lauantaina syyslomaviikon alkupalaksi.

Erityisosaamisen kirjo on laaja, eli aika moni asia voidaan luokitella siihen kuuluvaksi. Tähän päätelmään luottaen ehdotin opinahjolleni, että tekisin näytön luolista ja asiakkaiden käyttämisestä niillä. Sehän passasi, ja päiväohjelma alkoi muotoutua kahden toisiaan suhteellisen lähellä olevan luolan ympärille.

Sain houkuteltua asiakkaiksi erään talvinäytössäkin mukana olleen tutun kautta viisi muuta henkilöä, joista koostuikin sitten ihan mukava retkiporukka.

Kello 12.00 lähtö Kivimäkeen

Tai oikeastaan high noonin aikaan kokoonnuimme ensin Konnevedellä sijaitsevan Ravintola Mierontien kahvilapuolelle tarkastelemaan tulevaa ohjelmaa ja käyntikohteita tuoreiden munkkikahvien tukemina. Kun ohjelma oli selvillä ja kahvit munkkiloineen nautittu, lähdimme ajamaan kohti ensimmäistä käyntikohdettamme, Hankasalmen puolella sijaitsevaa Kivimäen luolaa.

Kivimäen näkötornissa kurkkimassa Lauri Hiekkataipale.

Kööriämme täydentämään pyysin vuorokauden varoitusajalla suositun Retkeilyblogi Rinkkaputken Heikki Sulanderin, joka on aika fakiiri kuvaamaan kirjallisten ja retkeilyllisten ansioidensa ohella.

Yksi Heikin silmäteristä on DJI Spark -minidrone, jota hän tässä valmistelee lähtöön.

Heikki pistikin kamerat heti laulamaan ja meikkilaukkuun mahtuvan kuvauskopterin eli minidronen tulille. Kopteri pörähti taivaalle ja alkoi tallentaa maastossa talsivien retkeläisten matkaa muistikorttinsa syövereihin.

Kivimäen luolalle vievä reitti oli lehdistä liukas, mutta muutoin suhteellisen helppokulkuinen.

Kivimäen rinteeseen on muodostunut suuren luolan lisäksi joukko pienempiä sopukoita ja väyliä, joiden läpi kulkeminen ja niihin kurkistelu sopii hyvin seikkailuhenkiselle sielulle.

Ensin ylhäällä ja nyt alhaalla. Lauri kokeilemassa, miten ryömitään kiven läpi.

Kivimäen luola herätti monessa ansaittua hämmästystä. Ei tällaista paikkaa ihan joka nurkalla vastaan tule. Luolan uumeniin mahduimme hyvin kaikki. Punatakkista miestä tai muitakaan haamuja emme tällä kertaa kuitenkaan nähneet.

Kivimäen noin 13 metriä pitkään käytävään mahtuu kummastelemaan useampikin henkilö yhtä aikaa. Goprolla käsivaralla otettu kuva hieman enemmän tärähtänyt kuin ottajansa. Tai toisinpäin.

Ei retkeä ilman eväitä

Mikä se semmoinen retki on, jolla ei eväitä syödä. Ei mikään. Siksipä Kivimäessäkin piti ottaa särvintä kuka minkäkinlaista. Hyvä taukopaikka löytyy umpiluolan vierestä olevan lippaluolan alta.

Evästelymme oli hyvin ympäristöystävällistä ja huomaamatonta. Ei ollut edes risukeitin käynnissä. Kuvassa selin Lauri Hiekkataipale, seuraavana vasemmalta Eveliina Saloranta, Katriina Laukkanen ja Emilia Myllymäki.

Vajaan kilometrin patikka luolalle ja takaisin sekä käynti itse luolassa näyttivät tehneen ruokahalulle hyvää, mutta vielä oli toinen puoli ohjelmasta suorittamatta ja toinen luola käymättä. Maastosta olisi löytynyt vielä puolukkaakin vaikka millä ja mitalla, mutta keräsimme ainoastaan tavaramme ja palasimme autoille siirtyäksemme muutaman kilometrin Rautalammin puolella sijaitsevan Vuoreisenvuoren suuntaan.

C.S.I. Ilveslouhu

Kuka lie heittänyt, että ”rikospaikkatutkijat paikalla”, kun väki alkoi kiskoa valkoisia suojahaalareita päälleen ja vetää kumihanskoja käteen valmistautuessaan sisäistämään itsensä Vuoreisenvuoren luolaan. Niin tai näin, kyllä ne haalarit tarpeen olivat, kuten myös käsineet ja kypärät.

Tämä ei ole Kauppakadun appro, vaan Vuoreisenvuoren kenties jopa summa cum laude.

Ilveslouhun tutkiminen ei ole yhtä helppoa ja vaivatonta kuin Kivimäen luolan, sillä lohkareluolassa on aina oltava tarkempi kuin rakoluolassa, ettei esimerkiksi vetäisi kiviä omaan eikä muiden niskaan, jos ja kun joutuu ottamaan tukea jostakin. Oman ja muiden turvallisuuden vuoksi täytyy liikkua varoen ja riittävän rauhallisesti.

Vaikka Ilveslouhun luola on kohtalaisen laaja, siellä kannattaa liikkua harkitusti – tekee sen sitten pienemmällä tai isommalla joukolla.

Jos Kivimäen luola oli seikkailijoillemme ”ennennäkemätön”, sitä oli myös Vuoreisenvuoren luola. Jälkimmäisen uumenissa heräsi ehkä joillekin aivan uudenlaisia tuntemuksia, vaikka varsinaista ahtaanpaikan kammoa ei kukaan ainakaan sanonut potevansa.

”Löydä sisäinen luolahenkilösi”. Uudet kokemukset voivat olla myös tällaisia.

Edellisen kerran Ilveslouhussa käydessäni bongasin sieltä lepakon, mutta tällä kertaa emme sitä nähneet. Heikki onnistui sitä vastoin tallentamaan omalla kamerallaan luultavasti liuskayökkösen, joita tämmöisissä luolissa voi olla. Voihan siivekäs olla joku muukin laji, mutta esimerkiksi Sumiaisten Ukonvuoren Pirunpesässä liuskayökköseksi tunnistettuja perhosia oli useampiakin.

Kodan ykkönen

Kun meistä alkoi tuntua sekä siltä, että nyt oli luolaa tutkittu riittävästi ja että nälkä oli vaihtamassa paikkaa seikkailuhengen kanssa, olikin paras siirtyä luolalta asian niinsanottuun ytimeen, eli makkaranpaistoon ja kahvinkeittoon läheiselle kodalle, jota olimme saaneet luvan käyttää.

Kivan päivän kruunasivat kotakahvit makkaroineen, ja olihan siinä salaattia ja pullaakin.

Hienonpa kodan on rakentanut hirviporukka! Heti alkoi tehdä mieli rakentaa itselle samanlainen, vaikka laavu onkin jo. Meillä oli vielä niin hyvä tuuri päivän reissun suhteen, että vasta kun olimme tulistelemassa, alkoi sataa. Siinäpä vasta ajoitus!

Ajoituksesta vielä sen verran, että näyttösuunnitelman yhtenä arvostelukohtana on myös se, miten hyvin onnistuu suunnittelemaan ohjelman aikataulun ja miten siinä pysyy. No, asiakkaille annetussa ohjelmassa päättymisajaksi oli merkitty klo 18.00, ja kello oli 17.59, kun päivän ”virallinen” osuus oli suoritettu – tähän siis lukeutui myös olo kodalla. Sisäinen kello oli nähtävästi kohtalaisen hyvässä timmissä, vaikkei ranteeseen tullut jatkuvasti vilkuiltuakaan.

Ja kyllähän se tuo näyttökin taisi läpi mennä, kerran nimi pantiin paperiin. Näytön vastaanottajana toimi Olli Salmela Keski-Suomen Erämestareista. Iso kiitos kaikille mukana olleille (tahaton salaneikki)!

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Mustikkavuorella Hanhitaipaleella on muutakin kuin mustikkaa


Mustikka-aika alkaa olla ohi, mutta luolien aika ei. Nimittäin taas kerran yllätin iloisesti itseni löytämällä Rautalammin Hanhitaipaleelta Mustikkavuori-nimisen paikan rinteiltä hienon luolan.

Horisin jo viime vuonna eräässä jutussa, miten runsaasti Rautalammilla on monenlaisia luonnonmuodostelmia, ja tietysti luoliakin. Vielä silloin en kuitenkaan itsekään osannut arvata, miten paljon niitä itse asiassa onkaan, kun saa käytettyä vain tarpeeksi aikaa ja vaivaa etsimiseen.

Onhan alueen geologia erittäin otollinen luolien syntymiselle. Vaikka monet luolista eivät yllä koossa kansallisella listalla kovin korkealle, ehkä määrässä kuitenkin tavallista ylemmäs. Minulla on joka tapauksessa aavistus, että jotakin suurta on vielä löytämättä.

Rottinkisauva käteen, gps-laite toiseen ja menoksi

Kun lähden luolia etsimään tai ylipäänsä louhikoille, pyrin pitämään mukanani joko modernimpaa vaellussauvaa tai sitten perinteistä rottingista tehtyä suksisauvaa sommalla tai ilman. Se on yllättävän hyvä apuri paikoissa, joissa ei voi välttämättä tietää, mitä milloinkin askeleen alla on. Hyvinkin usein sammalen alla piilossa voi olla metrinen monttu, jossa koipi voipi katketa, jos oikein huonosti käy.

Tämänkertaisen etsintäreissun suuntasin Rautalammin Hanhitaipaleella sijaitsevien Kaupparisenvuoren ja Mustikkavuoren maastoihin, koska lähistöltä olen jo löytänyt monta muuta mahtavaa paikka luolista valtaviin hiidenkiviin asti. Todennäköisyys uusien luolien löytymiseen olisi siis suuri. Viime viikolla bongattu hiidenkivi sai kylmät väreet kulkemaan pitkin selkä kolmea pilkku neljäätoista, eikä tämänkertainen löydös paljon siitä jälkeen jäänyt.

Painuin puskaan Tampintien mutkasta läheltä Pitkä-Kaupparisen järven eteläpäätä suunnaten Mustikkavuoren itäpuolen rinnettä kohti.  Minkäänlaista ennakkotietoa mistään luolasta ei ollut (kuten yleensä viime aikoina), joten arvalla mentiin. GPS:n jäljestä kotona katsomalla huomasin, että olinkin kävellyt melko lailla suoraan luolan löytymispaikalle, noin sata metriä tieltä ja noin 30 metriä korkeussuunnassa ylempänä.

Mistäpä tämänkään olisi tiennyt, ellei olisi omin silmin nähnyt.

Tasamaatahan tuo vuorenrinne ei luonnollisestikaan ole, eli pientä kiipeilyä ja tasapainoilua oli harrastettava. Sauvasta oli paljon apua. Vaikka en vielä siinä vaiheessa tiennytkään, niin ensimmäisten pystysuorien kallioseinämien kätköistä tulisin löytämään jännittävän paikan.

Kiire ei ole hätäisen hommaa

Etsintähommiin olin varannut vain kaksi tuntia aikaa, joten olisi tietysti ollut ehkä paikallaan liikahdella rivakamminkin, mutta tällaisissa paikoissa se ei vain onnistu. Lenkin pituudeksi tuli metsässä vain kilometrin verran mutta aikaa meni todellakin pari tuntia.

Kun saavuin ensimmäiselle jyrkänteelle, ajatuksena oli vain laittaa merkintä gps:ään ja tulla paikalle uudestaan myöhemmin, mutta päätin onneksi tutkia paikkaa tarkemmin. Katsoin yläpuolelleni kohoavaa kalliota, jossa oli selkeä halkeama. Se vaikutti mielenkiintoiselta ja herätti kysymyksen, miten pitkä halkeama on ja mitä mutkan takaa löytyy. Selvitettyäni turvallisen reitin halkeamalle nousin ylemmäs ja kurkistin nurkan taakse.

Että tämmöinen tapaus tällä kertaa.

Sieltä löytyi juuri se, mikä pitikin. Tosin luolan suulle oli vielä viitisen metriä matkaa, joten en tiennyt, miten iso tai pieni tai minkään muunkaan lainen paikka suuaukon takana oli ennen syvempää tutkimista (kirjaimellisesti).

Luolaan johtavan kapeikon yläpuolella näytti olevan kiilaantuneena iso kivi, jota en olisi halunnut saada niskaani. Enkä muitakaan kiviä, joita suuaukon yläpuolelle oli kertynyt. Piti vain luottaa siihen, että ne eivät putoaisi. Yksin seikkaillessa on tietysti aina vaara olemassa, että jää kiven alle eikä voi viheltää sitten kun sattuu.

Rohkea rotan syö.

Eipä siinä muu auttanut kuin otsalamppu päähän ja rohkeasti sisään. Kuulostelin kyllä ennen sisään menoa, että kuuluuko luolasta murinaa tai sähinää. Ei kuulunut onneksi kumpaakaan. Aina pitäisi periaatteessa olla kaveri mukana, mutta käytännössähän se ei tahdo onnistua. Tämmöiset paikat eivät välttämättä nappaa oikeita luolaharrastajia, ja muut eivät sitten innostu muuten tai ovat niin matkan päässä, että pitäisi olla isompata sorttia tiedossa ennen kuin latukka liikahtaa.

Tämä paikka menee varmasti omaan luolalistaan.

Sievä pikku kammari

Sisältä paljastui sitten pienoinen yllätys. Olin arvellut, että luola olisi todella pieni, mutta se ei pitänyt täysin paikkaansa. Arviolta alle kaksi metriä kanttiinsa pohjan alalta sekä vähintään istumakorkea ”eteinen” liittyi suuaukolta katsoen oikealle alas ja syvemmälle kallion sisään viettävään osuuteen.

Luola jatkuu tuonne.

Jos meitä olisi ollut kaksi, niin olisin yrittänyt joko itse tai yllyttänyt kaverin menemään kapeasta raosta eteenpäin. Siitä nimittäin saattaisi päästä luolan osaan, jossa on enemmän kuin tarpeeksi seisomatilaa. Mitään latotansseja peräkammarissa ei vastaavasti mahdu järjestämään, korkeintaan lambadaa paritanssina voisi yrittää.

Olisiko luola neljästä viiteen metriä syvä kyseiseen suuntaan? Olen aika kehno arvioimaan etäisyyksiä ja mittoja, mutta kun ei ole mitään teknologista vimpainta kuten laserkeilainta. Olisi mielenkiintoista joskus tämmöisiä paikkoja päästä skannailemaan ja nähdä, mitkä ovat luolan mitat ja muodot niin kuin kone ne näkee.

Tutkittavaa jäi vielä.

Olisinpa ottanut järkkärin mukaan, mutta nyt oli tyytyminen vain erinomaiseksi luolakameraksi osoittautuneeseen kolmosversion GoProhon ja kuvanlaadultaan surkeahkoon Canonin PowerShot -pokkariin. Tai vähintään olisi pitänyt olla kaksi pikku jalustaa matkassa aikavalotuksille. Alla olevasta hämppiksenverkosta ja itse hämppiksestäkin olisi tullut jopa tarkka kuva. Mutta se on nyt sitten mikä se on.

Ehkä pieni kuvakoko antaa vähän epätarkkuutta anteeksi.

Luola päivässä, kaksi parhaassa

Sisällä luolassa oli – kuten arvata saattaa – lähestulkoon hiljaista. Nimittäin hetken aikaa siellä oltuani alkoi kuulua pörinää ympäriltä, ja joitakin kärppäsiä tai mitä lienevät olleet, kävi lentelemään luolassa edestakaisin. Valon houkuttelemina ehkä aktivoituivat. En huomannut muita elukoita, kuten liuskayökkösiä, joita oli esimerkiksi Ukonvuoren Pirunpesässä.

Huomioni kiinnittyi ihan muihin asioihin luolassa, joten huomasin vasta valokuvasta luolassa olleen hämähäkinverkon keskellä päivystäneen, olisiko ristilukin. Aika iso kaveri se oli, enkä hirveästi pidä hämähäkeistä, joten hyvä ettei tarttunut päähäni luolassa könytessä.

Olin erittäin tyytyväinen päivän saaliiseen siksikin, että ehdin etsiä luolaa vain lyhyen aikaa kunnes sen löysin. Halusin vielä jatkaa matkaa, joten poistuin peruuttamalla varoen tökkimästä yläpuolellani olevia kiviä. Mustikkavuoren mahtavat jyrkänteet ja luolalta parinsadan metrin päässä oleva louhikko kätkevät varmasti sisäänsä vielä lisää yllätyksiä löydettäväksi. Eikä vielä koko vuorta edes tullut kierrettyä, kiivettyä ja tongittua!

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

P.S. Miksi en laita paikasta karttalinkkiä? Siksipä, että jos näkee hieman vaivaa sen löytämiseksi, uskoisin, että se on palkitsevampaa sillä tavalla. Kyllähän tuossa jutun alussa lienee riittävästi vihneitä sellaiselle, jota aihealue oikeasti kiinnostaa.

 

Monipuolinen kattaus matkailutärppejä Puun Tarinan hengessä


Rautalammin-Konneveden luontomatkailun koordinointihanke ja Äänekosken maaseutumatkailuhanke järjestivät 7. ja 8. päivä tammikuuta Puun Tarina -teemalla matkailupalvelujen testipäivän.

Tarkoituksena oli testata kansainvälisille matkanjärjestäjille suunnatun opastetun kierroksen kohteita ja yhteistyöyrittäjien palveluja sekä toimintaa luonto, kulttuuri- ja erilaiset liikunnalliset harrastukset edellä. Johtavana teemana oli suomalainen puu ja mitä kaikkea puusta voi tehdä ja mihin puu ja metsät liittyvät.

Yhteistyökumppaneina olivat (ei missään tietyssä järjestyksessä) Leksan Lastu, Äänekosken taidemuseo, Suoramyyntiosuuskunta Torpparit, Hiekkaharjun Kartano, Keitele-museo, Kapeenkoski Oy, Sirpa Hasa, Eräruokapalvelu Ilonen Hauki, Jyväskylän Yliopisto, Jukola Industries, Rämäkkä Holidays, Matin Puupaja, Artteli Shop ja KalajaRetkeily.

Kahden testipäivän aikana kävimme läpi käytännössä kaikki mahdolliset kohteet, joissa oli tarkoitus vierailla matkanjärjestäjienkin kanssa. Aikataulu oli kiireinen, sillä periaatteessa kahteen päivään piti saada mahdutettua kolmen päivän verran ohjelmaa. Tosin testiryhmässä oli vähemmän osallistujia, joten toteutus oli mahdollinen lyhyemmässäkin ajassa.

Tässä blogijutussa keskityn kuitenkin varsinaisiin matkanjärjestäjäpäiviin, mutta osa kuvista on myös testipäiviltä.

”The Tree Story” maalla, merellä ja ilmassa

Käytyämme testipäivät onnistuneesti läpi, totuuden hetki koitti sunnuntai-iltapäivänä 15. tammikuuta, kun lähdimme noutamaan yhdeksää useasta eri maasta kotoisin olevaa matkanjärjestäjää Jyväskylän lentoasemalta.

Tilausliikenne Hokkisen bussin kyydissä allekirjaillun lisäksi Elena Domracheva ja Irina Sizova (Venäjä), Aleksei Salomatov (Venäjä), Freddy Byn (Belgia), Anges Wesselius (Alankomaat), Jenny Maanpää (Kiina/Suomi), Agnes Nagy (Unkari), Vivian Li (Kiina/Suomi) sekä Jürgen Schwenkschuster (Saksa).
Tilausliikenne Hokkisen bussin kyydissä allekirjaillun lisäksi Elena Domracheva ja Irina Sizova (Venäjä), Aleksei Salomatov (Venäjä), Freddy Byn (Belgia), Anges Wesselius (Alankomaat), Jenny Maanpää (Kiina/Suomi), Agnes Nagy (Unkari), Vivian Li (Kiina/Suomi) sekä Jürgen Schwenkschuster (Saksa). Kuvan otti Rositsa Bliznakova (Kiehtova Maisema -hanke, Suomi/Konnevesi).

Lento saapui ajallaan, ja vieraiden vastaanoton jälkeen ohjasimme heidät bussiin, joka ajoi meidät ensimmäisenä Äänekoskelle Äänekosken Taidemuseolle. Taidemuseolla pääsimme tutustumaan museon toiminnan esittelyn jälkeen siellä oleviin taide- ja valokuvateoksiin sekä nauttimaan runsaista luonnon-  ja lähiraaka-aineista valmistetuista suupaloista, jotka oli taidolla valmistanut Suoramyyntiosuuskunta Torpparit.

Herkkua on siinä monenlaista, vaikkei ole edes joulu!
Herkkua on siinä monenlaista, vaikkei ole edes joulu!

Taidemuseolta lähdettiin täysin vatsoin kohti sympaattista puutyöpajaa Leksan Lastua, jossa tutustuimme niin itse puutyömestari Leo Lahdelmaan kuin myös Leena Porrassalmeen, joka vastaa yrityksen johtamisesta – sekä tietysti myös uskomattoman hienoihin ja monipuolisiin puutöihin, joita Lahdelma valmistaa.

Puutyöpajan lisäksi sunnuntain kalenderiin ei ollutkaan sitten edes yritetty ängetä muuta kuin majoittuminen ja illallinen Konneveden Tankolammilla sijaitsevassa Hiekkaharjun Kartanossa. Katja Kuusisen omistama entinen kunnalliskoti on toiminut jo pitkään tasokkaana ruoka- ja majoituspaikkana tilausasiakkaille.

Hiekkaharjun päärakennus valojen loisteessa. Kuva: Upe Nykänen
Hiekkaharjun päärakennus valojen loisteessa. Kuva: Upe Nykänen (Jalkaisin-blogi)

Illallisella matkanjärjestäjät pääsivät tutustumaan alueen matkailu- ja retkeilypalveluyrittäjiin, ja tunnelmallisessa Hiekkaharjun päärakennuksessa aika vierähtikin rattoisasti aina lähelle puolta yötä.

Seuraavana aamuna runsaan ja maittavan aamupalan jälkeen olikin jo aika lähteä maanantain ensimmäiselle rastille Suolahden vanhalle rautatieasemalle, jossa Keitele-museo Oy järjestää tilausmatkoja vanhoilla museojunilla, niin sanoituilla ”lättähatuilla”, jotka liikennöivät vakituisesti Suomen rautateillä 50-luvulta 80-luvun lopulle saakka.

Vanhat kunnon siniset vaunut kiskoilla kohta luotettavan Dm7-dieselin kiskomana.
Vanhat kunnon siniset vaunut kiskoilla kohta luotettavan Dm7-dieselin kiskomana.
Saimme museojunaliput, joiden avulla pääsimme matkustamaan vanhemman ajan tunnelmaa huokuvassa junassa Suolahdesta Äänekosken keskustaan. Matkalla ohitimme rakenteilla olevan ja tämän vuoden puolella valmistuvaksi kaavaillun jättimäisen biotuotetehtaan.

Suolahden asemalle ei enää liikennöidä, mutta sinne johtaa sivuraide, joka yhdistyy pääraiteeseen, jolta oheinen kuva.
Suolahden asemalle ei enää liikennöidä, mutta sinne johtaa sivuraide, joka yhdistyy pääraiteeseen, jolta oheinen kuva.

Ääneseudun Kehityksen toimitusjohtaja Sari Åkerlund kertoi tehtaasta ja sen toiminnasta sekä merkityksestä alueelle sekä koko Suomelle. Äänekoskella meitä odottikin jo kyyti, jolla pääsimme päivän ensimmäiselle todella vauhdikkaalle rastille, nimittäin Kapeenkoskelle ja siellä koskikelkkailemaan.

Jo testipäivän aikana tuli selväksi, että testaajien ennakkotunnelmat joutumisesta/pääsemisestä jääkylmän veden vietäväksi vaihtelivat pienestä pelosta aivan älyttömään innostukseen. Samaa oli aistittavissa myös varsinaisena ohjelmapäivänä ulkomaisissa matkanjärjestäjissä. Viisi rohkeaa päätti ottaa niin sanotusti härkää vehkeistä ja laskea Kapeenkosken asiantuntevien ohjaajien Teijo Haapakosken ja Katriina Pekkalan avustuksella.

"Joki, jolta oli paluu". Kuvassa vasemmalta Jenny, Agnes, Freddy, Jürgen ja toinen Agnes.
”Joki, jolta oli paluu”. Kuvassa vasemmalta Jenny, Agnes, Freddy, Jürgen ja toinen Agnes.
Itse seurasin toimintaa koskiveneestä käsin kuvaten, seuranani yksi matkanjärjestäjistä, Vivian. Koskivenettä ohjasi Kapeenkosken toimitusjohtaja Aimo Hernesaho.
Kaikilla koskikelkkailijoilla oli päällään märkäpuku ja kelluntaliivit sekä räpylät, ja jälkeen päin ajatellen ehkä minullakin olisi pitänyt olla sellaiset, sillä kosken voimakkaimmassa kohdassa aalto heitti veneeseen niin paljon vettä, että siinä kastuivat sekä kamera että housuni. Illalla sainkin levittää kankkuun runsaasti tiikerisalvaa, että veri lähti taas kiertämään.

Ennen vaativampaa laskuosuutta harjoiteltiin potkuja ja kelkan ohjaamista.
Ennen vaativampaa laskuosuutta harjoiteltiin potkuja ja kelkan ohjaamista.

Kapeenkoskella nautimme myös monipuoliset tarjoilut päärakennuksen tuvassa ennen kelkkailua, ja näyttihän se eväs maistuvan senkin jälkeen, kun kaikki olivat turvallisesti päässeet kuivalle maalle. Kaikkien laskeneiden kasvoilla oli leveä hymy ja punaiset posket. Varmasti mahtava kokemus!

Hauskaa oli! Kuvassa Agnes Nagy.
Hauskaa oli! Kuvassa Agnes.
Vaatteiden vaihdon ja lämmittelyn jälkeen ei muuta kuin takaisin bussiin ja kohti Konnevedellä sijaitsevaa entisen Myllykoski Oy:n ja nykyään Konneveden kunnan omistamaa Siikapirttiä, jossa eräruokapalvelu Ilonen Hauki Mari Olkolan johdolla oli valmistanut kaikille erinomaista eräruokaa, mm. loimulohta, sienikeittoa, kasvis-kala-lihanyytin ja jälkiruoaksi marjapaistosta ruiskuoressa kermavaahdon kera.

Alkuruokana tarjottu sienikeitto oli myös erittäin herkullista!
Alkuruokana tarjottu sienikeitto oli myös erittäin herkullista!

Siikapirtillä oli ruokailun ohella myös esillä konnevetisen taiteilijan Sirpa Hasan töitä, joita matkanjärjestäjät pääsivät ihastelemaan ennen kuin siirryimme moottorikelkan vetämän reen kyydissä Jyväskylän yliopiston Konneveden tutkimusasemalle. Asemalla joukko jaettiin kahteen ryhmään, joista ensimmäinen lähti kokeilemaan jäälle pilkkimistä. Toiselle ryhmälle esiteltiin tutkimusaseman toimintaa.

Kairan käyttöä testipäivänä opettelemassa Naran Tong.
Kairan käyttöä testipäivänä opettelemassa Naran Tong.

Pilkkimisen ohella (jota muuten pystyi tekemään myös säältä suojassa kevytrakenteisessa mökissä) tarjolla oli myös Heikki Paakin ja kumppanien järjestämä avantouinti- ja telttasaunamahdollisuus, jota matkanjärjestäjien karpaasiosasto käyttikin hyväkseen.

Tutkimusasemalla vastaavasti tutustuimme niin sanottujen raakkujen salattuun elämään. Raakuthan (Margaritifera margaritifera) tunnetaan myös nimellä jokihelmisimpukka, ja syy raakkujen oloon tutkimusaseman suojissa on nimenomaan niiden suojeleminen, koska ne ovat erittäin uhanalaisia. Raakuista on kirjoitettu mm. lehdissä useaan otteeseen, kuten esimerkiksi artikkelissa Sisä-Suomen Lehdessä.

Jääaktiviteettien ja raakkuinfon jälkeen ryhmä rämä siirtyi takaisin Siikapirtille ja siellä alueella olevaan takkatupaan, jossa teen ja kahvin lomassa saimme kuulla innovatiivisen puualan yrityksen Jukola Industriesin toimitusjohtaja Jouni Lehmosen esittelyn Jukolasta ja yrityksen tuotteista.

Tunnelmallisessa tuvassa saimme tietää, mitä kaikkea puusta saakaan digitaalisesti. Kuva testipäiviltä.
Tunnelmallisessa tuvassa saimme tietää, mitä kaikkea puusta saakaan digitaalisesti. Kuva testipäiviltä. Jukola Industriesin toimitusjohtaja Jouni Lehmonen kuvassa oikealla ylhäällä.

Rämäpäistä menoa Rämäkällä

Siikapirtiltä matalalento jatkui bussikyydillä Rautalammin suuntaan ja siellä käytännössä ihan metropolin keskustassa sijaitsevaan Rämäkkä Holidaysiin. Rämäkkä tarjoaa mm. majoitus- ja ruokailupalveluja, erilaisia aktiviteetteja jne. Rämäkän alue toimii myös talvisin näyttämönä alamäkiluistelukisoille.

Itse asiassa juuri tänä viikonloppuna 27.-28. tammikuuta Rämäkällä järjestetään kansainvälisen tason Riders Cup -kilpailut, jossa on niin reikäpäistä touhua, että ainakin meikäläinen uskaltaa katsoa sitä vain televisiosta tai juutuubista jälkeenpäin.

Alamäkiluistelu on kuitenkin ammattitasoisten kaverien hommaa, ja kilpailuja tullaan seuraamaan innolla pitkienkin matkojen takaa. Myös kilpailijoita tulee ympäri maailmaa.
Alamäkiluistelu on kuitenkin ammattitasoisten kaverien hommaa, ja kilpailuja tullaan seuraamaan innolla pitkienkin matkojen takaa. Myös kilpailijoita tulee ympäri maailmaa.

Rämäkkä Holidaysin omistajat Joni-Matti ja Hanne Kuikka esittelivät Rämäkän toimintaa ja tuleviakin suunnitelmia sekä tarjosi vieraille maittavan ja todella täyttävän illallisen.

Ruokailun jälkeen oli vuorossa karaokea, ja illan ykköshitteinä olivat ehkä hieman ennalta-arvattavasti mm. Miljoona ruusua (venäjäksi), We Are The Champions jne. Siinäpä se ilta vierähti ikivihreiden (ja ehkä vähän puhkilaulettujenkin) sävelmien parissa. Kello päästeli jo yli kahdeksaa illalla, joten olikin jo aika lähteä takaisin Konneveden suuntaan Hiekkaharjuun ja ansaitulle levolle.

Rekiajelua, talvikalastusta ja vetovarjolentoa

Ei auttanut vaikka kuinka olisi väsyttänyt, matkaan oli taas lähdettävä itse kunkin. Viimeisen päivän koitokset odottivat. Loppupäivän logistisista järjestelyistä johtuen hyppäsin omaan ajoneuvooni ja lähdin körryyttelemään kohti Rautalampea, kun taas matkanjärjestäjät projektipäälliköiden johdolla hyppäsivät jälleen bussiin tullakseen perässä Matin Puupajalle.

Jätkänkynttilät paloivat iloisesti Matin Puupajan pihapiirissä.
Jätkänkynttilät paloivat iloisesti Matin Puupajan pihapiirissä.
Matti Pakarinen eli ”Puu-Matti” perheenjäsenineen ja apujoukkoineen otti vierailijat vastaan.

Matin tilalla asustaa perheen lisäksi 10 hevosta, puolentusinaa koiraa ja ainakin yksi vahtikissa.
Matin tilalla asustaa perheen lisäksi 10 hevosta, puolentusinaa koiraa ja ainakin yksi vahtikissa.

Matti esitteli ensin tekemiään puutöitä – jotka ovat muuten upeita – kuten hevosten länkiä, puisia kravatteja jne., jonka jälkeen joukkiomme jaettiin kolmeen ryhmään. Yksi ryhmä lähti ensin rekiajelulle, toinen jäälle talviverkkokalastukseen tutustumaan ja kolmas kohti ehkä päivän jännittävintä suorituspaikkaa, jossa päästäisiin ilmojen teille.

Rekiretkeläisten kuljetuksesta vastasivat Tarja ja Veera Pakarinen, verkoilla olivat apuna karpaasit Matti Hämäläinen ja Jukka Turtiainen, lennätyksessä Matin apuna Viivi Pakarinen. Hämäläisen Ville oli kelkkamiehenä.

Aleksei lähdössä ihastelemaan Iisveden maisemia yläilmoista.
Aleksei lähdössä ihastelemaan Iisveden maisemia yläilmoista. Viivi lähettää varjon ilmaan.

Avustelin Matin tyttären kanssa asiakkaita saamaan lentovaljaansa asianmukaisesti paikoilleen, annoin turvaohjeet englanniksi sekä pitelin todella helposti tuulta alleen saavaa vetovarjoa alussa paikallaan, jotta ilmaan nousu sujuisi ongelmitta.

Suurikokoinen vetovarjo on näyttävä ilmestys täyttyessään, ja sehän täyttyy nopeasti pienelläkin tuulella. Vetovarjolennätyksessä tuulen suuntaa ja nopeutta täytyy jatkuvasti seurata, jotta nousu onnistuisi ja jottei se olisi vaarallista. Liian kovalla tuulella ei olisi lennetty ensinkään.

Lennätys kiinnosti ja innosti asiakkaita täysillä. Lentovuorossa toinen Agnes.
Lennätys kiinnosti ja innosti asiakkaita täysillä. Lentovuorossa toinen Agnes.

Lähestulkoon kaikki matkanjärjestäjät pääsivät ilmojen teille, ja kaikki vaikuttivat olevan hienoisen alkujännityksen jälkeen aivan haltioissaan ilmaannoususta aina laskeutumiseen saakka. Kaikki ryhmät pääsivät vuorollaan sekä ajelulle, verkoille että lentämään.

Rekiajelun, verkkokalastuksen ja vetovarjoilun jälkeen koko porukka syötettiin takuuvarmasti kylläiseksi Matin tuvassa rapeaksi paistetulla kuhalla ja kaalilaatikolla lisukkeineen. Keittiössä hiki myssyssä huhki pääkyökkimestari Sanita Jalkanen. Tunnelma oli rento ja avoin, kuin olisi ruokailtu vanhojen tuttujen kesken. Tyytyväisiä ilmeitä näkyi jokaisen kasvoilla, joten saatoin tulkita homman onnistuneen.

Ostoksia ja kansallispuiston tunnelmaa

Päivän kahtena viimeisenä ohjelmanumerona oli ensinnäkin käynti Rautalammin keskustassa sijaitsevassa Artteli Shopissa, jossa matkanjärjestäjät saivat tutustua myymälään ja siellä myytäviin tuotteisiin sekä luonnollisesti tehdä ostoksia niin halutessaan.

Artteli Shopissa on kattava valikoima monenlaisia lahjatavaroita ja myös vaatteita ja vaikka mitä muuta.
Artteli Shopissa on kattava valikoima monenlaisia lahjatavaroita ja myös vaatteita ja vaikka mitä muuta. Kuva testipäiviltä. Artteli Shopin yrittäjä Reeta Lyytinen kuvassa oikealla.

Matkanjärjestäjät kävivät Outin ja Rositsan kanssa Arttelissa, kun itse puolestani ajoin suoraan Matin puupajalta kohti Etelä-Konneveden kansallispuistoa ja Kalajan parkkipaikkaa, jossa KalajaRetkeilyn Markku Utriainen jo odottelikin. Ostoshetki vei, no, hetkisen, joten meillä oli Markun kanssa aikaa jutella kaikessa rauhassa ennen muiden tuloa.

Kalajan parkkipaikalla KalajaRetkeilyn yrittäjä Markku Utriainen kertoi perustietoja puistosta ennen reitille lähtöä. Markku kuvassa toinen vasemmalta.
Kalajan parkkipaikalla KalajaRetkeilyn yrittäjä Markku Utriainen kertoi perustietoja puistosta ennen reitille lähtöä. Markku kuvassa toinen vasemmalta.

Bussin viimein saavuttua saimme Markulta lyhyen katsauksen puistoon ja muun muassa reitistöön, jonka jälkeen lähdimme letkassa kohti Vuori-Kalajaa ja Metsähallituksen laavua, jossa meille oli varattuna erilaista ohjelmaa ja tietysti ruokaa ja juomaa. Laavulla oli jo kovasti valmisteluja tekemässä Luontopalvelu Livinan Virve Linnanen.

Vuori-Kalajalle vievän reitin varrella pysähdyttiin välillä kuuntelemaan Markun jakamaa metsätietoutta.
Vuori-Kalajalle vievän reitin varrella pysähdyttiin välillä kuuntelemaan Markun jakamaa metsätietoutta.

Hieman jo hämärtyvään iltapäivään sopivat erinomaisesti reitin varrelle asetellut ulkotulet. Vuori-Kalajan laavulla sitä vastoin meitä odotti kunnon jaloilla seisova nuotio, jätkänkynttilä ja vielä yhdet tulet laavun kotakeittiössä.

Tuli on aina hienoa katseltavaa. Ja se vieläpä lämmittääkin!
Tuli on aina hienoa katseltavaa. Ja se vieläpä lämmittääkin!

Loppuiltapäivän ohjelman muodostivat lumikenkäily Vuori-Kalajan jäällä, lumiveistäminen ja nokipannukahvit muurikkalettujen ja muiden herkkujen kera. Jo saapuessamme paikalle saimme lämpimiksemme mustaherukkamehua, ja energiaa tankkasimme suklaasta.

Tyylikkäät venäläisleidit Elena ja Irina veistämässä joulukuusta, jonka ympärillä muuten sitten myös tanssittiin ja laulettiin joku venäläinen joululaulu.
Tyylikkäät venäläisleidit Elena ja Irina veistämässä joulukuusta, jonka ympärillä muuten sitten myös tanssittiin ja laulettiin joku venäläinen joululaulu.

Lumikenkäilyosasto kävi tutustumassa Kalajanvuoren rinteisiin jäältä käsin, ja ovathan ne kalliot näyttäviä kun niitä pääsee katselemaan ihan kosketusetäisyydeltä.

Jyrkänteen juurella opas Virve, Kiehtova Maisema -hankkeen projektipäällikkö Rositsa eli Rossi, Agnes, Freddy ja Aleksei.
Jyrkänteen juurella opas Virve, Kiehtova Maisema -hankkeen projektipäällikkö Rositsa eli Rossi, Agnes, Freddy ja Aleksei.
Utriaisen Markku tekemässä viime silauksia tarjoiluihin kotalaavulla Virven ohjatessa lumikenkäilijöitä.
Utriaisen Markku tekemässä viime silauksia tarjoiluihin kotalaavulla Virven ohjatessa lumikenkäilijöitä.

Illan jo pimettyä kokoonnuimme kotalaavulle ruokailemaan, eli paistamaan lihaisaa makkaraa – jota saattoi paistaa myös Markun veistämän lumisohvan edessä olevalla tulipaikalla – sekä nautiskelemaan kylmäsavulohesta, ruisleivästä, härkäleikkeleestä, Markun tekemästä hillosta ja tietysti tuoreeltaan paistetuista letuista ja kahvista. Kyllä kelpasi!

Kaikki kiva loppuu aikanaan

Matkanjärjestäjien oli päästävä ehdottomasti lähtemään Kuopion lentokentälle tasan klo 17 reikäjuusto, joten viimeiset letut ja kahvit piti vetää käytännössä henkeen. Onneksi kuitenkin matkaa kodalta parkkipaikalle oli vain vajaa kilometri, joka harpottiin miehekästä vauhtia otsalamppujen valossa.

Suomen kesä on lyhyt ja vähäluminen, sanotaan. Ja talvet pimeitä ja pitkiä. Otsavalot ovatkin siis paikallaan.
Suomen kesä on lyhyt ja vähäluminen, sanotaan. Ja talvet pimeitä ja pitkiä. Otsavalot ovatkin siis paikallaan.

Parkkipaikalle päästyämme toivottelin matkanjärjestäjille turvallista paluumatkaa kiittäen samalla omasta puolestani mukavista päivistä yhdessä. Linja-auto oli jo odottelemassa matkalaisia viedäkseen heidät varmalla kyydillä lentokentälle ja siitä kohti Helsinkiä ja uusia seikkailuja.

Itselleni ainakin jäi hyvät muistot näistä päivistä, ja toivon mukaan myös matkanjärjestäjävieraatkin tykkäsivät vierailustaan ja käyntikohteista.

Asiat sujuivat mielestäni varsin hyvin, vaikka kehittämisen varaakin toki jäi. Joka tapauksessa kaikki vaikuttivat tyytyväisiltä, toiminta oli turvallista ja asiallista, ja asiakkaiden tarpeet ja toiveet pyrittiin ottamaan huomioon niin hyvin kuin mahdollista.  Se, mihin meikäläisen rallienglanti ei pystynyt, hoidettiin sitten hymyllä ja huumorilla, kuten näissä piireissä joskus joutuu tekemään.

Toivottavasti matkanjärjestäjät saivat alueemme tarjonnasta positiivisen kuvan ja voivat suositella kohteita ja palveluja omille asiakkailleen. Omasta puolestani ainakin voin suositella jokaista paikkaa, jossa olin mukana ja kiittää samalla kaikkia yhteistyötahoja!