Aaro hellaa koski ja runoili: ”Teitä käyden tien on vanki, vapaa vain on umpihanki”. Ja oli oikeassa.


En yhtään ihmettele, että maamme maisemat ovat saaneet lukuisat runoilijamme, kirjailijamme ja taidemaalarimme tarttumaan kynään tai siveltimeen, ja lopputulos on ollut historiaa. Irtosipa itseltänikin männä keskiviikkona ”Metsän poika tahdon olla” omana sovituksena, kun seikkailin taas kerran Rautalammin Mustikkavuoren maisemissa. Kyseisen tempauksen historiallisuudesta ei ehkä kannata puhua.

Huhtikuun puoliväliä melkeinpä eletään, mutta lunta on ja piisaa vielä ainakin keskisessä Suomessa. Päivät ovat kyllä aurinkoisia ja lämpimiä, mutta yöllä on vielä ollut sen verran pakkasta, että hankikelit ovat juuri nyt somimmoillaan – ainakin aamupäivästä. Niinpä en millään malttanutkaan käkäillä kotosalla vaan pakkasin matkaan lumikengät ja muut romppeet ja lähdin heti ysiltä liikenteeseen. Tosin vieläkin aikaisemmin olisi ehkä kannattanut, mutta eipä juuri enää myöhemmin.

Hangella kulkeminen kannattaa.

Aivan Etelä-Konneveden kansallispuiston kupeessa, lähimmillään alle puolen kilometrin päässä puiston reunasta, Mustikkavuoren päältä avautuvat maisemat ovat vähintään yhtä näyttävät kuin puiston parhailta vuorilta. Kirjoittelin jo aiemmin tästä samasta paikasta, joten ihan samoja kuvia en meinannut laittaa tähän juttuun. Komeata on silti!

Lumikenkäilen, siis olen.

Edellisellä reissulla piti hieman valikoida reittiään, sillä lumen alla on paikka paikoin melkoisia kuoppia, joihin voi hujahtaa kytkentäkaappia myöten lumikengistä huolimatta. Hankikannolla niistä ei niinkään tarvinnut välittää, mutta joissakin kohdin oli silti upottavampaa kuin toisissa.

Olin ottanut mukaani kahdet eri lumikengät ihan sen vuoksi, jos toisissa ei olisikaan kantavuus enää piisannut. Mutta eipä hätää, ei tarvinnut ottaa ensimmäistä paria jalasta pois ennen kuin päivän päätteeksi. Eli hyvin pärjättiin.

Reittivalinta on hankiaisilla vapaa.

Aikaisemmilla retkilläni vuorelle kuljin pitkälti samoja reittejä, mutta nyt aikaa oli enemmän, joten sain kaikessa rauhassa kierrellä ja pysähdellä välillä mielenkiintoisiin kohtiin. Yksi sellainen oli jonkun metsänelävän juhlapöytä erään kelopuun juurella.

Käpy on tainnut maistua. No, onhan tuossa lähellä Käpynänlahti, Käpynänsaari ja Käpynänvuorikin.

Tikka se oli nautiskellut oikein ajan kanssa maukkaista kävyistä, joita olikin kertynyt puun juurelle melkoinen kasa. Aikoinaan ammattikoulun tupakkapaikalle oli syntynyt tupakannatsoista vähän samantapainen kokoelma…

Lompsiessani eteenpäin huomasin, että en ole ollut ainoa lumikengillä liikkuja vuorella – ja miksipä olisinkaan, sillä eihän Mustikkavuori mikään salaisuus ole.

Jollakin on ollut hieman vintagempaa lumikenkämallia jaloissaan; melkoisilla lautasilla on liikuttu. Tai sitten asialla on ollut lumimies…

Mustikkavuoren itäreunalla on mahtavia jyrkänteitä, joiden reunalle varoen menijä saa nauttia kyllä kaikin siemauksin todellisesta kansallismaisemasta, vaikka näkymää isoille vesille ei tältä puolelta vuorta löydykään.

Tässä maisemassa ei ole hirveästi moittimista, vaikka avohakkuaukko tuolla kaukaisuudessa paistaakin. Metsääkin on jäljellä.

Istahdin kaikessa rauhassa katselemaan ja kuuntelemaan, antaen tuulen puhaltaa lämmintä kevättä kasvoille ja auringon paistaa kirkkaasti. Laitoin silmät kiinni ja kuvittelin tuulen huminan olevan jossakin meren rantaan paiskautuvien aaltojen kohinaa. Muutoin oli lähes hiljaista, silloin tällöin kuului tiaisten sirkutusta ja korppikin jossakin lähistöllä korahteli.

Tähän voisin jäädä.

Itselleni ehkä syvintä sielunmaisemaa Mustikkavuorella onkin juuri itäpuolella, vaikkei tosiaan järvelle näkisikään. Onhan toisaalta alhaalla avautuva metsämaisema kuin puiden meri.

Kävin lyhyen keskustelun korpin kanssa, mutta nähtävästi en oikein osannut hänen murrettaan, koska pian raakkuminen kuului vain entistä kauempaa. Ehkäpä oli aika lähteä jatkamaan matkaa.

Oikaisin vuoren poikki sen länsireunalle, josta aloin etsiä sopivaa alasmenopaikkaa. Kantava hanki antoi paljon enemmän valinnanvaraa, mutta rinteen jyrkkyys oli silti otettava huomioon – kuten myös se, että lumi saattoi silti olla joissakin kohdissa pehmeää.

Joku rämäpää olisi voinut tulla tuolta vaikka suksilla.

Alemmas päästyäni huomioni kiinnittivät isot lohkareet, joten heti alkoi tietysti kiinnostaa, mitä niiden alla mahdollisesti on, vai onko mitään. Ei olisi nimittäin ensimmäinen kerta, jos jokin luolantapainen olisi löytynyt.

Pieni suojainen kolo vaan. Hätätilanteessa sopii yhden ihmisen säänsuojaksi, mutta ehkä enemmän metsäneläinten piilopaikaksi.

Eipä tällä kertaa sen ihmeempää loukkoa ollut tarjolla, vaikka mahdollisuus olisi ollutkin. Siispä matka jatkui. Kuljin jonkin matkaa painanteessa, joka kartoissa näkyy soistumana. Aikoinaan täällä on ollut varmasti rehellistä vettä. Nyt lähinnä ohutta pajukkoa ristiin rastiin ja satunnaista kitukasvuista kuusta.

Hanki kannatteli painanteessa vain paikoin, ja joissakin kohdissa sai stepata ihan urakalla että pääsisi eteenpäin. Hankalampiakin reittejä – mutta myös paljon helpompia – on tullut vastaan. Pian saavuin sellaiseen paikkaan, jota voisin kuvailla jopa hengelliseksi.

Vähän mielikuvitusta kutittamalla tämä kallio saattaa näyttää ihan kaskelotilta.

Vaikka en mikään hengellinen heppu mitenkään erityisesti mielestäni olekaan, niin jostakin syystä kohdalle sattunut kallio ja sen ympäristö tuntuivat henkivän jonkinlaista syvempää rauhaa. Mieleen tuli väistämättä Kolin kansallispuistossa Paha-Kolilla oleva paikka, johon on pystytetty risti ja pieni kivialttari.

Voisikohan tämä olla puolestaan Mustikkavuoren ”kalliokappeli”? Toisaalta paikka saattaisi sopia myös jonkinlaiseen lausunta- tai lauluesitykseen, mikseipä pieneen soittohetkeenkin. Tässä kohdassa irtosi pieni pätkä Sibeliuksen Metsämiehen laulusta. Paikan akustiset ominaisuudet ovat joka tapauksessa mainiot.

Pari kaatunutta puuta muodostivat valmiit penkitkin yleisölle, jos sellaista olisi ollut.

Kalliokappelilta olisi ollut vain reilun 50 metrin matka tieuralle, mutta en halunnut vielä poistua korven kätköistä, vaan suunnistin luoteeseen etsien sopivaa paikkaa nousta takaisin ylempään maastoon. Päivä oli edennyt jo siihen vaiheeseen, että varsinkin aurinkoiset rinnepaikat olivat aivan pehmeitä.

Tulin lumen peittämälle kapealle tieuralle vasta noin puolen kilometrin päästä, eikä kartassa näkynyt enää mitään erityisen mielenkiintoisia kohteita, joten paluumatka autolle oli melkeinpä perussettiä. Olin hyvää vauhtia menossa siis auton jättöpaikalle, kunnes silmänurkastani huomasin erään kallion, jonka kohtaan minun oli aivan pakko pysähtyä.

Huhuu! Onko kotka kotona?!

Kalliossa oli ensinnäkin kohtalaisen suuri lippaluola, mutta sen lähellä oli myös sellainen rako, joka voi parhaassa tapauksessa johtaa isompaankin luolaan. Ei ollut ensimmäinen kerta, että jännittävimmät paikat löytyvät vasta paluumatkalla, kun kellossa ei ole enää aikaa jäljellä riittävästi.

Kallionrako oli kapea, mutta ehkä sinne saattaisi mahtua ujuttautumaan ja näkemään, mihin nurkan taakse taipuva rako lopulta päättyy ja onko kalliossa mitään merkittävämpää nähtävää ja tutkittavaa. Voi hyvinkin olla, sillä Mustikkavuori on jo useasti päässyt yllättämään.

Mitähän tuolla mahtaa olla piilossa?

Tai sitten voi olla, että rako päättyy saman tien eikä mitään isompaa tilaa löydy. Jääköön seuraavalle kerralle tämänkin tutkimusprojektin jatko, kuten pari muutakin paikkaa alueella. Kevät vaikuttaa etenevän nyt vauhdilla, joten ei välttämättä mene pitkään, että kaikkia viime syksyn tai tämän talven aikana löytyneitä paikkoja pääsee tonkimaan kunnolla.

Olin erittäin tyytyväinen tämänkertaisen reissun antiin, en vähiten maisemien ja sään puolesta, mutta nyt pääsin kulkemaan Mustikkavuorella huomattavasti pidempään kuin aiemmin, ja muutenkin aikaa oli jotakuinkin riittävästi. Olin metsässä kolmisen tuntia, mutta kauemminkin olisin voinut olla. Kun ei ole sinänsä tavoitetta eikä valmista suuntaa, johon pitäisi mennä, voi liikkkua rauhallisemmin ja vapaammin. Siitä minä pidän.

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

 

 

Mainokset

Melkein kuin Saariselällä – paitsi että Mustikkavuorella


Jos on persus avoinna 24/7 kuten meikäläisellä, haaveet matkasta Lappiin pysyvät haaveina. Siksipä on todellinen onni, että hienoihin maisemiin pääsee hankkijanlakkibudjetillakin. Pyrin tekemään vähintään kerran viikossa reissun Rautalammille, mutta en aina välttämättä kansallispuistoon, vaikka kiva paikka sekin on.

Tammikuun 10. päivänä poikkesimme Rautalammin Hanhitaipaleessa sijaitsevalle Mustikkavuorelle Retkeilyblogi Rinkkaputken Annen ja Heikin kanssa vain hetkeksi, mutta nyt viimeisenä tammikuun päivänä tein ihan reilun retken vuorelle uudestaan. Itse asiassa laitoin ilmoituksen lumikenkäilyretkestä ylläpitämälleni Metsäkylpy Suomi -Facebook-sivulle, koska vuori on osoittautumassa varsin mainioksi retkikohteeksi.

Esimerkiksi Metsähallituksen laatimassa Etelä-Konneveden suojelualuekokonaisuuden hoito- ja käyttösuunnitelmassa Mustikkavuori mainitaan yhtenä kohteena, joka on maisemallisesti, geologisesti ja muiltakin luontoarvoiltaan arvokas. Sitä se toden totta on.

Retken ajankohta oli sään puolesta optimaalinen, mutta keskellä viikkoa työpäivänä (niille ketkä siis ovat työelämässä ja päivätöissä) tietysti hieman haasteellinen, joten en odottanutkaan mitään suurta yleisöryntäystä. Lopulta matkaan lähti yksi ilmoittautuja, mikä ei sinänsä haitannut mitään, sillä kuten hänellekin totesin, olisin lähtenyt joka tapauksessa, oli muita retkeilijöitä tai ei.

Kun kello kymmenen löi, suuntasimme ilman lumikenkiä vuorta kohti tietä pitkin, sillä tasaisella ja kovalla pohjalla lumikengin kävely tuntuu varsin oudolta. Mustikkavuoren päälle on oikeastaan turha yrittää sen itäreunalta muiden kuin kalliokiipeilijöiden ja vuorikauriiden, joista viimeksimainittuja ei tietääkseni tässä maassa ole. Senpä vuoksi kiersimme ihan reilusti vuoren koilliskulmalle, josta lähtee vuoren päälle kartassakin katkoviivana näkyvä vanha metsäkoneen jälki.

Hanki kantoi juuri sopivasti, ja jälkeä pitkin nouseminen vuorelle oli yllättävän näppärää. Kyllähän se reisiin ja hengityseläimiin otti silti, mutta oli ehdottomasti sen arvoista. Päästyämme tarpeeksi ylös kuusikon suojista silmiemme eteen avautuivat maisemat, joita voisi huonollakin mielikuvituksella kuvailla upeiksi.

Suotta ei ole Etelä-Konneveden kansallispuiston seutua kuvailtu hyvin lappimaiseksi. Kuin olisi tuntureilla. Puita on tietysti huomattavasti enemmän.

Mustikkavuoren laella oli niin avointa, että siellä olisi mahtunut vaikka hiihtämään tai päästelemään liukulumikengin. Mielenkiintoista olisi ollut kokeilla myös uutuutena markkinoille tulleita vaahtolumikenkiä, joiden toimivuudesta kunnon hangilla ainakin tässä vaiheessa minulla vallitsee melkoinen epäusko. Todistakoon joku uskomukseni vääräksi.

Kovin korkealle aurinko ei vielä tammikuun lopulla nouse, mutta kaikki käy, kunhan paistaa.

Minulla oli omat muoviset TSL:t ja retkikaverilla putkirunkoiset ”kalvokengät”, jotka näyttivät toimivan maastossa suurin piirtein yhtä hyvin. Itsellä oli vain yksi sauva, perinteisesti rottinkinen, jollaista käytän luolanetsintäreissuillanikin. Kaverilla teleskooppisauvat.

Voisiko parempaa tapaa viettää päivää ollakaan kuin lumikenkäily tällaisella ilmalla? Ei tule heti mieleen…

Jos ovat näkymät Kalajanvuoren päältä hulppeat, ei Mustikkavuorikaan juuri kalpene maisemissaan. Konnevesi-järven ja Käpynänlahden rannat ovat parhaimmillaan vain noin 700 metrin päässä, ja kirkkaalla ilmalla näkyvyyttä on vesien ja metsien yli kilometri- ellei peninkulmatolkulla.

Näitä maisemia ei kyllästy ihailemaan. Omasta ja monen muunkin puolesta toivoisin niiden säilyvän.

Mitä useamman askeleen otin lumikengillä vuorella, sitä suuremman vaikutuksen paikka minuun teki. Patikoimme sopivaa reittiä etsien Mustikkavuoren itäreunalle saakka, jossa sitten odottivat yhtä lailla suupielet ylöspäin vetävät näkymät.

Hitsin pampula, mikä vuori!

Mustikkavuoren korkein kohta jää vain hieman alle 200 metrin merenpinnasta, mutta verrattuna vuoren alapuolisiin pieniin lampiin, se on yli 90 metriä korkeammalla. Sellaisen korkeuseron jo huomaa ja tuntee.

Jyrkänteen reunalle ei tehnyt mieli hivuttautua, sillä alaspäin olisi ollut nopea, mutta kivulias matka. Mustikkavuoren eräässä noin 60 metriä alempana olevassa kallionseinämässä on luola, mutta epäilen, että myös ylemmän jyrkänteen seuduilla saattaa jonkinlaista luolamaista rakoilua olla. Sitä ei vain pääse varmistamaan muuten kuin köysien avulla. Valitettavasti sitä(kään) osaamista ei vielä ole tullut hankittua.

Ihasteltuamme maisemia silmiemme ja kameroidemme kautta päätimme käydä palailemaan takaisin, sillä olihan meillä vielä eväätkin syömättä ja aikataulunsa itse kullakin. Näin mainiosta paikasta ei vielä yhdellä käynnillä saa lähellekään tarpeekseen, mutta se hyvä puoli siinä on, että vuorelle pääsee varmasti uudestaankin.

Lumi kantaa tosi hyvin, mutta vuoren päällä on myös syviä painanteita, joihin astumista on syytä varoa.

Mustikkavuoren päällä maastonmuodot ovat sen verran vaihtelevia, että kaukomaisemaa ei joka kohdasta pääse näkemään. Onneksi vuorella on ympäristöään korkeammalla olevia kohoumia, joille nousemisen avarat maisemat palkitsevat.

Kyllä meilläkin osataan nämä maisemat!

Harmin paikka, että Sulanderin Heikki veti dronensa näreeseen ja maisema oli ummessa sumun takia 10. päivänä. Nyt olisi ollut sekä ilmaa että lentovehkeelle tilausta. Olipa miten tahansa, kuten yleensä on, niin retkipäivä oli mitä parhain. Odottelen innolla seuraavaa kertaa, milloin pääsen takaisin, ja niin paljon on koluamatta nurkkia alueella, että saa pitää melkein tehdä säännöllinen retkikalenteri.

Laskeuduimme korkeuksista takaisin ”maan pinnalle” ja menimme syömään eväitämme laavulle idyllisen lammen rannalle. Reisissä tuntui jo ihan riittävästi, että vuorella on käyty, ja paluumatka tietä myöten vaikutti siitä syystä tavallistakin pidemmältä. Retki oli mielestäni onnistunut, eikä käsitykseni mukaan retkikaveriakaan hirveästi sylettänyt.

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

3.9


Ja taas tuli tuommoinen otsikko. Onko riittävän kryptinen herättääkseen mielenkiinnon vai liian kummallinen, että tekisi edes mieli lukea ensimmäistäkään kappaletta? Jäänee nähtäväksi.

Vaan jos tähän toiseen kappaleeseen asti pääsit, niin kerron, että kyse on erä- ja luonto-oppaan opintojen opetussuunnitelman kohdasta 3.9, ”Erityisosaamiseen perustuva luonto-opastaminen”. Tähän liittyvän näytön nimittäin tempaisin äskettäin lauantaina syyslomaviikon alkupalaksi.

Erityisosaamisen kirjo on laaja, eli aika moni asia voidaan luokitella siihen kuuluvaksi. Tähän päätelmään luottaen ehdotin opinahjolleni, että tekisin näytön luolista ja asiakkaiden käyttämisestä niillä. Sehän passasi, ja päiväohjelma alkoi muotoutua kahden toisiaan suhteellisen lähellä olevan luolan ympärille.

Sain houkuteltua asiakkaiksi erään talvinäytössäkin mukana olleen tutun kautta viisi muuta henkilöä, joista koostuikin sitten ihan mukava retkiporukka.

Kello 12.00 lähtö Kivimäkeen

Tai oikeastaan high noonin aikaan kokoonnuimme ensin Konnevedellä sijaitsevan Ravintola Mierontien kahvilapuolelle tarkastelemaan tulevaa ohjelmaa ja käyntikohteita tuoreiden munkkikahvien tukemina. Kun ohjelma oli selvillä ja kahvit munkkiloineen nautittu, lähdimme ajamaan kohti ensimmäistä käyntikohdettamme, Hankasalmen puolella sijaitsevaa Kivimäen luolaa.

Kivimäen näkötornissa kurkkimassa Lauri Hiekkataipale.

Kööriämme täydentämään pyysin vuorokauden varoitusajalla suositun Retkeilyblogi Rinkkaputken Heikki Sulanderin, joka on aika fakiiri kuvaamaan kirjallisten ja retkeilyllisten ansioidensa ohella.

Yksi Heikin silmäteristä on DJI Spark -minidrone, jota hän tässä valmistelee lähtöön.

Heikki pistikin kamerat heti laulamaan ja meikkilaukkuun mahtuvan kuvauskopterin eli minidronen tulille. Kopteri pörähti taivaalle ja alkoi tallentaa maastossa talsivien retkeläisten matkaa muistikorttinsa syövereihin.

Kivimäen luolalle vievä reitti oli lehdistä liukas, mutta muutoin suhteellisen helppokulkuinen.

Kivimäen rinteeseen on muodostunut suuren luolan lisäksi joukko pienempiä sopukoita ja väyliä, joiden läpi kulkeminen ja niihin kurkistelu sopii hyvin seikkailuhenkiselle sielulle.

Ensin ylhäällä ja nyt alhaalla. Lauri kokeilemassa, miten ryömitään kiven läpi.

Kivimäen luola herätti monessa ansaittua hämmästystä. Ei tällaista paikkaa ihan joka nurkalla vastaan tule. Luolan uumeniin mahduimme hyvin kaikki. Punatakkista miestä tai muitakaan haamuja emme tällä kertaa kuitenkaan nähneet.

Kivimäen noin 13 metriä pitkään käytävään mahtuu kummastelemaan useampikin henkilö yhtä aikaa. Goprolla käsivaralla otettu kuva hieman enemmän tärähtänyt kuin ottajansa. Tai toisinpäin.

Ei retkeä ilman eväitä

Mikä se semmoinen retki on, jolla ei eväitä syödä. Ei mikään. Siksipä Kivimäessäkin piti ottaa särvintä kuka minkäkinlaista. Hyvä taukopaikka löytyy umpiluolan vierestä olevan lippaluolan alta.

Evästelymme oli hyvin ympäristöystävällistä ja huomaamatonta. Ei ollut edes risukeitin käynnissä. Kuvassa selin Lauri Hiekkataipale, seuraavana vasemmalta Eveliina Saloranta, Katriina Laukkanen ja Emilia Myllymäki.

Vajaan kilometrin patikka luolalle ja takaisin sekä käynti itse luolassa näyttivät tehneen ruokahalulle hyvää, mutta vielä oli toinen puoli ohjelmasta suorittamatta ja toinen luola käymättä. Maastosta olisi löytynyt vielä puolukkaakin vaikka millä ja mitalla, mutta keräsimme ainoastaan tavaramme ja palasimme autoille siirtyäksemme muutaman kilometrin Rautalammin puolella sijaitsevan Vuoreisenvuoren suuntaan.

C.S.I. Ilveslouhu

Kuka lie heittänyt, että ”rikospaikkatutkijat paikalla”, kun väki alkoi kiskoa valkoisia suojahaalareita päälleen ja vetää kumihanskoja käteen valmistautuessaan sisäistämään itsensä Vuoreisenvuoren luolaan. Niin tai näin, kyllä ne haalarit tarpeen olivat, kuten myös käsineet ja kypärät.

Tämä ei ole Kauppakadun appro, vaan Vuoreisenvuoren kenties jopa summa cum laude.

Ilveslouhun tutkiminen ei ole yhtä helppoa ja vaivatonta kuin Kivimäen luolan, sillä lohkareluolassa on aina oltava tarkempi kuin rakoluolassa, ettei esimerkiksi vetäisi kiviä omaan eikä muiden niskaan, jos ja kun joutuu ottamaan tukea jostakin. Oman ja muiden turvallisuuden vuoksi täytyy liikkua varoen ja riittävän rauhallisesti.

Vaikka Ilveslouhun luola on kohtalaisen laaja, siellä kannattaa liikkua harkitusti – tekee sen sitten pienemmällä tai isommalla joukolla.

Jos Kivimäen luola oli seikkailijoillemme ”ennennäkemätön”, sitä oli myös Vuoreisenvuoren luola. Jälkimmäisen uumenissa heräsi ehkä joillekin aivan uudenlaisia tuntemuksia, vaikka varsinaista ahtaanpaikan kammoa ei kukaan ainakaan sanonut potevansa.

”Löydä sisäinen luolahenkilösi”. Uudet kokemukset voivat olla myös tällaisia.

Edellisen kerran Ilveslouhussa käydessäni bongasin sieltä lepakon, mutta tällä kertaa emme sitä nähneet. Heikki onnistui sitä vastoin tallentamaan omalla kamerallaan luultavasti liuskayökkösen, joita tämmöisissä luolissa voi olla. Voihan siivekäs olla joku muukin laji, mutta esimerkiksi Sumiaisten Ukonvuoren Pirunpesässä liuskayökköseksi tunnistettuja perhosia oli useampiakin.

Kodan ykkönen

Kun meistä alkoi tuntua sekä siltä, että nyt oli luolaa tutkittu riittävästi ja että nälkä oli vaihtamassa paikkaa seikkailuhengen kanssa, olikin paras siirtyä luolalta asian niinsanottuun ytimeen, eli makkaranpaistoon ja kahvinkeittoon läheiselle kodalle, jota olimme saaneet luvan käyttää.

Kivan päivän kruunasivat kotakahvit makkaroineen, ja olihan siinä salaattia ja pullaakin.

Hienonpa kodan on rakentanut hirviporukka! Heti alkoi tehdä mieli rakentaa itselle samanlainen, vaikka laavu onkin jo. Meillä oli vielä niin hyvä tuuri päivän reissun suhteen, että vasta kun olimme tulistelemassa, alkoi sataa. Siinäpä vasta ajoitus!

Ajoituksesta vielä sen verran, että näyttösuunnitelman yhtenä arvostelukohtana on myös se, miten hyvin onnistuu suunnittelemaan ohjelman aikataulun ja miten siinä pysyy. No, asiakkaille annetussa ohjelmassa päättymisajaksi oli merkitty klo 18.00, ja kello oli 17.59, kun päivän ”virallinen” osuus oli suoritettu – tähän siis lukeutui myös olo kodalla. Sisäinen kello oli nähtävästi kohtalaisen hyvässä timmissä, vaikkei ranteeseen tullut jatkuvasti vilkuiltuakaan.

Ja kyllähän se tuo näyttökin taisi läpi mennä, kerran nimi pantiin paperiin. Näytön vastaanottajana toimi Olli Salmela Keski-Suomen Erämestareista. Iso kiitos kaikille mukana olleille (tahaton salaneikki)!

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Mustikkavuorella Hanhitaipaleella on muutakin kuin mustikkaa


Mustikka-aika alkaa olla ohi, mutta luolien aika ei. Nimittäin taas kerran yllätin iloisesti itseni löytämällä Rautalammin Hanhitaipaleelta Mustikkavuori-nimisen paikan rinteiltä hienon luolan.

Horisin jo viime vuonna eräässä jutussa, miten runsaasti Rautalammilla on monenlaisia luonnonmuodostelmia, ja tietysti luoliakin. Vielä silloin en kuitenkaan itsekään osannut arvata, miten paljon niitä itse asiassa onkaan, kun saa käytettyä vain tarpeeksi aikaa ja vaivaa etsimiseen.

Onhan alueen geologia erittäin otollinen luolien syntymiselle. Vaikka monet luolista eivät yllä koossa kansallisella listalla kovin korkealle, ehkä määrässä kuitenkin tavallista ylemmäs. Minulla on joka tapauksessa aavistus, että jotakin suurta on vielä löytämättä.

Rottinkisauva käteen, gps-laite toiseen ja menoksi

Kun lähden luolia etsimään tai ylipäänsä louhikoille, pyrin pitämään mukanani joko modernimpaa vaellussauvaa tai sitten perinteistä rottingista tehtyä suksisauvaa sommalla tai ilman. Se on yllättävän hyvä apuri paikoissa, joissa ei voi välttämättä tietää, mitä milloinkin askeleen alla on. Hyvinkin usein sammalen alla piilossa voi olla metrinen monttu, jossa koipi voipi katketa, jos oikein huonosti käy.

Tämänkertaisen etsintäreissun suuntasin Rautalammin Hanhitaipaleella sijaitsevien Kaupparisenvuoren ja Mustikkavuoren maastoihin, koska lähistöltä olen jo löytänyt monta muuta mahtavaa paikka luolista valtaviin hiidenkiviin asti. Todennäköisyys uusien luolien löytymiseen olisi siis suuri. Viime viikolla bongattu hiidenkivi sai kylmät väreet kulkemaan pitkin selkä kolmea pilkku neljäätoista, eikä tämänkertainen löydös paljon siitä jälkeen jäänyt.

Painuin puskaan Tampintien mutkasta läheltä Pitkä-Kaupparisen järven eteläpäätä suunnaten Mustikkavuoren itäpuolen rinnettä kohti.  Minkäänlaista ennakkotietoa mistään luolasta ei ollut (kuten yleensä viime aikoina), joten arvalla mentiin. GPS:n jäljestä kotona katsomalla huomasin, että olinkin kävellyt melko lailla suoraan luolan löytymispaikalle, noin sata metriä tieltä ja noin 30 metriä korkeussuunnassa ylempänä.

Mistäpä tämänkään olisi tiennyt, ellei olisi omin silmin nähnyt.

Tasamaatahan tuo vuorenrinne ei luonnollisestikaan ole, eli pientä kiipeilyä ja tasapainoilua oli harrastettava. Sauvasta oli paljon apua. Vaikka en vielä siinä vaiheessa tiennytkään, niin ensimmäisten pystysuorien kallioseinämien kätköistä tulisin löytämään jännittävän paikan.

Kiire ei ole hätäisen hommaa

Etsintähommiin olin varannut vain kaksi tuntia aikaa, joten olisi tietysti ollut ehkä paikallaan liikahdella rivakamminkin, mutta tällaisissa paikoissa se ei vain onnistu. Lenkin pituudeksi tuli metsässä vain kilometrin verran mutta aikaa meni todellakin pari tuntia.

Kun saavuin ensimmäiselle jyrkänteelle, ajatuksena oli vain laittaa merkintä gps:ään ja tulla paikalle uudestaan myöhemmin, mutta päätin onneksi tutkia paikkaa tarkemmin. Katsoin yläpuolelleni kohoavaa kalliota, jossa oli selkeä halkeama. Se vaikutti mielenkiintoiselta ja herätti kysymyksen, miten pitkä halkeama on ja mitä mutkan takaa löytyy. Selvitettyäni turvallisen reitin halkeamalle nousin ylemmäs ja kurkistin nurkan taakse.

Että tämmöinen tapaus tällä kertaa.

Sieltä löytyi juuri se, mikä pitikin. Tosin luolan suulle oli vielä viitisen metriä matkaa, joten en tiennyt, miten iso tai pieni tai minkään muunkaan lainen paikka suuaukon takana oli ennen syvempää tutkimista (kirjaimellisesti).

Luolaan johtavan kapeikon yläpuolella näytti olevan kiilaantuneena iso kivi, jota en olisi halunnut saada niskaani. Enkä muitakaan kiviä, joita suuaukon yläpuolelle oli kertynyt. Piti vain luottaa siihen, että ne eivät putoaisi. Yksin seikkaillessa on tietysti aina vaara olemassa, että jää kiven alle eikä voi viheltää sitten kun sattuu.

Rohkea rotan syö.

Eipä siinä muu auttanut kuin otsalamppu päähän ja rohkeasti sisään. Kuulostelin kyllä ennen sisään menoa, että kuuluuko luolasta murinaa tai sähinää. Ei kuulunut onneksi kumpaakaan. Aina pitäisi periaatteessa olla kaveri mukana, mutta käytännössähän se ei tahdo onnistua. Tämmöiset paikat eivät välttämättä nappaa oikeita luolaharrastajia, ja muut eivät sitten innostu muuten tai ovat niin matkan päässä, että pitäisi olla isompata sorttia tiedossa ennen kuin latukka liikahtaa.

Tämä paikka menee varmasti omaan luolalistaan.

Sievä pikku kammari

Sisältä paljastui sitten pienoinen yllätys. Olin arvellut, että luola olisi todella pieni, mutta se ei pitänyt täysin paikkaansa. Arviolta alle kaksi metriä kanttiinsa pohjan alalta sekä vähintään istumakorkea ”eteinen” liittyi suuaukolta katsoen oikealle alas ja syvemmälle kallion sisään viettävään osuuteen.

Luola jatkuu tuonne.

Jos meitä olisi ollut kaksi, niin olisin yrittänyt joko itse tai yllyttänyt kaverin menemään kapeasta raosta eteenpäin. Siitä nimittäin saattaisi päästä luolan osaan, jossa on enemmän kuin tarpeeksi seisomatilaa. Mitään latotansseja peräkammarissa ei vastaavasti mahdu järjestämään, korkeintaan lambadaa paritanssina voisi yrittää.

Olisiko luola neljästä viiteen metriä syvä kyseiseen suuntaan? Olen aika kehno arvioimaan etäisyyksiä ja mittoja, mutta kun ei ole mitään teknologista vimpainta kuten laserkeilainta. Olisi mielenkiintoista joskus tämmöisiä paikkoja päästä skannailemaan ja nähdä, mitkä ovat luolan mitat ja muodot niin kuin kone ne näkee.

Tutkittavaa jäi vielä.

Olisinpa ottanut järkkärin mukaan, mutta nyt oli tyytyminen vain erinomaiseksi luolakameraksi osoittautuneeseen kolmosversion GoProhon ja kuvanlaadultaan surkeahkoon Canonin PowerShot -pokkariin. Tai vähintään olisi pitänyt olla kaksi pikku jalustaa matkassa aikavalotuksille. Alla olevasta hämppiksenverkosta ja itse hämppiksestäkin olisi tullut jopa tarkka kuva. Mutta se on nyt sitten mikä se on.

Ehkä pieni kuvakoko antaa vähän epätarkkuutta anteeksi.

Luola päivässä, kaksi parhaassa

Sisällä luolassa oli – kuten arvata saattaa – lähestulkoon hiljaista. Nimittäin hetken aikaa siellä oltuani alkoi kuulua pörinää ympäriltä, ja joitakin kärppäsiä tai mitä lienevät olleet, kävi lentelemään luolassa edestakaisin. Valon houkuttelemina ehkä aktivoituivat. En huomannut muita elukoita, kuten liuskayökkösiä, joita oli esimerkiksi Ukonvuoren Pirunpesässä.

Huomioni kiinnittyi ihan muihin asioihin luolassa, joten huomasin vasta valokuvasta luolassa olleen hämähäkinverkon keskellä päivystäneen, olisiko ristilukin. Aika iso kaveri se oli, enkä hirveästi pidä hämähäkeistä, joten hyvä ettei tarttunut päähäni luolassa könytessä.

Olin erittäin tyytyväinen päivän saaliiseen siksikin, että ehdin etsiä luolaa vain lyhyen aikaa kunnes sen löysin. Halusin vielä jatkaa matkaa, joten poistuin peruuttamalla varoen tökkimästä yläpuolellani olevia kiviä. Mustikkavuoren mahtavat jyrkänteet ja luolalta parinsadan metrin päässä oleva louhikko kätkevät varmasti sisäänsä vielä lisää yllätyksiä löydettäväksi. Eikä vielä koko vuorta edes tullut kierrettyä, kiivettyä ja tongittua!

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

P.S. Miksi en laita paikasta karttalinkkiä? Siksipä, että jos näkee hieman vaivaa sen löytämiseksi, uskoisin, että se on palkitsevampaa sillä tavalla. Kyllähän tuossa jutun alussa lienee riittävästi vihneitä sellaiselle, jota aihealue oikeasti kiinnostaa.

 

Monipuolinen kattaus matkailutärppejä Puun Tarinan hengessä


Rautalammin-Konneveden luontomatkailun koordinointihanke ja Äänekosken maaseutumatkailuhanke järjestivät 7. ja 8. päivä tammikuuta Puun Tarina -teemalla matkailupalvelujen testipäivän.

Tarkoituksena oli testata kansainvälisille matkanjärjestäjille suunnatun opastetun kierroksen kohteita ja yhteistyöyrittäjien palveluja sekä toimintaa luonto, kulttuuri- ja erilaiset liikunnalliset harrastukset edellä. Johtavana teemana oli suomalainen puu ja mitä kaikkea puusta voi tehdä ja mihin puu ja metsät liittyvät.

Yhteistyökumppaneina olivat (ei missään tietyssä järjestyksessä) Leksan Lastu, Äänekosken taidemuseo, Suoramyyntiosuuskunta Torpparit, Hiekkaharjun Kartano, Keitele-museo, Kapeenkoski Oy, Sirpa Hasa, Eräruokapalvelu Ilonen Hauki, Jyväskylän Yliopisto, Jukola Industries, Rämäkkä Holidays, Matin Puupaja, Artteli Shop ja KalajaRetkeily.

Kahden testipäivän aikana kävimme läpi käytännössä kaikki mahdolliset kohteet, joissa oli tarkoitus vierailla matkanjärjestäjienkin kanssa. Aikataulu oli kiireinen, sillä periaatteessa kahteen päivään piti saada mahdutettua kolmen päivän verran ohjelmaa. Tosin testiryhmässä oli vähemmän osallistujia, joten toteutus oli mahdollinen lyhyemmässäkin ajassa.

Tässä blogijutussa keskityn kuitenkin varsinaisiin matkanjärjestäjäpäiviin, mutta osa kuvista on myös testipäiviltä.

”The Tree Story” maalla, merellä ja ilmassa

Käytyämme testipäivät onnistuneesti läpi, totuuden hetki koitti sunnuntai-iltapäivänä 15. tammikuuta, kun lähdimme noutamaan yhdeksää useasta eri maasta kotoisin olevaa matkanjärjestäjää Jyväskylän lentoasemalta.

Tilausliikenne Hokkisen bussin kyydissä allekirjaillun lisäksi Elena Domracheva ja Irina Sizova (Venäjä), Aleksei Salomatov (Venäjä), Freddy Byn (Belgia), Anges Wesselius (Alankomaat), Jenny Maanpää (Kiina/Suomi), Agnes Nagy (Unkari), Vivian Li (Kiina/Suomi) sekä Jürgen Schwenkschuster (Saksa).
Tilausliikenne Hokkisen bussin kyydissä allekirjaillun lisäksi Elena Domracheva ja Irina Sizova (Venäjä), Aleksei Salomatov (Venäjä), Freddy Byn (Belgia), Anges Wesselius (Alankomaat), Jenny Maanpää (Kiina/Suomi), Agnes Nagy (Unkari), Vivian Li (Kiina/Suomi) sekä Jürgen Schwenkschuster (Saksa). Kuvan otti Rositsa Bliznakova (Kiehtova Maisema -hanke, Suomi/Konnevesi).

Lento saapui ajallaan, ja vieraiden vastaanoton jälkeen ohjasimme heidät bussiin, joka ajoi meidät ensimmäisenä Äänekoskelle Äänekosken Taidemuseolle. Taidemuseolla pääsimme tutustumaan museon toiminnan esittelyn jälkeen siellä oleviin taide- ja valokuvateoksiin sekä nauttimaan runsaista luonnon-  ja lähiraaka-aineista valmistetuista suupaloista, jotka oli taidolla valmistanut Suoramyyntiosuuskunta Torpparit.

Herkkua on siinä monenlaista, vaikkei ole edes joulu!
Herkkua on siinä monenlaista, vaikkei ole edes joulu!

Taidemuseolta lähdettiin täysin vatsoin kohti sympaattista puutyöpajaa Leksan Lastua, jossa tutustuimme niin itse puutyömestari Leo Lahdelmaan kuin myös Leena Porrassalmeen, joka vastaa yrityksen johtamisesta – sekä tietysti myös uskomattoman hienoihin ja monipuolisiin puutöihin, joita Lahdelma valmistaa.

Puutyöpajan lisäksi sunnuntain kalenderiin ei ollutkaan sitten edes yritetty ängetä muuta kuin majoittuminen ja illallinen Konneveden Tankolammilla sijaitsevassa Hiekkaharjun Kartanossa. Katja Kuusisen omistama entinen kunnalliskoti on toiminut jo pitkään tasokkaana ruoka- ja majoituspaikkana tilausasiakkaille.

Hiekkaharjun päärakennus valojen loisteessa. Kuva: Upe Nykänen
Hiekkaharjun päärakennus valojen loisteessa. Kuva: Upe Nykänen (Jalkaisin-blogi)

Illallisella matkanjärjestäjät pääsivät tutustumaan alueen matkailu- ja retkeilypalveluyrittäjiin, ja tunnelmallisessa Hiekkaharjun päärakennuksessa aika vierähtikin rattoisasti aina lähelle puolta yötä.

Seuraavana aamuna runsaan ja maittavan aamupalan jälkeen olikin jo aika lähteä maanantain ensimmäiselle rastille Suolahden vanhalle rautatieasemalle, jossa Keitele-museo Oy järjestää tilausmatkoja vanhoilla museojunilla, niin sanoituilla ”lättähatuilla”, jotka liikennöivät vakituisesti Suomen rautateillä 50-luvulta 80-luvun lopulle saakka.

Vanhat kunnon siniset vaunut kiskoilla kohta luotettavan Dm7-dieselin kiskomana.
Vanhat kunnon siniset vaunut kiskoilla kohta luotettavan Dm7-dieselin kiskomana.
Saimme museojunaliput, joiden avulla pääsimme matkustamaan vanhemman ajan tunnelmaa huokuvassa junassa Suolahdesta Äänekosken keskustaan. Matkalla ohitimme rakenteilla olevan ja tämän vuoden puolella valmistuvaksi kaavaillun jättimäisen biotuotetehtaan.

Suolahden asemalle ei enää liikennöidä, mutta sinne johtaa sivuraide, joka yhdistyy pääraiteeseen, jolta oheinen kuva.
Suolahden asemalle ei enää liikennöidä, mutta sinne johtaa sivuraide, joka yhdistyy pääraiteeseen, jolta oheinen kuva.

Ääneseudun Kehityksen toimitusjohtaja Sari Åkerlund kertoi tehtaasta ja sen toiminnasta sekä merkityksestä alueelle sekä koko Suomelle. Äänekoskella meitä odottikin jo kyyti, jolla pääsimme päivän ensimmäiselle todella vauhdikkaalle rastille, nimittäin Kapeenkoskelle ja siellä koskikelkkailemaan.

Jo testipäivän aikana tuli selväksi, että testaajien ennakkotunnelmat joutumisesta/pääsemisestä jääkylmän veden vietäväksi vaihtelivat pienestä pelosta aivan älyttömään innostukseen. Samaa oli aistittavissa myös varsinaisena ohjelmapäivänä ulkomaisissa matkanjärjestäjissä. Viisi rohkeaa päätti ottaa niin sanotusti härkää vehkeistä ja laskea Kapeenkosken asiantuntevien ohjaajien Teijo Haapakosken ja Katriina Pekkalan avustuksella.

"Joki, jolta oli paluu". Kuvassa vasemmalta Jenny, Agnes, Freddy, Jürgen ja toinen Agnes.
”Joki, jolta oli paluu”. Kuvassa vasemmalta Jenny, Agnes, Freddy, Jürgen ja toinen Agnes.
Itse seurasin toimintaa koskiveneestä käsin kuvaten, seuranani yksi matkanjärjestäjistä, Vivian. Koskivenettä ohjasi Kapeenkosken toimitusjohtaja Aimo Hernesaho.
Kaikilla koskikelkkailijoilla oli päällään märkäpuku ja kelluntaliivit sekä räpylät, ja jälkeen päin ajatellen ehkä minullakin olisi pitänyt olla sellaiset, sillä kosken voimakkaimmassa kohdassa aalto heitti veneeseen niin paljon vettä, että siinä kastuivat sekä kamera että housuni. Illalla sainkin levittää kankkuun runsaasti tiikerisalvaa, että veri lähti taas kiertämään.

Ennen vaativampaa laskuosuutta harjoiteltiin potkuja ja kelkan ohjaamista.
Ennen vaativampaa laskuosuutta harjoiteltiin potkuja ja kelkan ohjaamista.

Kapeenkoskella nautimme myös monipuoliset tarjoilut päärakennuksen tuvassa ennen kelkkailua, ja näyttihän se eväs maistuvan senkin jälkeen, kun kaikki olivat turvallisesti päässeet kuivalle maalle. Kaikkien laskeneiden kasvoilla oli leveä hymy ja punaiset posket. Varmasti mahtava kokemus!

Hauskaa oli! Kuvassa Agnes Nagy.
Hauskaa oli! Kuvassa Agnes.
Vaatteiden vaihdon ja lämmittelyn jälkeen ei muuta kuin takaisin bussiin ja kohti Konnevedellä sijaitsevaa entisen Myllykoski Oy:n ja nykyään Konneveden kunnan omistamaa Siikapirttiä, jossa eräruokapalvelu Ilonen Hauki Mari Olkolan johdolla oli valmistanut kaikille erinomaista eräruokaa, mm. loimulohta, sienikeittoa, kasvis-kala-lihanyytin ja jälkiruoaksi marjapaistosta ruiskuoressa kermavaahdon kera.

Alkuruokana tarjottu sienikeitto oli myös erittäin herkullista!
Alkuruokana tarjottu sienikeitto oli myös erittäin herkullista!

Siikapirtillä oli ruokailun ohella myös esillä konnevetisen taiteilijan Sirpa Hasan töitä, joita matkanjärjestäjät pääsivät ihastelemaan ennen kuin siirryimme moottorikelkan vetämän reen kyydissä Jyväskylän yliopiston Konneveden tutkimusasemalle. Asemalla joukko jaettiin kahteen ryhmään, joista ensimmäinen lähti kokeilemaan jäälle pilkkimistä. Toiselle ryhmälle esiteltiin tutkimusaseman toimintaa.

Kairan käyttöä testipäivänä opettelemassa Naran Tong.
Kairan käyttöä testipäivänä opettelemassa Naran Tong.

Pilkkimisen ohella (jota muuten pystyi tekemään myös säältä suojassa kevytrakenteisessa mökissä) tarjolla oli myös Heikki Paakin ja kumppanien järjestämä avantouinti- ja telttasaunamahdollisuus, jota matkanjärjestäjien karpaasiosasto käyttikin hyväkseen.

Tutkimusasemalla vastaavasti tutustuimme niin sanottujen raakkujen salattuun elämään. Raakuthan (Margaritifera margaritifera) tunnetaan myös nimellä jokihelmisimpukka, ja syy raakkujen oloon tutkimusaseman suojissa on nimenomaan niiden suojeleminen, koska ne ovat erittäin uhanalaisia. Raakuista on kirjoitettu mm. lehdissä useaan otteeseen, kuten esimerkiksi artikkelissa Sisä-Suomen Lehdessä.

Jääaktiviteettien ja raakkuinfon jälkeen ryhmä rämä siirtyi takaisin Siikapirtille ja siellä alueella olevaan takkatupaan, jossa teen ja kahvin lomassa saimme kuulla innovatiivisen puualan yrityksen Jukola Industriesin toimitusjohtaja Jouni Lehmosen esittelyn Jukolasta ja yrityksen tuotteista.

Tunnelmallisessa tuvassa saimme tietää, mitä kaikkea puusta saakaan digitaalisesti. Kuva testipäiviltä.
Tunnelmallisessa tuvassa saimme tietää, mitä kaikkea puusta saakaan digitaalisesti. Kuva testipäiviltä. Jukola Industriesin toimitusjohtaja Jouni Lehmonen kuvassa oikealla ylhäällä.

Rämäpäistä menoa Rämäkällä

Siikapirtiltä matalalento jatkui bussikyydillä Rautalammin suuntaan ja siellä käytännössä ihan metropolin keskustassa sijaitsevaan Rämäkkä Holidaysiin. Rämäkkä tarjoaa mm. majoitus- ja ruokailupalveluja, erilaisia aktiviteetteja jne. Rämäkän alue toimii myös talvisin näyttämönä alamäkiluistelukisoille.

Itse asiassa juuri tänä viikonloppuna 27.-28. tammikuuta Rämäkällä järjestetään kansainvälisen tason Riders Cup -kilpailut, jossa on niin reikäpäistä touhua, että ainakin meikäläinen uskaltaa katsoa sitä vain televisiosta tai juutuubista jälkeenpäin.

Alamäkiluistelu on kuitenkin ammattitasoisten kaverien hommaa, ja kilpailuja tullaan seuraamaan innolla pitkienkin matkojen takaa. Myös kilpailijoita tulee ympäri maailmaa.
Alamäkiluistelu on kuitenkin ammattitasoisten kaverien hommaa, ja kilpailuja tullaan seuraamaan innolla pitkienkin matkojen takaa. Myös kilpailijoita tulee ympäri maailmaa.

Rämäkkä Holidaysin omistajat Joni-Matti ja Hanne Kuikka esittelivät Rämäkän toimintaa ja tuleviakin suunnitelmia sekä tarjosi vieraille maittavan ja todella täyttävän illallisen.

Ruokailun jälkeen oli vuorossa karaokea, ja illan ykköshitteinä olivat ehkä hieman ennalta-arvattavasti mm. Miljoona ruusua (venäjäksi), We Are The Champions jne. Siinäpä se ilta vierähti ikivihreiden (ja ehkä vähän puhkilaulettujenkin) sävelmien parissa. Kello päästeli jo yli kahdeksaa illalla, joten olikin jo aika lähteä takaisin Konneveden suuntaan Hiekkaharjuun ja ansaitulle levolle.

Rekiajelua, talvikalastusta ja vetovarjolentoa

Ei auttanut vaikka kuinka olisi väsyttänyt, matkaan oli taas lähdettävä itse kunkin. Viimeisen päivän koitokset odottivat. Loppupäivän logistisista järjestelyistä johtuen hyppäsin omaan ajoneuvooni ja lähdin körryyttelemään kohti Rautalampea, kun taas matkanjärjestäjät projektipäälliköiden johdolla hyppäsivät jälleen bussiin tullakseen perässä Matin Puupajalle.

Jätkänkynttilät paloivat iloisesti Matin Puupajan pihapiirissä.
Jätkänkynttilät paloivat iloisesti Matin Puupajan pihapiirissä.
Matti Pakarinen eli ”Puu-Matti” perheenjäsenineen ja apujoukkoineen otti vierailijat vastaan.

Matin tilalla asustaa perheen lisäksi 10 hevosta, puolentusinaa koiraa ja ainakin yksi vahtikissa.
Matin tilalla asustaa perheen lisäksi 10 hevosta, puolentusinaa koiraa ja ainakin yksi vahtikissa.

Matti esitteli ensin tekemiään puutöitä – jotka ovat muuten upeita – kuten hevosten länkiä, puisia kravatteja jne., jonka jälkeen joukkiomme jaettiin kolmeen ryhmään. Yksi ryhmä lähti ensin rekiajelulle, toinen jäälle talviverkkokalastukseen tutustumaan ja kolmas kohti ehkä päivän jännittävintä suorituspaikkaa, jossa päästäisiin ilmojen teille.

Rekiretkeläisten kuljetuksesta vastasivat Tarja ja Veera Pakarinen, verkoilla olivat apuna karpaasit Matti Hämäläinen ja Jukka Turtiainen, lennätyksessä Matin apuna Viivi Pakarinen. Hämäläisen Ville oli kelkkamiehenä.

Aleksei lähdössä ihastelemaan Iisveden maisemia yläilmoista.
Aleksei lähdössä ihastelemaan Iisveden maisemia yläilmoista. Viivi lähettää varjon ilmaan.

Avustelin Matin tyttären kanssa asiakkaita saamaan lentovaljaansa asianmukaisesti paikoilleen, annoin turvaohjeet englanniksi sekä pitelin todella helposti tuulta alleen saavaa vetovarjoa alussa paikallaan, jotta ilmaan nousu sujuisi ongelmitta.

Suurikokoinen vetovarjo on näyttävä ilmestys täyttyessään, ja sehän täyttyy nopeasti pienelläkin tuulella. Vetovarjolennätyksessä tuulen suuntaa ja nopeutta täytyy jatkuvasti seurata, jotta nousu onnistuisi ja jottei se olisi vaarallista. Liian kovalla tuulella ei olisi lennetty ensinkään.

Lennätys kiinnosti ja innosti asiakkaita täysillä. Lentovuorossa toinen Agnes.
Lennätys kiinnosti ja innosti asiakkaita täysillä. Lentovuorossa toinen Agnes.

Lähestulkoon kaikki matkanjärjestäjät pääsivät ilmojen teille, ja kaikki vaikuttivat olevan hienoisen alkujännityksen jälkeen aivan haltioissaan ilmaannoususta aina laskeutumiseen saakka. Kaikki ryhmät pääsivät vuorollaan sekä ajelulle, verkoille että lentämään.

Rekiajelun, verkkokalastuksen ja vetovarjoilun jälkeen koko porukka syötettiin takuuvarmasti kylläiseksi Matin tuvassa rapeaksi paistetulla kuhalla ja kaalilaatikolla lisukkeineen. Keittiössä hiki myssyssä huhki pääkyökkimestari Sanita Jalkanen. Tunnelma oli rento ja avoin, kuin olisi ruokailtu vanhojen tuttujen kesken. Tyytyväisiä ilmeitä näkyi jokaisen kasvoilla, joten saatoin tulkita homman onnistuneen.

Ostoksia ja kansallispuiston tunnelmaa

Päivän kahtena viimeisenä ohjelmanumerona oli ensinnäkin käynti Rautalammin keskustassa sijaitsevassa Artteli Shopissa, jossa matkanjärjestäjät saivat tutustua myymälään ja siellä myytäviin tuotteisiin sekä luonnollisesti tehdä ostoksia niin halutessaan.

Artteli Shopissa on kattava valikoima monenlaisia lahjatavaroita ja myös vaatteita ja vaikka mitä muuta.
Artteli Shopissa on kattava valikoima monenlaisia lahjatavaroita ja myös vaatteita ja vaikka mitä muuta. Kuva testipäiviltä. Artteli Shopin yrittäjä Reeta Lyytinen kuvassa oikealla.

Matkanjärjestäjät kävivät Outin ja Rositsan kanssa Arttelissa, kun itse puolestani ajoin suoraan Matin puupajalta kohti Etelä-Konneveden kansallispuistoa ja Kalajan parkkipaikkaa, jossa KalajaRetkeilyn Markku Utriainen jo odottelikin. Ostoshetki vei, no, hetkisen, joten meillä oli Markun kanssa aikaa jutella kaikessa rauhassa ennen muiden tuloa.

Kalajan parkkipaikalla KalajaRetkeilyn yrittäjä Markku Utriainen kertoi perustietoja puistosta ennen reitille lähtöä. Markku kuvassa toinen vasemmalta.
Kalajan parkkipaikalla KalajaRetkeilyn yrittäjä Markku Utriainen kertoi perustietoja puistosta ennen reitille lähtöä. Markku kuvassa toinen vasemmalta.

Bussin viimein saavuttua saimme Markulta lyhyen katsauksen puistoon ja muun muassa reitistöön, jonka jälkeen lähdimme letkassa kohti Vuori-Kalajaa ja Metsähallituksen laavua, jossa meille oli varattuna erilaista ohjelmaa ja tietysti ruokaa ja juomaa. Laavulla oli jo kovasti valmisteluja tekemässä Luontopalvelu Livinan Virve Linnanen.

Vuori-Kalajalle vievän reitin varrella pysähdyttiin välillä kuuntelemaan Markun jakamaa metsätietoutta.
Vuori-Kalajalle vievän reitin varrella pysähdyttiin välillä kuuntelemaan Markun jakamaa metsätietoutta.

Hieman jo hämärtyvään iltapäivään sopivat erinomaisesti reitin varrelle asetellut ulkotulet. Vuori-Kalajan laavulla sitä vastoin meitä odotti kunnon jaloilla seisova nuotio, jätkänkynttilä ja vielä yhdet tulet laavun kotakeittiössä.

Tuli on aina hienoa katseltavaa. Ja se vieläpä lämmittääkin!
Tuli on aina hienoa katseltavaa. Ja se vieläpä lämmittääkin!

Loppuiltapäivän ohjelman muodostivat lumikenkäily Vuori-Kalajan jäällä, lumiveistäminen ja nokipannukahvit muurikkalettujen ja muiden herkkujen kera. Jo saapuessamme paikalle saimme lämpimiksemme mustaherukkamehua, ja energiaa tankkasimme suklaasta.

Tyylikkäät venäläisleidit Elena ja Irina veistämässä joulukuusta, jonka ympärillä muuten sitten myös tanssittiin ja laulettiin joku venäläinen joululaulu.
Tyylikkäät venäläisleidit Elena ja Irina veistämässä joulukuusta, jonka ympärillä muuten sitten myös tanssittiin ja laulettiin joku venäläinen joululaulu.

Lumikenkäilyosasto kävi tutustumassa Kalajanvuoren rinteisiin jäältä käsin, ja ovathan ne kalliot näyttäviä kun niitä pääsee katselemaan ihan kosketusetäisyydeltä.

Jyrkänteen juurella opas Virve, Kiehtova Maisema -hankkeen projektipäällikkö Rositsa eli Rossi, Agnes, Freddy ja Aleksei.
Jyrkänteen juurella opas Virve, Kiehtova Maisema -hankkeen projektipäällikkö Rositsa eli Rossi, Agnes, Freddy ja Aleksei.
Utriaisen Markku tekemässä viime silauksia tarjoiluihin kotalaavulla Virven ohjatessa lumikenkäilijöitä.
Utriaisen Markku tekemässä viime silauksia tarjoiluihin kotalaavulla Virven ohjatessa lumikenkäilijöitä.

Illan jo pimettyä kokoonnuimme kotalaavulle ruokailemaan, eli paistamaan lihaisaa makkaraa – jota saattoi paistaa myös Markun veistämän lumisohvan edessä olevalla tulipaikalla – sekä nautiskelemaan kylmäsavulohesta, ruisleivästä, härkäleikkeleestä, Markun tekemästä hillosta ja tietysti tuoreeltaan paistetuista letuista ja kahvista. Kyllä kelpasi!

Kaikki kiva loppuu aikanaan

Matkanjärjestäjien oli päästävä ehdottomasti lähtemään Kuopion lentokentälle tasan klo 17 reikäjuusto, joten viimeiset letut ja kahvit piti vetää käytännössä henkeen. Onneksi kuitenkin matkaa kodalta parkkipaikalle oli vain vajaa kilometri, joka harpottiin miehekästä vauhtia otsalamppujen valossa.

Suomen kesä on lyhyt ja vähäluminen, sanotaan. Ja talvet pimeitä ja pitkiä. Otsavalot ovatkin siis paikallaan.
Suomen kesä on lyhyt ja vähäluminen, sanotaan. Ja talvet pimeitä ja pitkiä. Otsavalot ovatkin siis paikallaan.

Parkkipaikalle päästyämme toivottelin matkanjärjestäjille turvallista paluumatkaa kiittäen samalla omasta puolestani mukavista päivistä yhdessä. Linja-auto oli jo odottelemassa matkalaisia viedäkseen heidät varmalla kyydillä lentokentälle ja siitä kohti Helsinkiä ja uusia seikkailuja.

Itselleni ainakin jäi hyvät muistot näistä päivistä, ja toivon mukaan myös matkanjärjestäjävieraatkin tykkäsivät vierailustaan ja käyntikohteista.

Asiat sujuivat mielestäni varsin hyvin, vaikka kehittämisen varaakin toki jäi. Joka tapauksessa kaikki vaikuttivat tyytyväisiltä, toiminta oli turvallista ja asiallista, ja asiakkaiden tarpeet ja toiveet pyrittiin ottamaan huomioon niin hyvin kuin mahdollista.  Se, mihin meikäläisen rallienglanti ei pystynyt, hoidettiin sitten hymyllä ja huumorilla, kuten näissä piireissä joskus joutuu tekemään.

Toivottavasti matkanjärjestäjät saivat alueemme tarjonnasta positiivisen kuvan ja voivat suositella kohteita ja palveluja omille asiakkailleen. Omasta puolestani ainakin voin suositella jokaista paikkaa, jossa olin mukana ja kiittää samalla kaikkia yhteistyötahoja!

 

Retki Rautalammin maisemiin ja yö kylmän kiven selässä


Muutama päivä sitten olin sekä omalla mukavuus- että epämukavuusalueella. Nimittäin kun pääsee käymään Etelä-Konneveden kansallispuistossa ja ihastelemaan sen maisemia, se on mukavaa. Mutta se, että joutuu yrittämään nukkumista teltassa, ei välttämättä ole. En tiedä, mikä siinä tosiaan on, mutta olinpa missä tahansa, en ole saanut kunnolla unta teltassa huolimatta siitä, että ei ole ollut kylmäkään, saati muuten ikävä meininki.

Päivä joka tapauksessa lähti käyntiin ja toteutui suunnitelman mukaan, ja suunnitelmanahan oli lähteä kiertämään ensin Kalajan Kierros kansallispuistossa. Mukaan oli tarttunut yksi rohkea POKE:n eräopaskurssin opiskelijatoveri Anne koiransa kanssa.

Kalajan Kierros vedettiin vastapäivään, ja vuoren rinnettä noustessa tuli vain mieleen, että onkohan joskus tarpeen tehdä paikalle portaat, kun nousu on kuitenkin aika vaativa ja polku on todella paljon jo kulunut. Maisemat Kalajanvuorella olivat tietysti yhtä mahtavat kuin aiemminkin, tästä pääsee lukemaan jutun retkestäni vuorelle aiemmin tänä vuonna.

Eväiden pariin pääsimme palattuamme vuorelta, ja Vuori-Kalajan laavulla olikin (kuten puistossa sinä päivänä muutenkin) yllättävän paljon väkeä. Kyllähän sinne sekaan mahtui; tulet laitoimme toiselle tulipaikalle, jotta kodalla olijat olisivat saaneet tulistella rauhassa.

Ilma oli lähes tyyni, ja harmaat kallioseinämät ja puut heijastuivat upeasti veden pinnasta.
Ilma oli lähes tyyni, ja harmaat kallioseinämät ja puut heijastuivat upeasti veden pinnasta.

Metsähallitus oli tuonut rantaan puistossa kävijöiden käytettäväksi myös hyväkuntoisen veneen, jossa olivat jopa airot ja tappi tallella. Suostuttelin Annen lähtemään soutelemaan, että välillä olisin saanut kuvia muualtakin kuin kodalta ja pelkästä autiosta järvenselästä.

Kyllä Vuori-Kalajalla on myös mahtava soudella varsinkin tyynellä säällä!
Kyllä Vuori-Kalajalla on myös mahtava soudella varsinkin tyynellä säällä!
ekkv_htple_anne-3115
Kallioseinämiin saa ihan uutta tuntumaa kun pääsee veneellä näkemään ne aivan juurelta.

Päivän ensimmäinen ”virallinen ohjelmanumero” oli pian käsitelty, ja oli aika palata Törmälään ja siirtyä siitä eteenpäin illan toiseen kohteeseen, jossa suunnitelmissa oli mm. käydä kahdella luolalla ja majavanpesällä sekä yöpyä teltoissa.

Lainasin Annelle ja hauvelille omaa McKinleyn telttaani, ja itselleni varasin vastikään saamani ja testaamani Alps Mountaineeringin teltan. Kesemmällä värkkäsin omalle palstalle ison siirtolohkareen päälle kestopuisen tasanteen, jolle Alpsin teltta mahtui ihanteellisesti. Miksi siis laittaa telttaa kylmään ja märkään maahan, jos sen voi laittaa kiven päälle?

Ei kiven sisässä, vaan päällä.
Ei kiven sisässä, vaan päällä.

Telttojen pystytyksen jälkeen oli vuorossa ruokailua, mutta mitään karmeeta gurmeeta ei ollut tarkoitus laittaa. Itsellänikin oli pelkkää perusvihannesta ja sämpylää, kahvia ja Mierontien munkkeja. Saihan silläkin mahansa riittävän täyteen.

Ilta pimeni, ja luolan sekä majavarasti oli vielä käymättä. Luola oli pieni lohkareluola, josta on myös aiempi horina tässä samaisessa blogissa. Pimeällä kaikki on hieman jännempää, kuten myös luolassa käyminen. Toinenkin luola olisi ollut tarjolla, mutta turvallisuussyistä päätimme jättää sen seuraavaan aamuun.

Anne virittelee kameraa luolassa.
Anne virittelee kameraa luolassa.
Lohkareluolan uumenissa.
Lohkareluolan uumenissa.

Luolan jälkeen suunta takaisin ja seuraavaksi majavanpesä. Majavanpesällä ei näkynyt eikä kuulunut liikettä, mutta viikon aikana alueella oli tehty lisää metsätöitä, eli puita oli järsitty ja kuljeteltu, sekä pesää oli alettu vuorata mudalla.

Majavilla riittää pesällä tekemistä vuoden ympäri. Kuva elokuulta.
Majavilla riittää pesällä tekemistä vuoden ympäri. Kuva elokuulta.

Pesän jälkeen oli aikaa vielä istuskella suhisevilla tulilla, mutta ainakin sen verran puista sai myös lämpöä, että vilu ei päässyt kapajamaan. Kello ei ollut edes paljon, mutta tuntui kuin olisi enemmänkin. Oli siis aika siirtyä yöpuulle kukin omiin telttoihinsa.

Koska oma telttani oli tosiaan kiven päällä ”terassilla”, olin varmistanut sen vain jatketuin telttanaruin. Muuten se seisoi vapaasti paikallaan – vapaastiseisova teltta kun on. Eipähän illalla eikä yöllä edes tuullut, ja kun sisällä röhnöttää yli 80-kiloinen äijä, niin ei se ihan pienellä vireellä siitä olisi vierähtänytkään.

Eihän teltassa kylmä ollut, siellähän oli yhtä lämmin kun ulkona! Plus yksi...
Eihän teltassa kylmä ollut, siellähän oli yhtä lämmin kun ulkona! Plus yksi…

Vaatteiden vähentäminen pussiin tunkeutumista varten on aina niin kivaa. Vaan niinhän ne sanovat, että jos on liikaa päällä, ei paksukaan pussi lämmitä, kun oma kehon lämpö ei pidä pussia sisältä lämpimänä. Oli kuitenkin yritettävä taas sinnitellä yö pussissa tavalla tai toisella.

Aamu kalpeni sitten viimein. Mitään ääniä ei yön aikana kuulunut, eikä majavakaan ryskänyt pusikossa. Hieman ennen ”heräämistäni” kuulin joutsenten ääntä ja toivoin, että ne laskeutuisivat lammelle. Kun sain itseni väännettyä pussin sisuksista pois ja kiskottua päälyskamppeet niskaan, lähdin tarkistamaan, olivatko joutsenet lähistöllä. Olivathan ne.

Joutsenia en kyllästy koskaan katselemaan, saati kuvaamaan.
Joutsenia en kyllästy koskaan katselemaan, saati kuvaamaan.

Vielä harmaa, mutta melkeinpä täysikokoinen poikanen uiskenteli vanhempiensa kanssa kaikessa rauhassa lammen tyynellä pinnalla. Hieman tavallista rohkeampiakin näyttivät olevan, koska sain varovasti liikkumalla jopa ne uteliaina uimaan rantaan päin.

Aikansa oltuaan ne kuitenkin alkoivat notkistella jo siipiään lähtöä ajatellen.
Aikansa oltuaan ne kuitenkin alkoivat notkistella jo siipiään lähtöä ajatellen.

Aamu ei hienommin olisi voinutkaan alkaa. Siipien oikominen oli selvä merkki lähtövalmisteluista, eikä aikaakaan, kun kolmikko pomppasi siivilleen ja lähti etsimään joko seuraavaa taukopaikkaa tai sitten kohti etelää.

Sinne män.
Sinne män.

Tamronin zoomi osoittautui taas kerran surkeaksi vehkeeksi hämärässä ja liikkuvan kohteen kuvaamisessa. Eipä siinä mitään,eihän näitä luontokuvakisaan oltukaan laittamassa.

Joutsenten näkeminen oli tosiaan aamun kohokohta, ja edessä oli vielä aamupala sekä käynti toisella luolalla, johon turvallisuussyistä emme pimeällä lähteneet. Reissusta ja luolasta on pieni (jos 50 minuuttia on pieni) video Juutuubissa, johon pääsee nipsauttamalla tästä. Mukava reissu, mutta tulihan tehtyä.

Myllykoski I veti ennen tukkilauttoja – nyt se kyyditsee risteilyväkeä upeissa järvimaisemissa Konnevedellä ja Rautalammilla


Seppo Puttonen Konneveden luontopalveluista pyysi minua tässä männä päivänä mukaansa Etelä-Konneveden vesille kuvaushommiin, eikä minun tarvinnut pitkään miettiä, kun tiesin, miten hienoissa maisemissa tulisimme seilaamaan. Päivä oli erittäin aurinkoinen ja lämmin, kun lähdimme matkaan Häyrylänrannan satamasta.

Häyrylänrantahan on toinen Etelä-Konneveden kansallispuiston tavallaan pääasema, kun taas toinen on Törmälän loma- ja kurssikeskus Rautalammin puolella.

Häyrylänranta on myös suosittu uimapaikka ja musiikkitapahtumien pitopaikka.
Häyrylänranta on myös suosittu uimapaikka ja musiikkitapahtumien pitopaikka.

Myllykoski I on siis samannimisen uittoyhtiön aiemmin omistama, nyttemmin Seppo Puttosen omistukseensa hankkima ja kunnostama entinen hinaaja, johon mahtuu kahden hengen miehistön lisäksi 18 matkustajaa.

Myllykosken kansipaikat sijaitsevat laivan perässä suojaisen katoksen alla, jolloin auringon paahde tai satunnainen sadekuurokaan ei haittaa.
Myllykosken kansipaikat sijaitsevat laivan perässä suojaisen katoksen alla, jolloin auringon paahde tai satunnainen sadekuurokaan ei haittaa.

Häyrylänrannasta läksimme hiljakseen puksuttelemaan kohti Konnekoskea, jossa kyytiin nousisivat myös YLE Itä-Suomen toimittaja ja kuvaaja sekä muutama muu henkilö, joita varten virallisesti paatti oli liikkeellä. Itse sain hyvän tilaisuuden roikuskella mukana.

Ensimmäiseksi ohitimme Palosaaren ja Haasiasaaren. Haasia-sana tarkoittaa muuten entisaikaan heinien kuivatusta varten rakennettua telinettä, joka nykyään on jo monelle vieläkin tuntemattomampi käsite kuin heinäseiväs.

Pieniä saaria ja luotoja Konnevedessä riittää, ja niin riittää myös pieniä pinnanalaisia kareja, jotka voivat olla kokemattomalle veneilijälle turmiollisia.
Pieniä saaria ja luotoja Konnevedessä riittää, ja niin riittää myös pieniä pinnanalaisia kareja, jotka voivat olla kokemattomalle veneilijälle turmiollisia.

Kuljimme myös hieman kauempaa ohi Lanstunsaarien, eli Etelä- ja Pohjois-Lanstun, jotka ovat tunnettuja mm. karsikoistaan. Konneveden museosta museopihalta löytyy muuten myös vanha karsikkopuu, joka on siirretty nykyiselle paikalleen Pohjois-Lanstun saaresta.

Ihan knoppitietona tämäkin, että jos joku haluaa muuten tietää, mitä ovat kummelit (muuta kuin koomikkoporukkaa), ne ovat yksinkertaisia merimerkkejä, jotka on monesti rakennettu kivistä ja maalattu valkoisiksi.

Ehkä nämäkin kaverit saavat sinut hymyilemään – ja ihastelemaan maisemien kauneutta.
Ehkä nämäkin kaverit saavat sinut hymyilemään – ja ihastelemaan maisemien kauneutta.
Konnekoski

Konnekoskihan on tunnettu mm. kalastuksesta ja melonnasta, ja Hankaveden ja Konneveden yhdistävä koski näyttääkin yhtä hienolta kummasta suunnasta tahansa katsottuna. Mukanani oli äkäiseksi mehiläisparveksikin usein tituleerattu kuvauskopteri, jolla oli meininki ottaa hieman kuvamateriaalia myös lintuperspektiivistä.

Myllykoski I kiinnittyi laituriin Konnekosken yläpuolella, ja siinä muuta porukkaa odotellessamme ehdimme kuvailla hetken aikaa.

Aivan paras mahdollinen kiinnityspaikka tämä laituri ei laivalle ole, mutta maihin päästiin ja myös takaisin vesille.
Aivan paras mahdollinen kiinnityspaikka tämä laituri ei laivalle ole, mutta maihin päästiin ja myös takaisin vesille.

Kun laiva oli lastattu, irtauduimme laiturista ja otimme suunnan kohti Majaniemeä.  Teimme kuitenkin vain kierroksen Majaniemen edustalla ja palasimme takaisin jättämään toimitus- ja muun väen Konnekosken laituriin, koska heillä oli tarkoituksena vain tehdä lyhyt juttu alueellisiin uutisiin.

YLE:n kuvaaja Antti Karhunen ehti katsella näkymiä muutenkin kuin kameran linssin läpi.
YLE:n kuvaaja Antti Karhunen ehti katsella näkymiä muutenkin kuin kameran linssin läpi.
Majaniemi

Tilauksesta Myllykoski kuljettaa väkeä älyttömän upeissa Konneveden ja Rautalammin puolen järvimaisemissa esimerkiksi Majaniemeen, jossa sijaitsee Konneveden seurakunnan omistama ja Majaniemi ry:n vuokraama entinen kalamaja tunnelmallisine savusaunoineen.

Kun virallinen ohjelma oli ohi, palasimme taas Majaniemeen, johon nyt oli aikaa ihan rantautua ja pistää diisselit puhuksiin, ottaa rennommasti makkaranpaiston ja kahvinkeiton merkeissä ennen kuin meidän oma kuvaussessiomme pärähtäisi käyntiin.

Majaniemen rantaan vastikään rakennettuun laituriin on hyvä ja helppo kiinnittäytyä.
Majaniemen rantaan vastikään rakennettuun laituriin on hyvä ja helppo kiinnittäytyä.

Majaniemessä voi poiketa päiväretkellä kuka vaan, mutta mökkiä voi ainoastaan vuokrata varaustupaperiaatteella, kuten savusaunaakin. Petsamo-niminen mökki sijaitsee käytännössä kansallispuiston ytimessä.

Majaniemen mökki sopii parhaiten kursailemattomalle retkeilijälle, joka ei kaipaa elektronisia vempeleitä luontoelämyksensä täytteeksi.
Majaniemen mökki sopii parhaiten kursailemattomalle retkeilijälle, joka ei kaipaa elektronisia vempeleitä luontoelämyksensä täytteeksi.

Perusvarustuksena mökistä löytyvät perusastiat, kaasukeitin, kamiina, takka ja 6 sänkyä ilman vuodevaatteita. Juomavesi on joko tuotava mukana tai noudettava lähteestä, joka sijaitsee muutaman sadan metrin päässä mökistä.

Kyllä täällä tarkenee, ja nukkuukin myös ihan mukavasti.
Kyllä täällä tarkenee, ja majoittuu myös ihan mukavasti, kun ei tarvitse viiden tähden kortteeria.

Tottahan kunnon majapaikasta täytyy löytyä myös sauna, ja sellainen Majaniemessäkin on – ja vieläpä savusauna. Siellä on kuitenkin perinteisen savusaunan kiukaan lisäksi jatkuvalämmitteinen kiuas, joka soveltuu tottumattomamman saunojan käyttöön. Savusaunan kiuasta kun ei nimittäin lämmitetä muutoin kuin tilauksesta.

Saunan tunnelman aistii jo ulkoa.
Saunan tunnelman aistii jo ulkoa.

Ettei olisi mennyt ihan syömättä ja juomatta (tosin yhdet kahvit raparperipiirakan kanssa vedettiin jo laivassa isommalla porukalla) koko reissu, nautiskelimme tosiaankin vielä erikseen maistuvata makkarata ja päälle päätteeksi kahveet.

Nuotion loimussa sitä vasta tuntee olevansa retkellä.
Nuotion loimussa sitä vasta tuntee olevansa retkellä.

Evästelyn jälkeen olikin sitten ruveta varsinaisiin kuvaushommiin, ja ilmakuvien lisäksi otimme tavallista videokuvamateriaalia. Käytössä oli myös Røden langaton mikrofoni, joka osoittautuikin näppäräksi peliksi tässäkin yhteydessä.

Kuvausten jälkeen olikin sitten aika alkaa pakkailla vermeitä ja palailla lähtösatamaan. Vettä myöten toki ei ole ainoa tie pois Majaniemestä saati sinne, koska patikointisuunnaksi voi valita vaikkapa Kalajanvuoren. Monesti Seppo Puttonen kuljettaa väkeä, joka on joko menossa patikoimaan kansallispuistoon tai tulossa sieltä.

Eihän näistä maisemista hennoisi kotiin lähteäkään.
Eihän näistä maisemista hennoisi kotiin lähteäkään.

Vielä riitti leppoisaa kruisailua kotimatkaksikin, sillä täydelläkin kaasulla ajettaessa Myllykoski I kulkee varsin verkkaan. GPS:n lokin mukaan rympsyttelimme menemään keskimäärin 15 km/h nopeudella eli noin kahdeksan solmun vauhtia.

Konneveden Luontopalveluiden risteilyt tarjoavat elämyksiä ja lupsakkata menoa.
Konneveden Luontopalveluiden risteilyt tarjoavat elämyksiä ja lupsakkata menoa.

Etelä-Konneveden henkeäsalpaavat maisemat onkin ehkä parasta kokea kiireettömästi esimerkiksi juuri tällaisen risteilyaluksen kyydissä. Toki myös melomalla mahtavista kalliorannoista ja muistakin näkymistä saa rauhallisesti liikkuen elämyksiä optimaalisella tavalla.

Poistulomatkalla ohitimme mm. Lapinsalon, josta löytyy yksi kansallispuiston alueen suosituimmista rantautumispaikoista niin veneilijöille kuin melojillekin. Toiveita useammillekin rantautumispaikoille retkeilyrakenteineen kuntien edustajilla, alueen yrittäjillä ja matkailijoilla olisi, mutta vielä tällä hetkellä on tyytyminen ainoastaan muutamaan. Tilanne on toivon mukaan paranemaan päin.

Lapinsalon suojainen rantautumispaikka houkuttelee vesilläliikkujia.
Lapinsalon suojainen rantautumispaikka houkuttelee vesilläliikkujia.

Häyrylänrannasta lähtiessä tai sinne tultaessa veneilijä joutuu – tai pääsee – kulkemaan Mieronvirran kautta. Mieronvirrassa on kapea väylä, joka on käytännössä ainoa turvallinen reitti avoselille. Joka paikassa muualla on joko näkyviä tai pinnanalaisia kareja. Tällaisiin kareihin on moni näitä vesiä tuntematon tutustunut ja maksanut siitä joko rikkoutuneella veneenpohjalla tai perämoottorin potkurilla.

Punaiset ja vihreät väylämerkit kertovat, miltä puolelta ja mistä kohtaa on ajettava.
Punaiset ja vihreät väylämerkit kertovat, miltä puolelta ja mistä kohtaa on ajettava.

Satamaan saapuessamme taivas oli tummunut ja vettä alkoi sadella. Sepä ei hirveästi tunnelmaa latistanut, koska muuten koko päivän olimme saaneet seilata mahtavassa säässä. Jos ei vielä veneen hankinta jotakuta kiinnosta, niin Etelä-Konnevedellä käynnin jälkeen melko varmasti tekee mieli vähintään venemessuille.

Konneveden Luontopalvelut

Luontopalveluiden palveluvalikoiman löytää parhaiten heidän omilta sivuiltaan tästä. Risteilyt ovat olennainen osa valikoimaa, ja kuten hyvään asiakaspalveluideologiaan kuuluu, vesille pääsee pienempikin porukka tai vaikka yksittäinen asiakas sopimuksen mukaan.

Seppo Puttosen tavoittaa luonnollisesti myös puhelimitse numerosta 050 5306917. Sepolta saa myös tarkemmat tarinat Myllykoski I:n historiasta ja tekniikasta huippunopeuksia myöten, joten kannattaa kysyä.

Tyytyväinen kippari odottelee paljon asiakkaita tänäkin kesänä.
Tyytyväinen kippari odottelee paljon asiakkaita tänäkin kesänä.

Etelä-Konnevettä on muuten sanottu ”Suomen eteläisimmäksi tunturijärveksi” ja verrattu sitä jopa Inarinjärveen, mikä on jo melkoinen kehu.