Otsalamppujen valossa Sumiaisten Hitonhaudalla


Sain tilaisuuden lähteä Sisä-Suomen lehden toimittajan Heli Hyttisen kanssa lumikenkäretkelle, ja aikamme pohdittuamme mahdollista retken kohdetta ehdotin Äänekosken Sumiaisissa sijaitsevaa Hitonhautaa. Tämä on se ”toinen” Hitonhauta – ensimmäinen on Laukaassa ja ehkä se tunnetumpi, mutta Sumiaistenkaan versio ei jää kiehtovuudessaan juuri jälkeen. Samalla tavalla se on jääkausien muovaama rotkovajoama, jossa näkyvissä ovat myös muinaiset rantakerrostumat ja portaittaiset laaksot ja harjanteet.

Koska Suomen talvi on sitä mitä se on, myös keskitalvella voi olla ihan melkeinpä vesikeli, kuten tälläkin kertaa retkemme aikana. Se ei meitä lannistanut, vaan polkaisimme lumikengät jalkaan ja suunnistimme Hitonhaudan luontopolulle. Valitsimme niin sanotun alareitin, koska halusimme tulla turvallisesti takaisin, ja silloin olisi jo pimeää. Valoisaan aikaan meillä oli tarkoitus ottaa mahdollisimman paljon valokuvia nimenomaan lumikenkäilystä. Toinen tavoite oli testata uutta otsalamppua maastossa.

hitonhauta_blog-5926

Hitonhaudan maastossa oli yllättävän paljon lunta, ja siitä olimme tietysti mielissämme, sillä eihän sammalikossa ole mitään järkeä talsia lumikengin. Seurasimme hetken aikaa merkittyä polkua, jota oli kuljettu kohtalaisen lyhyen aikaa sitten, joten meillä oli hyvä jälki. Pian kuitenkin poikkesimme siltä, sillä halusin näyttää Helille louhikon, joka ei ole merkityn polun varrella eikä sitä ole varsinaisesti mainostettu. Se kuitenkin kuuluu samalla tavalla luonnosuojelualueeseen, vaikkakin sen reunalla.

Louhikko on näyttävä ilmestys talvellakin, sillä huurteiset mahtavan kokoiset lohkareet tuovat mieleen jonkinlaisen jään vallassa olevan linnoituksen. Kävin viime vuoden puolella sulan maan aikaan myös Hitonhaudalla, mutta silloin en huomannut kaikkia kiinnostavan näköisiä koloja, jotka nyt pistivät paremmin silmään ollessaan huomattavasti ympäröiviä kiviä tummempia.

hitonhauta_blog-5974

Ehkä kymmenisen metriä korkean louhikon puolessa välissä näkyi tumma reikä, jota piti ehdottomasti meikäläisen päästä katsomaan lähempää. Aiemmalla reissulla sulan maan aikaan jätin kiipeilyn sikseen, mutta nyt päätimme molemmat yrittää rohkeasti kömpiä lumikengillä kolosen luo katsomaan, mitä se pitäisi sisällään.

hitonhauta-5990-2
Kyllä tänne yksi immeinen mahtuu, tai sitten ilves tai kettu poikasineen. Mutta ei yhtä aikaa.

Kivenkolo ei ollut erityisen mukava paikka ihmiselle, mutta varmasti ketulle tai ilvekselle oikein passeli. Harmin paikka, että kumpiakaan ei ollut näköpiirissä, mutta ketun jälkiä sitä vastoin oli useammassakin kohdassa hangella.

Varoen laskeuduimme alas louhikosta ja kiersimme sen alakautta nousten takaisin merkitylle polulle. Pienen matkan päässä oli sitten jo toinen sellainen kohde, joka ei myöskään ole polulla saati opaskirjoissa mainittu. Mahtava jyrkänne ylikaltevine seinämineen erottui enää juuri ja juuri hämärtyvässä iltapäivässä polulle asti. Muistin sen paikan kuitenkin niin ikään edelliskerrasta.

hitonhauta-6002
Nämä kalliot ovat vain muutaman kymmenen metrin päässä polulta.

Jyrkänteen juurella oli tyhjä kyltti. Siitä ei siis käynyt selville, oliko kyse jostakin opastaulusta vai vallan kieltotaulusta tai vastaavasta. Mutta mitähän kieltämistä siellä nyt olisi ollut. ”Älä koske kallioon”, vai? No, olipa mikä tahansa kyltin tarina, tumman kallioseinämän katveessa on joskus muinoin saatettu kertoa kaikenlaisia tarinoita siitä, mitä hittoa Hitto oikein täällä touhusi.

Otsalamput olivat nyt jo tarpeen, vaikka päivä olikin pidentynyt huomattavasti vuodenvaihteen ajoista. Kello oli noin puoli viisi, ja pientä vetistä lumihitua satoi jatkuvasti. Takit alkoivat olla jo kohtalaisen märkiä.

hitonhauta-6052
Ei muuta kuin etiäppäin, sano Heli lumisateessa.

Laskeuduimme harjanteelta alas rotkoon, jossa oli vieläkin pimeämpää. Kaikki oli synkkää, ja jos olisi taipumusta vilkkaaseen mielikuvitukseen, olisi voinut vaikka hieman peljätä vaikka puun takana väijyvää Hittoa tai hänen kätyreitään.

Ei siellä tietenkään mitään pelättävää ollut, ja kirkkaat otsalamppujen valot karkoittivat pimeyden varjot tieltään. Rotkossa oli taas pakko pysähtyä ihastelemaan jyrkkiä kiviseinämiä, joita koristivat upeat jäätaideteokset miehekkään kokoisine jääpuikkoineen.

hitonhauta-6093

hitonhauta-6097
Monet Hitonhaudankin kallioseinämien jääpuikoista ovat jopa käsivarren paksuisia.

Vesi muodostaa todella kauniita muotoja, kun sillä on aikaa jäätyä rauhassa. Kerroksittain esimerkiksi kalliopinnoille muodostuvaa jäätä kutsutaan paannejääksi.

Lumikengin oli kuljettu syvänteessä aikaisemminkin, eikä kovinkaan pitkä aika sitten. Merkitty polku ei kuitenkaan jatkunut kohti edessämme ollutta soistumaa, jonka kautta kesäaikaan ei ole mikään miellyttävä kulkea.

Lumikenkien jälki lähti nousemaan viistosti rotkon pohjalta muutama kymmenen metriä ylempänä oleville harjanteille, ja siinä olivatkin sitten meikäläisellä sykkeet huolella koholla, kun se rinne tunkattiin ylös kohti paikkaa jossa kartalla on ”merkittävä luontokohde”. Lähellä sitä on myös parhaat päivänsä nähnyt tauko- ja näköalapaikka, josta toki päivällä ja hyvällä säällä jopa jotakin näkeekin.

hitonhauta-6113
Halusin pysähtyä vielä kuvaamaan, mikä oli oikeasti tekosyy saada vetää vähän henkeä, kun rinne noustiin aika rivakkaa tahtia ainakin omasta mielestäni.

Näköalapaikalta – jolta ei pimeässä ja sateessa otsalamppujen valosta huolimatta nähnyt juuri mitään – ei ollutkaan enää pitkä matka varsinaiselle tulipaikalle, joka sijaitsee luonnonsuojelualueen ulkopuolella.

Koska emme olleet ottaneet tulipuita mukaamme, virittelin kaasukeittimen valmiuteen ja laitoin tee- ja kahviveden tohisemaan. Eväinä oli leipää ja sämpylää; olisi Helillä ollut kuulemma makkaraakin, mutta nyt ei tehty tosiaan tulia eikä kaasulla kehtaa makkaraa paistaa.

hitonhauta-6133
Koko ajan tihuuttanut sade kasteli todellakin niin retkeilijät kuin kuvausvehkeetkin.

Evästelyn aikana meinasi ruveta jo vilu kapajamaan, ja olisihan se tuli ollut poikaa ja tyttöäkin, mutta kahvi ja tee sentään lämmittivät. Kellokin alkoi olla jo vaikka ja mitä, ja niinpä keräsimme romppeemme ja otimme suunnan kohti maalialuetta.

Hitonhaudan luontopolun reittimerkintöjä ja ylläpidettyä reittiä on muutettu niin, että aiemmin harjun päällä olevaa polkua ei varsinaisesti enää kuljettaisi. Kesäaikaan polku onkin suurimmalta osaltaan kasvanut jo umpeen varvikkoa. Nyt lumisena aikana näkyi kuitenkin niin eläinten kuin kaksijalkaistenkin jälkiä, jotka noudattivat linjausta, joka näkyy edelleen kartoissa mutta ei siis kesäisin ainakaan kovin selkeänä maastossa.

Kesällä paikka on silti parhaimmillaan, sillä kuiva ja valoisa jäkäläkangas on miellyttävä sekä katsella että kulkea, kunhan muistaa vain kulkea maastoa säästäen – ollaanhan luonnonsuojelualueella. Kesäaikaan onkin parempi pyrkiä pysymään vähintään sillä polulla, joka noudattaa karttaan merkittyä linjaa kuin tehdä monta uutta.

Poismenomatkalla tarkempikorvainen Heli kuuli tuttua ääntä metsän kätköistä. Vuodenajalle ominaisesti siellä huhuili helmipöllö lajilleen tunnusomaista pu-pu-pu-pu-pu-kutsuaan. Minäkin päätin näyttää erätaitojani ja kutsua pöllön lähemmäs…

No, tietäähän sen miten siinä kävi, kun ei ollut edes Johaugin huulirasvaa matkassa. Vihelleltiin kuitenkin kilpaa ”Tengmalmin pöllön” kanssa kotvasen ainakin sen verran, että saatiin se arviolta alle 100 metrin päähän. Sitten ääni vaikeni, joten arvelin, että joko se kyllästyi huutamaan itseänsä huonommalle tai sitten olin onnistunut pöllöjen kielellä toivottamaan sen hittoon.

Mainokset

Kiitos tästä vuodesta ja sitten vain kohti uusia seikkailuja!


Kohtapa on vuosi 2016 lusittu ja vielä ollaan hengissä! Monenlaisissa paikoissa on käyty ja niistä jotakin aina jaettu sanoin ja kuvin.

Kulunut vuosi on ollut monella tapaa mielenkiintoinen, vaikka paljon samaa aiempiinkin vuosiin oli. Parhaan päätöksen vuodelle täällä blogimaailmassa sain eniten tähän mennessä luetun Juonolan Tilan joulumarkkinoiden jutun muodossa, ja se antoikin ajatuksia alkavalle vuodelle.

Täytynee nimittäin siirtää hieman painopistettä noilta kivenkolojutuilta laajempaa lukijakuntaa ehkä enemmän kiinnostaviin tarinoihin, mutta en unohda missään tapauksessa varsinaista retkeilyä ja luontoakaan!

Päin vastoin, jos asiat menevät suunnitellulla mallilla, vuonna 2017 on luvassa useampikin toivottavasti jännittävä ja kiinnostava juttu. Trendikkääksi nouseva metsäkylpy, eli Shinrin-yoku, metsäterapia ja metsän hyvinvointikäyttö tulevat olemaan yksi pääpainoalue jutuissa, mutta pyrin tekemään enemmän myös paikallisia ja alueellisia blogikirjoituksia mm. erilaisista tapahtumista ja paikoista, kuten tein joulumarkkinoidenkin kanssa.

Minua saa myös pyytää jutuntekoon, jos jollakin on tiedossa tai itsellä matkailuun, retkeilyyn, ruokaan, käsitöihin, leivontaan tms. liittyviä ideoita tai kohteita, tapahtumia jne.

Juttureissujen yhteydessä ottamiani valokuvia saa myös kysyä käyttöön, ja niistä sovimme sitten kahden kesken erikseen.

Tässäpä taitaa sitten ollakin tämän vuoden viimeinen juttu, joten kiitos vielä kuluneesta vuodesta 2016 ja menestyksekästä ja onnellista uutta vuotta 2017 kaikille!

T. Mikko

kapyna-4721

 

 

Vierailulla Savon suurimmassa eräkaupassa Onegearissa


Tervon Lohimaassa järjestettiin loppukesästä messut, joilla tutustuin sattumalta Savon suurimman eräkaupan Onegearin toimitusjohtajaan Juha Tissariin. Siinä sitten jutellessamme ehdotin, että jos jossakin vaiheessa voisin tulla vierailulle Onegearin Pielavedellä sijaitsevaan kivijalkaliikkeeseen. Itse asiassa tarkoitus oli saada eräopasopiskelijaporukastamme väkeä myös mukaan, mutta erilaisten esteellisyyksien johdosta delegaatiomme kutistui yhteen henkilöön.

Vaan eipä siinä mitään, ajomatka Konnevedeltä Pielavedelle oli pelkkää juhlaa; vaikka matka olikin aika pitkä ja navitaattorin laskelmoimat tiet mutkaisia ja lumisia, sää oli marraskuun sääksi aivan loistava ja maisemat sen mukaisia.

Mm. Karttulan kohdilla kaunista.
Mm. Karttulan kohdilla kaunista.

Onegearin kivijalkaliike oli vastikään muuttanut aiemmista tiloistaan Puistotien toiselle puolelle S-Marketin alakertaan, jossa oli neliöitä lähemmäs 600 verrattuna aiempaan reiluun pariin sataan.

Onegear löytyy nyt osoitteesta Puistotie 19.
Onegear löytyy nyt osoitteesta Puistotie 19.

Liike oli periaatteessa jo auki, mutta vielä vierailupäivänä vasta osa artikkeleista oli hyllyissä. Virallisesti liike avataan myöhemmin. Juha Tissari olikin täydessä työn touhussa kokoamassa tuotehyllyjä, mutta hänellä oli kuitenkin aikaa esitellä Onegearin tiloja ja tuotteita.

onegear-3537
Vaatepuolen hyllyt ja rekit alkoivat olla hyvällä mallilla.

Vaatepuolella hyllyissä ja rekeissä oli jo mukavasti tuotteita esillä, ja valikoimasta löytyivät mm. Patagonia, Sasta, Orvis, Härkilä, Chevalier ja monet muut. Ilahduttavaa oli huomata, että vaatteiden väreissä on mahtavasti valinnanvaraa ja että myös perheen pienimmille (ja todella pienille) löytyy tuotteita.

Väreissä löytyy, ja myös pikkuiset on otettu huomioon.
Väreissä löytyy, ja myös pikkuiset on otettu huomioon.

Vaikkapa Patagonian värikkäät toppahaalarit ovat piristävä näky, ja on merkillä aikuistenkin valikoimassa monen väristä paitaa, takkia ja muuta kampetta.

onegear-3536
Kuoritakit ovat kevyitä ja suojaavat tuulelta ja kosteudelta, ja niiden alle voi pukea vaikka lämpimän fleecen.

Erilaiset flanellipaidat näyttävät olevan edelleen suosiossa, ja niistäkin löytyy monenlaista mallia ja väriä eri valmistajilta. Esimerkiksi kalastajien mieltä (ja kehoa) saattaisi lämmittää Sastan Riihi-paita.

onegear-3543
Riihi-paitaa tituleerataan myös ”peltipaidaksi” inttityyliin, vaikka se onkin kaukana tornifirman harmaasta pakkopaitakuosista.

Vaatteissa mennään päällyskerroksista alaspäin alusvaatteisiin, ja niissä hyllystä löytyy vaikkapa kotimaisen Svalan (peukut sille!) laadukkaita alusasuja.

Svalan kerrastot ovat kaksikerroksisia: sisäkerros polypropyleeniä ja ulkokerros merinovillaa.
Svalan kerrastot ovat kaksikerroksisia: sisäkerros polypropyleeniä ja ulkokerros merinovillaa.

Tarvikeosastolta Juha esitteli muutaman tuotteen, jotka kannattaa tässäkin yhteydessä mainita.

Tästä löytyy kampetta joko lahjaksi tai suoraan käyttöön.
Tästä löytyy kampetta joko lahjaksi tai suoraan käyttöön.

Vaikka sienestyskausi taitaa tämän vuoden osalta olla rapsuteltu, niin ensi vuotta ajatellen voi jo alkaa miettiä varusteita vaikka ostettavaksi pukinkonttiin. Jyväskylästä ponnistaa nimittäin Laatupuukko-niminen yritys, jonka repertuaarista löytyy mm. sieniveitsi, jonka tuppi on mielenkiintoinen, sillä se on valmistettu huovuttamalla. Muutkin materiaalit ovat mahdollisimman luonnollisia ja tuote tietysti käsityötä.

Värikkäät ja huovutetut tupet ovat todella pirteitä ja ekologisia.
Värikkäät ja huovutetut sieniveitsien tupet ovat todella pirteitä ja ekologisia.

Eräänlainen pieni kuriositeetti oli mielestäni veikeässä pienessä nahkakotelossa tuleva Trangian valmistama retkipannu, jota myydään tässä yhteydessä ruotsalaisen Lemmel-tuotemerkin alla.

Lemmel-tuotemerkiltä löytyy myös "maailman parasta pannukahvia", jota tuolla pannulla voi keittää.
Lemmel-tuotemerkiltä löytyy myös ”maailman parasta pannukahvia”, jota tuolla pannulla voi keittää.

Yksi kysytyimmistä tuotteista Onegearilla on Eskobag-merkkinen nahkalaukku, joka on todella vahvaa suomalaista käsityötä. Eskobagin valikoimista löytyy tällä hetkellä niin erä- kuin bisnesjoreille sopivat mallit. Bisnesmallin musta nahka on tyylikäs käyttöön kuin käyttöön, ja outdoor-versio menee luontevasti retropuolelle että hujahtaa.

Bisnes-bägissä on tietysti sisällä oma lokeronsa läppärille ja muillekin olennaisille varusteille, kestävät metalliosat, kahva ja olkahihna.
Eskobagin bisnesmallissa on tietysti sisällä oma lokeronsa läppärille ja muillekin olennaisille varusteille, molemmissa luonnollisesti kestävät metalliosat, kahva ja olkahihna.

Onhan siinä tavarata kerrakseen, ja monelle löytyy varmasti oma tuotteensa laajasta valikoimasta.

Onegearin taustaa

Onegearin toimitusjohtaja ja perustaja Juha Tissari perusti vuonna 2008 englanninkielisen kalastusaiheisen Chasing Silver -lehden, jota nykyään julkaisee ja kustantaa tamperelainen Low-High Media. Chasing Silverin alkuajoilta on peräisin nykyäänkin tiiviisti jatkuva yhteistyö Patagonia-tuotemerkin kanssa.

Tissari toimi myös Pohjolan Perhokalastaja -lehden päätoimittajana vuosina 2010–2015, jonka jälkeen Onegear alkoi konkretisoitua. Onegearin Tissari käynnisti vuonna 2015, ja lähi- ja etäisemmänkin tulevaisuuden kehityssuunnitelmia on kovasti mietitty.

Tissarin luotsaaman Onegearin toiminta-ajatuksena on tarjota hyvää palvelua ja laadukkaita tuotteita asiakkaille kestävän kehityksen filosofialla ja ekologisia arvoja korostaen. Tavarantoimittajat ja valmistajat on pyritty niin ikään valikoimaan samalla periaatteella, eli kestävien arvojen ja tuotantomenetelmien perusteella.

Onegearilla suositaan ja suositellaan ekologisesti tuotettuja ja kierrätysmateriaaleja hyödyntäviä tuotteita.
Onegearilla suositaan ja suositellaan ekologisesti tuotettuja ja kierrätysmateriaaleja hyödyntäviä tuotteita.

Pielavedellä sijaitsevan kivijalkaliikkeen lisäksi Onegearilla on kattava verkkokauppa, ja yrityksen politiikan mukaan tarjolla pyritään pitämään mahdollisimman laaja valikoima tuotteita, jotta asiakkaan ei tarvitse lähteä niin sanotusti merta edemmäs kalaan. Jos jotakin ei ole juuri saatavilla, se tilataan mahdollisimman nopealla toimitusajalla.

Kalastuksen, metsästyksen, retkeilyn ja vapaa-ajan varusteissa hyvä saatavuus ja monipuolinen valikoima sekä asiantunteva palvelu ovatkin hyvän asiakaskokemuksen kulmakivet. Minullekin jäi vierailusta ja koko päivästä oikein positiivinen vaikutelma.

Tässä lopussa on pieni lista jutussa mainituista tuotemerkeistä ja valmistajista, jotka edustavat vain murto-osaa Onegearin valikoimista löytyviä merkkejä ja valmistajia.

Aurinkokennolaturi – retkeilijän pelastus vai verkonpaino?


Nykyretkeilijän siunaus tai kirous – riippuen katsantokannasta – on tietotekniikka ja mobiililaitteet. Niiden avulla voi pysyä tavoitettavissa ja ilmoitella itsestään perinteisempään tyyliin ja modernimmin sosiaalisessa mediassa. Kännykässä olevalla maastokartalla voi jopa pyrkiä suunnistamaan ja niin edelleen. Sen lisäksi on action-kameraa, GPS-laitetta, ladattavaa otsalamppua sun mitä muuta, joten härpäkkeitä riittää.

Mutta kolpakon kääntöpuoli on siinä, että kaikki elektroniset vempaimet kuluttavat sähköä, ja sitä jos ei ole vempaimen omassa akussa, niin sitä pitää jostakin saada tilalle. Tätä varten onkin kehitetty jos jonkinlaisia varavoimalähteitä, joista monet ladataan valmiiksi kotona tai jossakin sopivassa latauspaikassa ja sitten tarpeen tullen käytetään ns. power bankin virtaa taas muiden laitteiden lataamiseen.

Muunkinlaisia varavirtasysteemejä tietysti on, esimerkiksi sellaisia, joita veivaamalla tai polkemalla latausvirtaa saadaan ainakin hetkellisesti tuotettua lisää. Onpa vielä semmoisiakin virityksiä, joiden pitäisi toimia retkikeittimestä saatavalla lämmöllä. Ehkä realistisempi vaihtoehto tuolle viimeksi mainitulle on kuitenkin aurinkoenergia. Ja onhan se vaihtoehto muutenkin mukana kuljetettaville akkupakkauksille normaaleja vara-akkuja unohtamatta.

AURINKO_GOPR012134
Arska paistaa ja lataakin (vai lataako?)

Archeer ja arska

Maailmalla on verkkokaupoissa monen merkkisiä aurinkokennoilla toimivia latureita, ja suurimman osan valmistajana taitaa hyvinkin olla yhden käden varpaisiin mahtuva joukko kiinalaisia yrityksiä. Laitteiden ulkoasu on pitkälti samanlainen, mutta paketin päällä oleva nimi vaihtuu.

Yksi kiinalaisvalmisteinen tuotemerkki on Archeer, jolla näyttää olevan kaikenlaista lataussydeemiä ja muutakin laitetta. Tältä valmistajalta on peräisin eräästä verkkokaupasta hommaamani aurinkokennolaturi.

Archeerin aurinkopaneeli näyttää isolta lompakolta.
Archeerin aurinkopaneeli näyttää isolta lompakolta.

21-wattiseksi tituleeratussa aurinkokennolaturissa on kolme erillistä paneelia, ja koko hoito taittuu kätevän litteäksi paketiksi, jonka saa menemään vaikkapa rinkan selkämystä vasten, jos vain muistaa varoa vääntämästä paneeleita ja asettamasta mitään terävää niiden viereen.

Laturista löytyy 2 normaalikokoista (ainakin toistaiseksi) USB-porttia, jotka ovat pussitaskun suojassa. Taskuun voi laittaa mukaan vaikkapa älypuhelimen, jos sitä haluaa pitää vähän paremmin auringonpaisteelta suojassa. Mukana on myös todella lyhyt latausjohto, jonka toinen pää sopii yleisimpiin puhelimiin, mutta ei taas vastaavasti esimerkiksi GPS-laitteisiin tai vaikkapa GoPro-kameraan, jossa on vähän isompi liitäntä. Piruillaksensa ovat varmaan keksineet kaksi melkein samankokoista liitäntää, mutta joita ei kuitenkaan voi käyttää ristiin.

Laturilla voi periaatteessa ladata kahta laitetta yhtä aikaa.
Laturilla voi periaatteessa ladata kahta laitetta yhtä aikaa.

Valmistajan mukaan laitteen suurin ulostulovirta on 2,5 A, mutta vehkeestä tuskin saa ihan niin kovia lukemia irti. Latasin puhelimeeni Ampere-nimisen sovelluksen, joka näyttää puhelimen kulloinkin kuluttaman virran määrän sekä ladatessa sen, mitä käytettävä laturi syöttää.

Oma puhelimeni on Sony Xperia Z, eli vanhempaa saapumiserää, ja ainakin siinä Ampere osoittaa, että virrankulutus vaihtelee n. 440-800 milliampeerin välillä riippuen tietysti siitä, mitä sovelluksia on käynnissä ja onko vaikkapa mobiilidata (eli 3G tms.) käytössä. Virrankulutus näyttää ainakin Amperen mukaan veivaavan aika lailla.

Sitten, kun puhelimen laittaa ulkona kiinni laturiin, kannattaa olla auringonpaisteessa. Nimittäin pilvisellä säällä laturin teho ei tahdo riittää oikeastaan mihinkään, ja vaikka puhelin ja sovellus sanoisivatkin ”ladataan”, niin se on vähän siinä ja siinä, että puhelin edelleen kuluttaa enemmän virtaa kuin ottaa vastaan.

Myös latausvirta vaihtelee suuresti riippuen auringon paisteen voimakkuudesta, suunnasta, pilvisyydestä jne.
Myös latausvirta vaihtelee suuresti riippuen auringon paisteen voimakkuudesta, suunnasta, pilvisyydestä jne.

Mutta sitten, kun aurinko paistaa ja kennot asettaa mahdollisimman kohtisuoraan aurinkoon, alkaa virtaakin syntyä. Hitaasti, mutta varmasti puhelimen akun varaus nousee, ja kyllähän se akku täyteenkin tulee, jos vain tosiaan paistaa. Mutta tämähän onkin nimenomaan aurinkolaturi eikä pilvilaturi.

Muiden käyttämistä laitteista ja niiden virrankulutuksesta ja säädöistä en osaa sanoa, mutta ainakin omassa puhelimessani kannattaa ehdottomasti ottaa mobiilidata (ja Wi-Fi, jos on päällä) pois käytöstä, sulkea kaikki työpöydällä avoimena olevat sovellukset (varsinkin Chrome, jos on käytössä) ja odotella rauhassa valmista.

Vehkeet levällään.
Löytyykö sitä aurinkoa?

Hyvät, pahat ja rumat

Hyvä puoli auringon energialla toimivissa laitteissa on juurikin se, että ne ovat ekologisia, ja silloin, kun aurinko todella paistaa, niillä on jo kohtalaisen hyvä hyötysuhde. Uudemman sukupolven kennoteknologialla päästään jo huomattavasti korkeampaan hyötysuhteeseen kuin vaikkapa vielä muutama vuosi sitten. Archeerin valmistajan mukaan tämän paneelin pitäisi muuttaa auringon energiasta n. 20–25 % sähkövirraksi.

Tästä huolimatta kannettavalla, pienellä aurinkopaneelilla lataaminen saattaa olla melkoista kituuttamista, ellei aurinko paista koko ajan. Paras aika lataamiselle lieneekin silloin, kun aurinko on korkeimmillaan ja sen säteily voimakkainta.

Jos kuitenkin käy niin, että paneeli ei jaksa puskea virtaa ihan niin paljon, että vähintään puhelimensa saisi täyteen, on sekin tyhjää parempi, että aurinkokennolla voi edes pitää varaustason samassa, eli puhelimen akku ei myöskään tyhjene. Sillä voi olla suuri merkitys silloin, jos vaihtoehtona olisi täysin mykkä mobiililaite.

Mutta kyllä tällaisen jättikokoisen lompakon voi mukaansa ottaa, jos luottaa siihen, että aurinko paistaa hyvin ainakin muutaman tunnin päivässä. Painoa voimalaitoksella on puolisen kiloa, joka ei yksinään vaikuta kovin suurelta, mutta mukana roudattavien kamojen kokonaispainossa sekin voi olla merkityksellistä.

Kokoon taitettuna aurinkolaturi on hieman A4-paperiarkkia kapeampi.
Kokoon taitettuna aurinkolaturi on hieman A4-paperiarkkia kapeampi.

Tuo käyttämäni Ampere-sovellus on vain ilmaisversio, joten en tiedä (enkä ala ottaa selvää), mitä ns. Pro-versiolla saisi tietää lisää puhelimensa virrankulutuksesta ja lataustiedoista. Jonkinlainen suorituskäyrä voisi tietysti olla hyvä aurinkolaturia käytettäessä, jotta voisi vaikka yrittää laskea suurin piirtein, kuinka pitkään missäkin tilanteessa kennoja pitäisi pitää levällään, että laitteissa olisi taas riittävästi virtaa.

Ihan turhana pelinä en siis pitäisi tätä aurinkolaturia, mutta kehottaisin tällaisen kannettavan aurinkovoimalaitoksen hankkimista harkitsevan suhtautuvan tarkoituksellisen sanaleikin saattelemana tällaisiin vehkeisiin tietyllä varauksella. Silloin, kun aurinkoa piisaa (vaikkapa Keski-Euroopan keväthangilla), lataustehoa on varmaankin riittävästi jopa kahden laitteen yhtäaikaiseen lataukseen, mutta ainoana varavirtalähteenä ainakaan itse en tätä pitäisi.

Pilvisellä ilmalla suurin piirtein samaan lataustehoon saattaa päästä laittamalla vaikka vaihtokalsarit sammalmättäälle puhelimen viereen (tai ehkä ei kuitenkaan).

Mies meni ravintolaan, ja tarjoilija kysyi: "Onko teillä varausta?" - "Näytänkö sinusta joltakin patterilta?" mies vastasi.
Mies meni ravintolaan, ja tarjoilija kysyi: ”Onko teillä varausta?” – ”Näytänkö sinusta joltakin patterilta?” mies vastasi.

Kalajan Kierros vastakarvaan Etelä-Konneveden kansallispuistossa


Keskiviikkona 15. kesäkuuta pidettiin Etelä-Konneveden kansallispuistossa Vuori-Kalajan laavun ja Kalajan Kierroksen reitin avajaisia. Iltapäivällä oli ohjelmassa opastettu kierros Kierroksella, ja siinä missä muu joukko lähti kiertämään lenkkiä ns. viralliseen kulkusuuntaan myötäpäivään, minä tosiaan tein vastakkaisen liikkeen ja aloin kämpiä mäkeen vastapäivään.

Hyvät on uudet pitkokset.
Hyvät on uudet pitkokset.

Reitillä oli avajaisvieraiden lisäksi myös muita kulkijoita, koska esimerkiksi nuoria partiolaisia oli sankoin joukoin liikkeellä, ja heitä tulikin vastaan miltei saman tien ohjaajineen.

Pojilta kysyin, saapiko kuvata, niin saapi. Nimiä en ennättänyt saada.
Pojilta kysyin, saapiko kuvata, niin saapi. Nimiä en ennättänyt saada.

Nuoriso meni ohi yhtä nopeasti kuin oli vastaankin tullut, ja taisi ollakin hikinen keikka, kun moni siinä tullessansa raskaasti puuskutti. Kalajan Kierros kun ei ole ihan siitä helpoimmasta päästä ainakaan, jos sen heti takaperin kiertää. Jyrkkyyttä piisaa, ja vaikka uusi reitti onkin linjattu alkuperäisiä polkuja helpommaksi, siinä silti saa testattua reisilihaksia ja hapenottokykyä riittävästi.

Takaperin mentäessä vastaan tulee aika pian Vuori-Kalajan jälkeen viitoitus, joka ohjaa pitkälle Kolmen Vuoren Vaellukselle ja takakäteen Kalajan Kierrokselle.

Tähän kohtaan laittaisin itse vielä vähän selkeämmän viitoituksen risteävälle polulle.
Tähän kohtaan laittaisin itse vielä vähän selkeämmän viitoituksen risteävälle polulle.

Jos kuitenkin puoliepähuomiossa erehtyy jatkamaan matkaa eteenpäin, vastaan tulee tekstikyltti, jossa sanotaan, että ”huomoithan kulkevasi nyt vielä osittain merkitsemätöntä reittiä” ja ”palaa takaisin, jos haluat mieluummin kiertää Kalajan Kierroksen”.

Kalajan Kierrokselle menevä polku kun jää hieman hämärän peittoon risteyskohdassa, joten siitä on helppo mennä äkkinäisen ohi. Kyltistä huolimatta jatkoin hetken matkaa pitkän reitin alkua, ja tein uukkarin hienon näköalapaikan kohdalla. Näkymät Kitulammelle olivatkin upeat.

KALAJA_MG_7131
Kuva antanee jotakin osviittaa siitä, että pitempikin reitti on niin sanotusti käymisen arvoinen.

Eikun siis takaisin työjärjestykseen, ja kohti Kalajanvuorta. Reitin varrella olevat ja tyylikkäästi tehdyt luontotaulut kertovat alueen eläimistä ja kasveista sekä luonnonolosuhteista suomeksi ja englanniksi.

KALAJA_MG_7138
Tyyni vedenpinta kertoo heti, kun sillä liikkuu vesilintu tai kala hyppää.

Kevään jälkeen Kalajanvuoren rinteille on laitettu useaan paikkaan köysikaiteita, joiden avulla sekä vuoren laskeutuminen että tässä tapauksessa nouseminen helpottuu ja tuntuu turvallisemmalta.

vlcsnap-2016-06-17-09h45m33s861
Kaiteista huolimatta myös oma varovaisuus on edelleen paikallaan.

Vastakarvaan Kalajan Kierroksen kulkeminen ottaa kyllä hengityseläimiin, mutta sopii ehkä huonopolviselle paremmin kuin jos sen kulkisi ”normaaliin” suuntaan. Hengästyminen kyllä kannattaa, sillä huomattavasti vähemmälle huomiolle (ja kuvaamiselle) monesti jäänee ylhäällä odottava upea näkymä, joka selkeällä säällä lienee useita kymmeniä kilometrejä.

Järvimaisemat näkyvät hienosti, vaikka puita onkin hieman edessä.
Järvimaisemat näkyvät hienosti, vaikka puita onkin hieman edessä.

Kaiteiden suhteen olisin saattanut kaivata tällekin nimenomaiselle näköalapaikalle niitä, mutta ehkä ne ovat tulossa jossakin vaiheessa. Pitää olla varovainen, ettei mene liian reunalle ihastelemaan tai ottamaan itsestään kuvia.

Eteenpäin kuljettaessa ja varsinaisen kallioalueen alkaessa kulkureitit näkyvät selvästi kalliopintojen kasvillisuuden kulumisena. Onkin tärkeää pitää huolta, että noudattaa nimenomaan merkittyä ja näkyvää polkua eikä tallaa viereen uutta.

KALAJA_MG_7154
Polun ulkopuolella kun ei ole sen ihmeellisempää, eikä ruoho vihreämpää kuin polullakaan.

Kaiken, mitä nähdä tarvitsee, näkee kyllä myös polulta. Sopivalla hollilla olivat esimerkiksi jännät kivet, jotka nököttivät nätisti pienempien jalkakivien päällä. Jostakin kumman syystä noita aluskiviä on melkein poikkeuksetta kolme.

Seikkaperäisempiä selvityksiä erilaisista kummallisista kivistä ja kiviryhmistä on tehnyt esimerkiksi Satunnainen Retkuilija -blogisti Anssi Toivanen. Itse tyydyn tässä vaiheessa vain toteamaan, että onkohan iso möykky nostettu pienempien päälle vai onko kiviaines vain murentunut aina vain pienemmiksi ja pienemmiksi kiviksi kunnes lohkare on pysähtynyt aikoinaan sijoilleen.

KALAJA_MG_7161
Jääkauden jälkiä vai ihmisen ideoita?

Itseäni kiehtovat ehkä kiviä enemmän jyrkänteet ja luolat, mutta makunsa kullakin sanoi mies kun homeista leipää järsi. Seuraavaksi selvisin paikalle, jossa oli vielä pystyssä vanha mittausmasto ja parhaat päivänsä nähneet penkit. Kyseisellä paikalla on kuulemma aikoinaan käräjöity, mutta nyt sillä ihastellaan maisemia.

Maisemia saivat ihastella myös juuri parahiksi paikalle saapumassa olevat retkeläiset, joiden oppaana toimivat Maija Mikkola ja Rami Tuominiemi Metsähallituksesta.

Ajoitus osui nappiin, kun retkiryhmä tuli vastaan.
Ajoitus osui nappiin, kun retkiryhmä tuli vastaan.

Siinä sitten porukalla istuskeltiin ja seisoskeltiin katselemassa maisemia, ja Metsähallituksen Maija Mikkola sekä Rami Tuominiemi vastailivat ihmisten kysymyksiin mm. tulevista rantautumispaikoista jne.

Poutapilvet ne siellä vain hiljalleen lipuvat.
Poutapilvet ne siellä vain hiljalleen lipuvat.

Ryhmän matka jatkui melko pian, joten minäkin jatkoin omaani. Sain kuljeskella aivan kaikessa rauhassa suurimman osan lenkistä, mikä ei laisinkaan haitannut – vaikka ryhmässäkään liikkumisessa ei ole mitään vikaa. Yksin olikin mukavampi kulkea siinä mielessä, että halusin myös videoida patikan, ja kameralle höpöttäminen on helpompaa silloin, kun ei ole muita kuuntelemassa.

Silloin kuulee myös paremmin luonnon omat äänet ja tekee ehkä tarkemmin havaintoja. Ainakin jonkinlainen haukka pyyhkäisi mäen harjanteen poikki, ja myöhemmin olin näkevinäni ensimmäistä kertaa eläissäni valkoselkätikan. Sattui vain olemaan tavallinen objektiivi kamerassa kiinni, joten kummoista kuvaa ei tikuttajasta tullut. Mutta se tarkoittaa vain, että pitää käydä uudestaan väijymässä ja teletötterö kiinni kamerassa.

Käki kaikuen kukkui kutsuvasti.
Käki kaikuen kukkui kutsuvasti.

Viimein saavuin kaikkein ehkä suosituimmalle paikalle Kalajanvuoren laella. Täällähän sitä eniten kuvataan, ja kaikki ovat luultavasti nähneet riittävästi kuvia samasta paikasta, joten niissä ei ole mitään uutta tarjottavaa. No, jos kumminkin yksi…

Tätä maisemaahan se väki kipuaa katsomaan.
Tätä maisemaahan se väki kipuaa katsomaan.

Tälläkin paikalla kaiteet olivat aika jännissä paikoissa. Käen kukunta oli rauhoittavaa, eikä muita ääniä juuri ollut. Itsekin hiljenin hetkeksi enkä lörpötellyt videokameralle. Joskus (tai aika useinkin) pitää vain osata pitää suunsa kiinni ja antaa luonnon puhua.

Valoisalta mäntykankaalta aloin laskeutua vähitellen kohti varjoisampaa vanhan metsän aluetta, jossa aluskasvillisuus muuttui aina vain tuoreemman kankaan ja jopa lehtomaisen kankaan mukaiseksi. Kielojen määrä lisääntyi, ja kivien päällä oli entistä enemmän sammalia ja kyljissä kallioimarretta.

Lisätietoja kallioimarteesta tästä.
Lisätietoja osin ruoaksikin kelpaavasta kallioimarteesta tästä.

Männyt saivat tehdä tilaa kuusille, erilaisille lehtipuille ja lopulta haavoille. Vanhan metsän osuus pitää sisällään arvokkaan haapa-alueen, ja osa haavoista on todella vanhoja ja tukevia. Myös laho- ja maapuita on runsaasti, mikä luo erinomaisen ympäristön monimuotoisuudelle, mm. raidankeuhkojäkälille ja erilaisille hyönteisille.

Tämä haavikko kuuluu kansallispuiston arvokkaimpiin osiin.
Tämä haavikko kuuluu kansallispuiston arvokkaimpiin osiin.

Siinä, missä lehtipuuston määrä kasvoi, kasvoi myös hyttysten joukko monikymmenkertaisesti. Haapojen havina kilpaili yhdessä hyttysarmeijan innityksen kanssa. Hyttyskarkote ei näihin ryökäleisiin enää taida tehota. Siinä se taas etelän mies huitoi.

Haavikon lähellä sijaitsee niin sanottu Tarasoffin mökki, joka kuului samannimiselle metsien miehelle, Feliks Tarasoffille. Hän asusti mökkiä yhdessä hevosensa kanssa tehden silloin omalla maallaan metsätöitä ja hoitaen metsää niin, että myös em. haavikko on niinkin hyvin säilynyt kuin se on tällä hetkellä.

KALAJA_MG_7268
Tarasoffin mökki ei ole vuokrauskäytössä eikä myöskään kansallispuiston päivätupana, vaan se on jätetty paikoilleen muistuttamaan alueen historiasta.

Mökin jälkeen Vuori-Kalajalle ei enää olekaan pitkä matka, vaan reissu alkoi olla loppua vaille kömmitty. Katseltavaa riittää tästäkin kulkusuunnasta, ja ehkä parhaat näkymät Kalajanvuoresta alhaalta käsin, ellei pääse sitten vesille katselemaan.

Mahtava Kalajanvuoren jyrkänne. Jyrkänteen juurella on jossakin kuulemma myös luola, mutta sen tarkka paikka ei liene tiedossa.
Mahtava Kalajanvuoren jyrkänne. Jyrkänteen juurella on jossakin kuulemma myös luola, mutta sen tarkka paikka ei liene tiedossa.

Reissun viimeiseksi näkymäksi valitsin vastarannalla näkyneen laavun ja sen lähellä vielä loppupäiväksi rentoutumaan jääneet retkeilijät. Suurin osa päivävieraista oli jo poistunut kukin taholleen, ja järjestäjät pakkailivat vielä kamppeitaan luultavamminkin tyytyväisinä päivään. Minä ainakin olin erittäinkin tyytyväinen.

Näihin kuviin ja näihin tunnelmiin näkemiin kisastudiosta.
Näihin kuviin ja näihin tunnelmiin näkemiin kisastudiosta.

 

Tosi cool taukopaikka


Tämä eittämättä paikallisten hyvinkin tuntema, ja ainakin useita satoja vuosia tiedossa ollut, mutta hyvin vaatimaton ja erinäisissä luonto- ja kaavaselvityksissäkin merkityksetön kohde on niin selvässä paikassa, että sen ohi tulee pyyhällettyä melkeinpä vahingossa. Ja niin monet autoilijat tekevätkin.

Vaan itse olin äimän kääkkänä, kun viime talvena ajelin Etelä-Konneveden kansallispuiston Rautalammin-puoleisen tukikohdan, Törmälän ohi kohti Hanhitaipaletta ja satuin pysähtymään erään tien risteykseen. Kah, siinähän onkin luola ihan tien vieressä!

Luolan muodostavat kaksi suurta kiveä, jotka lähemmin tarkasteltuna saattavat jopa olla osittain irronneet niin ikään suurista lohkareista tai ihan alkujaan peruskalliota, eli eivät välttämättä ole vierineet mistään pitkiä matkoja tai valuneet jäätikön mukana. Toki alueella on ihan yksittäisiäkin siirtolohkareita varsin kiitettäviä määriä, joista osa vaikuttaa olevan melko lailla valmiita vierähtämään tielle asti, mutta joku ihme voima niitä vielä onneksi kiinni pitää.

Luolan sisältä voi arvioida mm. onkohan se ollut joskus osa isompaa kalliota.
Luolan sisältä voi arvioida mm. onkohan se ollut joskus osa isompaa kalliota.

Ennen tietä tämäkin luola oli metsän keskellä tai korkeintaan jonkinlaisen riistapolun varrella. Kun Rautalammenkin alueet olivat vielä 1700- ja 1800-luvuilla käytännössä koskemattomia erämaita, alueella liikkuneet metsästäjät ja riistanpyytäjät saattoivat hyvinkin etsiä suojaa yöksi tai viilentävää taukopaikkaa pois auringon paahteesta.

Erittäin positiivisesti yllättäneet yli 20 asteen lämpötilat ja pilvettömältä taivaalta paistanut aurinko saivat hakeutumaan varjoon ja vilpoiseen luolaan pienelle evästauolle, eli makkaranpaistolle ja kahvinkeitolle.

Luotettavalla Solo Stovella mustaa niin makkaran kuin kahvipannunkin.
Luotettavalla Solo Stovella mustaa niin makkaran kuin kahvipannunkin.

Luolan sisään on aikoinaan tuotu pätkittyjä pöllejä, mutta niitä ei ole nähtävästi poltettu aikohin, eikä niistä oikein ottanut selvää, olivatko jopa ihan sähköpylvään pätkiä. Senpäkin vuoksi en alkanut niiden kanssa jumppaamaan, vaan virittelin risukeittimen täyteen pellettiä ja sillä sitten. Luolassa on joku saattanut joskus yrittää yöpyäkin, mutta ei ole jaksanut sitten kämyistä vaahtomuovipatjaansa kelkata pois.

Isojen kivien alla on vilpoisaa kesähelteelläkin.
Isojen kivien alla on vilpoisaa kesähelteelläkin.

Kivien alla luolan suojassa on huomattavasti viileämpää ja miellyttävämpää evästellä kuin suorassa auringonpaisteessa, vaikka silläkin on toki puolensa, kun vertaa vaikkapa surkeaan viime kesään.

Savotalla mukana ähertäneet Liisa ja Kurko olivat myös taukonsa hyvin ansainneet.
Savotalla mukana ähertäneet Liisa ja Kurko olivat myös taukonsa hyvin ansainneet.

Tällaisia pieniä yllätyksiä on aina mukava löytää, ja varsinkin aivan selvästä paikasta ilman tarvetta kämpiä risukoissa tuntitolkulla. Etelä-Konneveden kansallispuiston tai vanhan – toivottavasti tulevaisuudessa taas elinvoimaisen – Sisä-Savon retkeilyreitin kävijät saattaisivat tehdä pikavisiitin tällä luolalla, koska se on niin helposti saavutettavissa.

Tuli tuo aina tunnelmaa ja kahvi tuoksuu erityisen hyvältä ulkoilmassa.
Tuli tuo aina tunnelmaa ja kahvi tuoksuu erityisen hyvältä ulkoilmassa.

Koskapa tämä luola onkin tosiaan niin simppelissä paikassa, en pirukseenkaan kerro sen tarkkaa sijaintia, vaan sen voi käydä itse kukin halukas ”löytämässä” omin voimin.

Kauneutta pienissä ja suurissa asioissa


Perheemme hiihtolomakohteena oli Repoveden kansallispuisto Kouvolan ja Mäntyharjun rajamailla. Olen itse käynyt Repovedellä kerran aikaisemmin Suomen Ladun ulkoilun olosuhdeverkoston jäsenenä ja kyseisellä porukalla kesäaikaan vuonna 2013.

Kesällä vuosia sitten ihastuin kansallispuiston maisemiin varsinkin mahtavalla Olhavanvuorella, jossa myös polveni huutivat hoosiannaa, mutta luontoelämykset lievittivät suuresti tuskaani ainakin henkisesti.

Tällä talvisella reissullamme sitä vastoin oli tarkoitus tehdä fyysisesti vähemmän rasittava lenkki lumikengillä Kirnukankaan laavulle ja sen läheiseen Kirnuhuokoon (linkki: Visit Repoveden 360-virtuaalikierros), joka on mahtava luonnonmuodostelma jyrkkine kallionseinämineen ja suurine lohkareineen.

Kirnuhuoko on kesällä ja talvella aina yhtä kiehtova.
Kirnuhuoko on kesällä ja talvella aina yhtä kiehtova.

Aikoinaan Kirnuhuo’on (kai sen noinkin saapi taivuttaa) suojissa on harjoitettu kuulemma orgaanista kemiaa ja tiputeltu muutakin kuin taskukelloja kivenkoloihin. Nykyään paikalla näkee ainakin näin talvisaikaan lähestulkoon tippukivimäisiä jääpuikkoja, joiden mitat ovat uskomattomia, parhaimmillaan parimetrisiä ainakin.

On siinä puikkoloita! Ja nämä ovat vielä siitä pienemmästä päästä.
On siinä puikkoloita! Ja nämä ovat vielä siitä pienemmästä päästä.

Koska jääpuikot ovat todella massiivisia, niiden alle ei kannata pitkäksi aikaa ainakaan jäädä pällistelemään, sillä jos tuollainen parimetrinen keihäs tulee piähän, se on morjes sano mannerheim.

Muunkinlaisia jään muotoja Kirnuhuoko tarjoaa, ja eräistä tulee mieleen kerta kaikkisesti kallis taidelasi, jota huutokauppakeisarikin vesi suupielissä kauppaisi.

Eipä näin kummallisia ilmestyksiä ole usein tullut eteen.
Eipä näin kummallisia ilmestyksiä ole usein tullut eteen.

Saimme seuraksemme jo Kirnukankaan laavulla paikalliset Tervarummun yrittäjät Marika ja Sami Hännisen, jotka ystävällisesti ennättivät kiireiltään hieman jutustelemaankin nuotiolla ja Kirnuhuo’on maisemissa.

Hännisen Sami otti kuvaamisen varman päälle kolmella kameralla.
Hännisen Sami otti kuvaamisen varman päälle kolmella kameralla. Lieneekö jossakin ollut neljäskin.

Kirnuhuokoon ei ole Kirnukankaan laavulta kuin kukon luikaus, joten missään tapauksessa ei tätä paikkaa kannata missata, tulee Repovedelle käymään minä vuodenaikana tahansa.

Marika ja Sami palasivat omaan tukikohtaansa ja me puolestamme läksimme tekemään paluuta kohti Saarijärven lähtöpistettä, jonne laavulta oli kahta vaihtoehtoista reittiä reilut kaksi kilometriä. Emme halunneet mennä takaisin samoja jälkiä, joten kiersimme ns. läntistä reittiä, jolla oli viimeksi kuljettu vain melko isoin saappain.

Mäelle on aina mukava kiivetä, kun näköalaa riittää.
Mäelle on aina mukava kiivetä, kun näköalaa riittää.

Tervarummun Marika vinkkasi ennen reissuamme, että puistossa olisi hyvät mahdollisuudet nähdä hirviä – ja jos oikein hyvin olisi käynyt – myös ilves. Kumpiakaan emme nähneet itse puiston alueella, mutta poispäin ajaessamme sitten tärppäsi.

Kaksi ihan hyvän kokoista hirvenroikaletta katseli kaikessa rauhassa maailman menoa tien vieressä, onneksi kuitenkin sen verran etäällä, ettei kolarin vaaraa ollut.

Harvinaisen rauhallisesti meille jaksoivat poseerata.
Harvinaisen rauhallisesti meille jaksoi hän poseerata.

Paljon oli puistossa ja puiston ulkopuolellakin näköjään ihasteltavaa, mutta niin oli sitten myös majapaikassamme Mäntyharjun puolella olevassa Linkkumyllyssä. Linkkumylly on perinteikäs, mm. majoituspalveluita tarjoava paikka, jolla on nyt uusi omistaja Leila Jaskanen.

Linkkumyllyn päärakennus pitää sisällään monta hienoa tarinaa ja yksityiskohtaa.
Linkkumyllyn päärakennus pitää sisällään monta hienoa tarinaa ja yksityiskohtaa.

Linkkumyllyn sijainti on maantieteellisestikin mahtava, sillä sen lähistöltä löytyy niin monipuolisia ulkoilureittejä rakenteineen kuin kiehtovaa sotahistoriaa. Sen lisäksi paikka on entisen kosken partaalla, jossa on ollut aikoinaan toimiva mylly, kuten nimi antaa olettaa.

Koski on tosin nyt rauhoittunut entisistä ajoistaan, kuten myllytoimintakin, mutta silti vesi virtaa vielä ja kulkee läpi pihamaan kapeahkossa uomassaan pienten viihtyisien siltojen alta.

Yksi Linkkumyllyn monista silloista. Taustalla näkyy paikan rantasauna Sarkaveden rannalla.
Yksi Linkkumyllyn monista silloista. Taustalla näkyy paikan rantasauna Sarkaveden rannalla.

Siltojen lisäksi Linkkumyllyn alueelta löytyy jotakin paljon erikoisempaa, nimittäin joukko yksilöllisiä ja hienoja ulkohuusseja. Yksikään huussi ei ole samanlainen, ja niitä on monta.

Tämä huussi voi tuoda mieleen esimerkiksi kaapelikelan tai vaikkapa myllynkivet.
Tämä huussi voi tuoda mieleen esimerkiksi kaapelikelan tai vaikkapa myllynkivet.

Puron varrelta voi löytää myös pientä, usein huomaamattakin jäävää kauneutta. Jään muodot sulan veden reunoilla ovat moninaiset ja niin ikään toista samanlaista ei niistäkään löytyne.

Jään pitsiä.
Jään pitsiä.

Linkkumyllyssä pääsimme nauttimaan siis tuosta jään taiteesta ja veden rauhoittavasta solinasta. Majoittuminen viihtyisässä Lumikki-mökissä ja erinomaisen maukkaat ruokailut tunnelmallisessa päärakennuksessa ystävällisen omistajan kanssa jutellessa saivat hyvälle tuulelle. Illan kruunasi pehmeät löylyt antanut sauna.

Kaikkinensa meillä oli erittäin onnistunut hiihtolomareissu, ja Repoveden kansallispuisto, Mäntyharjun muut ulkoilureitit ja Linkkumylly tulevat olemaan varmasti käytössämme uudestaankin.