Metsälinnanjuhlat. Nyt.


Oi maamme Suomi juhli 6.12.2017 itsenäisyytensä 100. vuotta. Onnea Suomelle!

Yleensähän sitä tulee katsottua hölmötettyä television ääressä Linnan Juhlia, eli toiselta nimeltään Itsenäisyyspäivän juhlavastaanottoa. Vaan ei tällä kertaa. Mepä vetäisimme yhdessä seitsemän Retkipaikan bloggaajan ja valokuvaajan voimin omanlaisemme vaihtoehtoiset linnan juhlat – nimittäin Metsälinnanjuhlat.

Koko juttuhan alkoi oikeastaan purkautua siitä, että kirjoittelin aiemmin Savotan tehdasvierailusta, jossa sitten keskustelin savottalaisten kanssa myös Retkipaikan testijutusta, jossa esillä olisivat Savotan Hawu 4 -teltta ja Hawu-kamiina.

Koska teltta on tarkoitettu yhtä henkilöä isommalle porukalle, ja koska halusin, että jutun kuvista tulee oikeasti hyviä (itse olen niin skeida kuvaaja) – niin halusin pyytää testijuttua tekemään muitakin kuin itseni. Ja oli siinä vielä sekin, että roolini tapahtuman ”isäntänä” ja pääkokkina sai olla nyt tärkeämpi kuin oman järkkärin kanssa haahuilu. Siksipä tämän jutun kuvat ovatkin laadultaan aiempaakin syvempää sysihuttua.

Mitä, missä ja milloin – ja kenen kanssa?

Sain suostuteltua mukaan Retkeilyblogi Rinkkaputken Anne ja Heikki Sulanderin, blogisti ja valokuvaaja Caj Koskisen puolisonsa Katja Koskisen kanssa, Jalkaisin-blogia pitävän Upe Nykäsen sekä valokuvaaja Ulla Keiturin. Suostuttelu oli huomattavasti helpompaa, kun tarjolla oli pelkän testauksen lisäksi myös syömistä, juomista, seikkailun tuntua sekä yö luonnon lahkeissa.

Paikaksi ehdotin (tai sanoin) isännän etuoikeudella omaa laavua, jossa oli mahdollisuus laittaa ruokaa, ruokailla, testailla telttaa, tehdä luontoretki että yöpyä. Aloitusaika oli liukuva, sillä Caj ja Katja ajoivat Turuust yötä myöten jo paikalle ja yöpyivät autossansa, minä saavuin paikalle aamukymmeneksi, Sulanderit, Upe ja Ulla tulivat iltapäivällä yhden jälkeen.

”Se jää ei sitten muuten kestä”

Sain ennakkoon valmistella paikkoja Koskisten kanssa ja käpistellä niitä näitä. Näihin viimeksi mainittuihin kuului ”ihan kiva” tapaus, joka meni näin: olin nimittäin siirtänyt riistakameran rantaan kuvaamaan saukkoa, joka oli tehnyt aiemmin avannon jo jäätyneeseen lampeen ihan rannan tuntumaan.

Ei ollut riistokameran kuviin tarttunut saukkoa vaan pehmeä jänis.

Viime päivien miedot pakkaset olivat kuitenkin jäädyttäneet avannon umpeen, minkä vuoksi ajattelin koputella tuuralla uuden reiän saukkosta varten. Eipä siinä mitään, mutta osasin näppärästi tallata vaelluskenkäni (niin, pidän vaelluskenkiä muulloinkin kuin vaeltaessa) rannan yllättävän ohuesta jääkerroksesta läpi sillä seurauksella, että varsi hörppäsi vettä ja a vot, niin olivat sekä kenkä että molemmat sukat heittämällä märät. Eipä ollut goretexwilleristä apua…

”Kestääkö jää?” -Kestää! ”Kiitos!” -Eipä kestä!

Onneksi Caj’lla oli sukkapari varalla (itsehän en ollut varustautunut millään tavoin varavaattein tai -jalkinein – miksi olisi pitänytkään), joten sain ainakin hetkeksi kuivat sukat jalkaan. Tosin märkä kenkä kasteli kohta nekin, eikä kotakeittiön paistotasolle kuivumaan ripustetut sukat niin nopeasti kuivuneet. Ei niitä kuitenkaan paistumaan kehdannut pistää. Mitä opimme tästä? Jos ei mitään, niin ainakin sen, että jää ei tosiaan kestä vielä, jos on vain nollan pinnassa pakkanen.

Vähitellen itse asiaan

Upe oli luvannut ostaa Konnevedeltä tullessa Juonolasta meille pihvilihat – olihan aikomus pitää juhlat nyyttäriperiaatteella. Kimppakyydillä egologisesti tulleet joutuivat siis tekemään pienen kiepauksen kylän kautta, joten he olivat paikalla vähän myöhemmin. Mutta yhden jälkeen iltapäivällä koko sakki olikin sitten koossa.

Nokipannukahvi maistuu aina. Caj ja Katja Koskinen testaamassa soroppia.

Koska valoisa aika on tosiaan tähän aikaan vuodesta kellokortilla, ja tarve saada Savotan teltasta kuvia päivällä oli ilmaistu, kävimme nopeasti pystytyspuuhiin. Itse olin pystyttänyt teltan perämehtääni aiemmin kelloa katsomatta, mutta joukolla siihen meni vielä lyhyempi aika. Maa oli jo jäässä, mutta Hawu-teltan maakiilat olivat sen verran järeää materiaalia, että niitä sai huoletta lyödä kirveen hamaralla.

Teltta on kamiinaa ja torveloa vaille pystyssä. Heikki ja Anne Sulander sekä Caj Koskinen kuvassa.

Pientä palasta oli jo nälkä, ja Upe olikin valmistanut sekä karvajalanpiirakoita että saaristolaisleipää, jotka olivat todella maukkaita.

Pientä välitankkausta. Anne Sulander ja Upe Nykänen.

Teltta nousi siis näppärästi, ja kamerat lauloivat. Heikki pyöräytti myös kuvauskopteria (tai droneksi kai sitä nyt kaikki jo kutsuvat) ilmassa, kun oli vielä sen verran valoa.

Vihainen amppariparvi taivaalla.

Neljän paikkeilla sitä ei enää ollutkaan, mutta koska ilta oli vielä nuori, niin lähdimme seikkailemaan lähiympäristöön. Halusin näyttää porukalle erään luolan sekä herwottoman kokoisen siirtolohkareen, liekö jopa hiidenkiven.

Otsalamppuoperaatio

Lähdimme letkassa käppäilemään kohti läheistä luolaa, jonka paikan kyllä periaatteessa tiesin ilman apuvälineitäkin, mutta pimeässä suunnan hahmottaminen voi olla hankalaa ja näkyvyys hyvälläkin otsavalaisimella rajallinen. Siksipä olin laittanut täpän GPS:ään, ja sitä kohti aloimme suunnistaa, osin tiellä kulkien ja lopulta metsässä.

Heikki se rohkeana poikana painumassa luolan uumeniin. Ei nähtävästi jäänyt traumoja edelliseltä reissulta.

Rakoluolassa oli melkoisen luolamainen tuoksu, ja tippuva vesi oli jäätynyt hienoiksi puikoiksi, mutta myös todella liukkaaksi kuoreksi kivien päälle. Varovainen sai olla, ettei olisi liukastunut ja kolauttanut kaaliaan kallioon.

Nyt ei tippunut kivi eikä ollut tippukiviä, vaan jääpuikkoja.

Muutkin pyörähtivät joko sisällä luolassa tai ainakin luolan suulla. Pimeässä kaikki näyttää jännittävämmältä, vaikka valoisaankin aikaan tuo luola on mielestäni jännä. Seuraava rasti oli sitten noin puoli kilometriä edempänä, aiemmin tänä vuonna bongaamani hiidenkivi.

Kukahan tokaisi, että ”eihän tuo kivi lopu koskaan”? Sen verran jyhkeä tapaus on kyseessä. Kiven alla on lippaluola, josta vaivoin näkyvät seikkailijoiden päässä olevat voisilmät.

Isossa kivessä riitti äimisteltävää, ja samalla aina niin hillitty ja korrekti Heikki poseerasi tunnelmakuvissa.

Spooky Sulander.

Kolmas luontokohde olisi ollut sen verran hankalassa paikassa etenkin pimeällä, että jätimme sen toiseen kertaan ja palasimme takaisin laavulle aloittelemaan ruoanlaittoa. Kellohan ei ollut vielä paljon ketään, mutta yksi illan pääohjelmanumeroista oli testauksen lisäksi nimenomaan syöminen, joten toimeen oli ryhdyttävä.

Pötyä pöytään!

Nyyttikestiajatuksella kun kerran oltiin lähdetty, olivat kaikki kantaneet kortensa kekoon enemmänkin kuin kiitettävästi: oli lihaa, kalaa, juureksia, leipää, piirakoita, Koskisen keksejä, suklaata, glögiä, kahvia sekä jopa vinettoa ja vielä henkilöä väkevämpääkin.

Upe leikkasi ja maustoi Juonolan entrecoten sekä alkoi sen kanssa paistopuuhiin Muurikan kotakeittiössä, minä hujautin juuresmixin Espegardin tulipadan päällä olevalle Muurikan paellapannulle ja naulitsin lohet lautaan.

Pihvimestari Nykänen vauhdissa.

Porkkanaa, perunaa, bataattia, punasipulia ja palsternakkaa. Sillä pitäisi nälän lähteä yhdessä muiden tarjottavien kanssa.

Berunat, borkkanat ja bataatti saivat ensin tuntea lämmön. Bunasibuli ja balsternakka olivat joutuisampia, ne kypsyivät joukossa viimeisenä.

Kun liha ja juurekset olivat valmiita, päästiin asian ytimeen, eli syömään. Laavun suojissa oli mukava istua ja jutella samalla kun ruokaa maistui.

Loimulohi otti oman aikansa, mutta sitäkin päästiin viimein syömään.

Tuli paloi tunnelmallisesti niin kotakeittiössä kuin tulipadassa, ja öljylamput/myrskylyhdyt loivat lisätunnelmaa.

Vaikka aikamoinen rimpula halpa öljylamppu onkin, valaisee se tunnelmallisesti.

Eipä todellakaan olisi arvannut vielä muutama viikko sitten, miten totaalitäärisen erilainen itsenäisyyspäivä tämä tulisi olemaan. Vaikka siellä resitentinlinnassa varmasti oli hanhenmaksapallerot ja kaviaarit maullaan, oli meidän metsälinnassa vähintään yhtä hyvää sapuskaa – ja seuraa!

Bisness is bisness

Vaan eihän sitä teltan ja kamiinankaan testausta ihan kokonaan unohdettu. Tuntien kuluessa alkoi osalla jo tehdä mieli levolle, ja Hawu-teltan sisään asennettua kamiinaa oli jo kertaalleen lämmäytelty. Toisen kerran sitä käytiin lämmittämään hieman ennen yöpuulle vetäytymistä.

Olin viritellyt teltan ympärille muutaman ulkoisen tulen fiilistä lisäämään.

Sissijoukkueen mielestä kamiina lämmitti teltan tosi nopeasti ja lämpimäksi. Teltta tietysti alkoi lämmityksen jälkeen vähitellen jäähtyä, mutta kenellekään ei hennottu nakittaa kipinävuoroja. Makuupussit ja -alustat olivat hyviä, ja mukaan saamamme paksu SA-10-pohjakangas pelitti erittäin hyvin.

Hawu-kamiina lämmittää vaeltajaporukan telttaa ja mieltä.

Pystyssä kukkumisen kesto vähenee meikäläisellä aina näin vanhemmiten, ja siksipä alkoi yhdentoista maissa jo luomi lumpsamaan sen verran, että sanoin yöt ja kiipesin omaan telttaani. Osa väestä jäi vielä jorisemaan ja tekemään selvää juomista.

Mahottoman mukavaa porukkaa! Juttua piisasi osalla aamuyön tunneille. Minä hyydyin jo klo 23 jälkeen.

Vaikka tuli syödyksi (vai syötyä) erittäin huolellisesti ja tuntui väsyttävän, niin vietin jälleen perusyön heräillen ja säätäen vähän väliä. Omaan Marmotin makuupussiin olisin kaivannut hieman enemmän lämpöä, mutta kun kroppa ei sitä nähtävästi tuota riittävästi, niin ehkä seuraavalla kerralla kokeilen lämminvesipulloa pussin sisällä. Pienessä pintahorteessa meni siis yö taas kerran.

Komppaniassa herätys!

Ilman erillistä sopimusta porukka alkoi heräillä jossakin ysin pintaan. Sinnittelin vielä itsekin puoliväkisin pussissa. Onneksi ei tarvinnut yöllä nousta huussiin. Joku sahaili aamuyöstä lahjakkaasti, en tiedä kuka, mutta muuten oli hiljaista.

Caj oli aloittanut jo tulien teon, ja itsekin tein seuraa samoissa merkeissä. Vaikka pakkasta ei juuri ollut muutamaa astetta enempää, kyllä aamukahvit piti saada keitettyä ja samalla lämmitellä tulien ääressä.

Se kun on se Heikki, se Sulanderin Heikki! Tikkana pystyssä heti aamusta.

Aamupalan jälkeen alkoi leirin purku, ja kun kaikki olivat Hawu-teltasta ulostautuneet, sekin pistettiin pakettiin ja luovutettiin jatkotestausta varten Cajdelle. Savotan kanssa sovimme, että teemme tämän itsenäisyyspäivän keissin enemmän fiilispohjalta, ja Caj ottaa kamat sitten talvivaellukselle, josta tulee oma juttunsa enemmän aidossa käyttöympäristössä ”oikeassa erämaassa”.

Osalla oli 7.12. aikuisten oikea työpäivä, joten sanoimme Upelle, Ullalle ja Sulandereille kiitos ja näkemiin, ja Koskisen pariskunnan kanssa viimeistelimme hommat laavulla ennen heidän lähtöään. Itse pääsin poistumaan rikospaikalta puolenpäivän maissa ja jätin riistakameran väijyyn.

Tänk juu, tänk juu ja sii juu ögein!

Tämä itsenäisyyspäivä jää kyllä muistoihin ainakin niin pitkäksi aikaa kuin altshaimeri iskee! Eli suurenmoiset kiitokset kaikille mukana olleille ja eväitä tuoneille (ja syöneille ja juoneille), eli Caj’lle, Katjalle, Upelle, Ullalle, Annelle ja Heikille! Sekä tietysti Savotalle, Muurikalle, Espegardille ja Juonolalle, elokuva-akatemialle, isälle ja äidille, serkun pojan sisaruksille jne. Eli ihan kaikille!

Muiden mukana olleiden blogeista ja somesta löytynee aikanaan juttua ja jo nyt kuviakin, joten katsomaan vaan, ketä kiinnostaa. Retkipaikassa on sitten Savotan testikeisseistä tarinata, kunhan sinne asti ehditään.

Niin, ja ne mun sukatkin kuivuivat lopulta yön aikana. Mutta oikean jalan kenkä oli kova kuin laskettelumono aamulla.

Continue reading ”Metsälinnanjuhlat. Nyt.”

Mainokset

Muurikan Kotakeittiöllä valmistuu monenlaisia herkkuja


Ruoanlaitto ulkona tulilla on yhtä nautintoa muutenkin, mutta kun sitä saa tehdä semmoisilla välineillä, joilla syntyy tarvittaessa melkeinpä mitä vain, nautinto vain kasvaa. Eikäpähän se syöminenkään ikävältä tunnu, kun on saanut herkut valmiiksi!

Kotimaista laatutyötä Mikkelistä tekee OpaMuurikka, jonka tuotevalikoimasta löytyy esimerkiksi perinteikäs Kotakeittiö. Englanniksi sille on annettu taiganomainen nimi ”Tundra Grill”. OpaMuurikka valmisti ensimmäiset Kotakeittiöt jo vuonna 1993, ja mallisto on nykyään niin laaja, että ihme on, jos joku ei löydä itselleen sopivaa mallia.

Sain käyttööni korkeamman Muurikka Kotakeittiö® 100 -mallin, joka on ainakin omalle selälleni työskentelykorkeudeltaan juuri passeli, sillä oikea työergonomia takaa sen, että isojakaan aterioita kokkailtaessa paikat eivät mene jäkkiin.

Isossa pahvilaatikossa osissa toimitettavan Kotakeittiön perusvarusteisiin kuuluu muun muassa kolme erikokoista keitto- ja paistotasoa, joiden ansiosta Kotakeittiöllä voi pitää useampaakin astiaa tulilla yhtä aikaa, etenkin, jos tulipuut levittää ison tulialustan laajuudelle.

Samaten mukana tulee vakiona grillausritilä, kaksi loimulautaa ja tuotelistauksen mukaan muurikkapannu, mutta omassa kotakeittiöversiossani lootaan oli paketoitu Pislan valurautapannu. Valurautapannu sopii monenlaiseen paistamiseen, mutta etenkin pihvien tiristämiseen se passaa kuin Mustanaamion nyrkki roiston poskeen.

Teimme parisen päivää sitten Retkipaikkaan Muurikalle tuotekuvauksia, joihin sain konnevetiseltä Juonolan tilalta mahtavaa entrecôte-pihvilihaa. Huttusen Antti oli pääkuvaajana ja minä hoitelin kokin virkaa.

Auringonpaiste korosti entisestään bataattisuikaleiden kauniin oranssia väriä.

Lihan kanssa olin valmistellut paistettavaksi bataattiranskalaiset, jotka olin maustanut paprikajauheella, chilillä ja pienellä hipsauksella salviaa. Valurautapannussa bataatit saivat kunnian kypsyä ensin, ja kun ne olivat valmiit, ne oli kätevä siirtää toiselle keittotasolle astiaan odottamaan pihvien paistumista.

Kolmannella keittotasolla oli kiehumassa kahvivesi.

Annoksen esillepano oli meikäläiseen tapaan hieman krouvi, eli siinä sai vihreiden vihannesten virkaa hoitaa kuusenhavun pätkä, mutta siitä on mahdollista mennä vain ylöspäin lisukkeiden määrässä ja ulkonäössä.

Ihan kelvollisen näköinen annos pelkiltäänkin, mutta hienon siitä saa lisäämällä mielensä mukaan vaikka kesäkaudella tuoreita villiyrttejä.

Valurautapannu ei ole läheskään ainoa lisävaruste, jota Kotakeittiöön saa, vaan Muurikan tuotekartasta löytyy kattava valikoima monta muutakin kätevää vermettä ulkoilmakeittiömestareille. Olin jo aiemmin hommannut itselleni ison teräksisen paellapannun ja vähän aikaa sitten todella näppärän pienen Leisku-retkipannun.

Leisku-pannu sopii mainiosti keskikokoisen paistotason päälle, tai sitten sitä voi tietysti kannatella tukevasta kahvasta ilman tasoakin vaikka avotulen päällä.

Leisku on rakenteeltaan ja painoltaan juuri sellainen, jonka voi kantaa mukanaan rinkassa omassa säilytyspussissaan, koska pannun varsi on taittuva. Upouuden pannun ostajan kannattaa kuitenkin varoa pannun reunoja, sillä ne ovat monessa pannussa todella terävät tehtaan jäljiltä. Viilalle saattaa olla siis tarvetta.

Itseämme emme teloneet, kun terävyysasia oli tullut tietoon toiselta pannun käyttäjältä. Kaikki meni siis hyvin ja turvallisesti, joten ei muuta kuin ääntä kohti ja tuulen suojaan.

Kyllä kelpaa ja maistuu.

Retkikokkaajahan on tietysti myös luonnonystävä ja kestävän kehityksen kannattaja. Siksipä käytössä olivat ekologiset puulautaset, joita saa erittäin edullisesti vaikkapa kansainvälisestä verkkokaupasta. Samaten sieltä voi hankkia aivan käsittämättömän halpoja puisia ruokailuvälineitä, jotka ovat yllättävän kestäviä.

Vaihtoehtoisesti voi kannattaa kotimaisia ruokapäreitä, joita valmistaa mm. Matin Puupaja Suonenjoella.

Pääruoka tarjoiltiin neliskanttisilta ja jämäköiltä bambulautasilta ja jälkkärii kivannäköisistä venettä muistuttavista ”kulhoista”, jotka olivat niin ikään bambua.

Huolella haudutettu nokipannukahvi kruunasi maistuvat ja tilkalla rommia ja mustaherukkamehulla maustetun mansikkahillon kanssa pistellyt letut. Voin sanoa ainakin omasta puolestani, että nälkä lähti, eikä tullut ihan heti takaisin!

Kotakeittiön ääressä voi tunnelmoida myös pimeän aikaan, vaikka ruokaa ei laittaisikaan.

 

 

Ihan tolkun ruokaa tulilla: kasviksia ja kalaa auf Deutsch


Tempaisin Saksan-reissulta matkaan tietenkin saksankielisen kasvisruokareseptikirjan, jonka kannessa komeili herkullisen näköinen annos. Ajattelin, että tuotahan passaisi kokeilla, sillä kasvispuolta ei ole koskaan liikaa.

Yleensähän tuo eräruokapuoli tuppaa olemaan enempi lihavoittoista – kuten tuolla Baijerin puolessa näköjään kaikki ruoka. Jos on tipaton tammikuu, niin pitäisi kyllä olla myös lihaton maaliskuu, Baijerin pitäjässä nimittäin lihaa oli ja sitä piisasi.

Reseptikirjan kansikuvan lisäksi löytyi onneksi ihan varsinainen reseptikin, mikä ei välttämättä ole itsestäänselvyys, sillä semmoisiakin keittiöopuksia on tullut vastaan, jossa kannessa esiintyvää annosta ei löydykään kansien välistä.

Vaan nytpä löytyi, ja tällaisia aineksia siihen tulee. Respektikirjassa sille oli annettu nimi Gemüsetürmchen mit Aubergine eli Kasvistorni munakoisolla. Annoin itselleni luvan korvata reseptissä olleet ohuet leipäsiivut kotimaisella lohikalalla.

5 ruokalusikallista oliiviöljyä

1 ruokalusikallinen sitruunamehua

suolaa

2 valkosipulinkynttä

1 ruokalusikallinen esim. Provencen yrttejä (rosmariini, timjami, basilika, salvia) tai vaikkapa viispippuria

1 punainen paprika

1 munakoiso

1 kesäkurpitsa

1 bataatti (n. 350 g)

1 punasipuli

Kokonainen lohi n. 1 kg

Oliiviöljyn ja sitruunamehun sekaan tulevat suola, pilkotut tai murskatut valkosipulinkynnet ja mausteet. Tästä tulee siis marinadi kasviksille.

Pestystä paprikasta tehdään noin sentin tai hieman ohuempia siivuja ja poistetaan siemenet siinä sivussa. Samaten pestään munakoiso ja kesäkurpitsa ja vetäistään niistäkin suurin piirtein sentin siivut. Kuoria niitä ei tarvitse.

Munakoisolle on annettu ohje laittaa viipaleiden päälle hieman suolaa ja antaa viipaleiden mehiä noin 30 minuuttia, jonka jälkeen ne pyyhitään talouspaperilla.

Bataatti pestään niin ikään ja kuoritaan. Siitäkin tempaistaan samanpaksuisia viipaleita, Punasipulikin tietysti kuoritaan ja viipaloidaan…hohh…

Kun munakoiso on tarpeeksi pitkään helmeillyt ja pyyhitty kuivaksi, voidaan kaikki kasvikset laittaa vaikkapa riittävän isoon vuokaan niin että kaikki mahtuvat, ja kaadetaan marinadi niiden päälle.

Siinä on sitten tuo ruoan kasvisosasto. Seuraavaksi pistetään kala lihoiksi. Eikun kaloiksi. Epäerähenkisesti ongin oman loheni kaupan kalatiskiltä tällä kertaa, mutta jos ette kerro kenellekään niin näillä pärjätään.

Noin kilon painoinen lohi huuhdotaan ja fileoidaan ja ruodot poistetaan esimerkiksi näiden ohjeiden mukaan. Kumpikin filee pistetään kolmeen osaan, joten kalapaloja tulee yhteensä kuusi. Nahan voi jättää paikalleen.

Kalat laitetaan odottelemaan toiseen sopivan kokoiseen astiaan, esimerkiksi alumiinivuokaan tai isoon vatiin. Kalapaloille voi ripotella hieman suolaa ja muita mausteita oman mieltymyksen mukaan.

Paistaminen ja itse herkuttelu

Kirjoitan kevään aikana Retkipaikan testijutussa norjalaista alkuperää olevasta Espegardin tulipadasta. Tuotteen suomalainen edustaja laittoi tulipannun mukana mm. muurinpohjapannun, joka soveltuu monenlaiseen tulilla paistamiseen perinteisten muurinpohjalettujen lisäksi. Tulipannusta siis seikkaperäisemmin ihan erillisessä blogissa tuonnempana.

Kun olin tehnyt ensin muurinpohjapannulle rasvapolton, se oli valmis ottamaan vastaan kasvikset ja kalat. Pannu vain kuumaksi tulipadassa palavan nuotion päällä ja hieman ruokaöljyä kehiin. Pannu on riittävän kuuma silloin kun sille heitetty vesitirppa tirahtaa helmeillen.

Pannu kuumaksi.

Koska kaikki raaka-aineet ovat suurin piirtein samanpaksuisia ja melkeinpä samankokoisiakin, ne voi huoletta laittaa paistumaan lähestulkoon samaan aikaan. Munakoison voi toki pistää hieman myöhemminkin, mutta paistoaika kaikille raaka-aineille on todella lyhyt.

Kalan paistoaika on suositusten mukaan noin 3 minuuttia per puoli, mutta silmä yleensä sanoo, milloin alkaa olla valmista. Kasvisten ja kalojen kääntely käy kätevästi ja varmasti jos käytössä on kaksi paistolastaa.

Kalapalat ovat melkein kypsiä. Kuvassa olevan ylimmäisen palan punertavampi alakulma näyttää, että hetki tarvitaan vielä.

Paistettu lohi on parasta mehukkaana, mutta kalan kypsyyden kanssa täytyy olla tarkkana, sillä sitä ei parane myöskään päästää kuivumaan.

Hyvällä muurinpohjapannulla paistamiseen ei tarvita paljon rasvaa, joten terveellisten annosten valmistaminen onnistuu helposti. Yhdellä kertaa muurinpohjapannulla valmistuu kolmen ruokailijan annos. Eli eikun syömään!

Alkuperäisen reseptin mukaan kyseessä on kasvistorni, joten kun haluaa tehdä oikein edustavan näköisen annoksen, voi päällekkäin pinotut kasvikset tukea vaikkapa pitkällä cocktail-tikulla. Tässä kuvassa esillepano on vähän krouvimpi.

Kaikkien kasvisten ja kalan maut sopivat todella hyvin yhteen, ja ateriasta voi tehdä vielä ruokaisamman ottamalla mukaan vaikkapa itse tehtyä ruisleipää. Ilman leipääkin voin sanoa, että nälkä lähti joka syöjältä.

Näistä aineksista tulee ruoka joko kuudelle hengelle yhteen annokseen per ruokailija tai kolmelle hengelle kahteen annokseen per ruokailija. Aikaa kuluu tekijästä riippuen kasvisten käsittelyyn noin 30 minuuttia ja paistamiseen alle 10.

Eli tämmöinen ruokaräpellys tällä kertaa.

 

 

 

 

 

 

Kalajan Kierros vastakarvaan Etelä-Konneveden kansallispuistossa


Keskiviikkona 15. kesäkuuta pidettiin Etelä-Konneveden kansallispuistossa Vuori-Kalajan laavun ja Kalajan Kierroksen reitin avajaisia. Iltapäivällä oli ohjelmassa opastettu kierros Kierroksella, ja siinä missä muu joukko lähti kiertämään lenkkiä ns. viralliseen kulkusuuntaan myötäpäivään, minä tosiaan tein vastakkaisen liikkeen ja aloin kämpiä mäkeen vastapäivään.

Hyvät on uudet pitkokset.
Hyvät on uudet pitkokset.

Reitillä oli avajaisvieraiden lisäksi myös muita kulkijoita, koska esimerkiksi nuoria partiolaisia oli sankoin joukoin liikkeellä, ja heitä tulikin vastaan miltei saman tien ohjaajineen.

Pojilta kysyin, saapiko kuvata, niin saapi. Nimiä en ennättänyt saada.
Pojilta kysyin, saapiko kuvata, niin saapi. Nimiä en ennättänyt saada.

Nuoriso meni ohi yhtä nopeasti kuin oli vastaankin tullut, ja taisi ollakin hikinen keikka, kun moni siinä tullessansa raskaasti puuskutti. Kalajan Kierros kun ei ole ihan siitä helpoimmasta päästä ainakaan, jos sen heti takaperin kiertää. Jyrkkyyttä piisaa, ja vaikka uusi reitti onkin linjattu alkuperäisiä polkuja helpommaksi, siinä silti saa testattua reisilihaksia ja hapenottokykyä riittävästi.

Takaperin mentäessä vastaan tulee aika pian Vuori-Kalajan jälkeen viitoitus, joka ohjaa pitkälle Kolmen Vuoren Vaellukselle ja takakäteen Kalajan Kierrokselle.

Tähän kohtaan laittaisin itse vielä vähän selkeämmän viitoituksen risteävälle polulle.
Tähän kohtaan laittaisin itse vielä vähän selkeämmän viitoituksen risteävälle polulle.

Jos kuitenkin puoliepähuomiossa erehtyy jatkamaan matkaa eteenpäin, vastaan tulee tekstikyltti, jossa sanotaan, että ”huomoithan kulkevasi nyt vielä osittain merkitsemätöntä reittiä” ja ”palaa takaisin, jos haluat mieluummin kiertää Kalajan Kierroksen”.

Kalajan Kierrokselle menevä polku kun jää hieman hämärän peittoon risteyskohdassa, joten siitä on helppo mennä äkkinäisen ohi. Kyltistä huolimatta jatkoin hetken matkaa pitkän reitin alkua, ja tein uukkarin hienon näköalapaikan kohdalla. Näkymät Kitulammelle olivatkin upeat.

KALAJA_MG_7131
Kuva antanee jotakin osviittaa siitä, että pitempikin reitti on niin sanotusti käymisen arvoinen.

Eikun siis takaisin työjärjestykseen, ja kohti Kalajanvuorta. Reitin varrella olevat ja tyylikkäästi tehdyt luontotaulut kertovat alueen eläimistä ja kasveista sekä luonnonolosuhteista suomeksi ja englanniksi.

KALAJA_MG_7138
Tyyni vedenpinta kertoo heti, kun sillä liikkuu vesilintu tai kala hyppää.

Kevään jälkeen Kalajanvuoren rinteille on laitettu useaan paikkaan köysikaiteita, joiden avulla sekä vuoren laskeutuminen että tässä tapauksessa nouseminen helpottuu ja tuntuu turvallisemmalta.

vlcsnap-2016-06-17-09h45m33s861
Kaiteista huolimatta myös oma varovaisuus on edelleen paikallaan.

Vastakarvaan Kalajan Kierroksen kulkeminen ottaa kyllä hengityseläimiin, mutta sopii ehkä huonopolviselle paremmin kuin jos sen kulkisi ”normaaliin” suuntaan. Hengästyminen kyllä kannattaa, sillä huomattavasti vähemmälle huomiolle (ja kuvaamiselle) monesti jäänee ylhäällä odottava upea näkymä, joka selkeällä säällä lienee useita kymmeniä kilometrejä.

Järvimaisemat näkyvät hienosti, vaikka puita onkin hieman edessä.
Järvimaisemat näkyvät hienosti, vaikka puita onkin hieman edessä.

Kaiteiden suhteen olisin saattanut kaivata tällekin nimenomaiselle näköalapaikalle niitä, mutta ehkä ne ovat tulossa jossakin vaiheessa. Pitää olla varovainen, ettei mene liian reunalle ihastelemaan tai ottamaan itsestään kuvia.

Eteenpäin kuljettaessa ja varsinaisen kallioalueen alkaessa kulkureitit näkyvät selvästi kalliopintojen kasvillisuuden kulumisena. Onkin tärkeää pitää huolta, että noudattaa nimenomaan merkittyä ja näkyvää polkua eikä tallaa viereen uutta.

KALAJA_MG_7154
Polun ulkopuolella kun ei ole sen ihmeellisempää, eikä ruoho vihreämpää kuin polullakaan.

Kaiken, mitä nähdä tarvitsee, näkee kyllä myös polulta. Sopivalla hollilla olivat esimerkiksi jännät kivet, jotka nököttivät nätisti pienempien jalkakivien päällä. Jostakin kumman syystä noita aluskiviä on melkein poikkeuksetta kolme.

Seikkaperäisempiä selvityksiä erilaisista kummallisista kivistä ja kiviryhmistä on tehnyt esimerkiksi Satunnainen Retkuilija -blogisti Anssi Toivanen. Itse tyydyn tässä vaiheessa vain toteamaan, että onkohan iso möykky nostettu pienempien päälle vai onko kiviaines vain murentunut aina vain pienemmiksi ja pienemmiksi kiviksi kunnes lohkare on pysähtynyt aikoinaan sijoilleen.

KALAJA_MG_7161
Jääkauden jälkiä vai ihmisen ideoita?

Itseäni kiehtovat ehkä kiviä enemmän jyrkänteet ja luolat, mutta makunsa kullakin sanoi mies kun homeista leipää järsi. Seuraavaksi selvisin paikalle, jossa oli vielä pystyssä vanha mittausmasto ja parhaat päivänsä nähneet penkit. Kyseisellä paikalla on kuulemma aikoinaan käräjöity, mutta nyt sillä ihastellaan maisemia.

Maisemia saivat ihastella myös juuri parahiksi paikalle saapumassa olevat retkeläiset, joiden oppaana toimivat Maija Mikkola ja Rami Tuominiemi Metsähallituksesta.

Ajoitus osui nappiin, kun retkiryhmä tuli vastaan.
Ajoitus osui nappiin, kun retkiryhmä tuli vastaan.

Siinä sitten porukalla istuskeltiin ja seisoskeltiin katselemassa maisemia, ja Metsähallituksen Maija Mikkola sekä Rami Tuominiemi vastailivat ihmisten kysymyksiin mm. tulevista rantautumispaikoista jne.

Poutapilvet ne siellä vain hiljalleen lipuvat.
Poutapilvet ne siellä vain hiljalleen lipuvat.

Ryhmän matka jatkui melko pian, joten minäkin jatkoin omaani. Sain kuljeskella aivan kaikessa rauhassa suurimman osan lenkistä, mikä ei laisinkaan haitannut – vaikka ryhmässäkään liikkumisessa ei ole mitään vikaa. Yksin olikin mukavampi kulkea siinä mielessä, että halusin myös videoida patikan, ja kameralle höpöttäminen on helpompaa silloin, kun ei ole muita kuuntelemassa.

Silloin kuulee myös paremmin luonnon omat äänet ja tekee ehkä tarkemmin havaintoja. Ainakin jonkinlainen haukka pyyhkäisi mäen harjanteen poikki, ja myöhemmin olin näkevinäni ensimmäistä kertaa eläissäni valkoselkätikan. Sattui vain olemaan tavallinen objektiivi kamerassa kiinni, joten kummoista kuvaa ei tikuttajasta tullut. Mutta se tarkoittaa vain, että pitää käydä uudestaan väijymässä ja teletötterö kiinni kamerassa.

Käki kaikuen kukkui kutsuvasti.
Käki kaikuen kukkui kutsuvasti.

Viimein saavuin kaikkein ehkä suosituimmalle paikalle Kalajanvuoren laella. Täällähän sitä eniten kuvataan, ja kaikki ovat luultavasti nähneet riittävästi kuvia samasta paikasta, joten niissä ei ole mitään uutta tarjottavaa. No, jos kumminkin yksi…

Tätä maisemaahan se väki kipuaa katsomaan.
Tätä maisemaahan se väki kipuaa katsomaan.

Tälläkin paikalla kaiteet olivat aika jännissä paikoissa. Käen kukunta oli rauhoittavaa, eikä muita ääniä juuri ollut. Itsekin hiljenin hetkeksi enkä lörpötellyt videokameralle. Joskus (tai aika useinkin) pitää vain osata pitää suunsa kiinni ja antaa luonnon puhua.

Valoisalta mäntykankaalta aloin laskeutua vähitellen kohti varjoisampaa vanhan metsän aluetta, jossa aluskasvillisuus muuttui aina vain tuoreemman kankaan ja jopa lehtomaisen kankaan mukaiseksi. Kielojen määrä lisääntyi, ja kivien päällä oli entistä enemmän sammalia ja kyljissä kallioimarretta.

Lisätietoja kallioimarteesta tästä.
Lisätietoja osin ruoaksikin kelpaavasta kallioimarteesta tästä.

Männyt saivat tehdä tilaa kuusille, erilaisille lehtipuille ja lopulta haavoille. Vanhan metsän osuus pitää sisällään arvokkaan haapa-alueen, ja osa haavoista on todella vanhoja ja tukevia. Myös laho- ja maapuita on runsaasti, mikä luo erinomaisen ympäristön monimuotoisuudelle, mm. raidankeuhkojäkälille ja erilaisille hyönteisille.

Tämä haavikko kuuluu kansallispuiston arvokkaimpiin osiin.
Tämä haavikko kuuluu kansallispuiston arvokkaimpiin osiin.

Siinä, missä lehtipuuston määrä kasvoi, kasvoi myös hyttysten joukko monikymmenkertaisesti. Haapojen havina kilpaili yhdessä hyttysarmeijan innityksen kanssa. Hyttyskarkote ei näihin ryökäleisiin enää taida tehota. Siinä se taas etelän mies huitoi.

Haavikon lähellä sijaitsee niin sanottu Tarasoffin mökki, joka kuului samannimiselle metsien miehelle, Feliks Tarasoffille. Hän asusti mökkiä yhdessä hevosensa kanssa tehden silloin omalla maallaan metsätöitä ja hoitaen metsää niin, että myös em. haavikko on niinkin hyvin säilynyt kuin se on tällä hetkellä.

KALAJA_MG_7268
Tarasoffin mökki ei ole vuokrauskäytössä eikä myöskään kansallispuiston päivätupana, vaan se on jätetty paikoilleen muistuttamaan alueen historiasta.

Mökin jälkeen Vuori-Kalajalle ei enää olekaan pitkä matka, vaan reissu alkoi olla loppua vaille kömmitty. Katseltavaa riittää tästäkin kulkusuunnasta, ja ehkä parhaat näkymät Kalajanvuoresta alhaalta käsin, ellei pääse sitten vesille katselemaan.

Mahtava Kalajanvuoren jyrkänne. Jyrkänteen juurella on jossakin kuulemma myös luola, mutta sen tarkka paikka ei liene tiedossa.
Mahtava Kalajanvuoren jyrkänne. Jyrkänteen juurella on jossakin kuulemma myös luola, mutta sen tarkka paikka ei liene tiedossa.

Reissun viimeiseksi näkymäksi valitsin vastarannalla näkyneen laavun ja sen lähellä vielä loppupäiväksi rentoutumaan jääneet retkeilijät. Suurin osa päivävieraista oli jo poistunut kukin taholleen, ja järjestäjät pakkailivat vielä kamppeitaan luultavamminkin tyytyväisinä päivään. Minä ainakin olin erittäinkin tyytyväinen.

Näihin kuviin ja näihin tunnelmiin näkemiin kisastudiosta.
Näihin kuviin ja näihin tunnelmiin näkemiin kisastudiosta.