Evästä retkelle – äijämäiset (myös naisille) jerkkypiirakat


Pitkäsestä aikaa vähän ruoka-asiaa. Edellisessä blogikirjoituksessani kerroin, miten testasimme Kuivalihakundin jerkyjä, ja tämänkertainenkin kirjoitus sivuaa lihaisaa aihetta. Jerkkytestiin tuli kuivalihalastuja, mutta lihanvalmistusprosessista syntyy myös sekalaista sälpää, eli kuivalihamurua, jolle sillekin varmasti löytyy monenlaista käyttöä erilaisten ruokien teossa.

Savu-Jerkku on maistuvaa sinälläänkin ilman mitään lisämausteita. Maku muistuttaa valmiissa piirakoissa mielestäni pitkälti metwurstia.

Aloitan murureseptien sarjan (yhteensä 3 eri juttua) tällä simppelihköllä ohjeella, joka itse asiassa on vain yhdistelmä hyväksi osoittautunutta Marttojen karjalanpiirakkaohjetta ja omaa optiota sen päälle.

 

Valmistusohje

Kuoritaikina
1½ dl vettä
(1 rkl rypsiöljyä)
3/4 tl suolaa
3 dl ruisjauhoja
1 dl vehnäjauhoja

Sen verran erkanin tuosta ohjeesta että en laittanut taikinaan öljyä laisinkaan. Ehkä jollakin toisella kerralla sitten. Vehnäjauhoina käytin durum-vehnäjauhoja, joita oli säästynyt rosmariinileivän teosta. Tavalliset puolitörkeät vehnäjauhot käyvät luonnollisesti myös.

Täyte
2 ½ dl vettä
2 dl riisiä
7 ½ dl maitoa
1/2 tl suolaa
(1 kananmuna)
+ 100 g pussi Jerkky Savu -kuivalihamurua
pieni kourallinen kuivattuja mustatorvisieniä

Katso Marttojen sivuilta tarkemmat ohjeet koko piirakkashowsta. Turha minun tässä on papukaijana niitä kuitenkaan toistaa.

Keitin puuron edellisenä päivänä ja seuraavana päivänä tempaisin esiin kuivalihapussin. Kaadoin kuivalihamurun (joka oli itse asiassa sekoitus murumurua että isoimmillaan jopa kokonaisia kuivalihalastuja) pinnoitettuun kattilaan, jossa oli tilkka rypsiöljyä. Kuullotin murut öljyssä ja lisäsin sekaan niin maan perusteellisesti kuivatut mustatorvisienet, jotka hienonsin käsien välissä.

Tällaisenaan ”muru” voi olla hieman liian karkeaa, joten isoimmat biitit kannattanee hienontaa yleiskoneella ennen käyttöä. Mutta näinkin kyllä menee – ja mahassahan se lopulta sitten homogenoituu viimeistään.

Liha–sieniseoksen lisäsin aiemmin valmistamani riisipuuron sekaan, ja täyte oli periaatteessa siinä. Marttojen ohjetta orjallisesti noudattaen ja myös vuosikymmenten takaa mummon piirakanteko-ohjeen mieleeni palauttaen aloin väsätä piirakkapohjia ruistaikinasta uunin lämmetessä.

Käytössä oli isoäidiltäni jääneet piirakkapulikat ja leivonta-alusta, jolla lienee ikää jo ainakin sata vuotta. Mutta hyvässä kuosissa on edelleen. Kyseisellä alustalla mummoni leipoi satoja ja taas satoja piirakoita ja muitakin leivonnaisia.

”350 degrees Fahrenheit”

Paistolämpötila sähköuunissa minulla oli ”vain” 250 astetta, mutta marttaohjeessa se on 275–300 astetta. Celsiusta siis. Jos on puilla lämpenevä uuni käytössä, niin silläkin saapi paistaa.

Lämpötila-asetuksesta nimittäin muistui mieleen myös eräs tapaus opiskeluajoilta, kun olin kylässä emännän opiskelupaikkakunnalla opiskelijasolussa, jossa asusti myös kiinalainen vaihto-oppilas. Tämä vaihto-oppilas laittoi kanankoipia solukämpän keittiön sähköuuniin ja pisti uunin nupit kirjaimellisesti kaakkoon.

Aloin haistella, että joku käryää ja menin katsomaan, kun siellä uunissa kanankoivet alkoivat näyttää hyvää vauhtia mustilta shakkinappuloilta. Katsoin parhaaksi kysäistä kiinalaisopiskelijalta, josko alkaisivat kanansa ehkä olla kohta kypsiä. Uuni oli tosiaan ollut niin kuumalla kuin sen ilman tohoa sai, ja piakkoin olisimme olleet savupirtissä, ellemme olisi kanoja tempaisseet uunista ulos.

Kävi ilmi, että opiskelija oli katsonut jostakin omankielisestään keittokirjasta kanankoipien paistolämpötilaksi 350 astetta, mutta koska heillä päin käytetään Fahrenheitin asteikkoa ja meillä taas Celsiusta, niin suomalainen uuni oli ”hieman” ylilämmön puolella. 350 F on likimain 175 C ja sillä keinoin. Eipä onneksi tarvittu palokuntaa hätiin.

Takaisin piirakoiden pariin

No joo, eli siis piirakat saivat päivettyä uunissa noin 15 minuuttia, ja viimeisen 5 minsan aikana käänsin pellin kerran, koska ainakaan meidän uuni ei paista edestä yhtä hyvin kuin takaa. Pari pellillistä tuli ensimmäisestä taikinaerästä. Täytettä jäi vastaavasti jäljelle, joten paistoin vielä toiset 2 pellillistä pari päivää myöhemmin.

Konneveden kirkkoveneet.

Piirakoiden ulkoasu oli tekijänsä näköinen, mutta maku oli sen verran hyvä, että eivät pitkään voideltuina tarjoiluvadissa vanhenneet. Täyttävän oloisiakin vielä, koska onhan piirakoissa sekä lihaa, riisiä että sieniä sisällä.

Retkievästä parhaasta päästä

Kävin leivontapäivien välissä hieman ulkoilemassa Etelä-Konneveden kansallispuistossa, ja tietenkin eväänä itsetehtyjä piirakoita. Lämmäyttelin piirakat ritilän päällä oman risukeittimen loimussa. Ulkoilmassa piirakoiden lihaisa – ja omaan suuhuni metwurstia muistuttava – maku oli somimmoilleen. Vain nokare voita päälle, niin sehän oli siinä. Kahvin kanssa erittäin hyvää!

Maistuis varmaan mullekin!

Itse tehty on aina itse tehty

Ei kannata aliarvioida omaa osaamistaan piirakoidenkaan teossa. Minäkään mikään leipuri ole, mutta reseptiä osaan lukea. Enkä oikeastaan muistaisikaan ohjeita ellei niitä olisi paperilla tai netissä koko ajan näkyvillä. Ei tulisi minusta Sukulan kuppiloihin kokkia, jäisivät bongit pyörimään.

Ellen jo sanonut, niin piirakkatäytettä jäi toisellekin leivontakerralle. Silloin sekoitin täytteen sekaan vielä yhden kananmunan, joka notkisti täytettä kivasti, jolloin se oli helpompi levittää kuorien päälle. Käyttämättä on toisen Savu-pussin lisäksi Jerkku HaBa -muru, josta varmaankin ”taion” tulisemman retkiruoan aidoissa retkiolosuhteissa. Kaikkea retkiruokaahan ei tehdä kotikeittiössä!

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Mainokset

Paistettuja muikkuja, nokipannukahvia ja savustettua eräopasopiskelijaa


Siinä voisi olla eräänlainen resepti hyvälle päivälle, jollaista vietettiin torstaina 9. maaliskuuta 2017 POKE:n eli Pohjoisen Keski-Suomen ammattiopiston Tarvaalan-yksikössä.

Tarvaala juhlii tänä vuonna 150-vuotista taivaltaan, ja juhlavuoden avauksen kunniaksi luonnonvara- ja ympäristöalan opetusta tarjoava oppilaitos tempaisi kestävän kehityksen Kestät sää -teemalla monipuolisen ohjelman merkeissä.

Oppilaitoksen alueella oli mm. vesinäytteiden testausta, lähiruokatietoutta ja ruisleipämaistiaisia, paikallisia hunajatuotteita, esittely oppilaitoksen historiasta, luontokuvanäyttely ja paljon muuta.

Lisäksi erä- ja luonto-opasopiskelijat olivat pystyttäneet ympäristönhoitajaopiskelijoiden avustuksella kampukselle kodan, jossa paistettiin muikkuja ja perunoita sekä keitettiin nokipannukahvia kotakeittiössä.

POKE_ERA-7624
Eräopasopiskelija Jari Hautamäki muikkumestarina.

Vaikka kota oli tilava, ja savuaukko riittävän suuri, savua riitti silti ihan mukavasti myös kodan sisällä. Ihan tulivat kertomukset vanhoista savutuvista mieleen, jossa silmät vettä valuen touhuttiin askareissa samaan aikaan kun tulisija pohotti täysillä ja puski kaikki savut torppaan sisälle.

Pakkohan sitä oli käydä raittiissa ilmassa vähän väliä – sikäli, kun paistamiselta jouti. Silmissä tuntui kyllä välillä siltä kuin olisi saanut pippurisumutetta päin näköä.

POKE_ERA-7625
Perunanpaistajalla paras paikka tuntui olevan usein mahdollisimman matalalla.

Eräopasopiskelijat Jari Hautamäki ja Anne-Mari Hulkkonen olivat urakoineet tuoreet Keiteleen muikut puhtaiksi jo hyvissä ajoin ennakkoon, mutta sen verran vedettiin mutkia suoriksi, että perunaosasto oli pakastetavaraa sipulin kera.

POKE_ERA-7691
Potut pottuina, vaikka sitten pakasteesta.

Aamupäivä oli melko hiljaista, mutta puoliin päiviin alkoi vilkastua, ja annoksia rupesi menemään. Samaten nokipannukahvia, joka oli saanut hautua kaikessa rauhassa pehmeäksi.

POKE_ERA-7638
Isosta pannusta riitti kaadettavaa melkein loppumetreille saakka. Aivan viimeiselle tunnille piti laittaa vielä pienempi pannu tulille.

Valmistimme nokipannukahvit keittiömestari Jouko Tarvosen oppien mukaan, eli kun vesi oli kiehunut, lisäsimme sekaan porot ilman sarvia ja jätimme ne rauhassa laskeutumaan ja sekoittumaan kahviveden kanssa. Pannuun ei saanut tällä välillä koskea, eikä vettä kiehauttaa laisinkaan.

Muikkuperunat tekivät tasaisesti kauppansa, ja maistelemassa kävivät muiden muassa niin Saarijärven kaupunginjohtaja Timo Rusanen seurueineen kuin tunnettu tv-kasvo, keittiömestari, ravintoloitsija ja kirjailija Maija Silvennoinen.

Omaa esittelyosastoaan Tarvaalassa tapahtumapäivänä pitänyt Silvennoinen on muuten kotoisin Tarvaalasta.

Kelpasivat ne paistetut muikut huippukokillekin. Oikealla Anne-Mari Hulkkonen kertoo eräopasopinnoista.

Tällaiset kotakahvitukset ja -ruokailut ovat olleet hyvin suosittuja, ja POKE:n erä- ja luonto-opasopiskelijoita voi kysyä mm. erilaisiin ulkoilmatilaisuuksiin ja tapahtumiin.

Tähän mennessä eräjoreporukka on ollut mukana monissa tapahtumissa, mm. JAMK:in tykypäivillä, POKE:n avoimien ovien päivillä, Minimanin edustalla, ympäristöpäivillä sekä siis tässä 9.3. tapahtumassa ja Yhdessä Enemmän -messuilla.

Tätä kirjoitettaessa on vielä tapahtumatta 15.3. tilaisuus, johon tulee kansainvälisen NEEFO-ryhmän asiakkaita.

Eräoppaiden kotikenttää, mutta muuallekin tuo kota ja tulivehkeet sekä tekijät heilahtavat tarvittaessa.

Hyvä ruoka ja juoma ulkona nautittuna saa mielen iloiseksi, ja nuotion savun tuoksu – kohtuullisesti nautittuna – on yksi parhaista tuoksuista, mitä ainakin minä tiedän, tervan ja tuoreen puun sekä koivunlehtien tuoksun ohella.

Ja onhan näitä luonnon omia aromeja muitakin, jotka tekevät hyvää sekä mielelle että keholle!

Ihan tolkun ruokaa tulilla: kasviksia ja kalaa auf Deutsch


Tempaisin Saksan-reissulta matkaan tietenkin saksankielisen kasvisruokareseptikirjan, jonka kannessa komeili herkullisen näköinen annos. Ajattelin, että tuotahan passaisi kokeilla, sillä kasvispuolta ei ole koskaan liikaa.

Yleensähän tuo eräruokapuoli tuppaa olemaan enempi lihavoittoista – kuten tuolla Baijerin puolessa näköjään kaikki ruoka. Jos on tipaton tammikuu, niin pitäisi kyllä olla myös lihaton maaliskuu, Baijerin pitäjässä nimittäin lihaa oli ja sitä piisasi.

Reseptikirjan kansikuvan lisäksi löytyi onneksi ihan varsinainen reseptikin, mikä ei välttämättä ole itsestäänselvyys, sillä semmoisiakin keittiöopuksia on tullut vastaan, jossa kannessa esiintyvää annosta ei löydykään kansien välistä.

Vaan nytpä löytyi, ja tällaisia aineksia siihen tulee. Respektikirjassa sille oli annettu nimi Gemüsetürmchen mit Aubergine eli Kasvistorni munakoisolla. Annoin itselleni luvan korvata reseptissä olleet ohuet leipäsiivut kotimaisella lohikalalla.

5 ruokalusikallista oliiviöljyä

1 ruokalusikallinen sitruunamehua

suolaa

2 valkosipulinkynttä

1 ruokalusikallinen esim. Provencen yrttejä (rosmariini, timjami, basilika, salvia) tai vaikkapa viispippuria

1 punainen paprika

1 munakoiso

1 kesäkurpitsa

1 bataatti (n. 350 g)

1 punasipuli

Kokonainen lohi n. 1 kg

Oliiviöljyn ja sitruunamehun sekaan tulevat suola, pilkotut tai murskatut valkosipulinkynnet ja mausteet. Tästä tulee siis marinadi kasviksille.

Pestystä paprikasta tehdään noin sentin tai hieman ohuempia siivuja ja poistetaan siemenet siinä sivussa. Samaten pestään munakoiso ja kesäkurpitsa ja vetäistään niistäkin suurin piirtein sentin siivut. Kuoria niitä ei tarvitse.

Munakoisolle on annettu ohje laittaa viipaleiden päälle hieman suolaa ja antaa viipaleiden mehiä noin 30 minuuttia, jonka jälkeen ne pyyhitään talouspaperilla.

Bataatti pestään niin ikään ja kuoritaan. Siitäkin tempaistaan samanpaksuisia viipaleita, Punasipulikin tietysti kuoritaan ja viipaloidaan…hohh…

Kun munakoiso on tarpeeksi pitkään helmeillyt ja pyyhitty kuivaksi, voidaan kaikki kasvikset laittaa vaikkapa riittävän isoon vuokaan niin että kaikki mahtuvat, ja kaadetaan marinadi niiden päälle.

Siinä on sitten tuo ruoan kasvisosasto. Seuraavaksi pistetään kala lihoiksi. Eikun kaloiksi. Epäerähenkisesti ongin oman loheni kaupan kalatiskiltä tällä kertaa, mutta jos ette kerro kenellekään niin näillä pärjätään.

Noin kilon painoinen lohi huuhdotaan ja fileoidaan ja ruodot poistetaan esimerkiksi näiden ohjeiden mukaan. Kumpikin filee pistetään kolmeen osaan, joten kalapaloja tulee yhteensä kuusi. Nahan voi jättää paikalleen.

Kalat laitetaan odottelemaan toiseen sopivan kokoiseen astiaan, esimerkiksi alumiinivuokaan tai isoon vatiin. Kalapaloille voi ripotella hieman suolaa ja muita mausteita oman mieltymyksen mukaan.

Paistaminen ja itse herkuttelu

Kirjoitan kevään aikana Retkipaikan testijutussa norjalaista alkuperää olevasta Espegardin tulipadasta. Tuotteen suomalainen edustaja laittoi tulipannun mukana mm. muurinpohjapannun, joka soveltuu monenlaiseen tulilla paistamiseen perinteisten muurinpohjalettujen lisäksi. Tulipannusta siis seikkaperäisemmin ihan erillisessä blogissa tuonnempana.

Kun olin tehnyt ensin muurinpohjapannulle rasvapolton, se oli valmis ottamaan vastaan kasvikset ja kalat. Pannu vain kuumaksi tulipadassa palavan nuotion päällä ja hieman ruokaöljyä kehiin. Pannu on riittävän kuuma silloin kun sille heitetty vesitirppa tirahtaa helmeillen.

Pannu kuumaksi.

Koska kaikki raaka-aineet ovat suurin piirtein samanpaksuisia ja melkeinpä samankokoisiakin, ne voi huoletta laittaa paistumaan lähestulkoon samaan aikaan. Munakoison voi toki pistää hieman myöhemminkin, mutta paistoaika kaikille raaka-aineille on todella lyhyt.

Kalan paistoaika on suositusten mukaan noin 3 minuuttia per puoli, mutta silmä yleensä sanoo, milloin alkaa olla valmista. Kasvisten ja kalojen kääntely käy kätevästi ja varmasti jos käytössä on kaksi paistolastaa.

Kalapalat ovat melkein kypsiä. Kuvassa olevan ylimmäisen palan punertavampi alakulma näyttää, että hetki tarvitaan vielä.

Paistettu lohi on parasta mehukkaana, mutta kalan kypsyyden kanssa täytyy olla tarkkana, sillä sitä ei parane myöskään päästää kuivumaan.

Hyvällä muurinpohjapannulla paistamiseen ei tarvita paljon rasvaa, joten terveellisten annosten valmistaminen onnistuu helposti. Yhdellä kertaa muurinpohjapannulla valmistuu kolmen ruokailijan annos. Eli eikun syömään!

Alkuperäisen reseptin mukaan kyseessä on kasvistorni, joten kun haluaa tehdä oikein edustavan näköisen annoksen, voi päällekkäin pinotut kasvikset tukea vaikkapa pitkällä cocktail-tikulla. Tässä kuvassa esillepano on vähän krouvimpi.

Kaikkien kasvisten ja kalan maut sopivat todella hyvin yhteen, ja ateriasta voi tehdä vielä ruokaisamman ottamalla mukaan vaikkapa itse tehtyä ruisleipää. Ilman leipääkin voin sanoa, että nälkä lähti joka syöjältä.

Näistä aineksista tulee ruoka joko kuudelle hengelle yhteen annokseen per ruokailija tai kolmelle hengelle kahteen annokseen per ruokailija. Aikaa kuluu tekijästä riippuen kasvisten käsittelyyn noin 30 minuuttia ja paistamiseen alle 10.

Eli tämmöinen ruokaräpellys tällä kertaa.

 

 

 

 

 

 

Ruokaa tulilla: Focaccia kylmäsavulohi-tuorejuusto-smetana-persiljatäytteellä


Tuommoinen nimihirviö siitä nyt sitten tuli. Mutta muutoin on setti hirveästä kaukana, sillä ensimmäistä kertaa kokeiltuna onnistui jopa yli kaikkien odotusten. En aio esittää olevani eräruokataituri tai edes väittää osaavani laittaa eräruokaa, mutta kun kerran eräruokakurssilla olin ja eräänlaista ruokaa piti laittaa, niin kerronpa pienen tarinan pataleivän tekemisestä. Eihän näitä ruoka-aiheisia juttuja liian kanssa tässä meikäläisen blogissa ole ollutkaan.

Tein joskus aiemmin hommaamastani italialaisesta keittokirjasta focacciaa, eli italialaisten suosimaa leipää, jota voi maustaa monin eri tavoin. Ehkä yksi yleisimmistä mausteista on rosmariini, jota itsekin suosin. Tuoreen rosmariinin sijaan voi käyttää myös kuivattua rosmariinia, josta kyllä tulee ihan riittävästi makua siitäkin.

Tavallisestihan olen tehnyt (silloin kun olen kehdannut) focaccian sähköuunissa uunipellillä, mutta koska kyse on eräruoasta, niin sitä varten täytyy ollakin eri pelit ja pensselit. Netissä on monen monituista ohjetta erilaisten leipien paistamiseen tulilla, joista yksi neuvoo tekemään leipää pannulla, toinen padassa ja kolmas vaikkapa kuuman kiven päällä.

Päätin yrittää testata paistamista valurautapadassa hiilien päällä. Eri ohjeissa oli niissäkin vaihtelua paistamisajassa, esimerkiksi 20 minuuttia tai 30 minuuttia, mutta jälkeen päin saatoin todeta, että aivan liian pitkiä olisivat olleet nuo ajat. Tietysti hiilien lämpötila, määrä ja paistoastian sijaintikin paistoaikaan vaikuttanevat.

Kannen alle on hyvä kurkata jo 10 minuutin kohdalla, eikä leipä siitä miksikään mene; kyseessähän ei ole mikään kohokas. Parempi kytätä paistumista välillä kuin luottaa sokeasti toisten antamiin ohjeisiin ja antaa mennä leivän hiileksi.

Tekeminen alkaa ihan perustasolta, eli taikinasta, ja siinä käytetään yleensä normi pizzataikinaa, jossa ei paljon muuta ole kuin vettä ja vehnäjauhoja sekä hiivaa. Ja hieman suolaa ja sokeria. Vaikka kaikki tietysti tietävät em. taikinan reseptin ja osaavat tekemisen – ja ainakin löytävät miljoona toistaan parempaa ohjetta netistä – toistan sen kuitenkin tässä.

Perustaikina

6 dl puolikarkeita leivontavehnäjauhoja
1 1/2 tl kuivahiivaa
1/2 tl suolaa
pieni hipsaus sokeria
2 1/2 dl kädenlämpöistä vettä

Sekoita kuivat aineet keskenään ja lisää ne kädenlämpöiseen veteen riittävän suureen ja huoneenlämpöiseen taikinakulhoon. Sekoita puulusikalla tai muulla sopivalla sekoitusvälineellä, pääasiahan lienee, että ainekset sekoittuvat hyvin. Kun taikina on vähintään yhtä sekaisin kuin tekijä, niin se nostetaan jauhotetulle leivonta-alustalle ja vaivataan siinä mielellään jauhoisin käsin tasalaatuiseksi useita minuutteja painellen ja käännellen. Taikinasta pitäisi tulla joustavaa ja pehmeää.

Tavallisesti focacciataikina jätetään nousemaan lämpimään vajaaksi tunniksi tai pitemmäksikin aikaa sen mukaan, miten hiiva alkaa vaikuttaa, minkä jälkeen se voidaan tehdä leiväksi. Itse sitä vastoin laitoin taikinakulhon odottelemaan seuraavaa päivää ja paistamista jääkaappiin. ”Mutta siellähän on liian kylmä!” Näinhän se on, eli hiiva ei toimi kylmässä. Kyllä se sieltä sitten ponnistaa taas, kun taikina lämpenee uudelleen.

Seuraavana päivänä vein taikinan paistopaikalle, etsin valurautapadan ja laitoin sen lämpenemään tulen lähelle kotakeittiön päälle. Valurautapadan tulee olla kauttaaltaan lämmin, mutta se ei saa olla niin kuuma, että myöhemmin voideltaessa öljy ei saa alkaa kiehua.

Jotta olisin voinut paistaa leivän tulisilla hiilillä, tarvitsin luonnollisesti tulisia hiiliä. Siis isoa nuotiota tekemään! Kunnon hiillokseen tarvitaan reilusti puita, jolloin myös alla oleva maapohja lämpenee riittävästi. Alkuvalmisteluihin menee aina enemmän aikaa kuin itse h-hetkeen. Nuotio sai jäädä palamaan kaikessa rauhassa, mitä nyt välillä kävin lisäilemässä puita.

Tulella saa valmistettua monipuolisia ruokalajeja.
Tulella saa valmistettua monipuolisia ruokalajeja.

Padan lämpenemistä ja paistohiillosta odotellessa otin taikinan kulhosta jälleen jauhotetulle leivonta-alustalle, jolla mylläsin sitä ympäri muutaman minuutin painellen ilmat pihalle ja jätin taikinan kohoamaan lämpimään. Seuraava vaihe oli täytteen valmistaminen.

Täyte

Tässä minulla ei ole valitettavasti antaa tarkkoja mittoja, vaan lopulliset mitat lasketaan annosten perusteella. Leipätaikinasta saa 8 annosta, ja täytteen määrä olisi suurin piirtein sen mukainen. Myös se, miten paljon raaka-aineita jääkaapista löytyy, määrää määrän. Meillähän oli ohjeena käyttää niitä aineita, mitä kaapista sattuu löytymään. Eli tämä on sarjassa ”vähän jotakin sinne päin”.

(Noin) 50 g kylmäsavulohta
(Noin) 100 g ruohosipulituorejuustoa – laktoositonta
(Noin) 2 reilua ruokalusikallista smetanaa – laktoositonta
Silputtua persliljaa

Pieni veitsellä kylmäsavulohi murusiksi (sikäli kun lötkökala murusiksi menee) ja sekoita se tuorejuuston ja smetanan kanssa hyvin. Lisää silputtu persilja ja sekoita. Laita jääkaappiin tai ulos jääkaappilämpötilaan (3-4 astetta) kannen alle tekeytymään.

Taikina paistumaan

Koska jouduin tekemään osan työvaiheista sisällä ja osan ulkona, ovesta ramppaamista tuli vähän liikaa, mikä on jatkossa otettava paremmin huomioon ajankäytön suunnittelussa. Kipaisin hakemaan lämmitetyn valurautapadan sisään, voitelin sen sisustan ruokaöljyllä, nostin taikinan padan pohjalle ja painelin sen mahdollisimman tasaiseksi pohjaa myöten reunoja kohti.

Sivelin leipätaikinan päältä myös ruokaöljyllä, joka oliiviöljyn puuttuessa oli tavallista auringonkukkaöljyä (vai olikohan rypsiöljyä). Päälle ripottelin kuivattua rosmariinia. Olennainen osa focacciaa – varsinkin voimakkaan makuisen rosmariinin kanssa – on karsea suola, jota voi ripotella taikinan päälle joko ennen paistamista tai sen jälkeen. Tässä tapauksessa jälkeen.

Nyt alkoivatkin sitten jännät paikat, sillä en ollut koskaan tätä ennen paistanut leipää tulilla, saati sitten missään valurautapadassa. Periaatehan kuitenkin olisi, että pata toimisi eräänlaisena uunina, koska alushiilien lisäksi myös padan kannelle tulisi kasa hehkuvia kekäleitä.

Asettelin padan mielestäni sopivaan kohtaan hiilille ja nostelin sen verran hiiliä kannelle kuin siihen järkevästi sain asettumaan. Paistoajasta ajattelin, että lieneeköhän 20 minuuttiakin liikaa. Kylläpähän se olisi ollut, sillä jo 10 minuutin perästä väliaikatarkistus osoitti, että kauan ei tarvitse leivän enää rautavankilassansa virua.

sinisenrepunkirous-3070
”Pata, kattilaa, soi maa”

Eräruoan laitossa näyttää olevan aikasen tärkeää ajoitus ja työvaiheiden järjestys. Ihan viime tinkaseen ei kannata jättää esimerkiksi paistolastan ja leivän laskualustan etsintää, varsinkaan, jos ne ovat paistopisteestä etäällä ja vieläpä hakusessa. Vaikka nostin padan pois hiililtä, niin meinasi tulla pikkasen kiire saada leivän em. tarvikkeet paikalle.

Kaikesta huolimatta kannen alta paljastui ihan tolkun näköinen paistos.

Ei tullut paha leipä, tuli hyvä leipä.
Ei tullut paha leipä, tuli hyvä leipä.

Pikkuisen lyhyempi aika padassa vielä, niin tuleepi parempi. Toisaalta, ei kehno suoritus ensimmäiseksi kerraksi tällä paistomenetelmällä! Tästä voi mennä joko ylös- tai alaspäin, sillä meikäläisen tyyliin kuuluu, että ekalla kerralla menee lähes loistavasti ja toisella sitten täysin päin pers…iljatäytettä.

Leivän paiston jälkeen sitten vain alustalla palasiksi ja täytettä niskaan! Koristeeksi tupsu persiljaa.

Karkea suola kuuluu tähän leipätyyppiin, mutta sen kanssa ei parane liioitella, sillä vaikka se korostaa leivän ja rosmariinin makua entisestään ja toimii vaikkapa juuri kalaa sisältävän täytteen kanssa erinomaisesti, suolaa ei saa olla liikaa.

Kylmäsavulohi-ruohosipulituorejuusto-smetana-persiljatäytteen tilalla voi olla mitä tahansa muutakin täytettä, vaikka riistamoussea tms. Vain varvas on rajana. Tämmöinen leipä passannee oikein hyvin suolaiseksi alkupalaksi tai iltapalaksi ennen tuhdimpaa ruokalajia tai sen jälkeen.

"Anteeksi, kun vaivaan", sanoi leipuri. Ei se mitään, koska silloin taikinasta tulee ilmava.
”Anteeksi, kun vaivaan”, sanoi leipuri. Ei se mitään, koska silloin taikinasta tulee ilmava.

Loppuun pikku varoitus potentiaalisista palovammoista. Iso nuotio, kuumat hiilet ja kuuma rauta tuovat pienen jännitys- ja vaaraelementin eräruoanlaittoon tulilla. Varo siis polttamasta itseäsi missään työvaiheessa, mutta älä pelkää tulen käyttöä ruoanlaitossa!

 

 

 

 

 

 

 

Näin(kin) voit valmistaa bataattiranskalaisia retkikeittimellä!


Kuten jo aikaisemminkin olen tainnut sanoa, tyhjään päähän mahtuu paljon ideoita sinkoilemaan. Sellainen idea singahti jo vähän aikaa sitten, että onnistuisikohan ranskalaisten tekeminen retkikeittimellä. Aivan lähimenneisyydessä hittiresepti oli avokadopasta, sittemmin ovat tainneet bataattiranskalaiset tulla rytinällä niin ravintoloiden kuin kotikokkaajienkin listoille. Ja sehän on erittäin katukeittiöuskottavaakin, kun tavallisten ranskalaisten perunoiden sijasta tarjotaan jotakin muuta mukulajuuresta.

Ranskalaisten perunoiden valmistaminen retkikeittimellä ja vieläpä uppopaistamalla ei ollut ennen tätä hetkeä tuttua itselleni laisinkaan, vaikka te metsien Jamie Oliverit ovat tehneet niitä varmasti jo maailman sivu ja yli ja ali. Oletetaan kuitenkin nyt oman mielenrauhani vuoksi, että vielä löytyy niitäkin, joille tällainen retkiruoanlaitto ei ole tuttua huttua.

”Hyvin suunniteltu on puoliksi pilattu”, kuten sanonta kuuluu. Siispä suunnittelin kokkaushetken hankkimalla ensiksikin uppopaistamiseen sopivan paistokorin, mikä meinasi ensin olla hankalaa, mutta sitten ei kuitenkaan ollutkaan. Nimittäin netistä löytyi verkkokauppa nimeltä Kitchentime.fi. Sieltä sain oikein näppärän pienen ruostumattomasta teräksestä valmistetun korin kohtuuhintaan. Loput tarvikkeista löytyivätkin jo valmiiksi kotoa, ja tarvittavat elintarvikkeet sitten tutusta lähikaupasta.

Tarvittava välineistö ja ainekset

Retkikeitinkokkaukseen tarvitaan luonnollisesti polttonestettä ja retkikeitin (Ai tarvitaan vai?), ja vaikka yleensä suosin risukeitintä, niin tällä kertaa päätin käyttää Trangiaani, koska siinä ei ole ihan yhtä älytön hönkä kuin Solo Stovessa. Sitten tietysti se hankittu paistokori, pieni teräskattila (mieluiten varrellinen), pullollinen (vähintään 1 l, mielellään 1,5 l) ruokaöljyä, kansi mahdollisen rasvapalon tukahduttamiseen (jota ei toivottavasti tule) sekä bataattia suikaleina sen mukaan, kuinka paljon haluaa niitä laittaa ja syödä. Itse aloitin kokeilemalla puolikkaalla murkulalla.

Koska ajattelin ensisijaisesti paloturvallisuutta ja kulmakarvojani, niin halusin pelata varman päälle parissakin asiassa. Itselläni oleva pikkuinen teräskattila on vähän liian nafti Trangian sisään, joten käytin lisäksi pientä teräsverkkoa kattilan alla. Ja vielä varmemman päälle pelatakseni, käsillä oli myös lämpötila-anturilla varustettu yleismittari.

RANUT_IMG_1756
Ihan ensimmäisellä kerralla en arvannut luottaa näppituntumaan.

Jälkeenpäin huomasin, että Trangian poltin kannattaa täyttää ihan täyteen, koska ainakin ylimääräisen verkon kanssa käytettynä neste palaa aika nopeasti loppuun. Jos kattila olisi sisällä keittimessä tukien päällä, paloaika olisi pidempi. Ranskalaisten kanssa ei kuitenkaan parane keittimen kylmetä kesken touhun.

Paistoöljyn lämpötilan lunttasin netistä, ja siellä sanottiin, että sen täytyy olla vähintään 170 ºC tai välillä 180–190 ºC. Niille paikkeille pidin lämpömittaria öljyssä, kunnes lykkäsin paistokorin ranskalaisineen uimasille.

RANUT_IMG_1766
Bataatit kuumassa lähteessä.

Netissä olleissa paisto-ohjeissa sopiva paistoaika oli 3–5 minuuttia, ja muutaman minuutin bataattiranskalaisia kylvetinkin. Huomasin senkin, että rasvakattilan voi nostaa huoletta pois tulilta ja paistuminen jatkuu kiivaana silti. Näin voi ehkä myös ehkäistä rasvan kuumenemista liikaa.

Asiantuntijoiden ohjeiden mukaan parhaan lopputuloksen saa paistamalla ranskalaiset kahdesti, joten nostin ne hetkeksi pois öljystä ja noin minuutin päästä upotin ne öljyyn uudelleen pieneksi toviksi toiselle kierrokselle. Näin niihin kuulemma saa lisää rapeutta ja väriä.

RANUT_IMG_1771
Valmista tuli!

Valutin valmiit ranskalaiset ja kippasin ne kuppiin. Halutessansahan ranut saapi maustaa ihan millä tahtoo, eli vaikka tacomausteseosta ripotella päälle. Itse nakkasin ranskalaisten niskaan vain suolaa ja ei kai siinä muuta kuin tuulensuojaan ja ääntä kohti!

RANUT_IMG_1776
Ei tullu pahhoo, vaikka ite teinkin.

Totuttuun tapaan esillepano oli hieman karu, mutta pääasiahan oli nyt kokeilla, onnistuuko uppopaisto retkioloissa (eli tällä kertaa perämetässä M-koekeittiössä). Ja onnistuihan se. Tästä rohkaistuneena sitten vaan keksimään, mitä kaikkea sitä voi valmistaa tällä menetelmällä. Seuraavalla kerralla saattaakin olla sitten kalaa kaverina tai jotakin muuta.

Silmäniloksi ja maunkin vuoksi retkiateriaan voi lisätä ainakin kesäaikaan erilaisia villiyrttejä, mutta talvella täytynee tyytyä kaupan persliljaan tai muihin heiniin, ellei niitä satu omassa kasvihuoneessa olemaan. Nyt vain odottelemaan meikäläistä huomattavasti taitavampien puskakokkien versioita ja ateriakuvauksia!