Moni on saattanut odottaa YLE:llä nähdyn Retkipaikka-lähtöisen TV-sarjan Metsien Kätkemän toista tuotantokautta kuin kyytä nousevaa. Niin minäkin. Siksipä olinkin erityisen innoissani, kun toinen sarjan juontajista ja Retkipaikan ykkösjehu Antti Huttunen kysäisi viime vuonna, haluaisinko lähteä mukaan. Vastausta ei tarvinnut kovin pitkään miettiä, ja tilaisuus muuttui lihaksi tänä kesänä 2018.
Kaikenlaisia ajatuksia sarjan tekemisessä mukana olemisesta tietysti risteili päässä, mutta pessimistis-realistisena ihmisenä arvasin aivan oikein, että taustajoukoissa ja roudaushommissa oltaisiin – ja oltiinkin. Vaan eipä siinä mitään, sillä kesäkuun 27. ja 28. päivät olivat mitä parhaimpia päiviä olla niin vesillä kuin jyrkkien kallioiden ja louhikoiden keskellä.
Koska homma on vielä niin sanotusti ”in production”, kovin tarkkoja paikkoja ja asioita en voi paljastaa, mutta sen verran kissa on jo ulkona pussista, että MK:n tiimi pyöri toisen kauden erästä jaksoa varten ympäri Pohjois-Savoa, ja em. kahtena päivänä he olivat Konnevedellä ja Äänekoski-Laukaa-akselilla.
Keskiviikko 27.6. – ja kello 12 lyö…eiku…16.30
Olin saanut ohjeet olla paikalla Konneveden Häyrylänrannan satamassa keskiviikkona high noonin aikaan. Päästelin ”Volffensteinillä” satamaan jo hyvissä ajoin, ettei ainakaan minua tarvitse odottaa. No, siinäpä kävi sitten niin, että Antti soitti noin puoli kaksitoista, että aikataulu on muuttunut ja show starttaa vasta puoli viideltä iltapäivällä. Sovittiin sitten, että raapaisen Rautalammille Törmälään, jossa suurin osa Flatlightin väestä majoittui. Törmälä huolehti myös kuvauspäivien ruokailusta ja maastocateringistä.
Flatlight on rovaniemeläinen mediayhtiö, joka näkemästäni päätellen pystyy lähestulkoon kaikkeen; menemään vaikka roikkumaan kymppitonnien kameravarustuksen kanssa köyden varassa kallionkielekkeelle ja kuvaamaan sieltä niin maagista settiä, että lentää pelimanni taikamatolla turbaaniin.
Tutustuttuani teeveetiimiin lähdimme käymään Antin kanssa Hanhitaipaleessa pikaisesti ja palasimme sen jälkeen Törmälään, josta menimme sitten Häyrylänrantaan. Häyrylänrannassa odotteluaikaa oli vielä runsaasti, mutta lopulta kello tuli pykälään, ja alkoi tapahtua.
Antin kyydissä oli kaksi kajakkia, jotka nostimme rantaan hinattavaksi kuvauspaikoille. Pääasiallinen kulkupelimme järvellä oli MVH-palveluiden M/S Autere, jonka kyytiin lastattiin kaikki kuvauskalusto ja -henkilöstö. Mukaan lähti myös pienempi Buster-moottorivene, joka sai hinata kajakkeja perässään.
Ajoimme päivän ensimmäiseen kuvauspaikkaan, jossa menikin sitten aikaa useampi tunti. Kohtauksia hiottiin huolella, ja laivan kannella hiottiin auringon paahteessa. Onneksi oli ruokaa ja juomaa riittävästi; Variksen Matti Törmälästä toi vielä lounaan kuumana pienellä veneellä jäljestä päin, ja muisti ottaa pyynnöstä mukaan myös tuoreita mansikoita ja kalakukon, jotka Antti oli ostanut sekä syötäväksi että kuvausrekvisiitaksi.
Ääni, kamera, hiljaisuus – olkaa hyvä!
Se, mikä taipuu ammattilaisten käsissä editointipöydällä noin tunnin jaksoksi, vaatii moninkertaisen määrän aikaa kentällä. Ohjelman tekeminen on vähän kuin shakinpeluuta, jossa seuraavat siirrot pitää ajatella pitkälle etukäteen, ja vastaavasti kuin inttimeininkiä, missä on aina todistetusti ja saapumiserästä toiseen ”kiire odottamaan”. Välillä odotetaan niin maan perusteellisesti ”jotakin”, ja sen jälkeen onkin pian ilmassa kättä ja jalkaa, kun pitää oikeasti tapahtua.
Kuvaus ja äänitys on tarkkaa puuhaa, eikä vuoropuheluidenkaan aikana parane edes hyttysen tuhnun kuulua. No, luonnossa on aina luonnon ääniä, mutta meillä oli todella rauhallinen paikka kuvata. Yksi ainoa moottorivene nähtiin ja kuultiin catering-kipon lisäksi, mutta sekään ei tullut kovin lähelle. Poikkeuksen luonnon äänistä teki tietysti helikopterilentäjä Markku Rytingin drone, jollaista ei ihan ehkä pelkkiä viikonlopun harrastelentoja varten lähdetä hankkimaan.
Illan viimeiset hitaat
Kuvausten välillä oli tietenkin aina taukoja, ja mitenkäs muuten väki olisi jaksanutkaan tunteja, ellei ruokaakin olisi saanut. Kelloa piti katsoa myös senkin vuoksi, että tarkoitus oli saada kuvattua illan viimeiset otokset ja mieluiten vielä auringonlaskukin eräässä paikassa, jossa kyllä kelpaa vaikkapa melojan pysähtyä haltioitumaan.
Reetta ja Antti seikkailivat saaressa, kuvaajat ja äänimies hyörivät ympärillä, ja kopteri singahteli taivaalla. Läheiset vesilinnut eivät touhusta paljon perustaneet, vaan ääntelivät ja lentelivät (tai sitten lilluivat laineilla) ihan kuin ennenkin. Aurinko laskehti hieman jälkeen ilta yhdentoista, ja täysinäinen kuu muljahti esiin erään pienen saaren takaa. Siinä oli kesäiltaa kauneimmillaan.
Palasimme satamaan ja hiivasimme kaikki kamat pois laivasta pakuihin ja kajakit kärryn kyytiin. Kuvaustiimi ja sarjan tähdet menivät takaisin Törmälään, ja minä omaan kotiin. Kello oli noin puoli kaksi aamuyöstä, kun löin luomet kiinni. Seuraavana aamuna kukko pirisisi kahdeksalta.
Torstai 28.6. klo 10.30.
Siinä missä edellisenä päivänä selvisin suhteellisen vähällä kantamisella, olikin torstaina luvassa hieman hikisempää menoa ja vaativampaa maastoa kuin sileät Konneveden vedet. Jos tai kun joku ihmettelee, että mitä ihmeellistä jossakin tavaroiden roudaamisessa on, niin voin sanoa, että ei mitään. Ei kerrassaankaan mitään. Kirjoitanpahan välistä jostakin muustakin kuin luolista.
Olin jälleen kerran ensimmäisenä paikalla sovittuun aikaan klo 10.30. Jätin autoni parkkiin sellaiseen paikkaan, johon niba naba pääsin pohjaamatta, mutta sanotaanko, että paremmassakin kunnossa tie voisi olla. Jäin sitten odottelemaan hetkeksi ja soitin Antille, että missä on tulossa ja että onko aikataulu edelleen sovitunlainen.
Parkkipaikan lähellä olevalla laavulla oli partiolaisten ryhmä, joka oli valmistautumassa oman päivänsä tehtäviin. He sanoivat käyneensä jo reitillä ja jatkavansa matkaa muualle. Pian kuvausryhmä saapuikin toisen ohjelman juontajan Reetan kanssa omilla autoillaan.
Saimme autot pysäköityä sopivaan kohtaan, ja aloitimme ryönän purkamisen autosta. Ja sitä riitti, sillä matkaan oli otettava niin kahvit ja suolaiset kuin makeatkin eväät, vettä, mehua jne. sekä tietysti kamerat, kamerarigit, mikit, drone, ohjaimet, kymmeniä kiloja akkuja ja ties mitä muuta. Jokaiselle riitti siis kannettavaa. Itse nappasin selkääni ison rinkan, jossa oli painoa ihan kuin itse olisin varustautunut vaellukselle. Etupuolelle ähelsin oman pienen päiväreppuni, ja molempiin käsiin jotakin kannettavaa. Ja eikun etukenox ja menox.
Menimme erääseen mahtavaan luonnonpaikkaan Laukaan puolella, jossa olen itsekin käynyt useasti sekä kesällä, talvella että syksyllä. Paikka on aina yhtä vaikuttava, mutta varsinkin kesällä siellä on upeita kontrasteja tummanharmaiden ja kirkkaan- ja syvänvihreiden värien kohdatessa.
Lämpötilaerot paikassa ovat selkeästi tunnettavissa. Joissakin kohdin on jopa paahtavan kuumaa, kun taas tietyissä paikoissa ilma on huomattavasti viileämpää. Lämpötilan laskemisen tuntee iholla välittömästi, aivan kuin kuumana kesäpäivänä menisi tiheään kuusikkoon, jossa tulee miltei välittömästi vilu.
Silmä tarkka ja käsi vakaa, vaelluskenkä kaiken takaa
Kantamusten kanssa sai olla tarkkana, sillä arvokasta laitteistoa ei oikein parane kolhia tai pudotella. Siinä ei olisi riittänyt meikäläisen useammankaan vuoden palkka (jos sellaista saisin). Askelten asettelu paikoin keikkuvien kivien päälle ja väliin sekä siellä täällä upottava maasto toivat oman haasteensa tavaroiden kanniskeluun.
Kantomatkat eivät olleet pitkiä, mutta paikkaa vaihdettiin useasti, koska varusteet ja väki eivät saaneet tietenkään näkyä kuvissa, ja akkujenkaan ei kannattanut olla kovin kaukana laitteista, joissa niitä tarvittiin.
Iltapäivä meni tehokkaasti eteenpäin, ja lounastakin syötiin. Lämmin ruoka tarjoiltiin reitin alkupäässä Törmälän toimesta. Energiatankkauksen jälkeen jaksoivat jatkaa taas niin esiintyjät, kuvaajat, äänimies, muu oheishenkilöstö ja tietysti poro.
Aamupäivällä aurinko paistoi melkeinpä esteettä, mutta iltapäivällä pilvistyi. Kuvauksellisesti pilvisempää säätä pidettiin jopa parempana kuin auringonpaistetta. Sääennusteessa oli lupailtu iltapäivästä alkaen sadetta, mistä olisi sitten ollut jo haittaa.
Päivä painui iltaan, ja poro turpeeseen
Metsien Kätkemän jaksoissa on monesti mukana joku tunnettu vieras, kuten tässäkin tapauksessa. Jääköön kertomatta, kuka se on, mutta tiedossa on kuitenkin shamanistis-henkistä menoa ja musiikkia sekä erittäin mielenkiintoisia näkemyksiä luonnosta ja elämästä.
Loppumetreillä kyseisen vieraan soittopeliä poispäin kantaessani onnistuin tallaamaan oikean jalkani polvea myöten upottavaan turpeeseen, ja sehän meinasi jäädä oikein kunnolla kiinni. Soitinkotelo pysyi kuitenkin kädessä, eikä edes kolahtanut mihinkään. Mitenkähän arvokas instrumentti siellä olisi ollut, en rohjennut edes kysyä.
Hitonhaudalla kun ei nykyisin ole minkäänlaisia pitkospuita, niin märkään aikaan rotkossa ei oikeastaan pääse kunnolla liikkumaan. Upottava turvehuttu voi imaista kulkijan hyvinkin syvälle, ja jos itsekseen on liikkeellä, saattaa joutua jonkin verran ponnistelemaan päästäkseen takaisin kovalle maalle.
Minkäänlaisia henkilö- tai varustevaurioita ei kuitenkaan tullut, ja hyvä niin. Ennen poislähtöämme tarkistimme huolellisesti kaikki tauko- ja muut paikat, joissa olimme olleet, että meistä ei ainakaan olisi jäänyt jälkiä.
Päivä oli siis työntäyteinen, ja ainakin itselle niin erittäin mielenkiintoinen ja erittäin hikinen. Meikäläisellä kun tuppaa tulemaan hiki jo urheilua katsoessa, saati sitten kantojuhtana toimiessa. Vaan oli se sen arvoista!
Metsien Kätkemän 2. tuotantokausi nähdään YLE:llä 25.10.2018 alkaen. Minua ei, joten voitte huoletta avata television tai käynnistää Areenan silloin.
