seikkailu – Sinisen repun kirous

Metsänpeitossa (ja savenkin)

9.2.20189.2.2018 Mikko Aslak LemmettiJätä kommentti

Kun lueskelin paria kirjaa, joissa puhuttiin metsänpeittoon joutumisesta ja metsään eksymisestä, aloin muistella erästä tapausta kymmenisen vuotta sitten. Metsänpeittoon joutuminen on ainakin nykyaikana enemmänkin kansantarua ja kuvitteellista, eksyminen todellista totta ainakin silloin, kun se todella tapahtuu. Joskus nämä kaksi asiaa saattavat sekoittua keskenään.

Sukkela suunnistaja

Päätin lähteä lähellä kotiani olevaan metsään kerran seikkailemaan ilman karttaa ja kompassia, joita en yleensäkään hirveästi käyttele. En ottanut myöskään mukaan GPS-laitetta, koska mihinkä sitä nyt käytännössä kotimetsissään tarvitsee – ei mihinkään. Eihän näissä metsissä pysty eksymään, koska lähimpään taloonkin on vain muutamia kilometrejä korkeintaan. Missään erämaissa siis ei olla, vaikka hirviä, karhuja, ilveksiä ja susiakin silloin tällöin liikkuu melkeinpä nurkilla.

Hilppasin siis metsätieltä metsän siimekseen ilman sen suurempaa päämäärää tai suuntaa, kunhan kulkisin. Päivä oli loppukesästä kuitenkin vielä pitkä(hkö), joten pelkoa pimeän tulosta ei suuremmin ollut.

Jossakin vaiheessa kuitenkin sisäinen simpanssi teki temput ja kääntyi ympäri 180 astetta, jolloin se suunta, josta mielestäni olin tullut, ei enää pitänytkään paikkaansa. Lienenkö astunut huomaamatta maahisen jalanjälkiin, jotka kuulemma ovat takaperin. Kun tavallinen ihminen astuu niihin, sanotaan, että silloin joutuu metsänväen johdattelemana aivan päinvastaiseen suuntaan kuin mihin olisi oikeasti menossa.

En tietysti hätääntynyt, koska en ollut voinut reilussa parissa tunnissa vaeltaa kovinkaan kauas lähtöpaikastani, mutta olin silti totaalisen tietämätön tarkasta olinpaikastani. Tien ääniäkään ei kuulunut, ainoastaan metsän puiden humina ja satunnaiset lintujen äänet. Tai eihän tie itsessään ääntele, vaan sillä liikkuvat ajoneuvot.

Hämärän rajamailla

Alkoihan se ilta hämärtyä jo lopulta, ja kotiinkin olisi pitänyt päästä. Olin sentään ottanut puhelimen mukaan, että saatoin soittaa emännälle olevani ihan kunnossa ja täyspäinenkin mutta että paluuseen saattaisi mennä hieman odotettua pidempään. Elin vielä sitä aikaa, jolloin hipelöintipuhelimet vasta tekivät tuloaan, eli kännykässä ei ollut kuukkelikarttoja eikä muitakaan. Soittaa sillä sentään pystyi.

— Täällä menee vielä hetki.
— No mikä siellä on?
— Ei varsinaisesti mikään, en vain tiedä, missä nyt olen. Soittelen sitten jos en pääse pois ennen pimeän tuloa, että tiedätte sitten tulla etsimään. Tai sitten olen yötä metsässä ja yritän päästä aamulla ihmisten ilmoille.

Se on aina jännää, että päivännäöllä ja hyvissä voimissa sitä voi mennä vaikka mistä kuin jänis konsaan, mutta kun virta alkaa huveta samoilijasta ja varjot pitenevät, alkavat myös kannot nostella päätään ja juurakot köyristellä selkäänsä ikään kuin valmistautuen lähtemään pimeän tullen omalle vaellukselleen. Jokainen mätäs on hämärän rajamailla vähintään tuplasti suurempi ja kuoppa saman verran syvempi kuin päivällä.

Kun konstit loppuu, otetaan keinot avuksi

Ilman suunnistusvälineitä liikkuvan pitäisi osata luonnon omista merkeistä määrittää ilmansuunnat. Voi käyttää kellotaulua ja auringon asemaa hyväkseen tietääkseen, missä ilmansuunnassa aurinko mihinkin aikaan on. Tai sitten voi katsoa, missä puolella sammal kasvaa puussa tai muurahaispesä kekottaa. Yöllä voi yrittää suunnistaa taivaankappaleiden soittolistan mukaan. Kolmas vaihtoehto on olla käyttämättä mitään edellämainituista ja talloa vailla tajua mistään vain johonkin suuntaan.

Oma logiikkani kyseisenä päivänä oli etsiä metsästä iso oja ja lähteä kulkemaan sen vartta pitkin ajatuksena, että kai se jossakin vaiheessa tulee metsänreunaan, että pääsee sentään pois metsästä ja vaikka pellolle. Tai ojasta allikkoon, kuten sitten seuraavaksi kävi.

Lopulta tulin kuin tulinkin metsänreunaan ja näin edessäni kynnöspellon, jota reunusti suuri pelto-oja. Katselin, mistä kohti pääsisin jalkojani kastelematta yli ojasta ja pellon puolelle. Ojanpenkka näytti kohtalaisen jyrkältä ja korkealta, mutta olin tyytyväinen, että sentään yöksi ei tarvinnut metsään jäädä. Minkäänlaisia yöpymisvarusteita – saati tulentekovehkeitä – en myöskään ollut mukaani ottanut.

Ojanpenkka sucks

Kun viimein olin löytänyt ylityspaikan, jossa pieni koivu oli sopivasti kaatunut ojan päälle niin, että siltä saattoi ponnistaa, hyppäsin reteästi puunrungolta pellon puolelle. Upposin siinä samassa niin sanotusti kultamunia myöten saviseen penkkaan. Yritin päästä irti, mutta penkka pitikin otteessaan tiukasti kuin kuristajakäärme saalistaan. Tuumasin, että tähänkö se päättyi tämän pojan maallinen vaellus, sillä savi oli todella kylmää ja irti pääseminen tuntui lähes toivottomalta.

Tästä huolimatta onnistuin jollakin tahdonvoiman tapaisella taikuudella nitkuttelemaan itseni vähin erin vapaaksi ja hilaamaan ylä- ja alavartaloni penkasta ylös. Työvoitto. Kengät ja lahkeet näyttivät siltä, kuin olisin käynyt kahluureissulla lietelanta-altaassa. Eivät sentään haisseet siltä.

Huomasin, että olin tullut itse asiassa pois metsästä paikkaan, jonka tunnistin edellisvuodelta. Silloin olin vain patikoinut samaisen aukon toiselle reunalle. En ollutkaan niin hukassa kuin kuvittelin yhdessä vaiheessa olevani. Nyt ei muuta kuin kauempana näkyvän talon suuntaan ja siitä kotiin. Tai sitten ei.

Kautta kiven ja kannon

Pelto oli ylempänä rinteessä, ja sen ja talon väliin jäi vielä hakattu alue, jossa oli kantoja ja kiviä sekä kivien siirtelystä jäljelle jääneitä kuoppia. Ojanpenkasta irti pääseminen oli verottanut ennestään vähenneitä voimia. Jalat kävivät jatkuvaa kamppailua siitä, kumpi niistä saisi mennä ensin. Toinen toiselle suivaantuneena päätti, että sinähän et tästä mene ja teki tehokkaan kamppausliikkeen.

Seuraavassa hetkessä löysin itseni suuren kuopan pohjalta selältäni kuin kilpikonna. Tein nopean itsediagnoosin, että olinko sattumalta onnistunut katkaisemaan joko jalkani, käteni tai molemmat tai satuttamaan itseni muutoin. Ehjältä tuntui, ja tässä vaiheessa purskahdin jo nauruun. Melkoiseksi könyämiseksi reissu on mennyt, eikä sille voinut kuin nauraa.

Ei haukku haavaa tee

Viimeisetkin ylpeyden rippeet karistaneena kävelin kivisen rinteen alas kahta vesilammikkoa erottavan kannaksen yli ja nousin talon pihaan peltotietä myöten. Talon pihassa oli koira, joka ei varmaankaan tiennyt, mitä tuumata eteensä ilmestyneestä äijästä, jonka housut olivat savikerroksen peitossa ja takki muuten nuhjaantunut. Varminta oli haukkua niin perhanasti.

Koira piti sen verran kovaa loilotusta, että pian rappusille ilmestyi talon isäntä, jota tietysti tervehdin ystävällisesti.

— Iltaa! Jos ihmettelette, mikä mies se tähän aikaan nurkissa liikkuu, niin läksin vähän päivällä suunnistamaan.
– Iltaapa iltaa. Oliko rankkakin reissu?
– Ei tavallista rankempi, muutama kaatuminen ja juuttuminen savipenkkaan. Kyllä se tästä, kun nyt ollaan jo näemmä ihmisten ilmoilla. Onko tästä muuten vielä pitkä matka pikitielle?
– Ei tästä ole kuin kilometrin verran.
— Kiitosta vaan ja hyvää illanjatkoa teille sitten!

Lähdin pihasta ihan oikeaa hiekkatietä myöten ja olin tyytyväinen siihen, etten joutunut häpeäkseni soittamaan apua. Olisinhan jossakin vaiheessa varmasti löytänyt takaisin sivistyksen pariin, mutta yön viettäminen metsässä kuusen katveessa ilman ruokaa, juomaa ja tulta olisi voinut käydä luonnon päälle useammallakin tavalla.

Vihdoin kotiin

Matkaa kotiportille oli enää puolitoista kilometriä, mutta juoksujalkaa sitäkään matkaa ei menty vaan hyvin hitaasti. Nyt ei ollut enää mitään kiirettä, vaikka olikin jo pimeää. Laitoin viestin kotiväelle, että tulossa ollaan, mistä varmaankin olivat suhteellisen tyytyväisiä.

Katsoin kartalta seuraavana päivänä, millä alueella olin lopulta liikkunut ja kuinka pitkän matkan. Koska GPS-jälkeä ei siis ollut mistä selvittää kuljettua reittiä ja matkaa, arvioin sen olleen yli 5 kilometriä kaikkine harha-askelineen pelkästään metsäosuudella.

Tietä myöten muun haahuilun päälle vielä reilut 2,5 km, joten ”pienestä” metsäretkestä kehkeytyikin lopulta sitten kunnollinen puolen päivän vaellus Konneveden erämaissa. Nykyään pelkoa joutumisesta metsänpeittoon ei näilläkään alueilla pian ole, sillä metsät ovat ennen pitkää pikaisesti selluna.

Mainokset

Kovat paikat Kalajanvuorella

25.1.2018 Mikko Aslak LemmettiJätä kommentti

Olen useammastakin suusta kuullut huhuja, että Etelä-Konneveden kansallispuistossa, kuuluisalla Kalajanvuorella olisi luola. Niin on kuullut moni muukin, kuten eräyrittäjä Markku Utriainen KalajaRetkeilystä. Markku pyysi minua seurakseen luolanetsintäretkelle, sillä luolaretkillä on hyvä olla joku kaveri mukana turvallisuussyistäkin. Enkähän voinut vastustaa kutsua lähteä etsimään luolia, ja mikäs oli lähtiessä, kun sai tilaisuuden lumikenkäillä hienoissa maisemissa ja upeassa säässä.

Yöllä oli ollut -25 astetta pakkasta, eikä aamukaan kovin paljon leudommaksi muuttunut. Mittarissa oli vieläkin parisenkymmentä, mutta kun kerran oli sovittu, että lähdetään, niin sitten lähdetään. Sehän on pukeutumiskysymys tuo kylmyys, niin sanotaan. Siksipä kaivoin kaapista kasarivuosikertaa olevat pilkkihaalarit, joiden alle piti laittaa merinovillaa ja muuta lämmintä vaatekerrosta väliin. Sillä pärjäisi.

Pysäköimme automme Kalajan parkkipaikalle, jonne vievän tien Rautalammin kunta on luvannut yllättävänä kädenojennuksena pitää aurattuna koko talven. Muutoin meilläkin olisi ollut 1,5 kilsan lisälenkki suuntaansa tiedossa. Meitä vartenhan tietä ei tietenkään ollut aurattu, mutta tyytyväisinä totesimme asian tilan. Parkkipaikalta on vielä noin 900 metrin matka Vuori-Kalajalle polkua myöten.

Kalajanvuori paistattelee tammikuun auringon kajossa odotellen kevättä.

Olemattomien pakkasten ja paikoitellen merkittävästikin vaihtelevan lumitilanteen vuoksi vesistöjen jäätilanne on ollut vähintäänkin arveluttava. Myös Vuori-Kalajan lammen jäätilanne arvelutti, mutta Markku oli käynyt jokunen päivä aiemmin paikalla ja todennut jään kestäväksi. Luotin ammattilaisen arvioon, ja niinpä oikaisimme lammen poikki kotalaavulta lammen vastakkaiseen päähän.

Katselimme kulkiessamme mahtavia Kalajanvuoren jyrkänteitä ja yritimme hahmottaa, olisiko luola jossakin kohtaa kallionseinämää. Päätimme kuitenkin tarkistaa asian vasta paluumatkalla ja nousta ensin osan matkaa vuorelle polkua pitkin, jolta poikkeaisimme sitten vuoren eteläpään jyrkänteille ja louhikoille.

Ihminen (myös Markku) näyttää pieneltä valtavien kivenlohkareiden rinnalla. Myös rinne on vaikeakulkuinen varsinkin kesällä ja ottaa äkkinäiseltä luulot pois.

Lunta oli runsaasti joka paikassa, mikä helpotti rinteessä liikkumista huomattavasti. Merkittyä polkua pitkin oli hankalahko kulkea lumikengillä, joten otin ne aina silloin pois jaloista. Polkujen ulkopuolella lumikengät olivat käytännössä välttämättömät. Sitten jos/kun tulee hankikanto, niin silloin pitäisi päästä vaikka mopolla. Olin laittanut kotona muutaman täpän GPS:ään, jossa loogisesti saattaisi jonkinlaisia luolia olla. Markku tosin osasi suunnistaa ilmankin oikeille nurkille, mutta mitään tarkempaa ”tietopaikkaa” mistään luolista meillä kummallakaan ei ollut.

Tutkailimme ensin kauempaa rinteessä näkyviä lohkareita ja valkkasimme niistä summassa aina huomiotaherättävimpiä. Niiden alle yleensä jotakin pesäkoloa tuppaa jäämään. Mahdottoman kauan ei tarvinnut etsiä, kun jo löytyi yksi semmoinen johon ainakin supi, ilves, kettu ja mikseipä ihminenkin saattaisi tarvittaessa mahtua.

Kivien väliin kyllä mahtuu kyykkysilleen, mutta kyykistelypaikasta oikealle kiven sisään on ryömittävä, jos välttämättä tahtoo. Muutaman metrin verran pääsee, mutta mikään iso loukko tämä paikka ei ole.

Kalajanvuoren etelärinteeseen onkin jättiläinen paiskonut kiviä melkoisella vimmalla, sillä toinen toistaan suurempia ja muodoiltaan kiehtovampia lohkareita paikasta löytyy. Tällaiseen kivikkoon ei välttämättä tavallinen retkeilijä ja patikoija eksy edes tarkoituksella, mutta esimerkiksi minulle paikka oli kuin karkkikauppa elefantille ja posliinikauppa pikkulapselle, vai miten päin se oli. Myös Markku kurkisteli innolla kivien alle ja väliin.

Vähän siellä täällä tuntui olevan kiinnostavia kohteita, mutta mitään elukan piilopaikkaa suurempaa ei ollut vielä löytynyt, kunnes…

Markku huomasi suurin piirtein samoihin aikoihin erään suurehkon lohkareiden alle jäävän lippaluolan tapaisen kuin minä sitten yhytin toisen, josta näki jo kättelyssä, että tässä voi olla hyvä kandidaatti tai jopa maisteri.

Suuren suuren kiven alla on tilavahko luola, ja kuten kuvasta näkyy, se on toisestakin päästään avoin.

Edestä katsottuna oikeanpuoleinen luolan sisäänkäynti ei vielä kerro oikein muuta luolan todellisesta sielunelämästä kuin että siitä näkyy läpi. Ryömintäosasto ei hirveästi kiinnostanut vielä tässä vaiheessa, mutta luolasta oli nähty vasta murto-osa. Yllätys odotti vuoroaan, kun kiersin kiven editse luolan vasemmalle reunalle.

Aivan kiven alareunassa näkyi musta aukko. Kurkistin siitä sisään ja totesin Markulle: ”No eiköhän meillä tässä ole se luola!” Tai ainakin yksi sellainen. Jos kerran luolan kriteereinä pidetään sitä, että ”sinne pitää mahtua vähintään 3 miestä sateenpitoon”, niin tämä paikka meni siihen heittämällä.

Ensi alkuun katsoin vain aukon suulta sisälle, jolloin huomasin, että kiven alle oli todella muodostunut varsin laaja luolamainen tila, jonka mitat olivat ainakin 5 metriä suuntaansa. Korkeutta luolalla oli sen verran, että siellä mahtuisi ryömimään ja istumaan vähintään puoli-istuvassa asennossa, mutta monin paikoin täysin istuvassakin.

Mieli teki hirveästi tunkea itsensä kiven sisään, mutta aukko, josta sinne olisi pitänyt mennä, oli erittäin epäergonominen. Joko oli nyt pakko muuttua kahlekuninkaaksi tai fakiiriksi ja vääntää itsensä vinkkeliin, että pääsisi sisään luolaan? Pää edellä mahallaan meneminen näytti mahdottomalta, sillä selkärangan olisi pitänyt taipua runsaasti väärään suuntaan. Sivuttainkin vaikutti vaikealta.

Viimein päätin kokeilla jalat edellä mahallaan, mikä osoittautuikin parhaaksi ratkaisuksi. Onneksi viime salikäynnistä on niin pitkä aika, että hartiat ja rintakehä eivät jääneet jumiin. Samaten vatsaosasto on sitten rippikouluikää edeltävän ajan massakaudesta pysynyt onneksi kurissa. Pilkkihaalari oli nappivalinta, mutta tokikaan kypärää ei tullut mukaan. Sorry…

Luolassa sisällä tosiaan saattoi jopa istua. Ja niinhän minä teinkin. Markku vaan napsi kuvia luolan ulkopuolelta, eikä tullut sisälle katsomaan vaikka kuinka houkuttelin. Harmin paikka, että jätin oikein kelvollisena luolakamerana toimivan GoPron kotiin, kuten myös järkkärinkin. Kovassa pakkasessa järkkärin kanssa kivien koloissa kamuaminen ei välttämättä olisi ollut hyvä ajatus, mutta edullisella pokkarillani otetut kuvat eivät valitettavasti ole sitten kovin laadukkaita. No, suo siellä ja vetelät housuissa…

Oi miksi en ottanut GoProta mukaan! Se vain ei tarkoita muuta kuin että tänne on tultava uudestaan.

Luolan pohjapinta-ala vaikutti vähintään yhtä suurelta kuin Konneveden Pyhävuoren Pirunpesässä, mutta korkeutta ei ollut ihan niin paljon. Jos joku olisi halunnut piilotella luolassa, se olisi varmasti onnistunut isommaltakin porukalta. Mukavuudesta vain olisi pitänyt tinkiä.

Luolan pohjalla pääasiassa erikokoisia kiviä, kuolleita lehtiä ja puun oksia tai juuren pätkiä. Tuoksu oli luolamainen, kostean tunkkainen ja sekoitus lahoa ja viipyilevää hometta.

Uskomatonta, mutta totta: Kalajanvuorella on luola! Onko se sitten se, josta perimätieto puhuu, jää nähtäväksi ja kuultavaksi. Toisen uskomattoman jutun huomasin vasta kun aloin käsitellä tämän horinan kuvia. Pitänee kuitenkin pitää ”löytö” toistaiseksi omana tai ainakin pienen piirin tietona ennen kuin sitä pääsee tarkemmin tutkimaan ja mahdollisesti ottamaan oikean asiantuntijan mukaansa. Voihan se olla joku luonnon oma tahra tai muu varjostuma, mutta jos ei ole, niin… Ei pidä tipahtaa ennen kuin nuolaisee.

Markku kurkistaa luolan toisesta päästä.

Luolan sisällä olisi voinut ehkä lämpimämpään aikaan olla pidempäänkin, mutta pilkkihaalareista ja muusta vaatetuksesta huolimatta kylmä alkoi tunkea vähitellen läpi. Meillä oli vielä paikkoja tutkimatta, joten ulostauduin luolasta käänteisessä järjestyksessä.

Samperin suuria kiviä oli muitakin, ja niiden alla myös mielenkiintoisia loukkoja, joista osa oli hyvinkin avoimia. Monissa kivissä oli hienoja piirteitä, joista saisi aikaan vaikka taulun.

Seikkailuhenkisille Kalajanvuoren rinteiltä näyttää löytyvän runsaasti tutkittavaa ja kömmittävää kivien alta ja päältä. Hienoimpia paikkoja omasta mielestäni ovat tosiaankin luolat, mutta myös sellaiset paikat, joiden alta pääsee kulkemaan ja kurkistelemaan.

Tässä kohtaa lohkare on muodostanut holvikaaren tapaisen paikan, josta hyvinkin pääsee kulkemaan ja katselemaan läpi.

Seikkailumme oli kestänyt jo kotvan, ja vieläkin olisi ollut tutkittavia paikkoja. Päätimme kuitenkin lähteä takaisin Vuori-Kalajan kotalaavun suuntaan, kun oli vielä valoisaa. Koska olin suunnistanut sellaisen GPS-kartan mukaan, jossa ei ole uusimpia kansallispuiston reittejä, huomasin sattumalta olevamme aivan lähellä merkittyä polkua, joka vie Kiertolahteen, johon kesäaikaan pääsee vesitse melomalla ja siitä kansallispuiston pääasiallisille patikkareiteille.

Niinpä laskeuduimme alas polulle ja sitä seuraten nousimme takaisin Kalajanvuorelle ja siitä Vuori-Kalajan jäälle. Päivä oli hämärtymässä, eikä reisissä enää maaston jyrkkyyden ja kiipeilyn paljouden johdosta ollut hirveästi voltteja.

Mahtavat Kalajanvuoren jyrkänteet Vuori-Kalajan puolella.

Kalajanvuoren jyrkänne vetää vertoja näyttävyydessään vaikkapa Repoveden kansallispuistossa sijaitsevalle Olhavanvuoren seinämälle. Kalajanvuoren huikeat portaittaiset, pystysuorat ja paikoin jopa ylikaltevat seinämät ovat silti omaa luokkaansa.

Kesäaikaan seinämien juurelle voi olla jopa vaarallista pyrkiä, mutta talvella hyvän lumitilanteen aikaan voi ainakin yrittää. Mitään lastenleikkiä ei lumikengilläkään nouseminen ole, sillä rinteen nousukulma on melkoisen jyrkkä.

KALAJANVUORI-3782 — Niin me vain pojjaat kavuttiin makeimman paikan juurelle. Markku tempaisi ylös ensin, vaikka oli alhaalla sanonut ettei kintuissa muka enää potku riitä.

Eipähän myö mitään luolia enää löydetty eikä voitu etsiäkään, koska oli jo melkein pimeää. Laskeuduimme varovasti alas jäälle ja jatkoimme taas matkaa. Eväät ja kahvit/teet olivat käyneet mielessä jo monta kertaa, ja minunkin vatsani oli huokaissut useampaan otteeseen, että eikö se mies meinaa tänään ollenkaan syödä.

KALAJANVUORI-3784 — Kerran piti vielä pysähtyä ennen kotalaavulle pääsyä, sillä huomasimme hienon jäätaideteoksen kallion juurella aivan jään rajassa. Jääveistoksen taakse sai juuri ja juuri mahtumaan otsalampun.

Siinäpä ne päivän kuvaukset sitten alkoivatkin olla. Kotalaavulle päästyämme kaivoin repustani esiin risukeittimen, pistin pelletit pesään, polttogeeliä päälle ja keittimen tulille. Trangian pannuun vettä ja keittimen niskaan. Markku kävi virittelemään tulta kotakeittiöön.

KALAJANVUORI-3792 — Risukeittimen tuulensuojan virkaa sai toimittaa kotalaavussa ollut peltiämpäri, jonka sisään nostin keittimen. Lopulta päädyimme hyödyntämään keitintä sekä vedenkeitossa, makkaranpaistossa että Markun tekemien leipäpalasten lämmityksessä.

Pimeys oli vallannut seudun, ja lunta sateli melko voimakkaasti. Taivas ei kuitenkaan ollut niin voimakkaasti pilvessä ettei pilviverhon takaa olisi näkynyt kuunsirppiä. Pakkasta oli edelleen noin 15 astetta, mutta keli oli lauhtumaan päin. Kun olimme saaneet evästeltyä, keräsimme kimpsumme ja lähdimme lompsimaan takaisin parkkipaikalle. Otsalampun valossa hieman vajaan kilometrinkin matka tuntui huomattavasti pidemmältä, ja askeleissa ei ollut enää ihan samanlaista terävyyttä kuin reissun alussa.

Olihan se mahtava kokemus taas päästä löytämään luola ja muitakin jännittäviä paikkoja. Pakko tulla uudestaan ja tarkistaa yksi asia, joka jäi kaivelemaan mieltä tosiaan tarkasteltuani reissun kuvia kotona jälkeenpäin. Tiedä vaikka olisi uutiskynnyksen ylittävä aihe…tai sitten ei.

Kiitos suuresti Markulle, joka on ottanut myös osan tämän jutun kuvista!

Mustikkavuorella Hanhitaipaleella on muutakin kuin mustikkaa

2.10.20173.10.2017 Mikko Aslak LemmettiJätä kommentti

Mustikka-aika alkaa olla ohi, mutta luolien aika ei. Nimittäin taas kerran yllätin iloisesti itseni löytämällä Rautalammin Hanhitaipaleelta Mustikkavuori-nimisen paikan rinteiltä hienon luolan.

Horisin jo viime vuonna eräässä jutussa, miten runsaasti Rautalammilla on monenlaisia luonnonmuodostelmia, ja tietysti luoliakin. Vielä silloin en kuitenkaan itsekään osannut arvata, miten paljon niitä itse asiassa onkaan, kun saa käytettyä vain tarpeeksi aikaa ja vaivaa etsimiseen.

Onhan alueen geologia erittäin otollinen luolien syntymiselle. Vaikka monet luolista eivät yllä koossa kansallisella listalla kovin korkealle, ehkä määrässä kuitenkin tavallista ylemmäs. Minulla on joka tapauksessa aavistus, että jotakin suurta on vielä löytämättä.

Rottinkisauva käteen, gps-laite toiseen ja menoksi

Kun lähden luolia etsimään tai ylipäänsä louhikoille, pyrin pitämään mukanani joko modernimpaa vaellussauvaa tai sitten perinteistä rottingista tehtyä suksisauvaa sommalla tai ilman. Se on yllättävän hyvä apuri paikoissa, joissa ei voi välttämättä tietää, mitä milloinkin askeleen alla on. Hyvinkin usein sammalen alla piilossa voi olla metrinen monttu, jossa koipi voipi katketa, jos oikein huonosti käy.

Tämänkertaisen etsintäreissun suuntasin Rautalammin Hanhitaipaleella sijaitsevien Kaupparisenvuoren ja Mustikkavuoren maastoihin, koska lähistöltä olen jo löytänyt monta muuta mahtavaa paikka luolista valtaviin hiidenkiviin asti. Todennäköisyys uusien luolien löytymiseen olisi siis suuri. Viime viikolla bongattu hiidenkivi sai kylmät väreet kulkemaan pitkin selkä kolmea pilkku neljäätoista, eikä tämänkertainen löydös paljon siitä jälkeen jäänyt.

Painuin puskaan Tampintien mutkasta läheltä Pitkä-Kaupparisen järven eteläpäätä suunnaten Mustikkavuoren itäpuolen rinnettä kohti. Minkäänlaista ennakkotietoa mistään luolasta ei ollut (kuten yleensä viime aikoina), joten arvalla mentiin. GPS:n jäljestä kotona katsomalla huomasin, että olinkin kävellyt melko lailla suoraan luolan löytymispaikalle, noin sata metriä tieltä ja noin 30 metriä korkeussuunnassa ylempänä.

Mistäpä tämänkään olisi tiennyt, ellei olisi omin silmin nähnyt.

Tasamaatahan tuo vuorenrinne ei luonnollisestikaan ole, eli pientä kiipeilyä ja tasapainoilua oli harrastettava. Sauvasta oli paljon apua. Vaikka en vielä siinä vaiheessa tiennytkään, niin ensimmäisten pystysuorien kallioseinämien kätköistä tulisin löytämään jännittävän paikan.

Kiire ei ole hätäisen hommaa

Etsintähommiin olin varannut vain kaksi tuntia aikaa, joten olisi tietysti ollut ehkä paikallaan liikahdella rivakamminkin, mutta tällaisissa paikoissa se ei vain onnistu. Lenkin pituudeksi tuli metsässä vain kilometrin verran mutta aikaa meni todellakin pari tuntia.

Kun saavuin ensimmäiselle jyrkänteelle, ajatuksena oli vain laittaa merkintä gps:ään ja tulla paikalle uudestaan myöhemmin, mutta päätin onneksi tutkia paikkaa tarkemmin. Katsoin yläpuolelleni kohoavaa kalliota, jossa oli selkeä halkeama. Se vaikutti mielenkiintoiselta ja herätti kysymyksen, miten pitkä halkeama on ja mitä mutkan takaa löytyy. Selvitettyäni turvallisen reitin halkeamalle nousin ylemmäs ja kurkistin nurkan taakse.

Sieltä löytyi juuri se, mikä pitikin. Tosin luolan suulle oli vielä viitisen metriä matkaa, joten en tiennyt, miten iso tai pieni tai minkään muunkaan lainen paikka suuaukon takana oli ennen syvempää tutkimista (kirjaimellisesti).

Luolaan johtavan kapeikon yläpuolella näytti olevan kiilaantuneena iso kivi, jota en olisi halunnut saada niskaani. Enkä muitakaan kiviä, joita suuaukon yläpuolelle oli kertynyt. Piti vain luottaa siihen, että ne eivät putoaisi. Yksin seikkaillessa on tietysti aina vaara olemassa, että jää kiven alle eikä voi viheltää sitten kun sattuu.

Eipä siinä muu auttanut kuin otsalamppu päähän ja rohkeasti sisään. Kuulostelin kyllä ennen sisään menoa, että kuuluuko luolasta murinaa tai sähinää. Ei kuulunut onneksi kumpaakaan. Aina pitäisi periaatteessa olla kaveri mukana, mutta käytännössähän se ei tahdo onnistua. Tämmöiset paikat eivät välttämättä nappaa oikeita luolaharrastajia, ja muut eivät sitten innostu muuten tai ovat niin matkan päässä, että pitäisi olla isompata sorttia tiedossa ennen kuin latukka liikahtaa.

Tämä paikka menee varmasti omaan luolalistaan.

Sievä pikku kammari

Sisältä paljastui sitten pienoinen yllätys. Olin arvellut, että luola olisi todella pieni, mutta se ei pitänyt täysin paikkaansa. Arviolta alle kaksi metriä kanttiinsa pohjan alalta sekä vähintään istumakorkea ”eteinen” liittyi suuaukolta katsoen oikealle alas ja syvemmälle kallion sisään viettävään osuuteen.

Jos meitä olisi ollut kaksi, niin olisin yrittänyt joko itse tai yllyttänyt kaverin menemään kapeasta raosta eteenpäin. Siitä nimittäin saattaisi päästä luolan osaan, jossa on enemmän kuin tarpeeksi seisomatilaa. Mitään latotansseja peräkammarissa ei vastaavasti mahdu järjestämään, korkeintaan lambadaa paritanssina voisi yrittää.

Olisiko luola neljästä viiteen metriä syvä kyseiseen suuntaan? Olen aika kehno arvioimaan etäisyyksiä ja mittoja, mutta kun ei ole mitään teknologista vimpainta kuten laserkeilainta. Olisi mielenkiintoista joskus tämmöisiä paikkoja päästä skannailemaan ja nähdä, mitkä ovat luolan mitat ja muodot niin kuin kone ne näkee.

Olisinpa ottanut järkkärin mukaan, mutta nyt oli tyytyminen vain erinomaiseksi luolakameraksi osoittautuneeseen kolmosversion GoProhon ja kuvanlaadultaan surkeahkoon Canonin PowerShot -pokkariin. Tai vähintään olisi pitänyt olla kaksi pikku jalustaa matkassa aikavalotuksille. Alla olevasta hämppiksenverkosta ja itse hämppiksestäkin olisi tullut jopa tarkka kuva. Mutta se on nyt sitten mikä se on.

Ehkä pieni kuvakoko antaa vähän epätarkkuutta anteeksi.

Luola päivässä, kaksi parhaassa

Sisällä luolassa oli – kuten arvata saattaa – lähestulkoon hiljaista. Nimittäin hetken aikaa siellä oltuani alkoi kuulua pörinää ympäriltä, ja joitakin kärppäsiä tai mitä lienevät olleet, kävi lentelemään luolassa edestakaisin. Valon houkuttelemina ehkä aktivoituivat. En huomannut muita elukoita, kuten liuskayökkösiä, joita oli esimerkiksi Ukonvuoren Pirunpesässä.

Huomioni kiinnittyi ihan muihin asioihin luolassa, joten huomasin vasta valokuvasta luolassa olleen hämähäkinverkon keskellä päivystäneen, olisiko ristilukin. Aika iso kaveri se oli, enkä hirveästi pidä hämähäkeistä, joten hyvä ettei tarttunut päähäni luolassa könytessä.

Olin erittäin tyytyväinen päivän saaliiseen siksikin, että ehdin etsiä luolaa vain lyhyen aikaa kunnes sen löysin. Halusin vielä jatkaa matkaa, joten poistuin peruuttamalla varoen tökkimästä yläpuolellani olevia kiviä. Mustikkavuoren mahtavat jyrkänteet ja luolalta parinsadan metrin päässä oleva louhikko kätkevät varmasti sisäänsä vielä lisää yllätyksiä löydettäväksi. Eikä vielä koko vuorta edes tullut kierrettyä, kiivettyä ja tongittua!

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

P.S. Miksi en laita paikasta karttalinkkiä? Siksipä, että jos näkee hieman vaivaa sen löytämiseksi, uskoisin, että se on palkitsevampaa sillä tavalla. Kyllähän tuossa jutun alussa lienee riittävästi vihneitä sellaiselle, jota aihealue oikeasti kiinnostaa.

Retki Rautalammin maisemiin ja yö kylmän kiven selässä

28.10.2016 Mikko Aslak LemmettiJätä kommentti

Muutama päivä sitten olin sekä omalla mukavuus- että epämukavuusalueella. Nimittäin kun pääsee käymään Etelä-Konneveden kansallispuistossa ja ihastelemaan sen maisemia, se on mukavaa. Mutta se, että joutuu yrittämään nukkumista teltassa, ei välttämättä ole. En tiedä, mikä siinä tosiaan on, mutta olinpa missä tahansa, en ole saanut kunnolla unta teltassa huolimatta siitä, että ei ole ollut kylmäkään, saati muuten ikävä meininki.

Päivä joka tapauksessa lähti käyntiin ja toteutui suunnitelman mukaan, ja suunnitelmanahan oli lähteä kiertämään ensin Kalajan Kierros kansallispuistossa. Mukaan oli tarttunut yksi rohkea POKE:n eräopaskurssin opiskelijatoveri Anne koiransa kanssa.

Kalajan Kierros vedettiin vastapäivään, ja vuoren rinnettä noustessa tuli vain mieleen, että onkohan joskus tarpeen tehdä paikalle portaat, kun nousu on kuitenkin aika vaativa ja polku on todella paljon jo kulunut. Maisemat Kalajanvuorella olivat tietysti yhtä mahtavat kuin aiemminkin, tästä pääsee lukemaan jutun retkestäni vuorelle aiemmin tänä vuonna.

Eväiden pariin pääsimme palattuamme vuorelta, ja Vuori-Kalajan laavulla olikin (kuten puistossa sinä päivänä muutenkin) yllättävän paljon väkeä. Kyllähän sinne sekaan mahtui; tulet laitoimme toiselle tulipaikalle, jotta kodalla olijat olisivat saaneet tulistella rauhassa.

Ilma oli lähes tyyni, ja harmaat kallioseinämät ja puut heijastuivat upeasti veden pinnasta.

Metsähallitus oli tuonut rantaan puistossa kävijöiden käytettäväksi myös hyväkuntoisen veneen, jossa olivat jopa airot ja tappi tallella. Suostuttelin Annen lähtemään soutelemaan, että välillä olisin saanut kuvia muualtakin kuin kodalta ja pelkästä autiosta järvenselästä.

Kyllä Vuori-Kalajalla on myös mahtava soudella varsinkin tyynellä säällä!

ekkv_htple_anne-3115 — Kallioseinämiin saa ihan uutta tuntumaa kun pääsee veneellä näkemään ne aivan juurelta.

Päivän ensimmäinen ”virallinen ohjelmanumero” oli pian käsitelty, ja oli aika palata Törmälään ja siirtyä siitä eteenpäin illan toiseen kohteeseen, jossa suunnitelmissa oli mm. käydä kahdella luolalla ja majavanpesällä sekä yöpyä teltoissa.

Lainasin Annelle ja hauvelille omaa McKinleyn telttaani, ja itselleni varasin vastikään saamani ja testaamani Alps Mountaineeringin teltan. Kesemmällä värkkäsin omalle palstalle ison siirtolohkareen päälle kestopuisen tasanteen, jolle Alpsin teltta mahtui ihanteellisesti. Miksi siis laittaa telttaa kylmään ja märkään maahan, jos sen voi laittaa kiven päälle?

Telttojen pystytyksen jälkeen oli vuorossa ruokailua, mutta mitään karmeeta gurmeeta ei ollut tarkoitus laittaa. Itsellänikin oli pelkkää perusvihannesta ja sämpylää, kahvia ja Mierontien munkkeja. Saihan silläkin mahansa riittävän täyteen.

Ilta pimeni, ja luolan sekä majavarasti oli vielä käymättä. Luola oli pieni lohkareluola, josta on myös aiempi horina tässä samaisessa blogissa. Pimeällä kaikki on hieman jännempää, kuten myös luolassa käyminen. Toinenkin luola olisi ollut tarjolla, mutta turvallisuussyistä päätimme jättää sen seuraavaan aamuun.

Luolan jälkeen suunta takaisin ja seuraavaksi majavanpesä. Majavanpesällä ei näkynyt eikä kuulunut liikettä, mutta viikon aikana alueella oli tehty lisää metsätöitä, eli puita oli järsitty ja kuljeteltu, sekä pesää oli alettu vuorata mudalla.

Majavilla riittää pesällä tekemistä vuoden ympäri. Kuva elokuulta.

Pesän jälkeen oli aikaa vielä istuskella suhisevilla tulilla, mutta ainakin sen verran puista sai myös lämpöä, että vilu ei päässyt kapajamaan. Kello ei ollut edes paljon, mutta tuntui kuin olisi enemmänkin. Oli siis aika siirtyä yöpuulle kukin omiin telttoihinsa.

Koska oma telttani oli tosiaan kiven päällä ”terassilla”, olin varmistanut sen vain jatketuin telttanaruin. Muuten se seisoi vapaasti paikallaan – vapaastiseisova teltta kun on. Eipähän illalla eikä yöllä edes tuullut, ja kun sisällä röhnöttää yli 80-kiloinen äijä, niin ei se ihan pienellä vireellä siitä olisi vierähtänytkään.

Eihän teltassa kylmä ollut, siellähän oli yhtä lämmin kun ulkona! Plus yksi... — Eihän teltassa kylmä ollut, siellähän oli yhtä lämmin kun ulkona! Plus yksi…

Vaatteiden vähentäminen pussiin tunkeutumista varten on aina niin kivaa. Vaan niinhän ne sanovat, että jos on liikaa päällä, ei paksukaan pussi lämmitä, kun oma kehon lämpö ei pidä pussia sisältä lämpimänä. Oli kuitenkin yritettävä taas sinnitellä yö pussissa tavalla tai toisella.

Aamu kalpeni sitten viimein. Mitään ääniä ei yön aikana kuulunut, eikä majavakaan ryskänyt pusikossa. Hieman ennen ”heräämistäni” kuulin joutsenten ääntä ja toivoin, että ne laskeutuisivat lammelle. Kun sain itseni väännettyä pussin sisuksista pois ja kiskottua päälyskamppeet niskaan, lähdin tarkistamaan, olivatko joutsenet lähistöllä. Olivathan ne.

Joutsenia en kyllästy koskaan katselemaan, saati kuvaamaan.

Vielä harmaa, mutta melkeinpä täysikokoinen poikanen uiskenteli vanhempiensa kanssa kaikessa rauhassa lammen tyynellä pinnalla. Hieman tavallista rohkeampiakin näyttivät olevan, koska sain varovasti liikkumalla jopa ne uteliaina uimaan rantaan päin.

Aikansa oltuaan ne kuitenkin alkoivat notkistella jo siipiään lähtöä ajatellen.

Aamu ei hienommin olisi voinutkaan alkaa. Siipien oikominen oli selvä merkki lähtövalmisteluista, eikä aikaakaan, kun kolmikko pomppasi siivilleen ja lähti etsimään joko seuraavaa taukopaikkaa tai sitten kohti etelää.

Tamronin zoomi osoittautui taas kerran surkeaksi vehkeeksi hämärässä ja liikkuvan kohteen kuvaamisessa. Eipä siinä mitään,eihän näitä luontokuvakisaan oltukaan laittamassa.

Joutsenten näkeminen oli tosiaan aamun kohokohta, ja edessä oli vielä aamupala sekä käynti toisella luolalla, johon turvallisuussyistä emme pimeällä lähteneet. Reissusta ja luolasta on pieni (jos 50 minuuttia on pieni) video Juutuubissa, johon pääsee nipsauttamalla tästä. Mukava reissu, mutta tulihan tehtyä.

Kivimäen luola ja marja-aika ne yhteen soppii

21.7.2016 Mikko Aslak LemmettiJätä kommentti

Tulihan taas käytyä Kivimäen luolalla, josta kirjoottelin jo viime vuoden puolella. Silloin vierailuaika oli myöhäisempää syssyä, mutta nyt mentiin sitten kesällä ja mukana oli perheen naisväki, joka tykkää onneksi kulkea metsissä mukana ilman isompia riitelyitä.

Marja-aikaan, eli juurikin nyt, ei tarvitse senkään vertaa houkutella toisia mukaansa, sillä mustikat ovat nyt parhaimmillaan, eikä vattujakaan näyttänyt puskista puuttuvan. Marjoista en tähän juttuun kuitenkaan sen kummemmin kuvia laita, totean vain että niitä oli ja piisasi. Ja jäi vielä maastoon meidänkin jälkeemme, jotta huoli pois.

Kuljimme sitä samaa luontopolkua (tai polkua luonnossa), jolla kuljin viime syksynäkin, mutta ei sitä hirveästi ole tänä(kään) kesänä rampattu, sillä melkoisen heinittynyt ja varpuja kasvanut oli polku-ura. Onneksi kuitenkin siniset kuitunauhat osoittivat reitin, lieneekö niitä joku aina välillä uusinut. Kiitos siitä.

Polku erkanee vasemmalle kohti näkötornia – jos sille haluaa mennä – tai jatkuu vastaavasti eteen päin. Eteen päin en ole vielä jatkanutkaan, vaan tälläkin kertaa sinne tornille. Matkan varrella oli mustikkaa maat mustanaan, ja vattuakin tuli käteen urakalla, sillä metsävadelmapensaita oli vähän joka paikassa täynnänsä marjoja.

Torni oli edelleen pystyssä ja jopa vielä kiivettävässä kunnossa. Tosin siinä on aina meikäläisen akilleksen takapää, että korkeat paikat eivät oikein sovi minulle. Eihän tuo torni nyt kovin korkea ole, eikä kovin hyvällä paikallakaan sinänsä näkemisen suhteen, mutta hieman piti silti kerätä sisua että lopulta kiipesin sinne ihan seisomaankin asti. Korkeampia kaiteita olisin ehkä kaivannut.

Hirvien passipaikaksikaan tuo torni ei enää oikein passaa, sillä sen alapuolella alkaa puusto tulla kohta eteen, etteipä kovin kauaksi näe. Vielä sentään jonnekin Säkinmäen suuntaan silmä kantaa. Parempikin paikka näkötornille olisi mielestäni ollut vielä vähän kauempana, mutta kartassa näkyy, että tilan raja vaihtuu juuri tornin paikkeilla, eikä ehkä toinen maanomistaja ole tornille eikä viitoitukselle antanut lupaa omilla maillaan. Senpä vuoksi myöskään luolalle ei ole selkeästi merkittyä reittiä ainakaan tästä suunnasta.

No, näkyypihän sieltä tornista sentään vielä jonniin matkaa.

Eipä mittään, tornilla pällisteltiin hetken ja jatkettiin sitten kohti luolaa. Ei sinne minun silmiini tosiaan mitään selkeää baanaa ollut, mutta gps-suunnalla mentiin sieltä, mistä parhaiten selvittiin. Maasto muuttui selkeästi, ja tummanharmaat jyrkänteet tulivat näkyviin. Toiset saivat kunnian ”löytää” Kivimäen luolan sisäänkäynnin ensin.

Kun naisväki oli ihmetellyt luonnon taidetta riittämiin, siirtyivät he takaisin marjamättähille ja itse pistin GoPron käyntiin, että saisin videotakin luolareissulta aikaiseksi. Kampeuduin sitten sisään luolaan uudestaan.

Hienon kokoinen pömpeli on tämä Kivimäen luukku.

Luolahan on tosiaan tarkemmin esitelty jo mm. artikkelin alussa olevan linkin takuisessa jutussa ja vaikkapa Retkipaikassa, joten lienee turha toistella samoja juttuja. Turhaa Kivimäessä käynti ei kuitenkaan ole, sillä sinne on ensinnäkin kiva tulla itsekin uudestaan mutta myös esitellä sitä sellaisille henkilöille, jotka eivät ole aiemmin paikassa käyneet.

Täällä piisaa kurkisteltavaa, ja kallionkolossa on kesähelteelläkin mukavan viileää.

Reissun parhaita hetkiähän on perinteisesti eväiden syöminen, ja mikäs sitä on syödessä, kun paikasta löytyy vielä hieno lippaluola heti ison rakoluolan vierestä. Lipan alla ovatkin monet retkeilijät eväänsä kiskaisseet, ja niin teimme mekin.

Vaikka lipan alla on joku joskus nuotiotakin pitänyt, suosittelisin ehkä itse korkeintaan retkikeitintä, josta ei tule luolan kattoa rapauttavaa roihua. Ei tuolta tahdo oikein kiveä päähänsä saada, ja nuotio nokeaakin rumasti. Keittimellä saapi kuitenkin ihan laitettua sellaiset sapuskat ja kahvit kuin on tarpeen.

Tämmöinen täytejuttuhan tämä oli, mutta uusia kohteita odotellessa menköön. Sanonpa vain, että kivaa oli ja marjojakin tuli! Sen pituinen se (noin 13 metriä) Kivimäen luola sitten oli.

Rautalampi on oikea luolaintoilijan aarreaitta

29.5.201629.5.2016 Mikko Aslak LemmettiJätä kommentti

Mietin tässä pari päivää sitten, että toivottavasti uudelleen herännyt lapsenomainen uteliaisuuteni ei vähässä kummassa katoa. Nimittäin uteliaisuus luontoa ja sen ihmeellisyyksiä kohtaan. Viimeisimmällä reissullani juutuin onneksi vain kuvainnollisesti erääseen luolaan, jonka bongasin ensimmäistä kertaa vain noin viikko sitten. Kaikki alkoi seuraavasti.

Ensimmäinen näytös

Olimme tosiaan tuttavapariskuntamme kanssa sopineet, että kiipeäisimme ennen evästelyä Kolmisoppisenvuoren päälle, ja koska kukaan meistä ei ollut sinne mennyt aiemmin, piti etsiä sopiva reitti nousta vuorelle. Summassa päättelin Garminin GPS:n maastokartasta paikan, josta voisimme lähteä yrittämään ylöspäin.

Kävelimme saniaisten ja muiden lehtomaiselle metsälle ominaisten aluskasvien seassa ja ylitimme pienen mutta äänekkäästi solisevan puron.

Lapissa jos olisin ollut, olisin vaikka varastanut vaskoolin ja ruvennut leikkimään kullanhuuhdontaa.

Aika pian puron jälkeen eteen ilmestyi puiden takaa kallion harmaa seinämä, jolloin ensimmäinen toteamus oli, että tästähän ei suoraan ainakaan mennä, ja toinen toteamus oli, että hetkinen, mikäs musta reikä se siinä kalliossa on.

Tulimme kalliolle sellaisesta suunnasta, että luolan suuaukosta näkyi lähinnä vain sen leveämpi alaosa, eikä pystyrakoa juuri laisinkaan. Lähempää katsottuna rakokin sitten näkyi, ja se näytti johtavan sisälle kallioon.

Osa naisväestä kävi tutustumassa myös paikkaan.

Sisällä ilman otsalamppua ensimmäisellä reissulla ei oikeastaan näkynyt muuta kuin pystyraon johtaminen johonkin eteenpäin ja ylös, ja luolan yläosassa oli kallion halkeamaan kiilautuneina erikokoisia irtokiviä.

HANHITAIPALE_MG_9618 — Luolan suuaukkoa lukuun ottamatta luolaan ei ylhäältä päin liiemmalti valoa riittänyt.

Ensimmäisellä kerralla ei ollut järkevää jäädä käkkimään luolaan pitemmäksi aikaa, koska muitakin oli mukana. Myöskään kameralla ei kovin kummoisia kuvia ilman lisävaloa taikka jalustaa lopulta saanut. Luola oli kuitenkin niin mielenkiintoinen, että siitä piti ottaa revanssi niin pian kuin mahdollista.

Toinen näytös

Viisi päivää myöhemmin otin suuntiman samoihin maisemiin, ja tällä kertaa lastasin mukaan autoon niin polkupyörän kuin kamerajalustan, otsalampun ja GoPro-kameran, joka on osoittautunut erinomaiseksi luolakameraksi myös heikohkossa valaistuksessa.

Polkupyörä oli mukana ei sen takia, että sillä olisi voinut liikkua luolassa, vaan sen takia, että saman päivän suunnitelmissa oli kiertää pitempi lenkki teitä myöten ja käydä Kolisevanvuoren maastossa. Siitä toinen blogijuttu. Mutta siis sinne luolalle uudestaan.

Sisälle mahtuu yllättävänkin hyvin kamppeineen, kun paikkaan tutustuu ja huomaa sopivat levennykset ja syvennykset. — Sisälle mahtuu yllättävänkin hyvin kamppeineen, kun paikkaan tutustuu ja löytää sopivat levennykset ja syvennykset.

Hilasin itseni lisäksi luolaan sisälle tällä kerralla myös reppuni, joka sisälsi perinteisesti retkikeittimen polttoaineineen, ehdottoman välttämättömät eväät ja reilusti juotavaa (ei vettä vahvempaa). Ja näköjään 127 309 hyttystä. Ne jäivät suuaukon sisäpuolelle innittämään valmiina iskemään kaikkiin mahdollisiin kohtiin, joissa kangas oli riittävän ohutta tai iho kokonaan paljaana. Tarkempi tutkimus sai alkaa.

Rakoa ylös, alas ja sivulle

Otsalampun avulla ja nöyrtymällä maanpinnan tasalle aloin tutkailla luolaa tarkemmin, ja huomasinkin, että suuaukon jälkeen vasemmalta alkaa laaja vaakarako, joka näytti olevan useita metrejä pitkä, mutta ilman tarkempia mittavälineitä etäisyys aukon suulta sen perälle jäi toistaiseksi arvailun varaan.

Rako oli myöskin suurelta alalta liian matala yritettäväksi ryömiä, mutta ehkäpä joku luolafakiiri tulee seuraavalla kerralla mukaan ja onnistuu ahtautumaan raosta pidemmälle. Pizzasta ja hamppareista kannattaa kuitenkin pidättäytyä ennen areenalle astumista.

Pohjalla näyttäisi olevan hienoa soraa alueen maaperälle ominaisesti.

Hieman syvemmällä luolassa on enemmän tilaa, ja tulosuunnassa vasemmalla kivihyllyjä ja syvennyksiä, joiden kohdalta ujuttautuminen vaakarakoon voisi ehkä onnistuakin. Syvennyksen kohdalla mahtuisi hyvin istumaan ja myös pitämään retkikeitintä romppeineen.

Pystyrako sen sijaan jatkuu vielä istumakelpoisesta kohdasta metritolkulla eteenpäin, mutta sen näkyvän osuuden päässä kallio kaareutuu niin, että luolan loppua ei näy. Viistosti ylöspäin katsottaessa rako kuitenkin laajenee, joten mahdollisesti myös luola suurenee mutkan takana.

Hölmöyttäni yritin kuvata rakoa käsivaralta, ja vaikka ISO-luku oli 1600, suljinaika jää liian pitkäksi. Olisi pitänyt sittenkin valita 3200 tai yli, mutta sitten kohinaa olisi jo alkanut tulla liikaa. Toinen vaihtoehto olisi ollut virittää se kolmijalka ja ottaa kuva vitkalaukaisulla. Mutta enpä tehnytkään niin, pönttö kun olin.

Ei sitä tyhmä tajua, että ihmissilmälle riittää paljon vähempikin valo kuin kameralle.

Yksin ollessani syväluotaavampi analyysi sai jäädä, sillä jos tähänkin luolaan jää jumiin kirjaimellisesti tai teloo siellä itsensä, niin aivan varpisti ei kännykällä apua soitella. Toisaalta jos haluaa oikeasti olla tavoittamattomissa, niin täällä se onnistuu. Ei päivity Facebookit ja Twitteri tai lähde Instan kuvapostaukset, eikä pomon soittelut häiritse – ainakaan niitä, jotka ovat siis ansiokkaassa työssä.

Retken loppuhuipennus ja grande katastr…eikun finale

Aina pitää olla silmänruoan lisäksi jotakin muutakin ruokaa mukana retkellä, ja varsinkin kesäisin myös reilusti juotavaa. Retken kuin retken kruunaavat eväskahvit, ja mikäpä jännittävämpi paikka nauttia ne kuin luola. Niinpä aloin asetella retkikeitintä asemiin.

Uskollinen ja varmasti hyvin noettu Trangian kahvipannu Solo Stoven päällä.

Retkikeittimessä tietysti pellettiä polttoaineena, ja kun tuo peli lähtee kunnolla käyntiin, se lämmittää myös kylmänkalsean luolan todella tehokkaasti. Tai sitten se on meikäläisen mielikuvitus. Pannullinen vettä ei myöskään kauan kiehuvaksi huikase, ja myös hyttyset tuntuivat kaikkoavan sopivasti kahviveden kiehumiseen mennessä.

Jotakin mystistä on tauossa järkähtämättömien kiviseinien tummanpuhuvassa syleilyssä. Tuskin tässä luolassa kovin monta kahvihetkeä on tätä ennen vietettykään. Kupilkan kupista kahvia siemaillessani ja pekaanipähkinäviineriä pistellessäni tuumailin, että mitä sitä taas turhia murehtimaan.

Mietin myös, että kumpi on tärkeämpää: löytää uusi luola vai ottaa luonto sellaisena, kuin se on ja mennä sinne sellaisena, kuin itse on. Kyllä se on tuo jälkimmäinen, sillä löytyi luolaa tai ei – mikä sinänsä on aina jännittävää ja mahtavaa – pelkästään meneminen ja oleminenkin riittää.

Loppuhorinat

Tapoihin kuuluisi ehkä kertoa tämän luolan sijainti, jotta sitä muutkin sen tuntemattomat pääsisivät halutessaan tutkailemaan. Taidanpa kuitenkin tällä kertaa tehdä pirullisen tempun ja sanoa, että jos joku haluaa paikan nähdä ja tarkemmin tonkia, ottakoon yhteyttä.

Lähinnä tässä on perimmäisenä ajatuksena se, että uuden löytämisen ilo ja jännitys pitäisi antaa toistenkin kokea. Jos kertoisin aina tarkat pistekoordinaatit, mikä ilo siinä olisi, kun pääsee suoraan kävelemään kuin markettiin. Ja tästä politiikasta saapi ihan reilusti natkuttaa, jos siltä tuntuu. Tiedot kuitenkin saa, kun rehellisesti tiedustelee. Eli tässä kokeillaan nyt sitäkin, lukeeko näitä horinoita kukaan ja onko aihe kiinnostava.

Tutkittavaa paikassa joka tapauksessa riittänee muillekin. Ja kai sitä on joku jo tutkinutkin, mutta ihan jokaiseen arkistoon ja tarina-arkkuun sitä ei tämmöinen tittelitön pölvästi pääse kurkistamaan, ja kaikkea ei guukkelistakaan löydy.

Oli mitenkä hyvänsä, Rautalammin maastot ovat tosiaankin todellisia aarreaittoja luolien ja kivenkolojen etsijöille, hienoista kallionjyrkänteistä, metsälammista ja maisemamäistä puhumattakaan.

(Linkkien takaa löytyvät jälleenmyyjät tai tahot eivät ole sponsoroineet tätä blogia…)

Pientä kömpimistä vaaditaan sisään- ja ulospääsyyn.

Kivikikkaroita kiilautuneina.

Pystyraon pituus on ainakin yli 5 metriä, kenties enemmän.

Sisällä luolassa on niin viileää, että hengitys höyryää kahvin lisäksi.

Otsalamppu tuo kaivattua lisävalaistusta asiaan.

Voisiko tunnelmallisempaa tilannetta enää olla?

Täällä on vähän huonosti kenttää…

Kahvi on hyvää, kun yksin juo.

Tulenhaltian tuvassa moni on tullut tiensä päähän – ainakin kertomuksissa

8.10.20158.10.2015 Mikko Aslak LemmettiJätä kommentti

”Kivmäessä on luukku, josta männöö syvvää vuoren sissää käytävä, ja jossa on pilkkosten pimmee. Mitkään tulet eivät siellä pala, sillä haltia ne sammuttaa, eikä nii ihteesä suuttunutta oo ollunna kuuteenkymmeneen vuoteen ett’ ois sinne pimmeesee männä. Syksysinä öenä siellä usein kummittelloo, millon sotaherra punasissa vuatteissa, millon vaemonen immeene liikkuu, ja kuavailekosehan se millon minnii näköseks. Isäniäi ovat sieltä kuulleet vanhat immeeset usseita kertoja.”

Tällaisen kertomuksen kuuli noin vuonna 1902 retkillään Hankasalmen ja Rautalammin seuduilla kuljeskellut pastori Valdemar Lindbohm, joka lähdetietojen mukaan syntyi Rautalammilla vuonna 1882 ja kuoli Mikkelissä 70 vuotta myöhemmin. Silloin parikymppisen miehen selkäpiitä todennäköisesti kylmäsi jo pelkän tarinan kuuleminen, mutta varmaankin vielä enemmän meneminen itse kiven sisään luolaan, joka tunnetaan nimellä ”Kivimäen luukku” ja josta on kirjoittanut melko tuoreen retkijutun Toivasen Anssi, eli Satunnainen Retkuilija. Ja hyvän jutun onkin kirjoittanut.

Mutta en Anssin jutun perusteella tuolle luolalle lähtenyt, vaan nimenomaan Kuopion Kulttuurihistoriallisen museon arkistosta nettiin kulkeutuneen jutunpätkän johdattelemana. Olihan se kuitenkin jännä kertomus ajalta, jolloin näilläkin seuduilla olivat tiet harvassa ja torpat vielä harvemmassa ja jolloin taruilla ja kertomuksilla sekä ihmisten uskomuksilla oli suurempi sija kuin nykyisin.

Mukaani sain sumialaisen Matti Markkasen, saman miehen, jonka kanssa kävin vastikään Jylhänvuoren Pirunpesällä. Anssi kulki eri reittiä ns. Jättöniityn suunnasta, jonka lähellä olevan tien varteen jätti autonsa, kun ei jaksanunna kauempaa kävellä…no vitsi vitsi. Me puolestamme jyrryytimme Rasinmäentietä pitkin Etelärinne- ja Hänninen-nimisten tilojen kohdalle, ja huomasimme autosta noustuamme, että tieltä koilliseen lähtee viitoitettu luontopolku, jonka varrelta löytyy jonniinmoinen näkötornikin.

Matti ampaisi torniin ihastelemaan maisemia.

Polku oli merkitty erittäin ansiokkaasti lähes jokaisessa männyntaimessa olevin sinisin nauhoin ja sinisellä maalilla maalatuin kepein, joten varmasti pysytään reitillä. Tornista näkee pitkälle Häähninmäen ja Sirkkamäkien suuntaan, mutta vielä avoimempi maisema olisi ollut, jos torni olisi sijainnut parisataa metriä luoteeseen. Mutta tähän se oli laitettu ja kaiketi kunnostettu hiljattain, sillä kunnostuksesta oli maininta polun alussa olevassa viitassa.

Eipähän mittään, jatkettiin matkaa suuntaan, jossa luolan oli tarkoitus oleskella. Sinne ei varsinaisesti ole viitoitusta, mutta ei tarvitsekaan, sillä sen löytävät ne, jotka sinne haluavat löytää. Kartassa näkyi parikin jyrkännettä kuvaavaa sahalaitaviivaa, mutta itse luola onkin aiempana.

Tämä ei ole vielä luolaa vaan vasta esimakua tulevasta.

Saavuimme kallioalueelle hieman alaviistosta, ja meille tuli riittävän selväksi, että olimme oikeassa paikassa tai ainakin hyvin lähellä sitä. Tätä olettamusta tuki vahvasti GPS:n alati pienenevä etäisyyslaskurin lukema. Pieniä, keskisuuria, suuria ja hemmetin suuria lohkareita, haljennutta peruskalliota, harvaa kuusikkoa ja karikkeen peittämää kangasta, josta erottuivat selvästi paikalla aiemmin liikkuneiden käyttämät kulkulinjat.

Vaikka paikassa oli monenlaista reikää ja rakoa, niin varsinaisen pääluolan, eli siis Kivimäen luukun sisäänkäynti jäänyt varmasti epäselväksi.

Luolan suu oli aurinkoisena aamupäivänäkin mustanpuhuva, ja en epäile yhtään, etteikö hämärämmässä paikalle saapuvalla jo jonkin verran karmi selkäpiitä vaikka olisi toinen mies tukena ja turvana. Näin jatkaa kertomustaan Valdemar Lindbohm:

”Tämän edustalle seisotuimme, otimme tulet kahteen kynttiläämme, ja koitimme tarkastella luolan suuruutta ja muotoa. Mutta yhtä mustalta ja salaperäiseltä kuin ne näytti ilman tulia katsottuna, näytti ne vaikka kynttilämmekin sitä koittivat valaista. isäntä katsoi minuun, rupesi nauramaan ja tuumi että ”tässähän se on muihennii tien piä olunna. Kumpko eeltä?” Menimme sisälle luolaan, kynttilöillä koettaen valaista edellemme, sillä emmehän tienneet minkälainen kuilu meitä olisi saattanut uhata. Emme tarvinneet mennä kuin noin 3 metriä, kun jo olimme luolan perillä. Omituinen veto, joka siellä luolan sisällä kävi, ja kostea ilma tahtoivat väkisinkin sammuttaa kynttilämme.”

Meidän lyhtyjämme ei onneksi kummitus puhaltanut sammuksiin, mutta selkeä veto luolan suuaukon lähellä kävi edelleen.

Luolan mitat olivat mykistävät, sillä pituutta luolan suuaukosta katsottuna vasemmalla ”päähaaralla” oli melkein 13 metriä, leveyttäkin pienimmillään vähän vaille metri sekä korkeutta pohjalla olevien pienempien kivien pinnasta sisäkaton lippaan oli viitisen metriä. Lisäksi eräässä kohdassa luolan pohjalla oli vielä reikä, joka ulottui syvälle noin puolentoista metrin verran.

Luolan oikeanpuoleinen haara oli lyhyempi ja jakautui umpiperäiseen pesään sekä pystysuoraan nousevaan "hormiin". — Luolan oikeanpuoleinen haara oli lyhyempi ja jakautui umpiperäiseen pesään sekä pystysuoraan nousevaan ”hormiin”.

Kurkisteltuamme näihin sisäluolan sopukoihin siirryimme vähän matkan päähän toisenlaiselle muodostelmalle, joka olikin sitten avoin lippaluola. Kalliolipan alla on tilava syvennys, jossa on pidetty joskus nuotiota, ja nuotiopuitakin on paikalle tuotu. Mutta sen sanon, että ulkotulien metallikuoret eivät pala nuotiossa, ja muovikassin maatumisaika on edelleenkin sen verran pitkä, että ne kannattaisi viedä mukanaan lajiteltuna kierrätykseen.

Me emme tulia tehneet vaan käytimme risukeitintä kahvin keitossa. Emmekä myöskään roskanneet.

No, jos on lusikalla annettu, niin ei voi kauhalla vaatia. Eli jos ei järki sano, miten luonnossa ollaan, niin voisi vaikka jäädä kotiinkin roskaamaan. Eipä siinä mitään, pahempiakin paikkoja on olemassa, ja täällä on todennäköisesti joku viisas ja tunnollinen käynyt aina välillä vähän paikoista pitämässä huoltakin.

Kyllä kelpasi taas nauttia Suomen syksystä ja retkieväistä.

Evästelyn jälkeen jatkoimme vielä hetken tutkaillen paikkoja, josko löytyisi lisää jännittäviä kolosia. Matti meni eteenpäin vilkuilemaan ja minä kiersin lippaluolan vieressä olevan lohkareen etupuolelle katsomaan, miltä se näyttää. Olihan siinäkin sitten kivikakku päältä kaunis ja eikä niin silkkoa sisältäkään.

Olisiko ollut tässä kasassa osa tuosta lippaluolasta ehkä irronneena vai joku oma erillinen palasensa, mutta alleen sekin kätki pienen läpi luikerreltavissa olevan luolan. En tiedä sitten, oliko järkeä sinne itsensä taas ängetä, mutta tungen mieluummin itseni tuollaisiin läpiin kuin reality-ohjelmiin ja missikisoihin.

Hyvinhän tänne mahtuu! Tai no joo... Mutta kuvakulma valehtelee, itse asiassa luola on vain loivasti kallellaan, eikä pystyssä, kuten tästä voisi kuvitella. — Hyvinhän tänne mahtuu! Tai no joo… Mutta kuvakulma valehtelee, itse asiassa luola on vain loivasti kallellaan, eikä pystyssä, kuten tästä voisi kuvitella.

Matti jo muistuttelikin: ”Älä sitten työnnä itseäsi sellaisiin paikkoihin, joista et pääse pois!” Näinhän se on, eli vaikka olisit liikkeellä porukalla, älä koskaan yliarvioi itseäsi tai aseta itseäsi liian vaativaan saumaan. Innostuin vain taas kerran tästä mahtavasta paikasta, että pakko oli vääntäytyä tuonne kivenkoloon.

Tämähän oli siis erinomainen lokakuinen päivä, jona pikkupakkasta oli lähes koko ajan. Valoisa aika on lyhyt tähän aikaan vuodesta, mutta emme silti jääneet pimeän tuloa odottelemaan. Mistä sen tietää, vaikka nuo Valdemarin retkioppaan mainitsemat kummitukset olisivat meitä tulleet pelottelemaan.