Aaro hellaa koski ja runoili: ”Teitä käyden tien on vanki, vapaa vain on umpihanki”. Ja oli oikeassa.


En yhtään ihmettele, että maamme maisemat ovat saaneet lukuisat runoilijamme, kirjailijamme ja taidemaalarimme tarttumaan kynään tai siveltimeen, ja lopputulos on ollut historiaa. Irtosipa itseltänikin männä keskiviikkona ”Metsän poika tahdon olla” omana sovituksena, kun seikkailin taas kerran Rautalammin Mustikkavuoren maisemissa. Kyseisen tempauksen historiallisuudesta ei ehkä kannata puhua.

Huhtikuun puoliväliä melkeinpä eletään, mutta lunta on ja piisaa vielä ainakin keskisessä Suomessa. Päivät ovat kyllä aurinkoisia ja lämpimiä, mutta yöllä on vielä ollut sen verran pakkasta, että hankikelit ovat juuri nyt somimmoillaan – ainakin aamupäivästä. Niinpä en millään malttanutkaan käkäillä kotosalla vaan pakkasin matkaan lumikengät ja muut romppeet ja lähdin heti ysiltä liikenteeseen. Tosin vieläkin aikaisemmin olisi ehkä kannattanut, mutta eipä juuri enää myöhemmin.

Hangella kulkeminen kannattaa.

Aivan Etelä-Konneveden kansallispuiston kupeessa, lähimmillään alle puolen kilometrin päässä puiston reunasta, Mustikkavuoren päältä avautuvat maisemat ovat vähintään yhtä näyttävät kuin puiston parhailta vuorilta. Kirjoittelin jo aiemmin tästä samasta paikasta, joten ihan samoja kuvia en meinannut laittaa tähän juttuun. Komeata on silti!

Lumikenkäilen, siis olen.

Edellisellä reissulla piti hieman valikoida reittiään, sillä lumen alla on paikka paikoin melkoisia kuoppia, joihin voi hujahtaa kytkentäkaappia myöten lumikengistä huolimatta. Hankikannolla niistä ei niinkään tarvinnut välittää, mutta joissakin kohdin oli silti upottavampaa kuin toisissa.

Olin ottanut mukaani kahdet eri lumikengät ihan sen vuoksi, jos toisissa ei olisikaan kantavuus enää piisannut. Mutta eipä hätää, ei tarvinnut ottaa ensimmäistä paria jalasta pois ennen kuin päivän päätteeksi. Eli hyvin pärjättiin.

Reittivalinta on hankiaisilla vapaa.

Aikaisemmilla retkilläni vuorelle kuljin pitkälti samoja reittejä, mutta nyt aikaa oli enemmän, joten sain kaikessa rauhassa kierrellä ja pysähdellä välillä mielenkiintoisiin kohtiin. Yksi sellainen oli jonkun metsänelävän juhlapöytä erään kelopuun juurella.

Käpy on tainnut maistua. No, onhan tuossa lähellä Käpynänlahti, Käpynänsaari ja Käpynänvuorikin.

Tikka se oli nautiskellut oikein ajan kanssa maukkaista kävyistä, joita olikin kertynyt puun juurelle melkoinen kasa. Aikoinaan ammattikoulun tupakkapaikalle oli syntynyt tupakannatsoista vähän samantapainen kokoelma…

Lompsiessani eteenpäin huomasin, että en ole ollut ainoa lumikengillä liikkuja vuorella – ja miksipä olisinkaan, sillä eihän Mustikkavuori mikään salaisuus ole.

Jollakin on ollut hieman vintagempaa lumikenkämallia jaloissaan; melkoisilla lautasilla on liikuttu. Tai sitten asialla on ollut lumimies…

Mustikkavuoren itäreunalla on mahtavia jyrkänteitä, joiden reunalle varoen menijä saa nauttia kyllä kaikin siemauksin todellisesta kansallismaisemasta, vaikka näkymää isoille vesille ei tältä puolelta vuorta löydykään.

Tässä maisemassa ei ole hirveästi moittimista, vaikka avohakkuaukko tuolla kaukaisuudessa paistaakin. Metsääkin on jäljellä.

Istahdin kaikessa rauhassa katselemaan ja kuuntelemaan, antaen tuulen puhaltaa lämmintä kevättä kasvoille ja auringon paistaa kirkkaasti. Laitoin silmät kiinni ja kuvittelin tuulen huminan olevan jossakin meren rantaan paiskautuvien aaltojen kohinaa. Muutoin oli lähes hiljaista, silloin tällöin kuului tiaisten sirkutusta ja korppikin jossakin lähistöllä korahteli.

Tähän voisin jäädä.

Itselleni ehkä syvintä sielunmaisemaa Mustikkavuorella onkin juuri itäpuolella, vaikkei tosiaan järvelle näkisikään. Onhan toisaalta alhaalla avautuva metsämaisema kuin puiden meri.

Kävin lyhyen keskustelun korpin kanssa, mutta nähtävästi en oikein osannut hänen murrettaan, koska pian raakkuminen kuului vain entistä kauempaa. Ehkäpä oli aika lähteä jatkamaan matkaa.

Oikaisin vuoren poikki sen länsireunalle, josta aloin etsiä sopivaa alasmenopaikkaa. Kantava hanki antoi paljon enemmän valinnanvaraa, mutta rinteen jyrkkyys oli silti otettava huomioon – kuten myös se, että lumi saattoi silti olla joissakin kohdissa pehmeää.

Joku rämäpää olisi voinut tulla tuolta vaikka suksilla.

Alemmas päästyäni huomioni kiinnittivät isot lohkareet, joten heti alkoi tietysti kiinnostaa, mitä niiden alla mahdollisesti on, vai onko mitään. Ei olisi nimittäin ensimmäinen kerta, jos jokin luolantapainen olisi löytynyt.

Pieni suojainen kolo vaan. Hätätilanteessa sopii yhden ihmisen säänsuojaksi, mutta ehkä enemmän metsäneläinten piilopaikaksi.

Eipä tällä kertaa sen ihmeempää loukkoa ollut tarjolla, vaikka mahdollisuus olisi ollutkin. Siispä matka jatkui. Kuljin jonkin matkaa painanteessa, joka kartoissa näkyy soistumana. Aikoinaan täällä on ollut varmasti rehellistä vettä. Nyt lähinnä ohutta pajukkoa ristiin rastiin ja satunnaista kitukasvuista kuusta.

Hanki kannatteli painanteessa vain paikoin, ja joissakin kohdissa sai stepata ihan urakalla että pääsisi eteenpäin. Hankalampiakin reittejä – mutta myös paljon helpompia – on tullut vastaan. Pian saavuin sellaiseen paikkaan, jota voisin kuvailla jopa hengelliseksi.

Vähän mielikuvitusta kutittamalla tämä kallio saattaa näyttää ihan kaskelotilta.

Vaikka en mikään hengellinen heppu mitenkään erityisesti mielestäni olekaan, niin jostakin syystä kohdalle sattunut kallio ja sen ympäristö tuntuivat henkivän jonkinlaista syvempää rauhaa. Mieleen tuli väistämättä Kolin kansallispuistossa Paha-Kolilla oleva paikka, johon on pystytetty risti ja pieni kivialttari.

Voisikohan tämä olla puolestaan Mustikkavuoren ”kalliokappeli”? Toisaalta paikka saattaisi sopia myös jonkinlaiseen lausunta- tai lauluesitykseen, mikseipä pieneen soittohetkeenkin. Tässä kohdassa irtosi pieni pätkä Sibeliuksen Metsämiehen laulusta. Paikan akustiset ominaisuudet ovat joka tapauksessa mainiot.

Pari kaatunutta puuta muodostivat valmiit penkitkin yleisölle, jos sellaista olisi ollut.

Kalliokappelilta olisi ollut vain reilun 50 metrin matka tieuralle, mutta en halunnut vielä poistua korven kätköistä, vaan suunnistin luoteeseen etsien sopivaa paikkaa nousta takaisin ylempään maastoon. Päivä oli edennyt jo siihen vaiheeseen, että varsinkin aurinkoiset rinnepaikat olivat aivan pehmeitä.

Tulin lumen peittämälle kapealle tieuralle vasta noin puolen kilometrin päästä, eikä kartassa näkynyt enää mitään erityisen mielenkiintoisia kohteita, joten paluumatka autolle oli melkeinpä perussettiä. Olin hyvää vauhtia menossa siis auton jättöpaikalle, kunnes silmänurkastani huomasin erään kallion, jonka kohtaan minun oli aivan pakko pysähtyä.

Huhuu! Onko kotka kotona?!

Kalliossa oli ensinnäkin kohtalaisen suuri lippaluola, mutta sen lähellä oli myös sellainen rako, joka voi parhaassa tapauksessa johtaa isompaankin luolaan. Ei ollut ensimmäinen kerta, että jännittävimmät paikat löytyvät vasta paluumatkalla, kun kellossa ei ole enää aikaa jäljellä riittävästi.

Kallionrako oli kapea, mutta ehkä sinne saattaisi mahtua ujuttautumaan ja näkemään, mihin nurkan taakse taipuva rako lopulta päättyy ja onko kalliossa mitään merkittävämpää nähtävää ja tutkittavaa. Voi hyvinkin olla, sillä Mustikkavuori on jo useasti päässyt yllättämään.

Mitähän tuolla mahtaa olla piilossa?

Tai sitten voi olla, että rako päättyy saman tien eikä mitään isompaa tilaa löydy. Jääköön seuraavalle kerralle tämänkin tutkimusprojektin jatko, kuten pari muutakin paikkaa alueella. Kevät vaikuttaa etenevän nyt vauhdilla, joten ei välttämättä mene pitkään, että kaikkia viime syksyn tai tämän talven aikana löytyneitä paikkoja pääsee tonkimaan kunnolla.

Olin erittäin tyytyväinen tämänkertaisen reissun antiin, en vähiten maisemien ja sään puolesta, mutta nyt pääsin kulkemaan Mustikkavuorella huomattavasti pidempään kuin aiemmin, ja muutenkin aikaa oli jotakuinkin riittävästi. Olin metsässä kolmisen tuntia, mutta kauemminkin olisin voinut olla. Kun ei ole sinänsä tavoitetta eikä valmista suuntaa, johon pitäisi mennä, voi liikkkua rauhallisemmin ja vapaammin. Siitä minä pidän.

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

 

 

Mainokset

Vuosi käy vähiin ennen kuin se loppuu


Niinpähän siinä taitaa käydä. Tarkoituksella olenkin viettänyt joulunseudun ja vuodenvaihteen ihan kotioloissa perheen parissa, enkä lähtenyt koluamaan luolia ja kivenkoloja tai muitakaan luontopaikkoja. Ehkäpä ne siellä 10 000 vuotta olleina vielä vuodenvaihteen jälkeenkin ovat, joten ehtineepi poiketa niitä katsomaan sittenkin.

Tosin lumikenkäilemässä käytiin eilen, ja mukavaahan se oli, kun oli kerran lunta ja kengät. Ensin mainittua ei viime talvena juuri ollutkaan, ja olipa joitakin vuosia takaperoisesti sellainenkin talvi, ettei ollut lunta ensinkään. On se vain melkoista veivausta nykyään noiden säiden kanssa. Tämänvuotisesta lumimäärästä tulevat mieleen 80-luvun talvet, jolloin puolikin metriä lunta ei ollut homma eikä mikään.

Monta kivaa asiaa mahtui tähän vuoteen, mutta lisääkin olisi mahtunut. Ehkä yksi mukavimmista oli itsenäisyyspäivän #metsälinnanjuhlat. Valitettavasti jäille ei oikein vielä pääse, eikä kannata yrittääkään, jos ei ehdottomasti halua joutua uimasilleen ja testaamaan pelastautumista omin voimin tai avustettuna.

Vuoden 2018 keväällä toivon mukaan valmistun viimein erä- ja luonto-oppaaksi, ja samaten pääsen lopulta tarjoamaan metsäkylpyretkiä ja niihin liittyviä palveluja sekä muutakin. Hiljaa hivuttamalla kyseisiä tavoitteita kohti mennään, vaikka ehkä joidenkin mielestä liian hiljaa. Kyllä se siitä, vaikka vähän kestääkin.

En tee mitään uudenvuodenlupauksia. Se ei tarkoita sitä, etten pitäisi lupauksiani, mutta esitän mieluummin toiveen, että saisin toteuttaa ainakin joitakin unelmiani vuonna 2018. Osa on kiinni itsestä, mutta osa ei. Tai sanotaanko niin, että joitakin juttuja on ollut kehitteillä, joiden toivoisin konkretisoituvan. Ehkä ei niinkään unelmia, mutta kuitenkin.

Onnekasta ja jännittävää uutta vuotta, ja kiitos tähän mennessä horinoitani lukeneille! Toivottavasti jotakin puutaheinää saan puitua vuonna kaksituhattakahdeksantoistakin!

 

Otsalamppujen valossa Sumiaisten Hitonhaudalla


Sain tilaisuuden lähteä Sisä-Suomen lehden toimittajan Heli Hyttisen kanssa lumikenkäretkelle, ja aikamme pohdittuamme mahdollista retken kohdetta ehdotin Äänekosken Sumiaisissa sijaitsevaa Hitonhautaa. Tämä on se ”toinen” Hitonhauta – ensimmäinen on Laukaassa ja ehkä se tunnetumpi, mutta Sumiaistenkaan versio ei jää kiehtovuudessaan juuri jälkeen. Samalla tavalla se on jääkausien muovaama rotkovajoama, jossa näkyvissä ovat myös muinaiset rantakerrostumat ja portaittaiset laaksot ja harjanteet.

Koska Suomen talvi on sitä mitä se on, myös keskitalvella voi olla ihan melkeinpä vesikeli, kuten tälläkin kertaa retkemme aikana. Se ei meitä lannistanut, vaan polkaisimme lumikengät jalkaan ja suunnistimme Hitonhaudan luontopolulle. Valitsimme niin sanotun alareitin, koska halusimme tulla turvallisesti takaisin, ja silloin olisi jo pimeää. Valoisaan aikaan meillä oli tarkoitus ottaa mahdollisimman paljon valokuvia nimenomaan lumikenkäilystä. Toinen tavoite oli testata uutta otsalamppua maastossa.

hitonhauta_blog-5926

Hitonhaudan maastossa oli yllättävän paljon lunta, ja siitä olimme tietysti mielissämme, sillä eihän sammalikossa ole mitään järkeä talsia lumikengin. Seurasimme hetken aikaa merkittyä polkua, jota oli kuljettu kohtalaisen lyhyen aikaa sitten, joten meillä oli hyvä jälki. Pian kuitenkin poikkesimme siltä, sillä halusin näyttää Helille louhikon, joka ei ole merkityn polun varrella eikä sitä ole varsinaisesti mainostettu. Se kuitenkin kuuluu samalla tavalla luonnosuojelualueeseen, vaikkakin sen reunalla.

Louhikko on näyttävä ilmestys talvellakin, sillä huurteiset mahtavan kokoiset lohkareet tuovat mieleen jonkinlaisen jään vallassa olevan linnoituksen. Kävin viime vuoden puolella sulan maan aikaan myös Hitonhaudalla, mutta silloin en huomannut kaikkia kiinnostavan näköisiä koloja, jotka nyt pistivät paremmin silmään ollessaan huomattavasti ympäröiviä kiviä tummempia.

hitonhauta_blog-5974

Ehkä kymmenisen metriä korkean louhikon puolessa välissä näkyi tumma reikä, jota piti ehdottomasti meikäläisen päästä katsomaan lähempää. Aiemmalla reissulla sulan maan aikaan jätin kiipeilyn sikseen, mutta nyt päätimme molemmat yrittää rohkeasti kömpiä lumikengillä kolosen luo katsomaan, mitä se pitäisi sisällään.

hitonhauta-5990-2
Kyllä tänne yksi immeinen mahtuu, tai sitten ilves tai kettu poikasineen. Mutta ei yhtä aikaa.

Kivenkolo ei ollut erityisen mukava paikka ihmiselle, mutta varmasti ketulle tai ilvekselle oikein passeli. Harmin paikka, että kumpiakaan ei ollut näköpiirissä, mutta ketun jälkiä sitä vastoin oli useammassakin kohdassa hangella.

Varoen laskeuduimme alas louhikosta ja kiersimme sen alakautta nousten takaisin merkitylle polulle. Pienen matkan päässä oli sitten jo toinen sellainen kohde, joka ei myöskään ole polulla saati opaskirjoissa mainittu. Mahtava jyrkänne ylikaltevine seinämineen erottui enää juuri ja juuri hämärtyvässä iltapäivässä polulle asti. Muistin sen paikan kuitenkin niin ikään edelliskerrasta.

hitonhauta-6002
Nämä kalliot ovat vain muutaman kymmenen metrin päässä polulta.

Jyrkänteen juurella oli tyhjä kyltti. Siitä ei siis käynyt selville, oliko kyse jostakin opastaulusta vai vallan kieltotaulusta tai vastaavasta. Mutta mitähän kieltämistä siellä nyt olisi ollut. ”Älä koske kallioon”, vai? No, olipa mikä tahansa kyltin tarina, tumman kallioseinämän katveessa on joskus muinoin saatettu kertoa kaikenlaisia tarinoita siitä, mitä hittoa Hitto oikein täällä touhusi.

Otsalamput olivat nyt jo tarpeen, vaikka päivä olikin pidentynyt huomattavasti vuodenvaihteen ajoista. Kello oli noin puoli viisi, ja pientä vetistä lumihitua satoi jatkuvasti. Takit alkoivat olla jo kohtalaisen märkiä.

hitonhauta-6052
Ei muuta kuin etiäppäin, sano Heli lumisateessa.

Laskeuduimme harjanteelta alas rotkoon, jossa oli vieläkin pimeämpää. Kaikki oli synkkää, ja jos olisi taipumusta vilkkaaseen mielikuvitukseen, olisi voinut vaikka hieman peljätä vaikka puun takana väijyvää Hittoa tai hänen kätyreitään.

Ei siellä tietenkään mitään pelättävää ollut, ja kirkkaat otsalamppujen valot karkoittivat pimeyden varjot tieltään. Rotkossa oli taas pakko pysähtyä ihastelemaan jyrkkiä kiviseinämiä, joita koristivat upeat jäätaideteokset miehekkään kokoisine jääpuikkoineen.

hitonhauta-6093

hitonhauta-6097
Monet Hitonhaudankin kallioseinämien jääpuikoista ovat jopa käsivarren paksuisia.

Vesi muodostaa todella kauniita muotoja, kun sillä on aikaa jäätyä rauhassa. Kerroksittain esimerkiksi kalliopinnoille muodostuvaa jäätä kutsutaan paannejääksi.

Lumikengin oli kuljettu syvänteessä aikaisemminkin, eikä kovinkaan pitkä aika sitten. Merkitty polku ei kuitenkaan jatkunut kohti edessämme ollutta soistumaa, jonka kautta kesäaikaan ei ole mikään miellyttävä kulkea.

Lumikenkien jälki lähti nousemaan viistosti rotkon pohjalta muutama kymmenen metriä ylempänä oleville harjanteille, ja siinä olivatkin sitten meikäläisellä sykkeet huolella koholla, kun se rinne tunkattiin ylös kohti paikkaa jossa kartalla on ”merkittävä luontokohde”. Lähellä sitä on myös parhaat päivänsä nähnyt tauko- ja näköalapaikka, josta toki päivällä ja hyvällä säällä jopa jotakin näkeekin.

hitonhauta-6113
Halusin pysähtyä vielä kuvaamaan, mikä oli oikeasti tekosyy saada vetää vähän henkeä, kun rinne noustiin aika rivakkaa tahtia ainakin omasta mielestäni.

Näköalapaikalta – jolta ei pimeässä ja sateessa otsalamppujen valosta huolimatta nähnyt juuri mitään – ei ollutkaan enää pitkä matka varsinaiselle tulipaikalle, joka sijaitsee luonnonsuojelualueen ulkopuolella.

Koska emme olleet ottaneet tulipuita mukaamme, virittelin kaasukeittimen valmiuteen ja laitoin tee- ja kahviveden tohisemaan. Eväinä oli leipää ja sämpylää; olisi Helillä ollut kuulemma makkaraakin, mutta nyt ei tehty tosiaan tulia eikä kaasulla kehtaa makkaraa paistaa.

hitonhauta-6133
Koko ajan tihuuttanut sade kasteli todellakin niin retkeilijät kuin kuvausvehkeetkin.

Evästelyn aikana meinasi ruveta jo vilu kapajamaan, ja olisihan se tuli ollut poikaa ja tyttöäkin, mutta kahvi ja tee sentään lämmittivät. Kellokin alkoi olla jo vaikka ja mitä, ja niinpä keräsimme romppeemme ja otimme suunnan kohti maalialuetta.

Hitonhaudan luontopolun reittimerkintöjä ja ylläpidettyä reittiä on muutettu niin, että aiemmin harjun päällä olevaa polkua ei varsinaisesti enää kuljettaisi. Kesäaikaan polku onkin suurimmalta osaltaan kasvanut jo umpeen varvikkoa. Nyt lumisena aikana näkyi kuitenkin niin eläinten kuin kaksijalkaistenkin jälkiä, jotka noudattivat linjausta, joka näkyy edelleen kartoissa mutta ei siis kesäisin ainakaan kovin selkeänä maastossa.

Kesällä paikka on silti parhaimmillaan, sillä kuiva ja valoisa jäkäläkangas on miellyttävä sekä katsella että kulkea, kunhan muistaa vain kulkea maastoa säästäen – ollaanhan luonnonsuojelualueella. Kesäaikaan onkin parempi pyrkiä pysymään vähintään sillä polulla, joka noudattaa karttaan merkittyä linjaa kuin tehdä monta uutta.

Poismenomatkalla tarkempikorvainen Heli kuuli tuttua ääntä metsän kätköistä. Vuodenajalle ominaisesti siellä huhuili helmipöllö lajilleen tunnusomaista pu-pu-pu-pu-pu-kutsuaan. Minäkin päätin näyttää erätaitojani ja kutsua pöllön lähemmäs…

No, tietäähän sen miten siinä kävi, kun ei ollut edes Johaugin huulirasvaa matkassa. Vihelleltiin kuitenkin kilpaa ”Tengmalmin pöllön” kanssa kotvasen ainakin sen verran, että saatiin se arviolta alle 100 metrin päähän. Sitten ääni vaikeni, joten arvelin, että joko se kyllästyi huutamaan itseänsä huonommalle tai sitten olin onnistunut pöllöjen kielellä toivottamaan sen hittoon.

Monipuolinen kattaus matkailutärppejä Puun Tarinan hengessä


Rautalammin-Konneveden luontomatkailun koordinointihanke ja Äänekosken maaseutumatkailuhanke järjestivät 7. ja 8. päivä tammikuuta Puun Tarina -teemalla matkailupalvelujen testipäivän.

Tarkoituksena oli testata kansainvälisille matkanjärjestäjille suunnatun opastetun kierroksen kohteita ja yhteistyöyrittäjien palveluja sekä toimintaa luonto, kulttuuri- ja erilaiset liikunnalliset harrastukset edellä. Johtavana teemana oli suomalainen puu ja mitä kaikkea puusta voi tehdä ja mihin puu ja metsät liittyvät.

Yhteistyökumppaneina olivat (ei missään tietyssä järjestyksessä) Leksan Lastu, Äänekosken taidemuseo, Suoramyyntiosuuskunta Torpparit, Hiekkaharjun Kartano, Keitele-museo, Kapeenkoski Oy, Sirpa Hasa, Eräruokapalvelu Ilonen Hauki, Jyväskylän Yliopisto, Jukola Industries, Rämäkkä Holidays, Matin Puupaja, Artteli Shop ja KalajaRetkeily.

Kahden testipäivän aikana kävimme läpi käytännössä kaikki mahdolliset kohteet, joissa oli tarkoitus vierailla matkanjärjestäjienkin kanssa. Aikataulu oli kiireinen, sillä periaatteessa kahteen päivään piti saada mahdutettua kolmen päivän verran ohjelmaa. Tosin testiryhmässä oli vähemmän osallistujia, joten toteutus oli mahdollinen lyhyemmässäkin ajassa.

Tässä blogijutussa keskityn kuitenkin varsinaisiin matkanjärjestäjäpäiviin, mutta osa kuvista on myös testipäiviltä.

”The Tree Story” maalla, merellä ja ilmassa

Käytyämme testipäivät onnistuneesti läpi, totuuden hetki koitti sunnuntai-iltapäivänä 15. tammikuuta, kun lähdimme noutamaan yhdeksää useasta eri maasta kotoisin olevaa matkanjärjestäjää Jyväskylän lentoasemalta.

Tilausliikenne Hokkisen bussin kyydissä allekirjaillun lisäksi Elena Domracheva ja Irina Sizova (Venäjä), Aleksei Salomatov (Venäjä), Freddy Byn (Belgia), Anges Wesselius (Alankomaat), Jenny Maanpää (Kiina/Suomi), Agnes Nagy (Unkari), Vivian Li (Kiina/Suomi) sekä Jürgen Schwenkschuster (Saksa).
Tilausliikenne Hokkisen bussin kyydissä allekirjaillun lisäksi Elena Domracheva ja Irina Sizova (Venäjä), Aleksei Salomatov (Venäjä), Freddy Byn (Belgia), Anges Wesselius (Alankomaat), Jenny Maanpää (Kiina/Suomi), Agnes Nagy (Unkari), Vivian Li (Kiina/Suomi) sekä Jürgen Schwenkschuster (Saksa). Kuvan otti Rositsa Bliznakova (Kiehtova Maisema -hanke, Suomi/Konnevesi).

Lento saapui ajallaan, ja vieraiden vastaanoton jälkeen ohjasimme heidät bussiin, joka ajoi meidät ensimmäisenä Äänekoskelle Äänekosken Taidemuseolle. Taidemuseolla pääsimme tutustumaan museon toiminnan esittelyn jälkeen siellä oleviin taide- ja valokuvateoksiin sekä nauttimaan runsaista luonnon-  ja lähiraaka-aineista valmistetuista suupaloista, jotka oli taidolla valmistanut Suoramyyntiosuuskunta Torpparit.

Herkkua on siinä monenlaista, vaikkei ole edes joulu!
Herkkua on siinä monenlaista, vaikkei ole edes joulu!

Taidemuseolta lähdettiin täysin vatsoin kohti sympaattista puutyöpajaa Leksan Lastua, jossa tutustuimme niin itse puutyömestari Leo Lahdelmaan kuin myös Leena Porrassalmeen, joka vastaa yrityksen johtamisesta – sekä tietysti myös uskomattoman hienoihin ja monipuolisiin puutöihin, joita Lahdelma valmistaa.

Puutyöpajan lisäksi sunnuntain kalenderiin ei ollutkaan sitten edes yritetty ängetä muuta kuin majoittuminen ja illallinen Konneveden Tankolammilla sijaitsevassa Hiekkaharjun Kartanossa. Katja Kuusisen omistama entinen kunnalliskoti on toiminut jo pitkään tasokkaana ruoka- ja majoituspaikkana tilausasiakkaille.

Hiekkaharjun päärakennus valojen loisteessa. Kuva: Upe Nykänen
Hiekkaharjun päärakennus valojen loisteessa. Kuva: Upe Nykänen (Jalkaisin-blogi)

Illallisella matkanjärjestäjät pääsivät tutustumaan alueen matkailu- ja retkeilypalveluyrittäjiin, ja tunnelmallisessa Hiekkaharjun päärakennuksessa aika vierähtikin rattoisasti aina lähelle puolta yötä.

Seuraavana aamuna runsaan ja maittavan aamupalan jälkeen olikin jo aika lähteä maanantain ensimmäiselle rastille Suolahden vanhalle rautatieasemalle, jossa Keitele-museo Oy järjestää tilausmatkoja vanhoilla museojunilla, niin sanoituilla ”lättähatuilla”, jotka liikennöivät vakituisesti Suomen rautateillä 50-luvulta 80-luvun lopulle saakka.

Vanhat kunnon siniset vaunut kiskoilla kohta luotettavan Dm7-dieselin kiskomana.
Vanhat kunnon siniset vaunut kiskoilla kohta luotettavan Dm7-dieselin kiskomana.
Saimme museojunaliput, joiden avulla pääsimme matkustamaan vanhemman ajan tunnelmaa huokuvassa junassa Suolahdesta Äänekosken keskustaan. Matkalla ohitimme rakenteilla olevan ja tämän vuoden puolella valmistuvaksi kaavaillun jättimäisen biotuotetehtaan.

Suolahden asemalle ei enää liikennöidä, mutta sinne johtaa sivuraide, joka yhdistyy pääraiteeseen, jolta oheinen kuva.
Suolahden asemalle ei enää liikennöidä, mutta sinne johtaa sivuraide, joka yhdistyy pääraiteeseen, jolta oheinen kuva.

Ääneseudun Kehityksen toimitusjohtaja Sari Åkerlund kertoi tehtaasta ja sen toiminnasta sekä merkityksestä alueelle sekä koko Suomelle. Äänekoskella meitä odottikin jo kyyti, jolla pääsimme päivän ensimmäiselle todella vauhdikkaalle rastille, nimittäin Kapeenkoskelle ja siellä koskikelkkailemaan.

Jo testipäivän aikana tuli selväksi, että testaajien ennakkotunnelmat joutumisesta/pääsemisestä jääkylmän veden vietäväksi vaihtelivat pienestä pelosta aivan älyttömään innostukseen. Samaa oli aistittavissa myös varsinaisena ohjelmapäivänä ulkomaisissa matkanjärjestäjissä. Viisi rohkeaa päätti ottaa niin sanotusti härkää vehkeistä ja laskea Kapeenkosken asiantuntevien ohjaajien Teijo Haapakosken ja Katriina Pekkalan avustuksella.

"Joki, jolta oli paluu". Kuvassa vasemmalta Jenny, Agnes, Freddy, Jürgen ja toinen Agnes.
”Joki, jolta oli paluu”. Kuvassa vasemmalta Jenny, Agnes, Freddy, Jürgen ja toinen Agnes.
Itse seurasin toimintaa koskiveneestä käsin kuvaten, seuranani yksi matkanjärjestäjistä, Vivian. Koskivenettä ohjasi Kapeenkosken toimitusjohtaja Aimo Hernesaho.
Kaikilla koskikelkkailijoilla oli päällään märkäpuku ja kelluntaliivit sekä räpylät, ja jälkeen päin ajatellen ehkä minullakin olisi pitänyt olla sellaiset, sillä kosken voimakkaimmassa kohdassa aalto heitti veneeseen niin paljon vettä, että siinä kastuivat sekä kamera että housuni. Illalla sainkin levittää kankkuun runsaasti tiikerisalvaa, että veri lähti taas kiertämään.

Ennen vaativampaa laskuosuutta harjoiteltiin potkuja ja kelkan ohjaamista.
Ennen vaativampaa laskuosuutta harjoiteltiin potkuja ja kelkan ohjaamista.

Kapeenkoskella nautimme myös monipuoliset tarjoilut päärakennuksen tuvassa ennen kelkkailua, ja näyttihän se eväs maistuvan senkin jälkeen, kun kaikki olivat turvallisesti päässeet kuivalle maalle. Kaikkien laskeneiden kasvoilla oli leveä hymy ja punaiset posket. Varmasti mahtava kokemus!

Hauskaa oli! Kuvassa Agnes Nagy.
Hauskaa oli! Kuvassa Agnes.
Vaatteiden vaihdon ja lämmittelyn jälkeen ei muuta kuin takaisin bussiin ja kohti Konnevedellä sijaitsevaa entisen Myllykoski Oy:n ja nykyään Konneveden kunnan omistamaa Siikapirttiä, jossa eräruokapalvelu Ilonen Hauki Mari Olkolan johdolla oli valmistanut kaikille erinomaista eräruokaa, mm. loimulohta, sienikeittoa, kasvis-kala-lihanyytin ja jälkiruoaksi marjapaistosta ruiskuoressa kermavaahdon kera.

Alkuruokana tarjottu sienikeitto oli myös erittäin herkullista!
Alkuruokana tarjottu sienikeitto oli myös erittäin herkullista!

Siikapirtillä oli ruokailun ohella myös esillä konnevetisen taiteilijan Sirpa Hasan töitä, joita matkanjärjestäjät pääsivät ihastelemaan ennen kuin siirryimme moottorikelkan vetämän reen kyydissä Jyväskylän yliopiston Konneveden tutkimusasemalle. Asemalla joukko jaettiin kahteen ryhmään, joista ensimmäinen lähti kokeilemaan jäälle pilkkimistä. Toiselle ryhmälle esiteltiin tutkimusaseman toimintaa.

Kairan käyttöä testipäivänä opettelemassa Naran Tong.
Kairan käyttöä testipäivänä opettelemassa Naran Tong.

Pilkkimisen ohella (jota muuten pystyi tekemään myös säältä suojassa kevytrakenteisessa mökissä) tarjolla oli myös Heikki Paakin ja kumppanien järjestämä avantouinti- ja telttasaunamahdollisuus, jota matkanjärjestäjien karpaasiosasto käyttikin hyväkseen.

Tutkimusasemalla vastaavasti tutustuimme niin sanottujen raakkujen salattuun elämään. Raakuthan (Margaritifera margaritifera) tunnetaan myös nimellä jokihelmisimpukka, ja syy raakkujen oloon tutkimusaseman suojissa on nimenomaan niiden suojeleminen, koska ne ovat erittäin uhanalaisia. Raakuista on kirjoitettu mm. lehdissä useaan otteeseen, kuten esimerkiksi artikkelissa Sisä-Suomen Lehdessä.

Jääaktiviteettien ja raakkuinfon jälkeen ryhmä rämä siirtyi takaisin Siikapirtille ja siellä alueella olevaan takkatupaan, jossa teen ja kahvin lomassa saimme kuulla innovatiivisen puualan yrityksen Jukola Industriesin toimitusjohtaja Jouni Lehmosen esittelyn Jukolasta ja yrityksen tuotteista.

Tunnelmallisessa tuvassa saimme tietää, mitä kaikkea puusta saakaan digitaalisesti. Kuva testipäiviltä.
Tunnelmallisessa tuvassa saimme tietää, mitä kaikkea puusta saakaan digitaalisesti. Kuva testipäiviltä. Jukola Industriesin toimitusjohtaja Jouni Lehmonen kuvassa oikealla ylhäällä.

Rämäpäistä menoa Rämäkällä

Siikapirtiltä matalalento jatkui bussikyydillä Rautalammin suuntaan ja siellä käytännössä ihan metropolin keskustassa sijaitsevaan Rämäkkä Holidaysiin. Rämäkkä tarjoaa mm. majoitus- ja ruokailupalveluja, erilaisia aktiviteetteja jne. Rämäkän alue toimii myös talvisin näyttämönä alamäkiluistelukisoille.

Itse asiassa juuri tänä viikonloppuna 27.-28. tammikuuta Rämäkällä järjestetään kansainvälisen tason Riders Cup -kilpailut, jossa on niin reikäpäistä touhua, että ainakin meikäläinen uskaltaa katsoa sitä vain televisiosta tai juutuubista jälkeenpäin.

Alamäkiluistelu on kuitenkin ammattitasoisten kaverien hommaa, ja kilpailuja tullaan seuraamaan innolla pitkienkin matkojen takaa. Myös kilpailijoita tulee ympäri maailmaa.
Alamäkiluistelu on kuitenkin ammattitasoisten kaverien hommaa, ja kilpailuja tullaan seuraamaan innolla pitkienkin matkojen takaa. Myös kilpailijoita tulee ympäri maailmaa.

Rämäkkä Holidaysin omistajat Joni-Matti ja Hanne Kuikka esittelivät Rämäkän toimintaa ja tuleviakin suunnitelmia sekä tarjosi vieraille maittavan ja todella täyttävän illallisen.

Ruokailun jälkeen oli vuorossa karaokea, ja illan ykköshitteinä olivat ehkä hieman ennalta-arvattavasti mm. Miljoona ruusua (venäjäksi), We Are The Champions jne. Siinäpä se ilta vierähti ikivihreiden (ja ehkä vähän puhkilaulettujenkin) sävelmien parissa. Kello päästeli jo yli kahdeksaa illalla, joten olikin jo aika lähteä takaisin Konneveden suuntaan Hiekkaharjuun ja ansaitulle levolle.

Rekiajelua, talvikalastusta ja vetovarjolentoa

Ei auttanut vaikka kuinka olisi väsyttänyt, matkaan oli taas lähdettävä itse kunkin. Viimeisen päivän koitokset odottivat. Loppupäivän logistisista järjestelyistä johtuen hyppäsin omaan ajoneuvooni ja lähdin körryyttelemään kohti Rautalampea, kun taas matkanjärjestäjät projektipäälliköiden johdolla hyppäsivät jälleen bussiin tullakseen perässä Matin Puupajalle.

Jätkänkynttilät paloivat iloisesti Matin Puupajan pihapiirissä.
Jätkänkynttilät paloivat iloisesti Matin Puupajan pihapiirissä.
Matti Pakarinen eli ”Puu-Matti” perheenjäsenineen ja apujoukkoineen otti vierailijat vastaan.

Matin tilalla asustaa perheen lisäksi 10 hevosta, puolentusinaa koiraa ja ainakin yksi vahtikissa.
Matin tilalla asustaa perheen lisäksi 10 hevosta, puolentusinaa koiraa ja ainakin yksi vahtikissa.

Matti esitteli ensin tekemiään puutöitä – jotka ovat muuten upeita – kuten hevosten länkiä, puisia kravatteja jne., jonka jälkeen joukkiomme jaettiin kolmeen ryhmään. Yksi ryhmä lähti ensin rekiajelulle, toinen jäälle talviverkkokalastukseen tutustumaan ja kolmas kohti ehkä päivän jännittävintä suorituspaikkaa, jossa päästäisiin ilmojen teille.

Rekiretkeläisten kuljetuksesta vastasivat Tarja ja Veera Pakarinen, verkoilla olivat apuna karpaasit Matti Hämäläinen ja Jukka Turtiainen, lennätyksessä Matin apuna Viivi Pakarinen. Hämäläisen Ville oli kelkkamiehenä.

Aleksei lähdössä ihastelemaan Iisveden maisemia yläilmoista.
Aleksei lähdössä ihastelemaan Iisveden maisemia yläilmoista. Viivi lähettää varjon ilmaan.

Avustelin Matin tyttären kanssa asiakkaita saamaan lentovaljaansa asianmukaisesti paikoilleen, annoin turvaohjeet englanniksi sekä pitelin todella helposti tuulta alleen saavaa vetovarjoa alussa paikallaan, jotta ilmaan nousu sujuisi ongelmitta.

Suurikokoinen vetovarjo on näyttävä ilmestys täyttyessään, ja sehän täyttyy nopeasti pienelläkin tuulella. Vetovarjolennätyksessä tuulen suuntaa ja nopeutta täytyy jatkuvasti seurata, jotta nousu onnistuisi ja jottei se olisi vaarallista. Liian kovalla tuulella ei olisi lennetty ensinkään.

Lennätys kiinnosti ja innosti asiakkaita täysillä. Lentovuorossa toinen Agnes.
Lennätys kiinnosti ja innosti asiakkaita täysillä. Lentovuorossa toinen Agnes.

Lähestulkoon kaikki matkanjärjestäjät pääsivät ilmojen teille, ja kaikki vaikuttivat olevan hienoisen alkujännityksen jälkeen aivan haltioissaan ilmaannoususta aina laskeutumiseen saakka. Kaikki ryhmät pääsivät vuorollaan sekä ajelulle, verkoille että lentämään.

Rekiajelun, verkkokalastuksen ja vetovarjoilun jälkeen koko porukka syötettiin takuuvarmasti kylläiseksi Matin tuvassa rapeaksi paistetulla kuhalla ja kaalilaatikolla lisukkeineen. Keittiössä hiki myssyssä huhki pääkyökkimestari Sanita Jalkanen. Tunnelma oli rento ja avoin, kuin olisi ruokailtu vanhojen tuttujen kesken. Tyytyväisiä ilmeitä näkyi jokaisen kasvoilla, joten saatoin tulkita homman onnistuneen.

Ostoksia ja kansallispuiston tunnelmaa

Päivän kahtena viimeisenä ohjelmanumerona oli ensinnäkin käynti Rautalammin keskustassa sijaitsevassa Artteli Shopissa, jossa matkanjärjestäjät saivat tutustua myymälään ja siellä myytäviin tuotteisiin sekä luonnollisesti tehdä ostoksia niin halutessaan.

Artteli Shopissa on kattava valikoima monenlaisia lahjatavaroita ja myös vaatteita ja vaikka mitä muuta.
Artteli Shopissa on kattava valikoima monenlaisia lahjatavaroita ja myös vaatteita ja vaikka mitä muuta. Kuva testipäiviltä. Artteli Shopin yrittäjä Reeta Lyytinen kuvassa oikealla.

Matkanjärjestäjät kävivät Outin ja Rositsan kanssa Arttelissa, kun itse puolestani ajoin suoraan Matin puupajalta kohti Etelä-Konneveden kansallispuistoa ja Kalajan parkkipaikkaa, jossa KalajaRetkeilyn Markku Utriainen jo odottelikin. Ostoshetki vei, no, hetkisen, joten meillä oli Markun kanssa aikaa jutella kaikessa rauhassa ennen muiden tuloa.

Kalajan parkkipaikalla KalajaRetkeilyn yrittäjä Markku Utriainen kertoi perustietoja puistosta ennen reitille lähtöä. Markku kuvassa toinen vasemmalta.
Kalajan parkkipaikalla KalajaRetkeilyn yrittäjä Markku Utriainen kertoi perustietoja puistosta ennen reitille lähtöä. Markku kuvassa toinen vasemmalta.

Bussin viimein saavuttua saimme Markulta lyhyen katsauksen puistoon ja muun muassa reitistöön, jonka jälkeen lähdimme letkassa kohti Vuori-Kalajaa ja Metsähallituksen laavua, jossa meille oli varattuna erilaista ohjelmaa ja tietysti ruokaa ja juomaa. Laavulla oli jo kovasti valmisteluja tekemässä Luontopalvelu Livinan Virve Linnanen.

Vuori-Kalajalle vievän reitin varrella pysähdyttiin välillä kuuntelemaan Markun jakamaa metsätietoutta.
Vuori-Kalajalle vievän reitin varrella pysähdyttiin välillä kuuntelemaan Markun jakamaa metsätietoutta.

Hieman jo hämärtyvään iltapäivään sopivat erinomaisesti reitin varrelle asetellut ulkotulet. Vuori-Kalajan laavulla sitä vastoin meitä odotti kunnon jaloilla seisova nuotio, jätkänkynttilä ja vielä yhdet tulet laavun kotakeittiössä.

Tuli on aina hienoa katseltavaa. Ja se vieläpä lämmittääkin!
Tuli on aina hienoa katseltavaa. Ja se vieläpä lämmittääkin!

Loppuiltapäivän ohjelman muodostivat lumikenkäily Vuori-Kalajan jäällä, lumiveistäminen ja nokipannukahvit muurikkalettujen ja muiden herkkujen kera. Jo saapuessamme paikalle saimme lämpimiksemme mustaherukkamehua, ja energiaa tankkasimme suklaasta.

Tyylikkäät venäläisleidit Elena ja Irina veistämässä joulukuusta, jonka ympärillä muuten sitten myös tanssittiin ja laulettiin joku venäläinen joululaulu.
Tyylikkäät venäläisleidit Elena ja Irina veistämässä joulukuusta, jonka ympärillä muuten sitten myös tanssittiin ja laulettiin joku venäläinen joululaulu.

Lumikenkäilyosasto kävi tutustumassa Kalajanvuoren rinteisiin jäältä käsin, ja ovathan ne kalliot näyttäviä kun niitä pääsee katselemaan ihan kosketusetäisyydeltä.

Jyrkänteen juurella opas Virve, Kiehtova Maisema -hankkeen projektipäällikkö Rositsa eli Rossi, Agnes, Freddy ja Aleksei.
Jyrkänteen juurella opas Virve, Kiehtova Maisema -hankkeen projektipäällikkö Rositsa eli Rossi, Agnes, Freddy ja Aleksei.
Utriaisen Markku tekemässä viime silauksia tarjoiluihin kotalaavulla Virven ohjatessa lumikenkäilijöitä.
Utriaisen Markku tekemässä viime silauksia tarjoiluihin kotalaavulla Virven ohjatessa lumikenkäilijöitä.

Illan jo pimettyä kokoonnuimme kotalaavulle ruokailemaan, eli paistamaan lihaisaa makkaraa – jota saattoi paistaa myös Markun veistämän lumisohvan edessä olevalla tulipaikalla – sekä nautiskelemaan kylmäsavulohesta, ruisleivästä, härkäleikkeleestä, Markun tekemästä hillosta ja tietysti tuoreeltaan paistetuista letuista ja kahvista. Kyllä kelpasi!

Kaikki kiva loppuu aikanaan

Matkanjärjestäjien oli päästävä ehdottomasti lähtemään Kuopion lentokentälle tasan klo 17 reikäjuusto, joten viimeiset letut ja kahvit piti vetää käytännössä henkeen. Onneksi kuitenkin matkaa kodalta parkkipaikalle oli vain vajaa kilometri, joka harpottiin miehekästä vauhtia otsalamppujen valossa.

Suomen kesä on lyhyt ja vähäluminen, sanotaan. Ja talvet pimeitä ja pitkiä. Otsavalot ovatkin siis paikallaan.
Suomen kesä on lyhyt ja vähäluminen, sanotaan. Ja talvet pimeitä ja pitkiä. Otsavalot ovatkin siis paikallaan.

Parkkipaikalle päästyämme toivottelin matkanjärjestäjille turvallista paluumatkaa kiittäen samalla omasta puolestani mukavista päivistä yhdessä. Linja-auto oli jo odottelemassa matkalaisia viedäkseen heidät varmalla kyydillä lentokentälle ja siitä kohti Helsinkiä ja uusia seikkailuja.

Itselleni ainakin jäi hyvät muistot näistä päivistä, ja toivon mukaan myös matkanjärjestäjävieraatkin tykkäsivät vierailustaan ja käyntikohteista.

Asiat sujuivat mielestäni varsin hyvin, vaikka kehittämisen varaakin toki jäi. Joka tapauksessa kaikki vaikuttivat tyytyväisiltä, toiminta oli turvallista ja asiallista, ja asiakkaiden tarpeet ja toiveet pyrittiin ottamaan huomioon niin hyvin kuin mahdollista.  Se, mihin meikäläisen rallienglanti ei pystynyt, hoidettiin sitten hymyllä ja huumorilla, kuten näissä piireissä joskus joutuu tekemään.

Toivottavasti matkanjärjestäjät saivat alueemme tarjonnasta positiivisen kuvan ja voivat suositella kohteita ja palveluja omille asiakkailleen. Omasta puolestani ainakin voin suositella jokaista paikkaa, jossa olin mukana ja kiittää samalla kaikkia yhteistyötahoja!

 

Liikkeellä valon valtakunnassa


Männä lauantaina läksin jo ennen auringonnousua ajelemaan kohti Konneveden Kärkkäälää ja siellä olevia Keskisenkoskea ja Hannulankoskea, tarkoituksena kuvata koskilla ja niiden lähellä olevalla luontopolulla. Viikolla ollut karsea pakkanen otti ja lauhtui reiluun kymmeneen pakkasasteeseen, ja kuten yleensä lauhtumisen seurauksena, alkoi sataa lunta. Sen vuoksi mietin herättyäni, että kannattaako laisinkaan lähteä, jos vaikka koko päivän sataa lunta. Mutta kuten toivottavasti tämän jutun kuvista voi päätellä, kannatti.

Vielä Keskisenkoskella ennen kymmentä taivas oli pilvessä, mutta pian siirryttyäni Hannulankosken puolelle, alkoi tapahtua. Pilvet väistyivät nousevan auringon tieltä, ja hiljainen lumisade putoili maahan, metsiin ja pelloille.

Kunpa olisi tähän saanut vielä piipusta nousevan savun.
Kunpa olisi tähän saanut vielä piipusta nousevan savun.

Aurinko ei vielä tammikuun alkupuoliskolla nouse kovin korkealle, jolloin valo on pitkään aamupäivällä pehmeää ja saa aikaan yllättävän lämpimiä värisävyjä, vaikka pakkasta olisikin runsaasti. Tällaisessa valossa on runsaasti tunnelmaa.

Kasvitkin näyttävät "sokerihuurretuilta".
Kasvitkin näyttävät ”sokerihuurretuilta”.

Hannulankosken rannassa virittelin kameran jalustalle ja objektiiviin harmaasuodattimen, tarkoituksenani yrittää kuvata koskea pitkillä valotusajoilla. Hannulankoski, vaikka onkin nopeasti virtaava verrattuna rauhallisempaan Keskisenkoskeen, on myös suhteellisen leveä, eikä siinä ole suuria korkeuseroja tai koskelle vaihtelevaa ilmettä antavia kiviä – ainakaan tällä nimenomaisella kohdalla, jolla olin rannassa.

Viime päivien kovista pakkasista huolimatta näin leveät kosket pysyvät hyvin sulina.
Viime päivien kovista pakkasista huolimatta näin leveät kosket pysyvät hyvin sulina.

Huomasin, että pieniä lumikiteitä leijui ja tarttui kameran näytölle. Olisipa mukanani ollut toinen kamera makro-objektiivilla, niin olisin onnistunut taltioimaan hienosti luonnon omaa muotoilua paljon lähempää, mutta kauniita lumihiutaleet olivat kauempaakin kuvattuna.

HANKASALMI_DSC_0561
Sanotaan, että ei ole olemassa kahta samanlaista lumihiutaletta. En ole kyllä yrittänyt etsiä.

Vaikka yleensä minkä tahansa virtaavan veden äärelle – ja varsinkin silloin, kun valo on parhaimmillaan – voisi jäädä miten pitkäksi aikaa tahansa, yleensä on jokin toinenkin paikka, johon on mentävä. Näin oli laita tälläkin kertaa, joten käppäilin takaisin autolle ja lähdin ajamaan kohti Kuuhankavettä.

En päässyt kuin vajaan parinkymmenen kilometrin päähän, kun Kuuhankaveden pohjoispäässä, Nuutinlahden kohdalla oli aivan pakko lyödä kuvainnollisesti jarrut pohjaan ja marssia äkkiä taas kameran kanssa lähelle rantaa. Ehkä reissun kaikkein kuvauksellisin paikka löytyi tästä.

HANKASALMI_IMG_8372
Tässä oli kaikki kohdallaan: valo, varjot, maisema, rantakasvillisuus ja kauempana näkyvä saari juuri auringon alapuolella.

Sormeni olivat jo jäätymäisillään, mutta aikaa ei ollut hukattavaksi, sillä usein tämmöiset kultaiset hetket menevät ohi niin nopeasti, että ei ole välttämättä aikaa miettiä, onko pukeutuminen juuri sään mukainen.

HANKASALMI_IMG_8377
Ilmassa oli nähtävästi sen verran jääkiteitä, että auringon kehrä ei ollut pyöreä vaan pikemminkin kuin liekin muotoinen. Aivan kuin metsän päällä olisi palanut aarnivalkea.

Kello alkoi olla jo enemmän kuin yleinen järjestyssääntö sallii, ja päivän ykköskohde odotti. Mutta koska tämä juttu ei kerro siitä, teemme nyt toimitusteknisen aikahypyn ja siirrymme suoraan ajankohtaan klo 15 jälkeen ja paluumatkalle.

Ajelen monesti Konneveden puolella olevan Pesiäissalmen ylittävän tien kautta, ja Pesiäissalmi on todella kaunis paikka lähes minä vuodenaikana tahansa. Etenkin nyt talvella, ja sitten, kun pakkasta alkaa olla parikymmentä astetta ja enemmän. Ei muuta kuin auto taas parkkiin, vaikka vähän aikaa sitten oli aikomus jatkaa suoraa päätä kotiin ilman enempiä pysähdyksiä.

HANKASALMI_IMG_8444
Aivan mahdottoman kaunis ja seesteinen hetki tämäkin.

Aurinko oli juuri livahtanut taivaanrannan taa, ja mikä jokunen aika sitten oli ollut kultainen hetki, oli muuttunut nyt siniseksi hetkeksi. Vain maitosuklaalevymainos puuttui. Jäälautat lipuivat hiljalleen Pesiäissalmen sillan alta, ja jostakin kuului risahtelua, luultavasti ohuet lautat pitivät matkatessaan sellaista ääntä.

HANKASALMI_IMG_8467
Hiljaiselta sillalta.

Vielä, ihan sokerina pohjalla, huomasin salmessa olevan Pesiäissaaren edustalla kaksi joutsenta, jotka pakkasta urheasti uhmaten uiskentelivat rauhassa pienessä tyvenessä. Sydämeni hypähti kerran.

HANKASALMI_MG_8439

Kaks joutsenta

Kaks joutsenta virralla vierekkään
ui salmia ulpukoiden
ja tyyn’ oli virta ja tyynessään
kuvat valkeat kuvasti noiden.

Tuli tuulispää yli virran ja maan
ja mylvi ja viskoi multaa.
Nyt joutsenet aaltoja soutaa vaan
ja etsii entistä kultaa.

Eino Leino

Lumikenkäretkellä Peikon pesällä


Sunnuntaiaamuna lämpötila pyöri nollan tuntumassa ja ehkä vähän sen yläpuolella, ja yöllä oli satanut lähemmäs 10 senttiä lunta. Se tarkoitti, että lumikengät oli otettava esiin ja lähdettävä metsään. Kävin viimeksi viime syksynä niin sanotulla Peikon pesällä, eli siirtolohkareista muodostuneella luolalla Konneveden Tankolammella, ja halusin nyt lähteä käymään talvisaikaan siellä uudestaan.

Kruununprinsessamme oli pyydellyt päästä Peikon pesää katsomaan jo pidemmän aikaa, joten nyt oli hyvä tilaisuus tehdä parin tunnin lumikenkäretki paikalle eväitä syömään. Prinsessatermariin mehua, leipäpalat rasiaan ja paljon suklaata, niin johan alettaisiin pärjätä!

Heti alkuunsa huomasimme, että märkä suojalumi upotti huomattavasti pakkaslunta enemmän vaikka olikin lumikengät käytössä. Sen vuoksi matkanteko oli hieman vaivalloisempaa, mutta mihinkään ei ollut sinänsä kiire. Epähuomiossa olin ottanut mukaan liian pitkät sauvat, mutta kyllä niilläkin pärjäsi, etenkin paikoissa, jossa hanki upotti todella paljon.

Tyttären lumikengissä on valmistaja jostakin syystä ajatellut, että on olevinaan kätevämpi, kun kenkien kannat ovat irti oletuksena, eivätkä lukittavissa, kuten aikuisten malleissa. Siksi sidoin ennen lähtöä kannat kenkiin nippusiteillä, jotta niillä olisi helpompi kävellä tasamaalla.

Miksi TSL:n 302 Freezessä ei ole lukittavaa kantaa?
Miksi TSL:n 302 Freezessä ei ole lukittavaa kantaa?

Siinäpä sitten mentiin pitkin hankia tallustellen, ja olihan liikkuminen tosiaan huomattavasti työläämpää, mutta perille päästiin aikanaan.

Peikon pesä ei ole mikään virallinen paikan nimi, eikä kai sillä mitään muutakaan virallista nimeä ole ainakaan minulla tiedossa, mutta jännittävä kokemus lapselle tuommoinen kiven alla oleva piilopaikka on silti, varsinkin ensimmäistä kertaa nähtynä.

Muhkea möhkäle.
Muhkea möhkäle.

Ottihan se voimille märässä lumessa lompsiminen ainakin minua, mutta tytöllä ei tuntunut olevan hätäpäivää. Taitaa olla isäänsä kovempi metsissä menijä jo nyt, mutta niinhän se pitää ollakin, että nuoret porskuttaa ja vanhat kyntää, vai miten se meni…

Lumikengät jalasta ja eväät esiin, sillä sehän on retken kuin retken kohokohta. Niitä olikin sitten jännittävä syödä kiven alla huurteisten kiviseinien suojissa. Ja varsinkin sitä suklaata, kun sehän antaa voimia ja on tietysti hyvää!

SIMG_0438
Prinsessatermari sen olla pitää.

Hyvin ansaitun evästauon jälkeen olikin sitten aika lähteä lampsimaan kotiin päin. Peikon pesällä olisi tosin voinut viettää aikaa pitempäänkin, mutta sää alkoi olla jo niin paljon plussan puolella, että kamppeet kävivät tuntumaan turhan kosteilta. Kunpa olisi ollut edes muutama aste pakkasen puolella, mutta minkäs teet.

Hiihtolomien ajaksi toivoisin samaten pakkaskeliä ja vaikka vähän lisää lunta, mutta vakaasti vaikuttaa siltä, että loskakelissä mennään ainakin Keski- ja Etelä-Suomessa. Vielä Oulun korkeudellakin näyttää olevan samanlaista lotinaa, pitäisi varmaan mennä Kuusamoon asti, vaan eipä taida päästä tällä kertaa sinne.

Eihän näille säille mitään voi, mutta kyllä ottaa pattiin, jos hiihtoloma menee vesikelissä. Saariselälle lähtijät nauravat varmaan partaansa – ainakin ne, kellä parta kasvaa. Kaikesta huolimatta peikkoretkestä saimme molemmat punaiset posket ja ainakin minä hikisen paidan.

Prinsessatermari sen olla pitää.
Kyllähän näillä pääsee.

Peikko oli tälläkin kertaa jossakin muualla, ehkä etelän auringossa.

Kuvien oikeudet / Photo Rights by
(C) Mikko Lemmetti 2015

Vanhasta suksesta näppärä autoilijan apuväline


Olen tuskaillut itsekin monena talvena auton lokasuojiin kertyvän lumen ja jään takia. Lokarin sisään tai vanteisiin kinttaantuva lumi on ensiksikin turhaa lisäpainoa ja toisekseen se voi estää jopa etupyöriä kääntymästä ja haitata iskunvaimentimien ja jousien toimintaa. Lisäksi ajossa irtoilevat jääkokkareet voivat lennellä mihin sattuu, joten kai ne poiskin olisi jollakin konstilla saatava.

Sen vuoksi päätin kerran tehdä yksinkertaisen ja kestävän työkalun lumien ja jään poistoon lokasuojista ja vanteista. Nurkissa pyöri tuolloin vielä pari vanhoja lasikuitusuksia, joilla en ollut hiihtänyt sitten kouluvuosien. Pistin toisen suksen kiinni ruuvipenkkiin ja sahasin suksen kärjestä katsoen noin kyynärvarren mittaisen pätkän irti.

"Minä luotan Järvisen suksiin - luota sinäkin!"
”Minä luotan Järvisen suksiin – luota sinäkin!”

Eipä siinä sitten muita valmistustoimenpiteitä tarvittukaan, vaan suksenpätkällä saatoin nopeasti ja helposti kaapia lokasuojan sisältä kökkäreet pois. Suksenkärjen kaarevuuskin oli juuri sopiva, eikä lasikuitu vaurioita mitään auton osia eikä irrota mahdollisia kotelomassauksiakaan.

"Mahtuu ahtaisiinkin hammasväleihin."

IMG_0151
Työkalu on kevyt, kestävä ja helppo kuljettaa mukana.

Lokasuojien puhdistamisen lisäksi työkalulla voi puhdistaa lumen ja jään myös vanteista, sillä suksen kärki mahtuu pieniinkin väleihin. Varsinkin nykyautojen leveissä vanteissa lumen ja jään kertyminen vaikuttaa ajettavuuteen, koska pyörään syntyy epätasapaino, jolloin se alkaa ravistaa.

"Muista puhdistaa myös hammasvälit."
”Muista puhdistaa myös hammasvälit.”

Jälleen kerran säästyi selvää rahaa, kun ei tarvinnut lähteä ostamaan kaupallisilta markkinoilta tarkoitukseen räätälöityä välinettä. Muutenkaan vanhat sukset eivät olisi kelvanneet muuhun käyttöön. Aina, kun on ollut luminen talvi, tällä työkalulla on ollut paikkansa olennaisten autotarvikkeiden joukossa.

Kuvien ja tuotekonseptin oikeudet / Photo and Product Concept Rights by
Mikko Lemmetti