Huussin ja laavun haltijat


Entisaikaan ihmisten nurkissa asusteli kaikenlaista väkeä, jota moni ei välttämättä koskaan nähnyt, mutta jonka olemassaolon varsinkin vanhempi sukupolvi tiesi varsin hyvin. Tällaista väkeä kutsuttiin haltijoiksi, mutta myös tonttuina ne saatettiin tuntea.

Haltijat saattoivat olla melkeinpä minkä kokoisia ja näköisiä tahansa, mutta yhdistävänä piirteenä heillä oli, että yleensä he pitivät huolta talonväestä – jos heitä kunnioitettiin ja heille annettiin vaikkapa säännöllisesti ruokaa tai muunlaisia lahjoja. Jos taas heitä kohdeltiin huonosti, saattoi taloa kohdata monenlaisia ikävyyksiä: karja meni umpeen, siemenvilja ei itänyt, riihi paloi tms.

Tonttuja saattoi asustaa myllyissä, saunoissa, riihissä, aitoissa ja myöskin asuintaloissa. Olikohan niitä mahdollisesti myös pienemmissä rakennuksissa, kuten ulkohuusseissa tai kodissa? Kenpä tietää, muttei suostu kertomaan.

Laavun haltija hirren päällä.

Tämä ajatus tuli mieleen käydessäni kerran taas omassa piilopaikassa, josta löytyy sekä ulkohuussi että laavu. Kummatkin on rakennettu ”vähän sieltä tännepäin”, suorakulmaa ja vatupassia säästäen. Eivätkä hirretkään lepää toistensa niskassa aivan ilmatiiviisti. Senkin vuoksi paikat ovat oivallisia pienten lentävien nisäkkäiden, eli lepakoiden, pesä- ja lepopaikoiksi.

Suomessa on Suomen Luonnontieteellisen Keskusmuseon tietojen mukaan 13 lepakkolajia, joista vastaavasti viittä esiintyy yleisesti Suomen Lepakkotieteellisen Yhdistyksen tietojen mukaan. Mikään Suomen lepakkolajeista ei ole erityisen kookas, kuten vertailun vuoksi vaikkapa Intianlentäväkoira, jonka siipien kärkiväli voi olla jopa yli metrin. Meidän lepakkomme ovat pieniä ja sieviä, eikä niitä juuri välttämättä edes havaitse, jos ne ovat päivisin piiloissaan ja tulevat esiin vasta illan hämärtyessä.

Koska en ole lepakkotietäjä(kään), niin voin vain arvella, että ne lepakot, jotka näin päivällä (yksi huussin kynnyksellä ja toinen laavun hirren päällä), olivat ehkä vesisiippoja (Myotis daubentonii). Tai sitten eivät. Joka tapauksessa olin varsin yllättynyt avatessani ulkohuussin oven ja nähdessäni sellaisen nukkuvan kynnyksellä. Hyvä etten päälle tallannut.

Ei paljain käsin eikä pahat mielessä

Laki suojaa kaikkia lepakoitamme. Niitä ei siis saa tappaa, eikä tietojen mukaan edes häätää kuin erityisen tarpeen vaatiessa. Lisäksi, vaikka lepakoillamme esiintyy raivotautia eli rabiesta hyvin harvoin, niiden käsittely täytyy aina tehdä käsineet kädessä puremien välttämiseksi. Mikään puhdas Xylitol-suu lepakoilla ei kuitenkaan ole, raivotautia tai ei.

Siksipä pistin työhanskat käteen ja mahdollisimman varovasti yritin nostaa pikkukaverin kynnykseltä pois. Eihän se siitä hirveästi tainnut pitää, koska aloitti melkoisen mekkalan. Olisin tietysti voinut jättää sen kynnyksellekin, mutta niin pientä eläintä on todellakin vaikea huomata – varsinkin, jos syystä tai toisesta unohtaa, missä se nuokkuu.

Siirto turvallisempaan paikkaan.

Nostinkin nahkahiiren huussin ylähirren päälle ja jätin sen etsimään parhaaksi katsomansa paikan unien jatkamiseksi.

Toinen tuttavuus oli sitten tosiaan laavulla, enkä olisi välttämättä sitäkään huomannut, kunnes alkoi kuulua taas samantapaista kirskuntaa kuin huussilla. Tällä kertaa ääntely saattoi johtua siitä, että olin laittanut tulipaikalle tulet, ja savu levisi ympäriinsä. Tuskin se kovin kivalta on lepakosta tuntunut, kun kesken päivätirsojen joku pistää tienoon siniseksi.

Laavun haltijan lepa…lepytystä

Muistaessani siis tuon haltija- kautta tonttuajatuksen, ajattelin jollakin tavalla hyvitellä laavun haltijaksi nimeämääni lepakkoa. Mutta ei kai sille ihan mitä tahansa voi tarjota? Mukanani oli kyllä vähän sitä sun tätä eväänä, mutta suklaata en tarjonnut, koska sitä ei muillekaan eläimille saa antaa. Grillimakkarastakin olin vähän epävarma, mutta päädyin lopulta murentamaan muutaman palasen croissanttia ja asetin muruset hirrelle. Ehkäpä se ei lentävälle tontulle kelpaisi laisinkaan, mutta ei varmaan heittäisi siitä henkeänsäkään.

”Pidä minut tyytyväisenä niin hoidan hyttysongelmasi.”

Pääasiallista ravintoahan lepakoilla ovat hyönteiset. Ja niitä on tänäkin kesänä tuntunut riittävän – varsinkin hyttysiä. Hyttyset kelpaavatkin lepakoille varsin hyvin, kuten tässä Maaseudun Tulevaisuuden artikkelissa kerrotaan. Eipä siis yhtään haittaa, vaikka laavulla tuollainen singahteleva hyttysansa asustaakin.

Hyvät haltijat

Lepakot ovat monella tapaa kiehtovia eläimiä. Usein katselenkin niitä iltaisin takaovelta, kun ne sinkoilevat edestakaisin ruokaa metsästämässä. Oven avautuessa ne saattavat ponkaista ilmaan talon nurkkalautojen päältä, joiden takana niiden lepopaikka lieneekin.

Lepakoiden kuvaaminen sen sijaan ei vielä ole onnistunut, ainakaan samalla tavalla kuin ammattilaisten tai pitkälle edenneiden valokuvauksen harrastajien otoksissa. Hämärtyvän illan taivasta vasten lepakoiden lentelyn katselu on jännittävää seurattavaa, tai sitten kun ne vedenpintaa hipoen syöksyvät sieppaamaan pieniä suupaloja lammen tai järven päältä.

Nukkuisin päivällä mieluummin.

Lepakko varautuu talven tuloon syömällä niin paljon kuin mahdollista. Lepakko horrostaa, jolloin se on melkein kuin kuollut, mutta ei ihan. Sen ruumiintoiminnot vain hidastuvat merkittävästi, kunnes se taas keväällä ilmojen lämmettyä vetreytyy ja herää uuteen vuoteen. Itse en tiedä, missä laavun ja huussin haltijat sitten talvehtivat, mutta toivottavasti jossakin turvallisessa ja suojaisassa paikassa.

Lepakot elävät varsin pitkään, tietojen mukaan jopa 15–20-vuotiaaksi. Siinä ajassa lentävä rukkanen ehtii imaista kitusiinsa miljoonittain hyttysiä. Ja jos lepakoista pidetään huolta ja annetaan niiden olla rauhassa, yhteiselo kyllä sujuu. Ja ajatellaan vaikka, että ne ovat pieniä huussin ja laavun haltijoita, joiden kanssa pitää ollakin hyvissä väleissä.

 

Mainokset

Kaupparisenvuoren lohkareluola ja Kannut


Joopa joo, mikähän se sopisi paremmin meikäläisen ohjelmaan kuin pienet luolaseikkailut! Poikkesin taas männä päivänä Rautalammin Hanhitaipaleessa suunnitelmana löytää ainakin yksi itselleni uusi luola. Samalla olin sopinut esitteleväni eräälle paikalliselle asukkaalle parikin aiemmin löytämääni luolaa, joista hän ei omien sanojensa mukaan tiennyt mitään.

Ensimmäiseksi kävimme Mustikkavuoren luolassa ja heti perään Kolmisoppisenvuoren luolassa. Vettä alkoi sataa jo Mustikkavuoren luolalle menon aikana, eikä sade hellittänyt hetkeen. Hyttiäisiäkin oli ihan jaettavaksi asti, eikä ”vieraani” vaatetus ollut sopiva likaisiin paikkoihin, joita luolat varsinkin märällä kelillä saattavat olla.

Toinen kertani tässä luolassa. Kyllä se ensimmäisellä kerralla paljon isommalta tuntui.

Kun molemmat luolat oli näytetty, paikallinen isäntä lähti takaisin kotiinsa ja minä jatkoin oman suunnitelmani mukaisesti kohti läheistä Kaupparisenvuorta. Itse asiassa lähellä on toinenkin Kaupparisenvuori, josta en ole toistaiseksi saanut tietää, miksi kahdella vuorella on sama nimi. Joku ehdotti, että on toisen kunnan puolella, mutta kun ei. Samassa kunnassa ja vieläpä vain vajaan kilometrin päässä toisistaan. Joka tapauksessa menin vuoresta sille, joka on kartoissa pohjoisempana.

Lompsottelin talvella lumikengillä kyseisen Kaupparisenvuoren rinteillä pikaisesti, ja silloin kiipesin kohtaan, jossa oli isoja lohkareita. Lunta oli niin paljon, että en nähnyt kaikkea, mitä paikka piti lopulta sisällään, enkä uskaltanut astua ihan mihin tahansa, sillä olisin varmasti telonut itseni. Jokin paikassa jäi kaivelemaan, ja halusinkin varmistaa, olisiko vuorella luolaa vai ei.

Lohkareluola

Kaupparisenvuoren pohjoispäässä maasto on sen verran jyrkkää, että ihan joka paikasta ei vuoren päälle pääse, mutta pääsee kuitenkin. Aluskasvillisuus rehotti, ja märällä kelillä housut ja kengät kastuivat alta aikayksikön, joka oli muutamia minuutteja. GPS-piste talvelta osoitti, että matkani kohde oli noin sadan metrin päässä tieltä, noin 30 metriä tietä ylempänä. Sitten alkoikin ilmestyä näkyviin lupaavan näköisiä kiviä.

Tarkastelin lohkareita mielenkiinnolla, sillä talvella paikka oli jo lupaillut hyvää. Lopulta saavuin päivän ensimmäisen herkkupalan kohdalle. Siitä ei voinut olla epäselvyyttä, että kyseessä oli jälleen uusi luola alueella, josta niitä näyttää löytyvän aina, kun haahuilen näissä metsissä.

Jälleen yksi lohkareluola. Moneskohan jo…

Ison kiven alle oli jäänyt luolamainen tila, johon mahtuisi yksi henkilö aivan vaivatta ja pari muutakin, kun hieman tiivistää. Suurempi kivi lepää usein jo nähtyyn tapaan pienempiensä varassa, ja ison sisäänkäynnin lisäksi luolassa on pari muutakin aukkoa, josta päivä mahtuu paistamaan.

Kivi on kuitenkin niin iso ja sellaisessa asennossa, että sateesta huolimatta luolan lattia oli aivan kuiva, joten voisi olettaa, että siellä pystyisi olemaan huonommaltakin säältä suojassa. Soran, pikkukivien ja käpyjen lisäksi luolasta ei löytynyt mitään muuta sälpää, eikä onneksi ainakaan ihmisen jättämiä.

Oivallinen piilopaikka ja vaikka nukkumapaikka rohkealle retkeilijälle.

Ja on ihme, ellei paikka ole ollut vähintään jonkinlaisena taukopaikkana, sillä sen sijainti ja asema vuorella on aivan optimaalinen. Luolan suulta näkisi istuessaankin erinomaisesti hienot maisemat – ja kauaskin, jos puita olisi vähemmän. En toki toivo, että niitä kaadetaan. Emmehän kuitenkaan ole millään suuren yleisön retkeilyreitillä.

Luola on näköalapaikalla. Jos vain näkisi jotakin…

Vettä tuli sen verran riehakkaasti, että päätin norkoilla mieluummin luolan sisä- kuin sen ulkopuolella. Mikäs sitä oli ollessa, kun ei kastunut, eikä muutenkaan ollut pöllömpi paikka istuskella. Luolaanhan voisi laittaa vaikka makuualustan ja makuupussin. Ehkä jopa toisenkin.

Vaatteet märkinä mutta mies mielissään.

Olisi niin tehnyt mieli viritellä pieni nuotio luolan suulle tai johonkin nurkkaan hyttysille piruillakseni ja tunnelmankin vuoksi, mutta enhän sitä tietenkään tehnyt, koska olin ”vieraalla maalla”, enkä edes henkeni pitimiksi sellaista tarvinnut. Risukeittimelle sen sijaan olisi ollut evästä vaikka millä mitalla, mutta sekin oli autossa yli 250 kilometrin päässä kyseisellä hetkellä. Olinpa siis ihan sellaisenaan, ja pistelin poskeeni yhden Twixin sekä join putelista muutaman hörpyn vettä, ja huokasin tyytyväisenä löytööni.

Kun sade viimein hellitti, kömmin luolasta pois ja aloin tutkiskella aluetta hieman tarkemmin.

Luolakiven ja sen kannattajien vieressä oli toinen melkeinpä saman kokoinen omine fanijoukkoineen. Sanoin kuvaamallani videolla, että tässähän taitaakin olla vartijakivet. En tiedä, miksi semmoinen nimitys tuli mieleen, mutta tulipahan kumminkin. Olisiko jopa mahdollista, että kyseessä olisi ollut joskus isompi yhtenäinen kivi, joka olisi vain aikoinaan paukahtanut erilleen. Ehkä, ehkä ei.

Kivenkova kaksikko.

Toisenkin kiven alta olisi voinut hyvin löytää luolan, mutta jostakin syystä yllä olevassa kuvassa oikeassa alakulmassa kiven alla näkyvää aukkoa en tainnut muistaa tarkistaakaan. Jääköön se sitten seuraavaan kertaan. Huomioni lienee kiinnittynyt muualle, mutta sehän ei olisi ensimmäinen – eikä varmasti viimeinenkään – kerta.

Mutta sen huomasin, että olinpa tullut melkoisen mukavaan paikkaan, jossa kyllä viihtyisi ilman luolaakin.

Tänne on tultava uudestaan.

Käytin vielä vähän aikaa lisäluolien etsimiseen, mutta en onnistunut ainakaan toistaiseksi löytämään tästä nimenomaisesta paikasta sellaisia. Ajattelin ensin, että lähtisin laskeutumaan takaisin tielle, mutta onneksi päätin lopulta toisin, ja jatkoin vielä matkaani vuoren päällä. Maasto oli melko avointa ja helppokulkuista. Vettä tihuutteli taas hiljalleen, mutta ei haitaksi asti. Suurin piirtein kaikki oli mainiosti.

Kannut

Noin parinsadan metrin päässä ensimmäisestä luolasta oli jälleen aikani hämmästyä. Kirjoitin aiemmin vaihteeksi Retkipaikkaan isosta siirtolohkareesta Kaupparisenvuoren lähellä olevan Mustikkavuoren kupeessa. Itse astiassa Mustikkavuori jää Kaupparisenvuoren ja Kaupparisenvuoren väliin, ja varmaankin lienee ollut saman jääkautisen liikehdinnän vaikutusalueella.

Nimesin kyseisen siirtolohkareen Mustikkavuoren Möröksi, ja nyt Mörkö sai seurakseen kiven, jolle voisi antaa varmasti joidenkin mielestä härskihkön nimen Kaupparisenvuoren Kannut. Miksi, se selviää hetken kuluttua. Joka tapauksessa satuin näköetäisyydelle kivestä yllättäen ja pyytämättä.

Jo kymmenien metrien päästä näki, että nyt on iso.

On se vaan jännä, miten noita kiviä löytyy. Tästä kivestä luultavasti jutun alussa mainitsemani paikallinen asukas vinkkasi, tai sitten se on ollut joku toinen kivi. Mustikkavuoren Möröstä poiketen tämä kivi ei ollut viettävässä rinteessä vaan keskellä metsää, mutta perskallion päällä kumminkin. Muhkean kokonsa lisäksi kiven ehkä huomiota herättävin piirre oli sen oikealla sivulla olevat ”epämuodostumat”.

Eräälle mielikuvitusrikkaalle kaverille tuli mieleen nähtävästi jokin muu mielleyhtymä kyseisestä näkymästä.

Kyllähän siirtolohkareen ulokkeet kieltämättä tietystä kuvakulmasta näyttävät ihan joltakin muilta ulokkeilta. Olipa mitenkä vaan, mutta näiden ulokkeiden alapuolella oli ehkä viiden metrin korkuinen ja muutaman metrin syvyinen lippaluola, jonka edustalla näkyi joskus päästään palaneita puunpätkiä. Kivi oli lohjennut todella eriskummallisesti, eikä tämän mallista siirtolohkaretta välttämättä kovin usein tule vastaan.

Tällaisilla paikoilla on täytynyt olla muinaisuskonnossa jotakin merkitystä.

Tästä paikasta varmasti olisi jollakin tarina tai kaksi kerrottavana! Niin mystisen oloinen kivi on. Paikasta voisi vinkata vaikka jonkun metsänpeikkofilmin kuvauspaikkojen etsijälle. Tai vaikka jäätelömainoksen. Pimeällä, kun pistää soihdun palamaan luolan perälle, niin jo lähtee mielikuvitus liikkeelle!

Tässä luolassa ei välttämättä päiväsaikaan valoa tarvitse, mutta tehosteena se käy.

Sisäpuolelta luola lienee noin 5 metriä korkea, ja kivi ulkoa lähentelee ehkä 7 metriä korkeudeltaan. Ympärys- enkä muita mittoja ottanut. Oli joka tapauksessa iso. Näkymät luolan peränurkasta ulospäin olivat myös aika jännät.

Luolan peränurkassa kykkiessä voisi kuvitella olevansa vaikka dinosauruksen mahassa.

Nyt on jo löytynyt sen verran monta paikkaa aivan läheltä toisiaan, että niistä saisi vaikka laajemmaltikin retkeilijöitä ja matkailijoita kiinnostavan kokonaisuuden. Voisin heittää ihan lonkalta jo näillä löydöksillä niin monta rastia toisiaan lähellä, että ei luulisi olevan tylsää kenelläkään, joka haluaisi luoliin ja lohkareisiin tutustua.

Samaten haluaisin kyllä lukea tai kuulla jostakin tai joltakin tarinat ja kertomukset näiden paikkojen takaa, ennen kuin on liian myöhäistä.

Luolasta ruoanlaittoon

Vaikka olisin voinut taas kerran jäädä seikkailemaan kivenkoloihin pidemmäksikin aikaa, olin mielestäni saanut nähdä yhdelle päivälle ihan riittävästi uusia ja hienoja paikkoja. Oli siis aika lähteä viimeinkin vuorelta. Jostakin kumman syystä myös vaelluskenkäni olivat vettyneet läpikotaisin, vaikka niidenhän pitäisi vettä pitää. Eipä tietenkään tullut vaihtojalkineita eikä -sukkia mukaan, koska en arvannut kenkien kastuvan myös sisältä.

Erittäin hienon luolapäivän päätti sitten erittäin hieno retkiateria, josta kirjoitin aiemmassa jutussani. Jos jaksatte vielä tämän horinan lisäksi katsoa ja kuunnella videota tältä retkeltä, se löytyy tämän linkin perästä.