Huussin ja laavun haltijat


Entisaikaan ihmisten nurkissa asusteli kaikenlaista väkeä, jota moni ei välttämättä koskaan nähnyt, mutta jonka olemassaolon varsinkin vanhempi sukupolvi tiesi varsin hyvin. Tällaista väkeä kutsuttiin haltijoiksi, mutta myös tonttuina ne saatettiin tuntea.

Haltijat saattoivat olla melkeinpä minkä kokoisia ja näköisiä tahansa, mutta yhdistävänä piirteenä heillä oli, että yleensä he pitivät huolta talonväestä – jos heitä kunnioitettiin ja heille annettiin vaikkapa säännöllisesti ruokaa tai muunlaisia lahjoja. Jos taas heitä kohdeltiin huonosti, saattoi taloa kohdata monenlaisia ikävyyksiä: karja meni umpeen, siemenvilja ei itänyt, riihi paloi tms.

Tonttuja saattoi asustaa myllyissä, saunoissa, riihissä, aitoissa ja myöskin asuintaloissa. Olikohan niitä mahdollisesti myös pienemmissä rakennuksissa, kuten ulkohuusseissa tai kodissa? Kenpä tietää, muttei suostu kertomaan.

Laavun haltija hirren päällä.

Tämä ajatus tuli mieleen käydessäni kerran taas omassa piilopaikassa, josta löytyy sekä ulkohuussi että laavu. Kummatkin on rakennettu ”vähän sieltä tännepäin”, suorakulmaa ja vatupassia säästäen. Eivätkä hirretkään lepää toistensa niskassa aivan ilmatiiviisti. Senkin vuoksi paikat ovat oivallisia pienten lentävien nisäkkäiden, eli lepakoiden, pesä- ja lepopaikoiksi.

Suomessa on Suomen Luonnontieteellisen Keskusmuseon tietojen mukaan 13 lepakkolajia, joista vastaavasti viittä esiintyy yleisesti Suomen Lepakkotieteellisen Yhdistyksen tietojen mukaan. Mikään Suomen lepakkolajeista ei ole erityisen kookas, kuten vertailun vuoksi vaikkapa Intianlentäväkoira, jonka siipien kärkiväli voi olla jopa yli metrin. Meidän lepakkomme ovat pieniä ja sieviä, eikä niitä juuri välttämättä edes havaitse, jos ne ovat päivisin piiloissaan ja tulevat esiin vasta illan hämärtyessä.

Koska en ole lepakkotietäjä(kään), niin voin vain arvella, että ne lepakot, jotka näin päivällä (yksi huussin kynnyksellä ja toinen laavun hirren päällä), olivat ehkä vesisiippoja (Myotis daubentonii). Tai sitten eivät. Joka tapauksessa olin varsin yllättynyt avatessani ulkohuussin oven ja nähdessäni sellaisen nukkuvan kynnyksellä. Hyvä etten päälle tallannut.

Ei paljain käsin eikä pahat mielessä

Laki suojaa kaikkia lepakoitamme. Niitä ei siis saa tappaa, eikä tietojen mukaan edes häätää kuin erityisen tarpeen vaatiessa. Lisäksi, vaikka lepakoillamme esiintyy raivotautia eli rabiesta hyvin harvoin, niiden käsittely täytyy aina tehdä käsineet kädessä puremien välttämiseksi. Mikään puhdas Xylitol-suu lepakoilla ei kuitenkaan ole, raivotautia tai ei.

Siksipä pistin työhanskat käteen ja mahdollisimman varovasti yritin nostaa pikkukaverin kynnykseltä pois. Eihän se siitä hirveästi tainnut pitää, koska aloitti melkoisen mekkalan. Olisin tietysti voinut jättää sen kynnyksellekin, mutta niin pientä eläintä on todellakin vaikea huomata – varsinkin, jos syystä tai toisesta unohtaa, missä se nuokkuu.

Siirto turvallisempaan paikkaan.

Nostinkin nahkahiiren huussin ylähirren päälle ja jätin sen etsimään parhaaksi katsomansa paikan unien jatkamiseksi.

Toinen tuttavuus oli sitten tosiaan laavulla, enkä olisi välttämättä sitäkään huomannut, kunnes alkoi kuulua taas samantapaista kirskuntaa kuin huussilla. Tällä kertaa ääntely saattoi johtua siitä, että olin laittanut tulipaikalle tulet, ja savu levisi ympäriinsä. Tuskin se kovin kivalta on lepakosta tuntunut, kun kesken päivätirsojen joku pistää tienoon siniseksi.

Laavun haltijan lepa…lepytystä

Muistaessani siis tuon haltija- kautta tonttuajatuksen, ajattelin jollakin tavalla hyvitellä laavun haltijaksi nimeämääni lepakkoa. Mutta ei kai sille ihan mitä tahansa voi tarjota? Mukanani oli kyllä vähän sitä sun tätä eväänä, mutta suklaata en tarjonnut, koska sitä ei muillekaan eläimille saa antaa. Grillimakkarastakin olin vähän epävarma, mutta päädyin lopulta murentamaan muutaman palasen croissanttia ja asetin muruset hirrelle. Ehkäpä se ei lentävälle tontulle kelpaisi laisinkaan, mutta ei varmaan heittäisi siitä henkeänsäkään.

”Pidä minut tyytyväisenä niin hoidan hyttysongelmasi.”

Pääasiallista ravintoahan lepakoilla ovat hyönteiset. Ja niitä on tänäkin kesänä tuntunut riittävän – varsinkin hyttysiä. Hyttyset kelpaavatkin lepakoille varsin hyvin, kuten tässä Maaseudun Tulevaisuuden artikkelissa kerrotaan. Eipä siis yhtään haittaa, vaikka laavulla tuollainen singahteleva hyttysansa asustaakin.

Hyvät haltijat

Lepakot ovat monella tapaa kiehtovia eläimiä. Usein katselenkin niitä iltaisin takaovelta, kun ne sinkoilevat edestakaisin ruokaa metsästämässä. Oven avautuessa ne saattavat ponkaista ilmaan talon nurkkalautojen päältä, joiden takana niiden lepopaikka lieneekin.

Lepakoiden kuvaaminen sen sijaan ei vielä ole onnistunut, ainakaan samalla tavalla kuin ammattilaisten tai pitkälle edenneiden valokuvauksen harrastajien otoksissa. Hämärtyvän illan taivasta vasten lepakoiden lentelyn katselu on jännittävää seurattavaa, tai sitten kun ne vedenpintaa hipoen syöksyvät sieppaamaan pieniä suupaloja lammen tai järven päältä.

Nukkuisin päivällä mieluummin.

Lepakko varautuu talven tuloon syömällä niin paljon kuin mahdollista. Lepakko horrostaa, jolloin se on melkein kuin kuollut, mutta ei ihan. Sen ruumiintoiminnot vain hidastuvat merkittävästi, kunnes se taas keväällä ilmojen lämmettyä vetreytyy ja herää uuteen vuoteen. Itse en tiedä, missä laavun ja huussin haltijat sitten talvehtivat, mutta toivottavasti jossakin turvallisessa ja suojaisassa paikassa.

Lepakot elävät varsin pitkään, tietojen mukaan jopa 15–20-vuotiaaksi. Siinä ajassa lentävä rukkanen ehtii imaista kitusiinsa miljoonittain hyttysiä. Ja jos lepakoista pidetään huolta ja annetaan niiden olla rauhassa, yhteiselo kyllä sujuu. Ja ajatellaan vaikka, että ne ovat pieniä huussin ja laavun haltijoita, joiden kanssa pitää ollakin hyvissä väleissä.

 

Mainokset

Selittämättömiä tarinoita tosielämästä – kadonneen sormuksen mysteeri


Aarteenetsintä metallinpaljastimen kanssa on nyt kova sana, ja menneiden aikojen mysteerien tonkiminen maastosta mullan alta on todellakin kiehtova harrastus, joka on monelle käytännössä täyttä työtä.

Kansantarinoissa ja kertomuksissa mainitaan usein erilaisia aarteita, joita joku ihminen tai taruolento on piilottanut johonkin paikkaan, kuten lähteeseen, järveen, suonsilmään tai maakuoppan tai kiven alle. Esimerkiksi näiden kertomusten perässä moni seikkailee taas tulevana kesänä selvittääkseen, onko niissä perää ja onko jossakin kätköpaikassa todella aarre.

Usein kuitenkin aarteenetsintään on perusteita sillä syyllä, että ennen meitäkin Suomea on asutettu satoja ja tuhansia vuosia, ja menneiden aikojen ihmiset ovat jättäneet omat jälkensä ja omia tavaroitaan ja esineitään, joita nykyään löydetään ja kaivetaan esiin.

Omasta elämästäni ajattelinkin kertoa hieman toisenlaisen aarretarinan ja mysteerin, jonka koin jo toistakymmentä vuosia sitten. Näin se meni ja se on totta.

Olin ollut naimisissa vasta varsin lyhyen aikaa, ja olin hankkinut vaimolleni Kalevala-korun Uskela-sormuksen vihkisormukseksi. Hän piti luonnollisesti sitä sormessaan käytännössä jatkuvasti, eikä ottanut sitä pois sormesta myöskään yhtenä päivänä lähtiessään sienimetsään ystävänsä kanssa.

En ollut mukana sienessä vaan jäin kotiin, kunnes sitten myöhään illalla puolisoni palasi siipi maassa takaisin ja kertoi harmissaan hukanneensa sormuksen johonkin sinne metsään.

En tietysti ollut asiasta iloinen, mutta päätin että sormushan mennään etsimään ja löytämään ensi tilassa, vaikka sattumalta sormuksen löytäminen epämääräisesti osoitetulta alueelta vaikutti jo alkuunsa toivottomalta tehtävältä. Kyse oli kuitenkin vihkisormuksesta, joka on avioliiton tärkeyden muistaen erittäin merkityksellinen jo sinällään, ja tunnearvoltaan suuri eikä mikään Kinder-yllätysmunalelu.

Lainasin jostakin – en nyt muista mistä – kuitenkin metallinpaljastimen, jos siitä olisi edes henkistä tukea. Seuraavana päivänä menimme kolmen hengen voimin niille huudeille, jossa vaimo oli ystävänsä kanssa muistinsa mukaan liikkunut. Maastohan oli perinteistä suomalaista mänty- ja kuusimetsää, jossa ei ollut merkittyjä polkuja eikä muutakaan selkeää paikkaa, johon etsinnän olisi voinut keskittää.

Kuljeskelimme noin-suunnalla ristiin rastiin jalkoihimme katsellen, ja minä huitelin metallinpaljastimella kuin sillä nyt yleensä kuvien mukaan huidellaan ja kuunnellaan, missä vinkuu vai vinkuuko. Värkki vikisi ihan miten sattui ja ihan missä sattui, eikä siitä lopulta tuntunut olevan muuta kuin haittaa. Senpä vuoksi pistin koko laitoksen pimeäksi ja jatkoin ihan niin sanotusti perstuntumalta.

Nyt päästäänkin siihen mysteeriosuuteen. Maasto oli siis kaikkialla enimmäkseen samannäköistä, mutta yhdessä tietyssä kohdassa minusta alkoi tuntua jotenkin oudolta. Outohan meikäläinen taitaa monen mielestä olla aina, mutta nyt oli ihan erilainen fiilis, jonka tunsin itsekin selvästi.

Jokin tuntui sanovan (en kuullut päässäni ääniä), että tässä paikassa on jotakin, ja että ikään kuin ”katsopas tuon mättään juurelta”. Jalkojeni juuressa oli vanha sammaleen peittämä kanto, jonka ääreen kyyristyin ja siirsin sammalet sivuun…

Kannon tyvessä juurakossa oli pieni kuoppa, jonka pohjalla hankkimani vihkisormus lojui kuin se olisi sinne ihan laittamalla laitettu, mitä se ei todellakaan voinut olla, sillä kuka täyspäinen jättäisi sormuksensa tarkoituksella metsään ja laittaisi vielä jonkun toisen sitä etsimään – koska kyseessä ei ollut mikään peli tai leikki.

Vaimoni oli ystävänsä kanssa useiden kymmenien metrien päässä minusta etsiskelemässä kumpikin omista paikoistaan, joten he eivät olleet myöskään antamassa mitään vinkkejä (jos sormuksen hävittäminen olisi siis ollut tarkoituksellista) ja ohjailemassa minua oikeaan suuntaan.

Kylmät väreet nousivat pintaan kun näin sormuksen kuopassa. Eihän tämmöinen voi olla totta ja mitenkään mahdollista! Mutta niin se vain oli. Voin rehellisesti sanoa, että isolta pojalta meinasi itku tirahtaa.

Otin vapisevin käsin sormuksen pois kuopasta ja huusin toisille: ”Tulkaapa käymään vähän täällä!” He tulivat, ja kun pääsivät paikalle, sanoin että arvatkaapa minkä löysin ja näytin sormusta. Siinä sitten oli meitä kolme toinen toisiaan hämmästyneempiä ”aarteenetsijöitä”, eikä kukaan meistä vielä tänäkään päivänä pysty selittämään, miten löysimme sattumanvaraisesti esineen, josta tiesimme ainoastaan sen alueen, jolle se oli voinut pudota. Ja kyseinen alue oli parin-kolmen hehtaarin suuruinen.

Sen tapauksen jälkeen minkäänlaisia sormuksia ei ole viety metsään vaan ne ovat pysyneet turvallisessa paikassa neljän seinän sisällä.

Tämän kertomuksen vakuutan todeksi vaikka käsi Raamatulla.