Between the rock and a hard place – again


28. huhtikuuta 2018

Jotenkin se suomenkielinen vastine ”puun ja kuoren välissä” ei nyt vaan sovi. Päätin käyttää siis elämästäni muutaman tunnin kovan luokan seikkailuun, eli luolien etsintään jälleen kerran. Edellisellä kerralla 11. päivänä huhtikuuta jäi tarkastamatta yksi potentiaalinen luolaehdokas, ja bonuksena – kuten kävi ilmi – löytyi ihan uusi paikka, jonka sivuitse olin kulkenut talvella kahdestikin sitä huomaamatta.

Seikkailukohteenani oli tälläkin kertaa Rautalammin Mustikkavuoren seutu, josta varmasti löytyy vielä paljon jännittäviä juttuja kunhan ehtimään ehtii. Ensimmäinen luolantapainen löytyi ihan sattumalta läheltä ”Mustikkavuoren Mörköä”. Tieltä katsottuna huomioni kiinnittyi kalliossa olevaan rakoseen, mutta näkyväisyyttä haittasi hieman sen eteen kaatunut kuusi.

Rakoluolan paikka.

Kuusen latvan alta pujottautuen pääsin katsomaan kalliota lähempää. Paljastui, että paikasta löytyi läheltä maanpintaa ensinnäkin pieni pesäkolo, johon yksi aikuinen ihminen juuri ja juuri mahtuisi kykkimään, ja toiseksi sitten useita metrejä pitkä kallionrako, jonka kokonaispituutta en osaa sanoa, koska sen toista päätä ei näy.

Kallionrakoon on kiilautuneena useita kiviä, ja raon etureunassa on iso kivi, jonka päällä kasvaa pieni kuusi. Kiven yläpuolelta voisi päästä menemään, ja alapuolellakin on reikä, josta ehkä mahtuisi ryömimään, mutta en tiedä, kannattaisiko.

Tuonne joku nuorempi ja rohkeampi kaveri olisi mennyt heittämällä. Minä sen sijaan haluan hieman varmistella.

Jalansijaa yläpuoleltakin kulkemiseen on hankala löytää, ja jos rakosta haluaa ehdottomasti mennä tutkimaan, pitää olla joku mukana. Yksin en lähtisi (enkä lähtenytkään) yrittämään, vaikka mielenkiintoista voisikin olla selvittää, mihin asti rako ulottuu, ja onko sen päässä kallion sisässä avoimempaa tilaa.

Oikein kunnon luolailijoille tämmöiset lävet lienevät enemmän kuin tuttuja.

Vaikka päälläni olikin haalarit, niin olisi pitänyt olla täysin vedenpitävät sellaiset, koska raon pohjalla oli vettä ja liejua. Eipä hänessä mitään, jääköön ehkä toiseen kertaan tuonne meneminen. Ei muuta kuin seuraavalle rastille.

Edellisellä kerralla huomasin lähellä tietä olevan kallion, josta erottuvimpana osana oli jyhkeä kalliolippa. Lipan alla on tilava lippaluola, jossa pystyy hyvin olemaan suojassa sateelta ja pitämään vaikka pienen evästaunon. Jossakin vaiheessa paikassa lienee tulisteltukin, sillä löysin eräästä kallionkolosta mustuneita puunpalasia.

Lippaluola on isompi kuin mitä kauempaa katsottuna näyttää.

Tässä kohdassa vielä maassa olevan lumen paljous yllätti siitäkin huolimatta, että osasin varautua jonkinlaiseen upottamiseen. Vaikka talsin mielestäni varoen kohti kalliolippaa, astuin kohtaan, johon toinen jalkani upposi ihan kokonaan. Hyvä, etten telonut itseäni tässäkään vaiheessa.

Lipan alla on tilaa riittävästi isommallekin porukalle, ja seisomakorkeutta on runsaasti. Pohjalla on pienempiä kiviä, joilta löytyy hyviä istumapaikkoja. Lipan edestä katsottuna vasemmalla puolella ylhäällä on syvälle kallioon ulottuvia rakoja, ja oikealla puolella alhaalla useiden metrien syvyinen vaakarako, johon mahtuisi matalana ryömimään.

Siellä se äijä taas poseeraa.

Vaikka lippaluola jo sinällään on ihan kiva paikka, minua kiinnosti enemmän ihan vieressä oleva rakoluola, jonne en edellisellä reissulla lähtenyt tunkeutumaan. Nyt olin varustautunut siis asiattoman mukaisesti haalarein ja kypärällä sekä kaiken varalta otsalampulla. Mukanani ei tosin ollut muita, mutta arvioin riskin hallittavissa olevaksi ja päätin toimia niin, ettei kenenkään tarvitsisi onkia minua kallionraosta pois.

Kuva 11.4. retkeltä. Rakoluola jää tuonne meikäläisen taakse vasemman käden puolelle. Suoraan selän takana (punaiset käsineet) on laaja vaakarako kalliossa.

Rako kalliossa ei ole järin leveä. Sinne ei minunkaan kokoiseni heppu mahdu suoraan kävelemään, vaan pitää ujuttautua sivuttain. Pohjalla on joitakin kiviä, joiden päälle ja väliin huolellisesti jalkansa asettelemalla pääsee etenemään.

En ole turvottanut itseäni onneksi roskaruoalla ja oluella.

Rako kaareutuu niin, että luolan perälle ei luolan suulta näe. Sen vuoksi pitää olla lamppu mukana. Kypärä suojaa päätä. Juuri missään kohdassa ei mahdu kääntymään, joten raossa pitää liikkua joko vasen tai oikea kylki edellä.

Perällä tien tukkivat rakoon joko pudonneet tai kallion liikkuessa lohjenneet kivet, mutta luolan suulta sen perälle on hatusta vetämällä noin 6-7 metriä. Voisinhan sen mittanauhankin kanssa joskus varmistaa. Luola jatkuisi vielä pidemmälle, mutta kuinka pitkälle – sen selvittämiseksi vaadittaisiin jo luolakoiraa tai fakiiria, joka pienestä reiästä itsensä pidemmälle tunkisi. Mahdollisuus isommankin tilan löytymiseen voisi olla, tai sitten reiän takana on vain pieni soppi, jonne ihmiskäsi ei jalallaan mahdu astumaan.

Kuollut loppu, eli Dead End?

Haalarin lahkeet, etupuoli ja selkäpuoli hankaavat erinomaisesti luolan seinämiin. Eipä tänne missään ykkösissä tullakaan, mutta onpahan vain uskomaton dunkkis, joka kamppeisiin tällaisista paikoista tarttuu. Pelkästään kaikki lika ja home ja mitä nyt päällysvaatteisiin tarttuukin, ei riitä, vaan haju ottaa kiinni myös haalareiden alla oleviin vaatteisiin. Pesuunhan ne menevät väistämättä.

Jos haluat pysyä siistinä ja raikkaana, älä harrasta luolien etsimistä!

Olisipa ollut mahtavaa löytää perältä kerrankin iso kammio! Mutta kyllä vielä sekin päivä koittaa. Tai sitten ei. Joka tapauksessa ei ihan täydellinen vesiperä tämäkään paikka ollut. Arvoitukseksi jäi toistaiseksi, mitä – anteeksi tahattoman karkea ilmaisu – luolan peräreiän takana olisi ollut.

Näkymää luolan uumenista suuaukolle päin.

Tultuani pois luolasta istahdin vielä hetkeksi lippaluolan alle huokaisemaan ja miettimään seuraavaa liikettä.

Ihminen on luonnon edessä pieni.

No, seuraava vaihe oli ihan perinteinen metsäkahvi eväineen. Aikaa oli vielä reilusti käydä tauon jälkeenkin tarkistamassa niin ikään aiemmin keväällä löytämäni louhikko, johon lumen määrän vuoksi ei ollut silloin järkevää mennä seikkaperäisempää selvitystä tekemään. Evästelin kaikessa rauhassa, koska halusin nauttia muustakin kuin luolien atmosfääristä.

Jäiden lähtö on jo joissakin pienissä lammissa hyvässä vauhdissa. Vesilintuja, kuten telkkiä, se ei varmasti haittaa.

Harppasin siis vielä päivän päätteeksi poikkimain katsomaan retkisuunnitelmani viimeistä kohdetta, mutta vaikka monin paikoin lumet olivat enää vain muisto, kohteen ympäristössä oli lunta, vettä ja sohjoa ihan liikaa vieläkin. Vaelluskenkien kanssa pääsin vain lyhyen matkaa; pitkävartiset saappaat olisivat olleet huomattavasti järkevämmät. Kivikkohan ei sieltä mihinkään karkaa, vaikka odottaisin toukokuun puolelle.

Taas kerran olisin voinut käyttää yhden kevätpäivän paljon turhempaankin touhuun, ja vaikka en nyt mitään etusivun otsikkomateriaalia löytänytkään, kartutin omaa paikkatietouttani runsaasti, kuten myös sain reilun annoksen raitista ilmaa, linnunlaulua, eläinhavaintoja sekä hyvää oloa ja terveyttä luonnosta.

Mainokset

Uskomattoman hieno päivä Konneveden vesillä


Sain tilaisuuden lähteä työporukan kanssa TYKY-päiväksi hienoihin järvimaisemiin Konnevedellä vanhalla Myllykoski I -nimisellä aluksella. Paatti oli ennen muinoin uittoyhtiön työjuhtana, ja sen omistaa tätä nykyä Konneveden Luontopalveluiden Seppo Puttonen. Puttonen pisti koneet käyntiin ja matka Rautalammen ja Konneveden kuntien rajalla olevasta Kivisalmesta saattoi alkaa.

Kivisalmessa on myös Kivisalmen Kievari, joka avaa taas täksi kesäksi ovensa janoisten ja nälkäisten matkalaisten iloksi. Samaten osana Etelä-Konneveden kansallispuistoon ja sen oheispalveluiden kehittämiseen liittyy Kivisalmen alueen kehittäminen ja vesistömatkailijoita palvelevien rakenteiden tekeminen.

Säähän oli arveluttavan harmaa, mutta ei sentään sadetta ollut luvattu. Lämpötilakin oli suurin piirtein sama kuin kello, eli ei paljon yhdeksästä heittänyt. Mutta olin varustautunut pitkin kalsongein tuulta- ja vettähylkivien ulkoilukamppeiden alle. Marmotin Precip -takki osoittautui jälleen kerran hyväksi valinnaksi keveytensä ja tuulenpitävyytensä vuoksi, sillä menomatkalla laivan kannella kävikin kohtalaisen vilpoinen ilmavirta.

Työporukasta löytyi kuitenkin joitakin, joilla pukeutuminen ei ollut osunut ihan yhtä kohdalleen, ja tippa oli useammallakin nenänpäässä. Onneksi apuun tuli laivurin apulainen, joka tarjosi viluisille lämpimiä saaleja. Mutta koska itsellä ei ollut huolen häivää palelemisesta, pystyin nauttimaan urakalla hienoista järvimaisemista ja runsaasta lintuvalikoimasta.

Normaalit lokit ja tiirat tietysti kuuluvat vesistön vakiokalustoon, mutta Konneveden ”erikoisuus” on myös Etelä-Konneveden kansallispuiston logosta löytyvä kalasääski, l. sääksi (pandion haliaetus), joita järven saarissa ja niemekkeissä pesii ainakin ensi vaikutelman perusteella varsin runsaasti.

Olin osannut sopivan merenkulkuvaatetuksen lisäksi ottaa mukaan kameraani Tamronin 70—300 mm:n zoomin, joka osoittautui oikein hyväksi valinnaksi tälle reissulle. Lyhyemmällä lasilla en olisi oikeastaan tehnyt mitään, mutta samalla harmitti se, että vasta samana aamuna jouduin palauttamaan testattavana olleen Sigman 150—600 mm:n ”ison pyssyn” takaisin lähettäjälle.

Kyllä se kuitenkin lintukuvaukseen pitää iso objektiivi olla, mutta kolmesatasellakin onnistuin ainakin omasta mielestäni saamaan ihan kohtalaisia kuvia juuri muun muassa em. kalasääskestä, kuikasta ja monesta muusta linnusta. Hienoimpia elämyksiä olikin juuri sääksen näkeminen lennossa ja pesällä, vaikka kovin lähelle emme laivalla menneetkään.

Yhtä lailla veden pintaa hipoen raketin lailla kiitävät kuikat ja telkät tekivät minuun vaikutuksen, vaikka noita lintuja tietysti näkee huomattavasti useammin kuin esimerkiksi kalasääskiä. Eivätkä maisematkaan olleet huonoimmasta päästä, vaan auringonpaisteesta huolimatta saaret ja luodot, rantojen mökit ja laavut olivat hienoa nähtävää. Ja hieman kateeksi kävi niitä, joilla on mökki ja maata tällaisissa maisemissa. Mutta vain hieman.

Myllykoski I:n matka jatkui verkalleen kohti Majaniemeä. Majaniemessä on pieni mökki ja savusauna, jonka omisti ennen Konneveden seurakunta. Nyt se on otettu matkailukäyttöön, ja sitä tullaan korjaamaan, saunaa laittamaan sekä tehdään kalliorantaan rantautumislaituri.

Laiturin puutteesta huolimatta kapteeni Puttonen hivutti taitavasti hinaajan aivan rantakallioon kylki edellä kiinni ilman että lepuuttajatkaan olisivat turahdelleet. Mies on selvästi ennekin ohjannut laivansa tälle rannalle. Rannalle päästyämme aloimme heti viritellä nuotiota, että kaikkein kylmissään olijat saisivat vähän paikkojansa lämpenemään.

Luonto oli lähellä myös Majaniemessä, sillä niin västäräkin pesä kuin tiirankin pesä oli aivan rannan vieressä olevilla kivillä. Tiirat eivät onneksi meistä ärsyyntyneet, vaikka usein niiden pesän lähelle joutuminen saattaa saada aikaan Hitchcock-efektin. Eikä västäräkkiäkään hirveästi napannut yhtäkkinen yleisömäärän kasvaminen.

Hienojen maisemien lisäksi meille tarjottiin erittäin maistuva lounas laivan kannella. Ruokalistalla oli loimulohta, lohkoperunoita, salaattia ja paikallista Mannisen leipomon ruisleipää sekä maistuvaa kotikaljaa. Jälkkäriksi vedimme nokipannukahvit ja raparperipiirakkaa, joten ei päässyt todellakaan nälkä taklaamaan.

Aika on kuitenkin rajallinen, ja varsinkin virkamiehen aika, joten takaisin päin Kivisalmea kohti oli lähdettävä. Oli kuitenkin erittäin antoisa reissu mukavassa porukassa ja mahtavissa maisemissa. Kunpa vain olisi itsellä kunnon vene tai mökki Konnevedellä, mutta tämä oli toiseksi paras vaihtoehto.

Teksti ja kuvat (C) Mikko Lemmetti