Voiko luontokuvaus olla mindfulnessia?


Siis minähän en ole mikään luontokuvaaja. Otan vain kuvia luonnossa ja luonnosta. Kuvien laatukin on vähän sitä ja tätä, enimmäkseen sitä. Mutta siitä viis, koska jopa minä olen tietävinäni, että varsinkin luontokappaleita kuvatessa ei parane mekkaloida, eikä kiire ole hätäisen hommaa. En ole myöskään minkään sortin mindfulness-guru, joogie boogie tai zen-mestaaja, mutta silti olen ollut löytävinäni useita yhtäläisyyksiä luontokuvauksen ja mindfulnessin välillä.

Voi kuinka usein olenkaan nähnyt hienon perhosen ja yrittänyt kuvata sitä onnistumatta. Usein tilanteen on pilannut liian nopea liikkuminen tai vastaavasti liian hitaat refleksit kameran ottamisessa esille ja saamisessa kuvauskuntoon. Tosin oikeilla luontokuvaajilla kamera on aina valmiina laulamaan, mutta vaikka se olisi ollut minullakin, ennen kohteen saamista tarkkana etsimeen kuvattava elukka on liian monta kertaa päässyt karkuun.

Haapaperhonen sattui tuurilla eteen Merikarvialla elokuussa 2016.

Perhoset reagoivat herkästi liikkeeseen ja lennähtävät nopeasti pois. Silloin on hyvä, jos on telemakro tai muu pitkä putki mukana, jolloin aivan viereen ei tarvitse päästä. Kännykkäkameralla ei ole juuri koskaan ollut pelkoa kunnon perhoskuvan saamisesta.

Saaliseläimet, kuten hirvet, peurat ja kauriit (joista viimeksi mainittuja en vielä ole kertaakaan kuvalle saanut) kuulevat pienenkin räsähdyksen tai haistavat saalistajan tai ihmisen jo kaukaa, jos sellainen sattuu olemaan tuulen yläpuolella. Pienestä tuulesta voi olla monella tapaa hyötyä kuvaajalle, koska se peittää liikkumisen ääniä tiettyyn rajaan asti ja oikeasta suunnasta puhaltaessaan estää eläimiä haistamasta kuvaajaa.

Onnistuin pari vuotta sitten ottamaan toistaiseksi parhaat hirvikuvani erään pellon reunasta, koska maltoin odottaa rauhassa, olla hiljaa ja tarkkailla ympäristöäni. Kuuntelin ja katselin ympärilleni pitkään täysin hiljaa ja liikkumatta, kunnes kuulin rapinaa läheisestä pusikosta. Ensin näkyviin tuli yksi hirvi, sitten toinen ja lopulta kolmas, jotka liikkuivat itse uskomattoman hiljaa pientä rapsetta lukuun ottamatta.

Komea kolmikko Konnevedellä maaliskuun lopussa 2016 .

Olin lopulta vain alle 50 metrin päässä hirvistä, koska ne eivät haistaneet minua, enkä uskaltanut liikkua senttiäkään. Jonkin verran hirvien korvat kääntyilivät kameran sulkimen rapsauksen vuoksi, mutta vasta sitten, kun tuulen suunta muuttui, hirvet säntäsivät juoksuun ja hävisivät pellon takana olevaan metsään. Olin kyykistellyt pellon reunassa varmaan puolitoista tuntia ennen kuin alkoi tapahtua.

Toisaalta helpoimpia kuvattavia ovat joutsenet, koska ne ovat niin yleisiä, mutta niitäkään ei pääse yllättämään. Linnutkin tarkkailevat väsymättä ympäristöään. Havahduin eräänä aamuna aikaisin telttaillessani lammelta kuuluviin ääniin ja raotin puoliunessa teltan vetoketjua nähdäkseni, mitä ulkona tapahtui. Lammelle oli juuri laskeutunut kolme joutsenta, joista tietenkin halusin saada kuvia.

Tulin ulos teltasta hiljaa kameran kanssa ja hiivin varovasti kohti rantaa. Joutsenet uiskentelivat kauempana eivätkä häiriintyneet (häiriintyneitä joutsenia?). Rantapusikko antoi hieman lisäsuojaa, jolloin pääsin aivan rantaviivaan saakka. Pienikin ylimääräinen liike ja ääni olisi saanut täydellisessä hiljaisuudessa lipuneet joutsenet todennäköisesti lennähtämään pois.

Nuori joutsen rupesi heti ojentelemaan siipiään, kun rannalta alkoi kuulua ääniä.

Missä on se pihvi, eli missä se mindfulness luuraa?

Sehän on jo täällä. Luontokappaleiden kuvaaminen on olemista hiljaa hetkessä ja kaikessa rauhassa, keskittymistä ympäristön havainnointiin. Kuuntelemista ja katselemista tarkkaavaisesti ja hengittämistä hiljaa ja rauhallisesti, ilman jännitystä. Jos kuvattava kohde on vaikkapa lintu, sen äänet voi kuulla jo kaukaa, jos pystyy olemaan täysin hiljaa ja kuuntelemaan.

Kuvaaja käyttää monia aistejaan: kuuloa, näköä, tuntoaistia liikkuessaan maastossa, jopa hajuaistiaan. Hän tekee havaintoja ja toimii tietoisesti niiden perusteella. Kameran etsimen tai näytön läpi maailmaa katsoo myös aivan eri tavalla kuin pelkillä silmillä.

Luontokuvaaja voi myös miettiä usein tarkkaan, mihin jalkansa asettaa tai minkä mättään luokse on päästävä, jotta pääsisi samalla mahdollisimman lähelle kohdettaan huomaamatta. Itselleen on annettava aikaa ja kiire on unohdettava, sillä ”oikeiden” kuvien saaminen voi kestää useita tunteja, joskus jopa kauemmin.

Luontokuvaajat voivat joutua olemaan myös pitkiä aikoja ahtaissa ja epämukavissa oloissa, vaikkapa kuumassa piilokojussa. Silloin oma olotilansa on vain hyväksyttävä ja ajateltava, että epämukavuus on vain tilapäistä. Samalla tavalla mindfulness-harjoituksissa omien tuntemusten on annettava vain tulla ja olla.

Kiire siis katoaa väistämättä, ja lopulta se rentouskin tulee, ehkä vasta sitten, kun on onnistunut saamaan hyviä otoksia kuvauskohteesta. Sitä ennen voi toki tuntea jännitystä, mutta se ei välttämättä ole negatiivista jännitystä vaan positiivista odottavaa jännitystä.

Vaikka kuvia ei saisikaan, uskoisin kuitenkin, että lopulta jokainen on onnistunut antamaan itselleen aikaa mietiskelyyn ja ajatusten selvittämiseen, sillä usean tunnin kuvausväijyn aikana väistämättä ehtii miettiä monenlaisia asioita ja antaa niiden olla, sillä kuvaustilanteessa niille ei voi tehdä mitään. Minusta tämä jos mikä on mindfulnessia.

Pää ja häntä

Vaikka luontovalokuvauksen ja mindfulnessin liitto voi monesta tuntua edelleen hyvin kaukaa haetulta, minusta näillä kahdella asialla on paljon yhteistä. Jos on olemassa lista, jossa on lueteltu ranskalaisin perunoin kaikki ne kriteerit, joita mindfulnessin on täytettävä ollakseen mindfulnessia, olkoon. Minusta luontokuvaus liippaa riittävän läheltä.

Mainokset

Rautalampi on oikea luolaintoilijan aarreaitta


Mietin tässä pari päivää sitten, että toivottavasti uudelleen herännyt lapsenomainen uteliaisuuteni ei vähässä kummassa katoa. Nimittäin uteliaisuus luontoa ja sen ihmeellisyyksiä kohtaan. Viimeisimmällä reissullani juutuin onneksi vain kuvainnollisesti erääseen luolaan, jonka bongasin ensimmäistä kertaa vain noin viikko sitten. Kaikki alkoi seuraavasti.

Ensimmäinen näytös

Olimme tosiaan tuttavapariskuntamme kanssa sopineet, että kiipeäisimme ennen evästelyä Kolmisoppisenvuoren päälle, ja koska kukaan meistä ei ollut sinne mennyt aiemmin, piti etsiä sopiva reitti nousta vuorelle. Summassa päättelin Garminin GPS:n maastokartasta paikan, josta voisimme lähteä yrittämään ylöspäin.

Kävelimme saniaisten ja muiden lehtomaiselle metsälle ominaisten aluskasvien seassa ja ylitimme pienen mutta äänekkäästi solisevan puron.

Lapissa jos olisin ollut, olisin vaikka varastanut vaskoolin ja ruvennut leikkimään kullanhuuhdontaa.
Lapissa jos olisin ollut, olisin vaikka varastanut vaskoolin ja ruvennut leikkimään kullanhuuhdontaa.

Aika pian puron jälkeen eteen ilmestyi puiden takaa kallion harmaa seinämä, jolloin ensimmäinen toteamus oli, että tästähän ei suoraan ainakaan mennä, ja toinen toteamus oli, että hetkinen, mikäs musta reikä se siinä kalliossa on.

HANHITAIPALE_MG_9810

Tulimme kalliolle sellaisesta suunnasta, että luolan suuaukosta näkyi lähinnä vain sen leveämpi alaosa, eikä pystyrakoa juuri laisinkaan. Lähempää katsottuna rakokin sitten näkyi, ja se näytti johtavan sisälle kallioon.

Osa naisväestä kävi tutustumassa myös paikkaan.
Osa naisväestä kävi tutustumassa myös paikkaan.

Sisällä ilman otsalamppua ensimmäisellä reissulla ei oikeastaan näkynyt muuta kuin pystyraon johtaminen johonkin eteenpäin ja ylös, ja luolan yläosassa oli kallion halkeamaan kiilautuneina erikokoisia irtokiviä.

HANHITAIPALE_MG_9618
Luolan suuaukkoa lukuun ottamatta luolaan ei ylhäältä päin liiemmalti valoa riittänyt.

Ensimmäisellä kerralla ei ollut järkevää jäädä käkkimään luolaan pitemmäksi aikaa, koska muitakin oli mukana. Myöskään kameralla ei kovin kummoisia kuvia ilman lisävaloa taikka jalustaa lopulta saanut. Luola oli kuitenkin niin mielenkiintoinen, että siitä piti ottaa revanssi niin pian kuin mahdollista.

Toinen näytös

Viisi päivää myöhemmin otin suuntiman samoihin maisemiin, ja tällä kertaa lastasin mukaan autoon niin polkupyörän kuin kamerajalustan, otsalampun ja GoPro-kameran, joka on osoittautunut erinomaiseksi luolakameraksi myös heikohkossa valaistuksessa. 

Polkupyörä oli mukana ei sen takia, että sillä olisi voinut liikkua luolassa, vaan sen takia, että saman päivän suunnitelmissa oli kiertää pitempi lenkki teitä myöten ja käydä Kolisevanvuoren maastossa. Siitä toinen blogijuttu. Mutta siis sinne luolalle uudestaan.

Sisälle mahtuu yllättävänkin hyvin kamppeineen, kun paikkaan tutustuu ja huomaa sopivat levennykset ja syvennykset.
Sisälle mahtuu yllättävänkin hyvin kamppeineen, kun paikkaan tutustuu ja löytää sopivat levennykset ja syvennykset.

Hilasin itseni lisäksi luolaan sisälle tällä kerralla myös reppuni, joka sisälsi perinteisesti retkikeittimen polttoaineineen, ehdottoman välttämättömät eväät ja reilusti juotavaa (ei vettä vahvempaa). Ja näköjään 127 309 hyttystä. Ne jäivät suuaukon sisäpuolelle innittämään valmiina iskemään kaikkiin mahdollisiin kohtiin, joissa kangas oli riittävän ohutta tai iho kokonaan paljaana. Tarkempi tutkimus sai alkaa.

Rakoa ylös, alas ja sivulle

Otsalampun avulla ja nöyrtymällä maanpinnan tasalle aloin tutkailla luolaa tarkemmin, ja huomasinkin, että suuaukon jälkeen vasemmalta alkaa laaja vaakarako, joka näytti olevan useita metrejä pitkä, mutta ilman tarkempia mittavälineitä etäisyys aukon suulta sen perälle jäi toistaiseksi arvailun varaan.

Rako oli myöskin suurelta alalta liian matala yritettäväksi ryömiä, mutta ehkäpä joku luolafakiiri tulee seuraavalla kerralla mukaan ja onnistuu ahtautumaan raosta pidemmälle. Pizzasta ja hamppareista kannattaa kuitenkin pidättäytyä ennen areenalle astumista.

Pohjalla näyttäisi olevan hienoa soraa alueen maaperälle ominaisesti.
Pohjalla näyttäisi olevan hienoa soraa alueen maaperälle ominaisesti.

Hieman syvemmällä luolassa on enemmän tilaa, ja tulosuunnassa vasemmalla kivihyllyjä ja syvennyksiä, joiden kohdalta ujuttautuminen vaakarakoon voisi ehkä onnistuakin. Syvennyksen kohdalla mahtuisi hyvin istumaan ja myös pitämään retkikeitintä romppeineen.

Pystyrako sen sijaan jatkuu vielä istumakelpoisesta kohdasta metritolkulla eteenpäin, mutta sen näkyvän osuuden päässä kallio kaareutuu niin, että luolan loppua ei näy. Viistosti ylöspäin katsottaessa rako kuitenkin laajenee, joten mahdollisesti myös luola suurenee mutkan takana.

Hölmöyttäni yritin kuvata rakoa käsivaralta, ja vaikka ISO-luku oli 1600, suljinaika jää liian pitkäksi. Olisi pitänyt sittenkin valita 3200 tai yli, mutta sitten kohinaa olisi jo alkanut tulla liikaa. Toinen vaihtoehto olisi ollut virittää se kolmijalka ja ottaa kuva vitkalaukaisulla. Mutta enpä tehnytkään niin, pönttö kun olin.

Ei sitä tyhmä tajua, että ihmissilmälle riittää paljon vähempikin valo kuin kameralle.
Ei sitä tyhmä tajua, että ihmissilmälle riittää paljon vähempikin valo kuin kameralle.

Yksin ollessani syväluotaavampi analyysi sai jäädä, sillä jos tähänkin luolaan jää jumiin kirjaimellisesti tai teloo siellä itsensä, niin aivan varpisti ei kännykällä apua soitella. Toisaalta jos haluaa oikeasti olla tavoittamattomissa, niin täällä se onnistuu. Ei päivity Facebookit ja Twitteri tai lähde Instan kuvapostaukset, eikä pomon soittelut häiritse – ainakaan niitä, jotka ovat siis ansiokkaassa työssä.

Retken loppuhuipennus ja grande katastr…eikun finale

Aina pitää olla silmänruoan lisäksi jotakin muutakin ruokaa mukana retkellä, ja varsinkin kesäisin myös reilusti juotavaa. Retken kuin retken kruunaavat eväskahvit, ja mikäpä jännittävämpi paikka nauttia ne kuin luola. Niinpä aloin asetella retkikeitintä asemiin.

Uskollinen ja varmasti hyvin noettu Trangian kahvipannu Solo Stoven päällä.
Uskollinen ja varmasti hyvin noettu Trangian kahvipannu Solo Stoven päällä.

Retkikeittimessä tietysti pellettiä polttoaineena, ja kun tuo peli lähtee kunnolla käyntiin, se lämmittää myös kylmänkalsean luolan todella tehokkaasti. Tai sitten se on meikäläisen mielikuvitus. Pannullinen vettä ei myöskään kauan kiehuvaksi huikase, ja myös hyttyset tuntuivat kaikkoavan sopivasti kahviveden kiehumiseen mennessä.

The Cave Café on avattu.
The Cave Café on avattu.

Jotakin mystistä on tauossa järkähtämättömien kiviseinien tummanpuhuvassa syleilyssä. Tuskin tässä luolassa kovin monta kahvihetkeä on tätä ennen vietettykään. Kupilkan kupista kahvia siemaillessani ja pekaanipähkinäviineriä pistellessäni tuumailin, että mitä sitä taas turhia murehtimaan.

HANHITAIPALE_MG_9849

Mietin myös, että kumpi on tärkeämpää: löytää uusi luola vai ottaa luonto sellaisena, kuin se on ja mennä sinne sellaisena, kuin itse on. Kyllä se on tuo jälkimmäinen, sillä löytyi luolaa tai ei – mikä sinänsä on aina jännittävää ja mahtavaa – pelkästään meneminen ja oleminenkin riittää.

Loppuhorinat

Tapoihin kuuluisi ehkä kertoa tämän luolan sijainti, jotta sitä muutkin sen tuntemattomat pääsisivät halutessaan tutkailemaan. Taidanpa kuitenkin tällä kertaa tehdä pirullisen tempun ja sanoa, että jos joku haluaa paikan nähdä ja tarkemmin tonkia, ottakoon yhteyttä.

Lähinnä tässä on perimmäisenä ajatuksena se, että uuden löytämisen ilo ja jännitys pitäisi antaa toistenkin kokea. Jos kertoisin aina tarkat pistekoordinaatit, mikä ilo siinä olisi, kun pääsee suoraan kävelemään kuin markettiin. Ja tästä politiikasta saapi ihan reilusti natkuttaa, jos siltä tuntuu. Tiedot kuitenkin saa, kun rehellisesti tiedustelee. Eli tässä kokeillaan nyt sitäkin, lukeeko näitä horinoita kukaan ja onko aihe kiinnostava.

Tutkittavaa paikassa joka tapauksessa riittänee muillekin. Ja kai sitä on joku jo tutkinutkin, mutta ihan jokaiseen arkistoon ja tarina-arkkuun sitä ei tämmöinen tittelitön pölvästi pääse kurkistamaan, ja kaikkea ei guukkelistakaan löydy.

Oli mitenkä hyvänsä, Rautalammin maastot ovat tosiaankin todellisia aarreaittoja luolien ja kivenkolojen etsijöille, hienoista kallionjyrkänteistä, metsälammista ja maisemamäistä puhumattakaan.

(Linkkien takaa löytyvät jälleenmyyjät tai tahot eivät ole sponsoroineet tätä blogia…)

Liikkeellä valon valtakunnassa


Männä lauantaina läksin jo ennen auringonnousua ajelemaan kohti Konneveden Kärkkäälää ja siellä olevia Keskisenkoskea ja Hannulankoskea, tarkoituksena kuvata koskilla ja niiden lähellä olevalla luontopolulla. Viikolla ollut karsea pakkanen otti ja lauhtui reiluun kymmeneen pakkasasteeseen, ja kuten yleensä lauhtumisen seurauksena, alkoi sataa lunta. Sen vuoksi mietin herättyäni, että kannattaako laisinkaan lähteä, jos vaikka koko päivän sataa lunta. Mutta kuten toivottavasti tämän jutun kuvista voi päätellä, kannatti.

Vielä Keskisenkoskella ennen kymmentä taivas oli pilvessä, mutta pian siirryttyäni Hannulankosken puolelle, alkoi tapahtua. Pilvet väistyivät nousevan auringon tieltä, ja hiljainen lumisade putoili maahan, metsiin ja pelloille.

Kunpa olisi tähän saanut vielä piipusta nousevan savun.
Kunpa olisi tähän saanut vielä piipusta nousevan savun.

Aurinko ei vielä tammikuun alkupuoliskolla nouse kovin korkealle, jolloin valo on pitkään aamupäivällä pehmeää ja saa aikaan yllättävän lämpimiä värisävyjä, vaikka pakkasta olisikin runsaasti. Tällaisessa valossa on runsaasti tunnelmaa.

Kasvitkin näyttävät "sokerihuurretuilta".
Kasvitkin näyttävät ”sokerihuurretuilta”.

Hannulankosken rannassa virittelin kameran jalustalle ja objektiiviin harmaasuodattimen, tarkoituksenani yrittää kuvata koskea pitkillä valotusajoilla. Hannulankoski, vaikka onkin nopeasti virtaava verrattuna rauhallisempaan Keskisenkoskeen, on myös suhteellisen leveä, eikä siinä ole suuria korkeuseroja tai koskelle vaihtelevaa ilmettä antavia kiviä – ainakaan tällä nimenomaisella kohdalla, jolla olin rannassa.

Viime päivien kovista pakkasista huolimatta näin leveät kosket pysyvät hyvin sulina.
Viime päivien kovista pakkasista huolimatta näin leveät kosket pysyvät hyvin sulina.

Huomasin, että pieniä lumikiteitä leijui ja tarttui kameran näytölle. Olisipa mukanani ollut toinen kamera makro-objektiivilla, niin olisin onnistunut taltioimaan hienosti luonnon omaa muotoilua paljon lähempää, mutta kauniita lumihiutaleet olivat kauempaakin kuvattuna.

HANKASALMI_DSC_0561
Sanotaan, että ei ole olemassa kahta samanlaista lumihiutaletta. En ole kyllä yrittänyt etsiä.

Vaikka yleensä minkä tahansa virtaavan veden äärelle – ja varsinkin silloin, kun valo on parhaimmillaan – voisi jäädä miten pitkäksi aikaa tahansa, yleensä on jokin toinenkin paikka, johon on mentävä. Näin oli laita tälläkin kertaa, joten käppäilin takaisin autolle ja lähdin ajamaan kohti Kuuhankavettä.

En päässyt kuin vajaan parinkymmenen kilometrin päähän, kun Kuuhankaveden pohjoispäässä, Nuutinlahden kohdalla oli aivan pakko lyödä kuvainnollisesti jarrut pohjaan ja marssia äkkiä taas kameran kanssa lähelle rantaa. Ehkä reissun kaikkein kuvauksellisin paikka löytyi tästä.

HANKASALMI_IMG_8372
Tässä oli kaikki kohdallaan: valo, varjot, maisema, rantakasvillisuus ja kauempana näkyvä saari juuri auringon alapuolella.

Sormeni olivat jo jäätymäisillään, mutta aikaa ei ollut hukattavaksi, sillä usein tämmöiset kultaiset hetket menevät ohi niin nopeasti, että ei ole välttämättä aikaa miettiä, onko pukeutuminen juuri sään mukainen.

HANKASALMI_IMG_8377
Ilmassa oli nähtävästi sen verran jääkiteitä, että auringon kehrä ei ollut pyöreä vaan pikemminkin kuin liekin muotoinen. Aivan kuin metsän päällä olisi palanut aarnivalkea.

Kello alkoi olla jo enemmän kuin yleinen järjestyssääntö sallii, ja päivän ykköskohde odotti. Mutta koska tämä juttu ei kerro siitä, teemme nyt toimitusteknisen aikahypyn ja siirrymme suoraan ajankohtaan klo 15 jälkeen ja paluumatkalle.

Ajelen monesti Konneveden puolella olevan Pesiäissalmen ylittävän tien kautta, ja Pesiäissalmi on todella kaunis paikka lähes minä vuodenaikana tahansa. Etenkin nyt talvella, ja sitten, kun pakkasta alkaa olla parikymmentä astetta ja enemmän. Ei muuta kuin auto taas parkkiin, vaikka vähän aikaa sitten oli aikomus jatkaa suoraa päätä kotiin ilman enempiä pysähdyksiä.

HANKASALMI_IMG_8444
Aivan mahdottoman kaunis ja seesteinen hetki tämäkin.

Aurinko oli juuri livahtanut taivaanrannan taa, ja mikä jokunen aika sitten oli ollut kultainen hetki, oli muuttunut nyt siniseksi hetkeksi. Vain maitosuklaalevymainos puuttui. Jäälautat lipuivat hiljalleen Pesiäissalmen sillan alta, ja jostakin kuului risahtelua, luultavasti ohuet lautat pitivät matkatessaan sellaista ääntä.

HANKASALMI_IMG_8467
Hiljaiselta sillalta.

Vielä, ihan sokerina pohjalla, huomasin salmessa olevan Pesiäissaaren edustalla kaksi joutsenta, jotka pakkasta urheasti uhmaten uiskentelivat rauhassa pienessä tyvenessä. Sydämeni hypähti kerran.

HANKASALMI_MG_8439

Kaks joutsenta

Kaks joutsenta virralla vierekkään
ui salmia ulpukoiden
ja tyyn’ oli virta ja tyynessään
kuvat valkeat kuvasti noiden.

Tuli tuulispää yli virran ja maan
ja mylvi ja viskoi multaa.
Nyt joutsenet aaltoja soutaa vaan
ja etsii entistä kultaa.

Eino Leino

Tähtien sota


Uusi Star Wars -elokuva tuntuu olevan nyt kuuminta hottia. Tätä kirjoittaessani ulkona on -18, että silleen. Vaan pakkastahan sitä täytyy olla, jos meinataan, että talvea pitelee. Eilen illalla oli vielä ”vain” -11, vaikka iltapäivälehtien mukaan tuokin taitaa olla jo ”kova pakkanen”. Varmaan 20 vuotta vanhassa Joutsenen untuvatakissa tarkeni kyllä, kun kiipesin mäelle kameravehkeiden kanssa illan tullen.

En ollut aiemmin perehtynyt tähtitaivaan kuvaamiseen kuin korkeintaan teoriassa, ja revontuliakin olen tainnut käydä kuvaamassa vain kahdesti. Eikä oikeastaan ole ollut matkassa kunnon objektiiviakaan tätä ennen. Eihän se välttämättä aikuisten oikeesti kunnon objektiivi ole vieläkään, mutta eivät riitä päivärahat Canonin valovoimaisten linssien hankintaan. Verrataanpa vaikka Canonin omaa Canon EF 14mm f/2.8 L USM II -objektiivia ja Samyangin vastaavankokoista ja -valovoimaista Samyang EOS 14mm f/2.8 -objektiivia. Kumman hinnan arvelette olevan 2 989 € ja kumman 399 Vaatehuoneelta?

Näin amatöörivalokuvaajana, joka ei varmaan täytä kaikkien amatöörienkään laatukriteerejä, tykkään normaalisti automaattitarkennuksella varustetusta objektiivista, koska en näe hyvin lähelle, enkä tahdo koskaan saada riittävän tarkkoja kuvia käsitarkenteisella objektiivilla. Jos sitten tuolla toisellakaan, mutta käsitarkenteinen objektiivi sopii mielestäni tähtitaivaan ja revontulien kuvaamiseen paremmin siksi, että siitä voi säätää tarkalleen tarkennusetäisyyden, eikä tarkennusrengas pyöri holtittomasti ympyrää kuin eksynyt marjastaja puuttomalla suolla.

Tuo Samyang oli siis kiinni EOS 70D -rungossa, ja ehkä hieman epätavallisempi kuvausvaruste oli sitten Asaklittin aurinkotuoli hintaan 9.99 Clas Ohlsonilta. Järjettömän hyvä tuoli tuollaiseen hintaan! Virittelin jo aiemmin tuoliin nippusiteillä kiinni retkipatjan, jotta tuolilla olisi mukavampi ja lämpimämpi istuskella myös pakkasella. Kirkkaana tähtiyönä tai revontulien seuraamiseen tuollainen peli on lyömätön.

Tällä reissulla ei tarvittu suojakerrointa, jos ei untuvatakkia lasketa.
Tällä reissulla ei tarvittu suojakerrointa, jos ei untuvatakkia lasketa.

Kameran säätäminen lukuisten samankaltaisten ohjeiden mukaan olikin helppoa, eli mahdollisimman suuri aukko (f2.8–4), ISO 1600 ja kamerasta manuaaliasetus (M), valotusaika 30 sekuntia. Canonissa pidempiä valotusaikoja varten täytyykin käyttää Bulb (B) -asentoa. Niin, ja tarkennus äärettömään tai ihan hilkun verran vaille!

Käytin myös Canon Camera Connect -sovellusta tabletilla, joten pystyin laukaisemaan kameran langattomasti ilman tärähdyksen vaaraa. Tosin näppilöille alkoi toisella kymmenellä ollut pakkanen ottaa ihan miehekkäästi.

STARS_IMG_8239
Kappas, sattui tähdenlentokin tarttumaan kuvaan!

Vaikka yöksi ei ollutkaan luvassa mitään tähdenlentoparvia, aina sitä joitakin suhahduksia taivaalla näkyy. Mutta tuskin olisin itse huomannutkaan sitä, joka oli kuvaan tarttunut. Nämä ovat aina niitä iloisesti yllättäviä ”tuuriotoksia”!

Tuo mäki, jolla olin, on aivan mahtava paikka tällaiseen touhuun, mutta ei vielä riittävän syrjässä, jotta lähimpien taajamien valot eivät ”saastuttaisi” kuvia. Sähkökatkojen aikaan tilanne olisi toinen, kun ei kaupunkien ja taajamien valoja näkyisi. Nehän tuppaavat vahvistumaan pitkissä valotuksissa kummasti.

SYOMASIJA_IMG_8235
Näkkyyhän noita tähtiä tuolla olevan!

Se on aika veikeätä, miten ainakin itse kuvittelin joskus, että olemme ”vaakasuorassa” täällä maapallolla. Mutta kun näkee Linnunradan tähtisumun suoraan pystyssä yläpuolellaan, taidammekin olla melkoisen kallellaan.

Tähtien katselu- ja kuvaamisinto vain tästä yltyy, ja kunhan vielä malttaisin odotella iltaa pidemmälle yöhön tai jopa aamuyöhön, voisi tuo galaksi ja muutkin tähdet näkyä vielä täyteläisemmin. Pimeämpi kuvauspaikka etäällä noista taajamien valoista voisi olla myös paikallaan, mutta tuskin monta mäkeä, josta on miltei 360 asteen näkyvyys joka suuntaan, tästä läheltä löytyy. Kauempaa ehkä varmaankin.

SYOMASIJA_IMG_8230

Erittäin tyytyväinen sain olla objektiiviini ja varsinkin tuohon aurinkotuoliin. Seuraavia tähtikirkkaita öitä tai revontulia odotellessa. Ja kyllähän myös tähdenlentoja passaa enemmän nähdä!

 

Now! Auroras! Wow!


Thought I’d post this short story in English for a change. Yesterday evening I received an urgent phone call at about 8 PM from my friend. He told me to get out immediately because the ”sky was on fire”. And indeed it was. That is, undoubtedly the strongest magnetic storm this spring in the magnetosphere, causing a sky full of northern lights – or Aurora Borealis.

I had been having hints about the nature’s spectacular show during the evening from a Facebook group I belong to, and the Auroras Now service by the Finnish Meteorological Institute predicted a powerful display of northern lights for the evening. So powerful, that even in the Southern Finland, the sky was full of auroras of different colours and shapes.

I rapidly attached my camera on the tripod, dressed up warmly and went outside to a field near my house where there was plenty of space to shoot. My Canon EOS 70D has a Wi-Fi, so I was able to control the camera also with my smartphone through the EOS Remote application in addition to the controls in the camera itself. That way I could be standing a distance away from the camera and even try some trick photography with long exposure.

As I had not taken any photos of the northern lights before, I was a little anxious to try, but some of the shots turned out just fine for a first-timer. I had a ISO setting of 6400, aperture 8, and exposures of 10 to 20 seconds. I noticed afterwards, that albeit reasonably good photos they were, they also had significant amount of colour noise. Actually, I had expected that it might happen, so I took a next set of photos about an hour later with a much lower, 800 ISO. Those shots had much less noise.

Anyway, on the first ”round”, I had a head lamp, and with my smartphone I triggered the camera shutter and started walking around my head lamp flashing on 1 second intervals. That produced quite interesting effects on film (if you excuse me for using that term with digital photography).

In addition to the visual pleasure, I could hear the sounds of owls hooting in the distance. I could discern at least three different species, and that was quite exciting, too! For example, there was a Pygmy owl, probably one Tengmalm’s owl and a Ural owl.

I can’t wait for another chance to go out and see (and shoot) the Auroras! I might even try some creative photography again, too!

Photo rights by
(C) Mikko Lemmetti 2015

Aika entinen ei koskaan enää palaa


Kun tuota valokuvaustakin jonkin verran olen harrastellut, sen vuoksi olen joutunut tai päässyt kuvaamaan paikkoja, joista jotkin jäävät paremmin mieleen kuin toiset. Yhdet paikat jäävät mieleen maisemien vuoksi, toisissa on taas jotakin sellaista, mitä ei voi toistaa, ja mikä kun on kerran eletty, se on mennyttä.

Valokuva on ”A Moment Frozen in Time”, eli hetki, joka on jäätynyt aikaansa, siis siihen hetkeen, joka kuvan ottohetkellä vallitsee. Kerran kuvasin erästä rakennusta, josta asukkaat olivat jo aikaa sitten muuttaneet pois, mutta se, mitä jäljelle oli jätetty, ei olisi voinut mielestäni paremmin havainnollistaa tuota sanontaa.

Tyrmäävä kuosi keittokomeron välitilan kaakeleissa. Niin retroa, niin retroa...
Tyrmäävä kuosi keittokomeron välitilan kaakeleissa. Niin retroa, niin retroa…

Keittiö oli erinomainen esimerkki palauttamaan mieliin 70-luvun ja ensimmäisen kotini, pienen keittokomeron ja paksulla maalilla usein siniseksi tai punaiseksi – tai valkoiseksi maalatut keittiön kaapit, Strömbergin hellan ja väännettävät vesihanan nupit. Se oli sitä arjen designia, karua ja pelkistettyä, mutta yhtä kaikki silloin kodin sydämen olennaisin osa.

Silloin nautittiin sauna kuumana ja oluset kylmänä. Vaan ei ollut enää kiuas lämmin, ja kaljatkin oli juotu.
Silloin nautittiin sauna kuumana ja oluset kylmänä. Vaan ei ollut enää kiuas lämmin, ja kaljatkin oli juotu.

Kerros- ja rivitaloissa oli vielä 60- ja 70-luvuilla yleinen sauna ja yhteiset saunatilat, joissa kokoonnuttiin yleisellä saunavuorolla saunomaan, juomaan kaljaa, puhumaan potaskaa ja vetämään norttia. Tuo tupakan imelä, kylmänkostea jäännöstuoksu on yksi niistä asioista, joka on jäänyt ikuisesti mieleen takka- ja pukuhuoneiden pystypaneelien, muovitettujen penkinsuojusten ja virvoitusjuomatehtaiden nimillä varustettujen tuhkakuppien ohella.

Käsityöperinne on vielä voimissaan, mutta kangaspuut ovat hiljenneet.
Käsityöperinne on vielä voimissaan, mutta kangaspuut ovat hiljenneet.

Taloyhtiön kellarin yleisissä harrastustiloissa taasen kokoontui nuoriso tai varttuneempi väki, ja saattoi pelata pingistä tai kutoa räsymattoa huoneiston linoleumilattialle, kun muuten varpaita olisi paleltanut. Kellarin kätköissä seurustelivat myös talon mummot ja nurisivat siitä, kun pyykkituvalle oli taas joku jättänyt pyykit viisi minuuttia liian pitkäksi ajaksi narulle roikkumaan.

Ei jauha enää mankeli eikä mummojen leuat.
Ei jauha enää mankeli eikä mummojen leuat.

Käynti autiotalossa sai ajattelemaan monenlaisia asioita, ja myös sitä, miten ihminen saattaa kiintyä johonkin paikkaan tai aikaan niin kovasti, että siitä on vaikea päästää irti. Luopuminen voi tarkoittaa kuitenkin myös uudistumista, kuka sen sitten mitenkin kokee ja kohtaa.

Tällaisissa paikoissa voi aivan selkeästi tuntea kaiken sen elämän, jota näissä on eletty ja melkein nähdä sen silmissään. Aika tuli jossakin vaiheessa täyteen niin talolle kuin tulee ihmisellekin. Molemmista jäävät vain muistot ja valokuvat, joita on otettu ja talteen laitettu. Hyvä edes, että näin on.

Kuvien oikeudet / Photo Rights by
(C) Mikko Lemmetti